Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

UUSIN

Pyhäinpäivänä 2009
Käytiin Turussa ja illastettiin Marjan sisarusten ja heidän puolisoidensa kanssa veljensä luona Kristiinankadulla. Maittava hilpeä ilta. He ovat "onnellisia orpoja" sen jälkeen kun vanhempansa kymmenen vuotta sitten kuolivat. Isäni kuolemasta tulee pian kolme vuotta. Aika onnellinen olen minäkin. Ajeltiin perjantaina Malmin hautausmaalla, kaunista, surumielistä.
     Katsastin Turussa uusin silmin sitä taloa Aurakadun ja Yliopistokadun kulmassa, missä Yrjö Jylhä ampui itsensä uudenvuoden aatonaattona 1956. Marjan tytär Kaisa on töissä talon alakerran suositussa Rento-ravintolassa. Jylhä-kirjaa ei vielä arvioitu Turun Sanomissakaan.
     Luin junassa mennen tullen Lasse Lehtisen päiväkirjaa Viiden vuoden kakku. On ihailtava Lassen kosketuspintoja, kontakteja, laajaa kokemusta ja tietämystä. Sitä paitsi hän kirjoittaa hyvin ja hauskasti, määrittelee terävästi. Poliittiset linjaukset ovat mielestäni terveellisiä, kyllähän pistää entisiä Neuvostoliiton ja nykyisiä Venäjän myötäjuoksijoita kohdilleen. Lännettäjien eturintamassa ajaa tietysti edelleen Suomea Natoon. Mutta sarkasminsa ovat viihdyttäviä, havaintonsa osuvia, vaikka name dropping ja runsaat lounaat välillä vähän huvittavat. Mutta kenellä on kanttia, kertokoon kaikista nautinnoistaan. Lasse paljastuu haltiokkaaksi oopperan ja jalkapallon harrastajaksi.
     Mukavaa oli huomata sekin, että meppi viihtyi niin hyvin taannoisissa Waltarin 100-vuotisjuhlissa ja muistaa kehaista puhettani, joka olikin mieluisia kohokohtiani sen vuoden mittaan. Sen sijaan Lasse näyttää nielaisseen Tuurin väitteen, että olisin erityisesti parjannut Erno Paasilinnaa - ystävällishenkisesti toki kirjoittaa, mutta osoittaa vain kuinka perusteeton herja kirjan kansissa elää ikuista elämäänsä.
     Onhan kulunut 23 vuotta siitä, kun lounastimme lehdistöneuvos Lehtisen kanssa Lontoossa simpukoita siinä lähetystön viereisessä ravintolassa, missä hän tuntui olevan arvostettu kantakundi. Hoidin silloin apulaisprofessuuria Lontoon yliopistossa, huoletonta aikaa kunnes kaikki muuttui. Nyt tapasinkin silloiset työtoverini Hannele ja Michael Branchin kirjamessuilla ja kuulin, että Michaelin suuri tutkimus A.J. Sjögrenistä on jo korrehtuurikalaista vastaanottoa, joka kuitenkin oli merkittävin. Sitä ei ole meillä ennen käyty läpi, mutta mikään Amerikassa ei tietenkään ole Klingen mieleen, ei edes Waltarin jättimenestys. Hän on havainnoissaan omien odotustensa ja mieltymystensä vanki.
     Kun Klinge pitää sekä minun että Ritva Haavikon näkökulmia liian suomalaisina, ei häntä itseään näytä kiinnostavan Waltarin patrioottinen kausi, 30-luku ja sotavuodet. No eihän päiväkirjaan kaikkia puolia saa mahtumaan kuten ei elämäkertaankaan. Kun Klinge ottaa lukeakseen yhden Waltarin teoksen, Ihmiskunnan viholliset, on hänen oma reflektionsa siihen yllättävän vaatimaton. Jäädäänpä odottamaan kuinka hänen tutkimuksensa aiheesta karttuu...
     Olenko väärässä, kun havaitsen päiväkirjoista lievää väsähdystä. Entinen sarkastinen terä on jokseenkin piilossa, ja tulee pitkiä jaksoja, jotka ovat niin omista maailmoista kirjoitettuja, ettei niitä ole kai ajateltukaan jonkun luettaviksi. Tallella ovat entiset asenteet: ylhäinen opetus virolaisille ja suuri ymmärrys isovenäläisiä kohtaan. Jotain häneltä puuttuu: itseironia, huumori, elämänläheisyys. Hän ei epäonnistu koskaan eikä ole koskaan väärässä.

Tiistai 3.11.09
Jäi vähän myöhäiseen, mutta tulipa onneksi käydyksi Kulkurin lauluissa Kansallisteatterissa. Waltari-kohina ilmeisesti peittosi kohdaltamme Tauno Palon juhlintaa viime syksynä, ja sitten juttu tuntui vain unohtuneen. Sitä paitsi saimme ristiriitaisia arvioita lauluillasta.
     Mutta hyvinhän se kulki, oikein nautittavasti, väkeäkin oli katsomossa sentään kohtuullisesti, vaikka loppu häämöttää. Sovitukset tutuista lauluista olivat tuoreita ja orkesteri erinomainen, irrotteli välillä jazzahtavasti. Marja totesi kuinka miellyttävää oli kuunnella luonnollista musiikkia ilman jylisevää vahvistusta. Ja lauloivatkin taitavasti, ihanat Kristiina Halttu ja Katariina Kaitue etunenässä, vaikka Marja ihaili yhtä lailla myös nuorimman polven kirkkaita solisteja. Yllättäjät kuten Soila Komi ja Karin Pacius väläyttivät, mitä laulureservejä teatterilla on jemmassa, vaikka ei ole liiemmälti ollut lauluvuoroja. Jukka-Pekka Palo veti reippaasti miessakkia ja kunnianosoituksia isälleen.
     Olin kerran naimisissa erään laulutähden kanssa, jolla oli oma käsityksensä laulavista näyttelijöistä; hänenkin sopisi tämä esitys nyt nähdä. Me tapasimme aktiiviset serkkuni Ullan ja Kaijan aulassa, kertoivat illan erikoistarjouksesta. Kohta siis loppuu; käykää nyt ihmeessä vielä kuulemassa ja näkemässä viihdyttävää kavalkadia kautta elokuvien ja muistojen.

Keskiviikko 4.11.09
Muistetaanpa sittenkin Knut Hamsunia myös Suomessa. Ainakin Vaasan yliopistossa ja Turun kirjamessuilla on aihetta käsitelty, ja tänään oli Hamsunista hyvä seminaari myös Svenska Litteratursällskapetissa, kauniissa salissa, paikalla sentään viitisenkymmentä harrastajaa. Kaksi mainiota norjalaista esitelmöitsijää, Nils Magne Knutsen ja Inge Fagerbakk, molemmilla epätavallisen eloisa tyyli puhua näin akateemisessa kontekstissa.
     Kun minulta jäi Hamsunin kertaaminen kesällä vähän kesken, otin täältä lisää vauhtia. Knutsen puhui kauniisti Hamsunin kielestä ja pohjoisesta maisemasta, hänen modernista ihmiskuvauksestaan, Fagerbakk puolestaan Hamsunin käynnistä Helsingissä 1899 ja suhteesta ruokaan ja juomiin, sinänsä hupaisaa kun kirjailijan pääteoksia on Sult, Nälkä. Lopuksi arvokkaan näköinen yleisön edustaja nousi katederille tiukkaamaan, onko Hamsun jo rehabilitoitu ja hänen tuomionsa purettu Norjassa. Ellei, ei puhujan mielestä ole mitään syytä viettää tätä juhlavuotta (150 vuotta kirjailijan syntymästä). Taisi jäädä nytkin tyhjentävää vastausta vaille tämä kysymys.
     Norjassa siitä on paljonkin kiistelty, ja kesällä oli jopa Helsingin Sanomissa asiasta pääkirjoitus: siis siitä että Norja tilittää samalla omaa menneisyyttään ja joutuu tutkimaan nerokasta kirjailijaansa melko kaksijakoisessa valaistuksessa. Seminaarissa keskityttiin sanataiteilijaan ja tahdottiin sivuuttaa vähin äänin hänen poliittinen aktiivisuutensa.
     Muistan kuinka torjuvan vastaanoton sain Oslossa nuorena stipendiaattina 1974, kun halusin kulkea Hamsunin jäljillä ja keskustelin kirjailijasta Teatercaféssa. Hamsunin natsimenneisyys oli vielä silloin kotimaassa täysin ylittämätön este hänen arvostukselleen. Runoilija Knut Ødegård oli oppaani, ja kaikenlaista seikkailtiin ja kävi hän sitten Helsingissäkin, missä häntä vuorostani SARV:in sihteerinä isännöin. Näitä muistelimme tänään jälkiviinillä Kaarina Salan kanssa, joka on kulkenut samoja stipendipolkuja vähän minua ennen.
     Mutta Hamsunista voisi kirjoittaa pitkäänkin, myös hänen saksalaismielisyytensä taustoista, jotka liittyvät vitalismiin ja industrialismin vastustukseen, kahteen Hamsunin pääteemaan. Hän uskoi että Hitler nujertaisi Englannin ja uusi vapaa luonnonläheinen elämä alkaisi kukoistaa Euroopassa. Väärässä hän tietysti lopulta oli, mutta ei koskaan, ei edes oikeudenkäynnissä luopunut ideoistaan. Thorkild Hansen on aiheesta kirjoittanut erinomaisen kaksiosaisen teoksen Processen mot Hamsun. Ja tv on meilläkin näyttänyt Troellin loistavan elokuvan samasta aiheesta, Max von Sydow muistettavassa pääroolissa.
     Vielä tulen ilahduttamaan itseäni ja vaivaamaan mahdollisia lukijoita Hamsunilla. Mikään muotikirjailija tämä Nobel-palkittu ei totisesti ole. Palatessani poikkesin Akateemiseen, huvikseni kysäisin: ei yhtään Hamsunin teosta millään kielellä!

Torstai 5.11.09
Serkkuni Jukan luona Soukassa tuli iltapäivällä Ullan kanssa puhe tyttärestään joka on Italiassa naimisissa: voisiko Tuula tempaista ja keksiä jotain maan perinteiden vastaista niin kuin tämä Soile Lautsi. Tuskinpa vain. Krusifiksien poistamista kouluista pidimme epätodennäköisenä. Taitaa Apunen olla Aamulehdessä oikeassa kun arvelee, että nyt nekin koulut, jotka ovat tulleet poistaneeksi tunnukset, palauttavat ne kiireen vilkkaa seinälle. Sitä paitsi monen koulun pihaan näkyy kirkko, piru vieköön.
     Sananlasku antaisi ohjeen tällekin ateistin operaatiolle: Maassa maan tavalla tai maasta pois.
     Toden totta koulujen pitäisi meillä vastaavasti poistaa presidentin kuvat luokkien seiniltä. Halosen kuva saattaa loukata niiden lasten vanhempia, jotka äänestivät ja kampanjoivat Niinistöä. Vai mitä.
     On rattoisaa silloin tällöin kahvitella sukulaisten kanssa. Kamala keli vain yllätti kuten aina, kiva luistella kesärenkailla jarrut jäässä Espoon perillä.
     Kyrön Sanomissa on komea kuva meistä Vesan kanssa Jylhän muistomerkin edessä Tampereella. Kuten Jukka totesi, kirjasta ei olekaan muualla juuri näkynyt ilmoituksia saati arvosteluja. Pidän silmällä Aamulehteä, onhan Jylhä sentään Tampereen poikia, jos sellainen nyt enää mitään painaa. Kun muistomerkki 1961 siihen Sepänkadun ja Satakunnankadun kulmaan pysytettiin, paljastus oli suuren luokan kansanjuhla. Moni kaupunkilainenkaan ei enää tunnista sitä.
     Litteratursällskapetissa tapasin eilen suomenruotsalaisen eturivin kirjailijan, joka ei ollut koskaan kuullutkaan Jylhästä!
     Lueskelen paitsi Meriluodon päiväkirjoja, välillä Lehtisen paksua romaania sodanjälkeiseltä ajalta. Vahvasti etenee edelleen, vaikka välillä ohenee kronikoinniksi. Jälleenrakennuksen ajan kirjoittaja tuntee, politiikan samoin, tendenssiksi saakka: sosialidemokraattien taistelu kommunisteja vastaan kulkee pohjateemana, kapitalistien huvittunut kuvaus hyväntahtoisena pintateemana.
     Tieto-Finlandian valinnat sujuivat nyt tiukan tiedon piirissä, elämäkerrat ovat edelleen näiden valintojen ulkopuolella, noin pääsääntöisesti. Liian suosittuja ei pidä suosia.

Isänpäivänä 2009
Meni hiukan hulinaksi, ensin juhlittiin Lailan luona Tuusulassa ja sitten Janen ja Vesan hoivissa Tapanilassa. Kirjallista väkeä, paljon puhetta, oivallista ruokaa ja viinejä ja riehakasta menoa suorastaan. Vielä jaksetaan, mutta veronsa valvominen vaatii. Emme ole enää ihan nuoria.
     Jylhästä tietysti puhuttiin ja kirjallemme kilistettiin, ja Marja oli lukenut Lailan Pihkovan kellot, joten jyvällä oltiin. Kustannusmaailmassa kuohuu, mutta emme tulleet paljonkaan viisaammiksi siitä, mitä Otavassa on meneillään. Eivät johtajat niistä vapaalla juttele. Johto vaihtuu myös Kansallisteatterissa, ilmankos Maria-Liisa oli iloisempi ja vapautuneempi kuin koskaan. Kirjallisuuden laitoksen remmakoita muisteltiin kummassakin paikassa, olihan ne hauskoja aikoja.
     Parasta oli kuitenkin tänään, jolloin kaikki lapseni tulivat isää tervehtimään ja Marjan antimia nauttimaan. Sinänsä harvinainen osuma, sillä Alma oli käymässä Poznanista, Aino lähtee parin päivän päästä Maliin ja Vilhokin siis junaili tänne Tampereelta saakka. Ja toi eilisen Aamulehden, jossa oli suopea arvio Marssilaulun esityksestä Parkanossa. Väkeä nelisensataa! Siitähän kasvaa kansanliike, kuten Aulis Alatalo jutussaan toteaa.
     Berliinin muuria tässä muistellaan, minäkin toin pari lohkaretta siitä matkallani 1990, eiköhän se heti silloin ollut. Puna-armeijan krääsää myytiin pilkkahintaan muurin kupeella. Nyt ei huvita matkustaa mihinkään, antaa sikaviruksen riehua, me lepäillään täällä pirtissä vaan viikonlopun rasituksista. On sentään hienoa olla isä noinkin iloisille ja terveille lapsosille.

Maanantai 9.11.09
Kuka olisi ansioitunein Berliinin muurin kaataja: Ronald Reagan, Lech Walesa vai Mihail Gorbatshov? Historia ratkaiskoon. Saksalaisia ei mahdu kolmen kärkeen. Harvoin hyvä uutinen on ollut näin suuri uutinen. Vieläkin sitä juhlitaan.
     Päivälehden museossa avattiin tulevaisuuden sanomalehden näyttely ja julkistettiin kirjoituskilpailun palkinnot, joita tuomaroitiin viikko sitten. Jari Tervo ei päässyt paikalle, loikkii Ranskassa. Reetta Meriläinen jakoi palkinnot, kaikki saajat paikalla. Voittaja Unto Hämäläinen alkoi näyttää lehden tulevalta päätoimittajalta. Hänen juttunsa 'Sinä yönä Kekkonen kuoli' on mainio kuvaus sanomalehden paniikista ison ja odotetun uutisen jysähtäessä niskaan pahimpaan aikaan keskiyöllä. Onnittelin muitakin palkinnonsaajia.
     Vilkaisin samalla matkalla Ailan ja kustantajan kirjeenvaihtoa ylhäällä arkistossa. Kirjailijaparka on yleensä alakynnessä ja tappelee oikeuksiensa puolesta. Ei mitään uutta siis auringon alla. Illalla Francon ajan jälkeen luin vielä Lehtisen romaania Siivetönnä en voi lentää, lupaavan alun jälkeen tahti hidastuu, kerronta ohenee entisestä. Tuntuu kuin tekijä olisi puolenvälin jälkeen työlästynyt henkilögalleriansa kuljetteluun ja alkaa tappaa niitä. Jutut ja miehiset elämänviisaudet sentään jatkuvat. Grynderien maailma politiikalla höystettynä edelleen asiantuntevaa tekoa.
     Sillanpään Marssilaulusta kuuluu peräti kummia: Nokialla oli yleisöä käännytettävä ovelta! Jyrisevä menestys jatkuu, vain tekniikka tuottaa ongelmia. Liian monivaiheiset tietokoneet eivät tottele isoissa saleissa. Mutta kuorot ja solistit ovat kuulemma iskussa.

Tiistai 10.11.09
Olipa Berliinin ihme (Das Wunder von Berlin) kerrassaan hieno elokuva illalla, näytti fiktiivisen kerronnan voiman, vaikka tässä on aiheesta nähty myös vaikuttavia dokumentteja. Elokuva kykeni elävöittämään ja tehoamaan tunteiden kautta, samalla oli kiintoisaa katsella kaihtelematonta kuvausta ddr:läisestä ihannevaltiosta ja sen sotilaallisesta meiningistä. Armoton yhteiskunta, ja sitäkin meillä kovin ihannoitiin, teatteripiireissä ainakin.
     Litsyn lätsyn räntäputouksessa tallasin kaupungilla ja kelasin taas vanhoja mikrofilmejä yliopiston kirjastossa, jota pitäisi sanoa Kansalliskirjastoksi. Kuinka Aila Meriluodon maine nopeasti alkoikin pudota kun tultiin 60-luvulle ja uusi yhteiskunnallisesti suuntautunut kriitikkopolvi astui remmiin. Siinähän oli varttuva runotyttö helisemässä, mutta kaukaa katseli Ruotsin puolelta näitä muutoksia. Ateljee Katariina on hyvä ja eloisa nuortenromaani.
     Marja toi Matkalehden R-kioskilta, siinähän on mainio juttumme Yorkshirestä, virheenä vain se että hienot kuvat otti Marja enkä minä. Mikä näin tiedoksi.

Torstai 12.11.09
Eilen oli mukava päivä, kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä sateli. Mutta en lakkaa muistelemasta, että nimipäiväni oli ennen vanhaan tuoksuvana toukokuuna, kesän kynnyksellä. Kustaa Vilkunan rötöksiä heittää se synkkään syksyyn, vaan onpa lähellä isänpäivää. Minne sopisi tulenjumaluus? Olkoon nyt tässä.
     Poikkesin pankkimatkalla Casinon saliin kuuntelemaan Finlandian kirjallisuusehdokkuuksia. Raadin puheenjohtajan Liisa Steinbyn puhe ravisteli nykykirjallisuuden kyynisyyttä ja väkivaltaa, mistä arvatenkin alan toimijat eivät pitäneet. Väärin ravisteltu! Minusta puhe oli sympaattisen suorasukainen, valtavirtaa vastaan. Ehdokkaatkin ovat enimmältä raikkaita, yllättäviä kuten hyvin sopiikin. Muutama "varma" putosi pois. Siihen kaikki raadit pyrkivät. Luen juuri Melenderin Ranskalaista ystävää (Marjan kehumaa) ja toivoinkin sitä ehdokkaaksi: pätevää tekoa. Myös Salon kaupunkia kuvaava esikoinen kiinnostaa. (Marja aloitti sitä eikä heti innostunut.)
     Sain alta pois luetuksi Lehtisen romaanin, vaikka sitkasta oli välillä. Siivetönnä en voi lentää ottaa ison lohkareen ja näyttää kuinka maata on rakennettu, sanoilla ja töillä. Mutta yhä ohenevampaa kronikkaa se on loppupuolella, osuvia havaintoja, uusia ja vanhoja vitsejä, joskus hauskoja. Kylmää ihmiskuvausta, ikään kuin loitolta nähtyä. Kertojan ääni on vahva, ihmiset litteitä, tyypillisiä. Alhaalta ponnistavan suomenkielisen yrittäjän täydellinen kosto on odotusten mukainen. Mutta olivatko kaikki kelmejä ja syntisiä? Kulttuurielämää sivutessaan Lehtinen karrikoi aina hiukan vinosti. Politiikka on likaista peliä alusta loppuun, tosin tuloksellista.
     Illalla poikkesimme Kaapelitehtaalle katsomaan "tanssiesitystä" Ihmisen asussa: neljä naista otti erilaisia asentoja ja osoitti erilaisia tunteita paljaaltaan, hauskasti häpeilemättä, tunnin verran. Yksi oli Niina Hosiaisluoma, joka esitti paksua perhosta aikanaan Ikaalisissa varsin valloittavasti. Hurja oli heittäytymisensä tässäkin. Eeva Muilu ja entinen oppilaani Milja Sarkola suunnittelivat. Tukea oli saatu neljältä rikkaalta mesenaatilta! Hyviä hakemuksenkirjoittajia.
     Alma palasi Poznaniin ja Aino lähti Dodon lähettiläänä Maliin, siellä seikkailevat maailmalla pelottomat tyttäreni. Vilho sentään puurtaa Pirkanmaalla ja tekee rokkarien pikahaastattelukeikkoja eri puolille Eurooppaa. Näkemisiin jouluksi.

Sunnuntai 15.11.09
Syksyn tärkein sessio on täytetty.
     Eilen hurautimme Tapanilaan ja sieppasimme Vesan kyytiin ja ajelimme Kyröön. Säteilevä pilvetön pakkaspäivä. Ehdimme juuri vaihtamaan talvirenkaat ja tutustuimme Vepan baariin (Vesalle uusi tuttavuus), tapasimme itsensä Vepankin ja palasimme omille maille.
     Sitten: ne suuret laiturinvetotalkoot. Tähän on keskitytty. Kuinka saadaan savusaunan 25-metrinen lip-lap-laituri ehjänä maihin? Tauno oli varustautunut traktorilla ja vinssillä sekä köysillä ja teknisellä välineistöllä. Vesalla oli hurtti henki päällä. Ensin tehtävä tuntui mahdottomalta, koska kuinkas "nyppäiset" syvälle pohjaliejuun juntatut metallipylväät ylös? Et kuinkaan. Piti ruveta irrottelemaan laiturin osia pylväistä, osin irrottaa laudoitustakin ja sitten vain vinssillä rantaa kohti yksitellen. Pahaksi onneksi jääriite oli jo ehtinyt aika vahvaksi ja senkin rikkomisessa meni aikaa ja voimia.
     Mutta äärimmäisin ponnistuksin hanke lopulta onnistui. Vesa ei siekaile mitään, vaan seikkaili laiturilautoilla hyistä vettä säikkymättä ja Tauno ohjasi toimia terävillä käskyillä. Ihmeellistä että siinä ne nyt lojuvat päällekkäin laiturin palat rantapiitassa.
     Voisiko tämä onnistua jotenkin helpomminkin? Ensi syksynä suunnittelemme uuden tekniikan. Mutta Vesa, joka rakastaa erityisesti vaikeita talkoita, oli hieman pettynyt näinkin nopeaan lopputulokseen. Ja Tauno sanoi, että "Mä olen niin paljo joutunu elämäsäni vaikeita hommia tekeen..." Joten me pojat saunoimme riemurinnoin onnistuneen koitoksen päätteeksi Marjan emännöidessä ja kehuessa meitä. Tulosen sahti maistui!

x x x

Mutta tänään oltiin kuin oltiinkin hyvässä vedossa esiintymään kirjakahvilassa.
     Kirjamme Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija oli aiheena, ja yllättävänkin paljon veti yleisöä. Siellä oli suunnilleen koko Hämeenkyrön kirjallisesti sivistynyt älymystö. Jota sentään on parhaimmillaan puolisensataa.
     Johdattelin aiheeseen ja kirjan taustaan sekä tekovaiheisiin, ja sitten Vesa piti pääpuheenvuoron talvisodasta Yrjö Jylhän kokemana. Erinomaisesti pitikin, havainnollisesti ja puhuttelevasti. Siinä Taipaleen taistelut tulivat todella eläviksi. Yleisö kuunteli hiiskumatta, ja keskustelu virisi juttujemme jälkeen. Talvisota on edelleen monelle läheinen aihe, myös omin perhemuistoin kuten Jarmo Puntalolle juuri Taipaleen taistelut. Mehän vastailimme risteileviin kysymyksiin parhaamme mukaan. Meillä olisi nyt hyvä paketti koossa, sen kun tilaatte muuallekin.
     Ihmeeksemme pitkä jono kertyi myös kirjan ostajia ja nimikirjoitusten pyytäjiä. Olimme aivan polleita Vesan kanssa. Tilaisuuden lopuksi kukitimme Aulikki Plihtarin, ihanan kirjastonjohtajan, jonka viimeinen kirjakahvila tämä oli. Mahtaneeko jatkua ollenkaan kun Aulikki jää kohta eläkkeelle. Sopii epäillä. Hänelle ei kai valita lainkaan seuraajaa! Kuulimme muutenkin Hämeenkyrön hyvin heikosta taloustilanteesta. Siinä on Kari Häkämiehellä hikinen homma nostaa vanha ökypitäjä taas jaloilleen.
     Nämä synkkenevät näkymät eivät kuitenkaan himmentäneet suuremmin iloista mieltämme, kun tuuppasimme mustassa illassa takaisin Tapanilaan ja Helsinkiin. Tehokas ja monipuolinen syyskeikka oli onnellisesti takana.

Maanantai 16.11.09
Ida Aalberg -säätiö jakoi palkintonsa Kansallisen pienellä.
     Viime kerralla olin juhlapuhujana; nyt kuuntelimme tuoreen professorin Hanna Korsbergin tieteellistä esitelmää esitysten tallentamisesta, joka on yksi teatteritieteen tehtävistä, sekin monitahoinen.
     Martti Suosalo sai ansaitusti näyttelijäpalkinnon ja esiintyi hauskasti. Hänen maineikas roolinsa Akaki Akakievitsh on vielä näkemättä! Nuoren näyttelijän kannustusapurahan sai iloinen Joanna Haartti, jota en ollut tuntea samaksi joka esiintyi reippaasti äsken "ihmisen asussa" Zodiakissa kun hänellä nyt olikin vaatteet päällä.
     Kuulimme kertauksena myös Kulkurin lauluja, hyvin sovitettuja, reippaasti esitettyjä, ja päätteeksi eroava pääjohtaja Maria-Liisa Nevala kävi noutamassa Ida Aalberg mitalin. Hänen kautensa jää uuden kotimaisen dramatiikan korkeasuhdanteena historiaan, totesi toi puheenjohtaja Sipari.
     Kilistimme aulassa ja muistelimme Maria-Liisan kanssa kuinka hauskaa meillä olikaan tässä taannoin Lailan luona. Miehensä emeritusprof. Pauli, kouluneuvos Kirsti ja lehtori Tuula pitivät meille hyvää seuraa. Marjakin viihtyy loistavasti henkevissä tilaisuuksissa.
     Elokuva Georg Otsista oli aika jähmeä ja kankea, ei oikein meitä innostanut, vaikka jotakin kiintoisaa vilahti laulajan puoluesuhteista ja tiedustelutaustoista. Toinen avioliittonsa alkoi näyttää jo Yrjö Jylhän vastaavalta kurimukselta.

Tiistai 17.11.09
Kakkosen keskustelu mediasta ja vallasta yksi parhaita tällaisia joukkomittelöitä, jotka yleensä ovat menneet päällehuutamiseksi. Pysyi hyvin asiassa, eteni ja säilytti kiinnostavuutensa. Puheenjohtajat erinomaisia, eivät hyökänneet tai liikaa hallinneet. Jäi monipuolinen kuva, fiksua maltillista väkeä puhumassa, veteraanit Uimonen ja Ervasti selkeyttivät parhaiten, Norrback oli hauskan kärkäs median haastaja, Arja Alho kummassakin leirissä kovin eloisa. Mikään mielipide ei yltynyt ylivertaiseksi. Katsojien viestit tavanomaisen aggressiivisia, useammin sittenkin mediaa kuin poliitikkoja kohtaan.
     Onhan tämä jo vanhan jauhamista, mutta aihe ei jätä meitä rauhaan, se ainakin on varmaa. Minuakin kohteliaasti kysyttiin mukaan, kiitän kun en mennyt, nämä olivat parempia. Finlandia-ehdokkaista on kyselty radioon ja lehteen mielipidettä, keskustelu kiehuu, vakavasti tämä karuselli edelleen meillä otetaan. Annas nyt kun mä ehdin vähän enemmän lukeakin näitä...
     Päivällä istuttiin Valtioneuvoston linnassa valtiosihteeri Risto Volasen huoneessa kiintoisassa palaverissa, jonka tuloksista aikanaan sitten enemmän.

Keskiviikko 18.11.09
Hesari jakoi esikoispalkintonsa, naulan kantaan: Leena Parkkinen on sen ansainnut. Hieno kirja on Sinun jälkeesi, Max, harvinainen taidonnäyte nuorelta naiselta. Tosin ihan hiukan keinotekoinen, mutta niinhän on Peltirumpukin, johon Antti Majander sitä vertasi.
     Sanomatalossa kuhisi taas paljon väkeä, juhlan henki oli tuntuvilla. Valokuvanäyttely avattiin aulassa ja sitten syöksyttiin pöytien äärelle alakertaan.
     Onnittelin palkinnonsaajaa ja myös hänen äitiään, lämmintä ja viisasta Tiina Parkkista. Jukkaa ei sattuneesta syystä näkynyt. Jorma Kaimio kertoi Rantasalmen kuulumisia: eipä lepää laakereilla poika, vaan julkaisee kohta suuren Tarquinia-tutkimuksen. Tutustuin myös kriitikko Kristiina Malmioon, joka lienee jotain sukua luokkatoverillemme Jyki Malmiolle.
     Eri ryhmissä puhuttiin tietysti lehden uudistuneesta ilmeestä: jotensakin maakuntalehtimäiseksi tämä virtaviivaistaminen tuomittiin, isot kuvat iskevät silmille, linja on vaakasuora ja mielipiteitä julkaistaan solkenaan. Lieneekö verkkoutumisen seurausta. Myös surimme Minne mennä tänään -palstan näivettymistä alaviitteiksi ja sitä, että kuolinilmoitusten kylkeen tupataan hauska pakina, mutta näihin Reetta Meriläinen lupailikin pientä tarkennusta.
     Mutta kyllä siitä vielä Hesarin tuntee. Kulttuurin painottumista popmusiikin ja kuvataiteen puolelle paheksuttiin, kirjallisessa tilaisuudessa kun oltiin. Anna Baijars kertoi että Södikalla on tilanne rauhoittumassa. Touko Siltalan kanssa puhuttiin vähän Aila Meriluodon päiväkirjoista. Matti Klinge saapui Ranskan lähetystöstä tuttuun arroganttiin tyyliinsä. Pekka Tarkka antoi hyvän tunnustuksen Jylhä-kirjallemme. Vesan ja Janen kanssa vaihdoimme viime viikonlopun jälkeiset kuulumiset.
     Kun Janne Virkkunen seisoi samassa ryhmässä, pantiinkin Tieto-Finlandian ehdokkaat taas aivan matalaksi. Virkkusen mielestä Henrik Meinanderin hieno kirja vuodesta 1944 olisi ehdottomasti kuulunut ehdolle. Nyt raati valitsi kirjoja, joilla taatusti olisi mahdollisimman vähän markkina-arvoa. Muistuipa mieleen viimevuotinenkin jako, jossa Virkkusen mielestä muuan elämäkerta epäoikeudenmukaisesti sivuutettiin. Entäs tänä vuonna, Tarkka puuskahti: ilmestyi kovat elämäkerrat Haavikosta ja Herlinistä, eikä edes ehdolle! Koko palkinto on tätä menoa kriisissä.
     Hannu Kankaanpään kanssa kertasimme Viljo Kajavan ja Mika Waltarin kuulua Weimarin matkaa 1943. Hannu on jonkun uudelleen ponnahtaneen syytöksen jälkeen tarkentanut asiaa kirjani pohjalta Suomen Kuvalehdessä.
     Ilta-Sanomien kiva toimittajapari kaappasi kuvaan ja kiristi viisi kirjasuositusta; juuri onnistuin sen verran muistista puristamaan.
     Oikein virkistävä tilaisuus, näissä tapaa taas kaikki seuraavan vuoden varoiksi. Lähdin kahdeksan jälkeen ja saatoin Lailan parkkihallin ovelle, tyytyväinen oli hänkin sekä illan että aamun tilaisuuteen, missä hurmasi yleisöä ja kehui kriitikoita. Hesarin suuri juhlaviikko kallistuu loppua kohti, arki alkaa.
     Poikani täyttää sitä paitsi vuosia virkeänä toimittajana Pirkanmaalla. Lähetin planeettamme tilaa ja tulevaisuutta käsittelevän kirjan. Ehkä nuori polvi voi vielä tulevaisuuteensa vaikuttaa.

Torstai 19.11.09
Pari seminaaria päällekkäin. Kuuntelin ensin Jouni Yrjänän jutun Alexander Järnefeltistä SKS:n Fennomania, tolstoilaisuus ja kansa -seminaarissa. Pujahdin välillä kulman taakse Tieteiden taloon kuuntelemaan Ohto Mannisen tietoja talvisodasta venäläisten silmin Bibliofiilien seuran seminaarissa ja taas takaisin SKS:n juhlasaliin.
     Manninen luetteli koko joukon Venäjällä ilmestynyttä tutkimusta talvisodasta, joka kuulemma alkaa taas olla sota eikä "aseellinen konflikti", Mainilan laukaukset he tunnustavat ampuneensa ja Kuusisen hallituskin oli siis Terijoella olemassa. Mutta takapakkia voi tulla, jos Stalinin kunniaa edelleen siellä kirkastetaan.
     Järnefeltin perhettä valotettiin monelta kannalta SKS:n uusituissa (kalseissa mutta niihin tottuu) tiloissa. Tieteelliset esitelmät tietysti vähän kireitä ja vakavia, kommenttipuheenvuoroista löytyi joitakin virkeitä kulmia. Kukku Melkaksen esittelemä teos Läpikulkuihmisiä alkoi kyllä kiinnostaa, varsinkin nousukas-teeman osalta, sehän on Sillanpäälläkin kovasti esillä varsinkin nuoruudentuotannossa. Kirjasta löytyy häneen lukuisia viitteitä, mutta keskusteluissa Sillanpää vilahti kai vain kerran Jotunin rinnalla. Kenties tutustuttava teokseen lähemmin.
     Hieman kummastelin Irma Sulkusen ajatusta siitä, että nousukas-teemaa tai modernimmin luokkaretki-teemaa nostamalla pyrittäisiin jotenkin säätelemään nykyistä yhteiskunnallista kahtiajakoa jos oikein ymmärsin. Millähän tavoin tämmöinen kirjallistieteellinen tai sosiologinenkaan keskustelu voisi yhteiskunnan reaalitasolle ylettyä?
     Kuulin että Eero Saarenheimo on tutkimuksissaan päätynyt siihen lopputulemaan, että Juhani Aho ja Elisabeth Järnefelt päätyivät sittenkin lakanoiden väliin. Sehän toteutettiin jo aikanaan todella kömpelösti tv-sarjassa Venny Soldanista. Mutta että sittenkin? No sitten illan paneelissa sekä SuviSirkku Talas että Juhani Niemi päätyivät platonisen suhteen kannalle, jossa tietty väreili voimallisesti eroottinen jännite. Ota nyt sitten selvää tästä tärkeästä kysymyksestä.
     Elävin osuus oli lopulta Helka-Maria Kinnusen lukemat katkelmat Järnefeltin perheen kirjeenvaihdosta. Tuli heti halu lukea lisää.
     Juhani Niemeltä kuulin vähän eräästä väitöslausuntovaiheesta Tampereella, minähän olen oman lausuntoni jo lähettänyt. Samoin siellä kuuluu olevan Jussin virka haettavana ja lausuntoja sen tiimoilta availlaan. Kaiken lisäksi Jussi ilmoitti kirjoittaneensa arvostelun Jylhä-kirjastamme Aviisiin, ilmestynee piakkoin. Toinen juttu tulossa Kanavaan, kertoi Lea Toivola. Pikkuhiljaa alkaa kirja keriytyä auki.

Lauantaiaamuna 21.11.09
Hesarin runsailla mielipidesivuilla pöyristyttää ehdotus, että tänne Eiran rannikolle ja Hernesaareen pitäisi rakentaa lisää ja tiheästi korkeita kerrostaloja, jotta ihmisiä mahtuisi enemmän ja kaupunki saisi rahaa Töölön metroon. Vai opettajille ja kouluihinko ne rahat muka menisivät? Uskomatonta. Kun katselee nykyistä autoruuhkaa täällä etelän kaduilla, ei kyllä kaipaa yhtään lisää näitten kulmien rasittajia. Sitä paitsi mitä vikaa on vapaassa merinäköalassa?
     Mutta eilen vasta tyhmä kolumni oli Kanavalla-palstalla, luultavasti provokaatioksi tarkoitettu, ja kirjoittaja odottelee nyt hykerrellen chattipärinöitä. Pannaan mieleen nimi Sanna Kangasniemi, joka halveksi urhean epä-älyllisesti kirjojen lukemista. Siinä aihe alakerran Enbuskelle.
     Minähän uskon, että Lipponen otti euroseikkailunsa Indiana Jonesin tapaan ja myhäilee tyytyväisenä, kun ei joutunut noin hikisiin hommiin. Olisihan siinä lapsetkin jääneet vaille puuronkeittäjää. Samoin uskon kommentaattoreita, jotka tähdentävät etteivät Euroopan suuret valtiaat halunneet uusia vahvoja tyyppejä omia tonttejaan häiritsemään. Hyvä kun on joitain symbolisia hahmoja vastailemassa puhelimiin.
     Ja olihan Jari Sarasvuokin Pressiklubilla ihan oikealla asialla ja sai varsinkin kyynisen naistoimittajan hekottelemaan sydämensä halusta vilpittömille ajatuksilleen. Ei tv-keskustelussa saa läpi mitään hyvää tarkoittavaa, ei mitään puhdistavaa tai rehellisyyteen tähtäävää. Kaiken takanahan on aina kätketty kataluus, eikö totta.
     Siksi tekikin hyvää katsoa nauhalta Rudyard Kiplingistä ja hänen pojastaan kertova elokuva, missä tunteet, patrioottisuus, uhrimieli kuvattiin ilman kyynistä matonvetoa henkilöiden alta. Olisiko jokin samansuuntainen häivähdys päässyt Jylhä-kirjaammekin, josta Niemen Jussin arvostelu on siis ilmestynyt Aikalaisessa eikä Aviisissa, kuten toissapäivänä väärin väitin. En ole sitä vielä nähnyt, mutta Juhani on sotiemme kirjojen asiantuntija, luotamme häneen.

Sunnuntaiaamuna 22.11.09
Kuuntelin tuossa Juha Laaksosen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen vaeltelua Pallastunturin tuntumassa. Viisaasti pojat puolustivat Pallaksen ainutlaatuista hiljaisuutta ja luonnonrauhaa mahdollista lainmuutosta ja lisärakentamista vastaan. Miksi kaikista tuntureista pitäisi tehdä meluisia turistisrysiä?
     Tulipa mieleeni, että meillä on Hämeenkyrön Myllykolussa pienoiskoossa rinnakkainen tapaus meneillään. Senkin paikan ainutlaatuisuus sisältyy vaatimattomaan luonnonrauhaan. Mutta nyt museoalueen kunnostussuunnitelma on alkanut väärästä päästä ja menossa vauhdikkaasti hakoteille. Kovasti puuhataan vesipisteitä ja lämpöpattereita ja keittiötä ja uutta lisärakennusta, kun itse harmaan mäkituvan tarvitsema kunnostus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Eikä kaikkiin kesäteattereihin sentään tarvita katosta. Ajatellaan enemmän nykyihmisen muka tarvitsemaa mukavuutta kuin alkuperäisen paikan ominaisluonnetta. Monitahoisen suunnittelun nielaisemalla rahasummalla olisi itse museo jo aikaa sitten saatu korjatuksi asianmukaiseen kuntoon.
     Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä antavat Hesarin pääsivulla vastauksen kysymykseen, miksi meillä ei ole kovatasoista tutkimusta ja myös miksi minä iloisesti karistin yliopiston tomut niskastani. Professorista on tehty toimitusjohtaja tosin ilman sihteeriä, ja pääasiassa hänen tulisi keskittyä talouteen ja hallintoon. Tähän pakottaa myös tutkintokeskeinen kilpailuttaminen. Totta joka sana, tällainen ei siellä enää innostanut. Vapaalla jalalla saa sentään tutkia oman mielensä halusta.
     Kimmo Pietiläinen lataa vielä kovemmin suomalaisen tietokirjan asemasta, joka ei hänen mukaansa voi kilpailla kansainvälisesti, kun sitä painetaan alas ihan kansallisin menetelmin. Taitaa sekin pitää paikkansa. Osmo Pekosen hieno aloite tietokirjojen viennistä lepää valitettavasti tyhjän päällä. Tietokirja on nurkansuussa kun tukea jaetaan. Tieto-Finlandian ehdokasasettelu tänä vuonna siirsi tietokirjaa yhä kauemmas yleisen kiinnostuksen piiristä.
     Ai että se perjantain Kanavalla-kolumni olisikin käänteistä ironiaa? Enpä äkkiä huomannut. Olikohan vika lukutaidossani vaiko kirjoittajan muotoilussa, mene ja tiedä. Mutta enin osa lehden ahmaisijoista luki luultavasti niin kuin oli kirjoitettu.
     Televisiosta puheen ollen Ihmisten puolue hakkaa kirkkaasti muut viihdepläjäykset, koska juuri noin meillä menotaan. Tosin Uutisvuotokin oli eilen tavallista vireämpi. Miitta-tädistä riitti noin neljä minuuttia. Maailman paras Western jaksoi sen sijaan pidellä pihdeissään puoleenyöhön saakka.
     Tänään on mentävä Martin markkinoille, mutta hanhen jätämme väliin.

Tiistai 24.11.09
Runollinen sadepäivä. Waltarin runoista tehty cd-levy julkistettiin Elitessä aamukahvilla. Sävelet laittoi Antero Priha, Harri Saksala laulaa ja Henrik Otto Donner puheli muuten mukavia. Hän kertoi asuneensa Tunturikadulla kolmannessa kerroksessa, kun Waltarit olivat siinä pohjakerroksessa. Joskus saatiin Mika houkutelluksi nuorten radikaalien jatkoille, hän halusi tunnetusti tietää mitä nuorten päissä liikkui. Mutta rouva Marjatta nouti hänet yleensä hyvissä ajoin kotiin.
     Yhden lauseen olisin saanut tästä lisää elämäkertaani, mutta viittasin kyllä Waltarin kontakteihin Aimo Kanervan kautta radikalismin kärkijoukkoihin. Tulihan paksuutta riittämiin nytkin. Saksala oli oikein jaksanut kantaa kirjani Eliten pöytään nimikirjoitusta varten.
     Illalla kuultiin sitten lauluista live-esityksiä samassa paikassa. Muutamat hitaan mietteliäät sävellykset tekevät oikeutta Waltarin herkille runoille, joukossa pari mieleen jäävää: 'Viimeinen kevätyö' ja 'Kenraali kuolee aamunkoitteessa'. Hienoa että peräti 14 runoa on sävelletty, aiemmista muistamme Petri Petterssonin 'Nuoruuden' ja Ilkka Kuusiston 'Oi Natsarealaisen' (Sinun ristisi juureen) ja Jorma Panulakin sävelsi sen 'Dinahin', joka esitettiin kantaatin tapaan viime syksyn Waltari-juhlissa.
     Prihan sävellystyö on kattavin ja paneutunein. Saksala tulkitsee karhealla koristelemattomalla tunteella. Donner luonnehti, että runot ovat täyttä tätä päivää, ja nyt kuullun perusteella on myönnettävä, että tekijät ovat iskeneet otolliseen suoneen.
     'Lauluja Saatanalle' jäi aikanaan 1926 julkaisematta ja piilee kätkössä edelleen, esitelty sentään elämäkerrassani ja laajemmin Ritva Haavikon kirjassa. Joku nekin hurjat runot vielä sävelittää, kukaties lauluyhtye Loordi.
     Julkistamistilaisuudessa esittelin pyynnöstä vähän taustaa näille runoille. Waltarihan suunnitteli ensin runoilijan uraa, mutta luopui ajoissa, eikä koskaan itse oikein arvostanut runojaan, kirjoitti niitä sitten pöytälaatikkoon, mutta viisi kokoelmaa on sentään elinaikana julkaistu ja kuudes kuoleman jälkeen. Hänen tunnetun ohjeensa mukaan runoilija voi elää Suomessa, mutta parempi hänen sittenkin olisi kuolla. Moni on noudattanut ohjetta.
     Marja käymässä Tarvasjoella, joten nautimme lauluja Tiian kanssa Elitessä ja meillä oli oikein mukavaa. Oli vähän muutakin puheltavaa, lähinnä Jylhästä, jota Tiia on tulkinnut hienosti radioon; kuullaan taas itsenäisyyspäivänä.

Keskiviikko 25.11.09
Varsinainen Meriluoto-päivä.
     Porvooseen ajelin aamuhämärissä Werner Söderströmin historialliseen toimitaloon, missä vielä pidetään kirjailija-arkistoa. Paikalla kuulin, että koko kiinteistö on myyty ja Sanoma on siellä enää vuokralaisena. Näin katoaa kaikki vanha, mutta arkistoissa on tiedot tallessa. Työrauha täydellinen, palvelu hyvä, sain voileipäkakkuakin. Eipä näy muita tutkijoita.
     Hieno hetki oli muuten harmaassa aamusumussa ylittää Porvoonjoki jouluvalojen loistaessa sillan kaiteissa.
     Sitten kuusituntinen päivä vanhoja leikkeitä ja papereita raplaten. Paljon tuli muistoja mieleen. 70-luvulla Aila oli varsinainen julkkis, lehtijuttuja mittava läjä. Yhtä ja toista hauskaa niistä löytyy, vaikkapa Peter-Peterin värikkäitä vaiheita kirjaksi ja elokuvaksi. Itsekin olin niissä käänteissä vähäiseltä osaltani mukana. Näin ajan päästä monet asiat täsmentyvät.
     Ja illalla jatkoin aihetta Ailan luona kuohuviiniä kumoillen ja kymmeniä valokuvakansioita selaillen. Yhden ihmisen elämä kaikkineen kulkee silmien editse ja siirtyy toivon mukaan eläväksi kirjaksi. Aila haukkui vanhoissa lehtijutuissa kriitikot ja Suomen henkisen ahtauden railakkaasti pystyyn kuin Sofi Oksanen konsanaan, mutta miehiä ei Aila hauku, meitä hän rakastaa.
     Kun haastattelua kesti kolmisen tuntia, työpäivän pituutta kertyi kaikkiaan yhdeksän tuntia, matkat ja tauot päälle lukien aamukahdeksasta iltakymmeneen Vähän ehdin välissä kirjoitellakin. Sehän on vasta kunnon rekkakuskin keskiverto rupeama, mutta kuka kirjallisuudentutkija viitsii näin rehkiä, kysyin itseltäni.
     Jylhä-kirjasta ripottelee hiljalleen palautteita. Niemen Jussi lähetti Aikalaisen, missä asiallinen juttunsa. Tampereella ilmestyy siis yksi kulttuurilehti. Antsu Raevuori lähetti Seuran talvisota-numeron, mainiota. Kansan Uutisissakin on Jylhästä kirjoitettu myönteisesti, kertoi Vesa. Näin vähin erin edetään kohti eneneviä kritiikkejä.

Torstai 26.11.09
Jaettiin Tieto-Finlandia Fennian Casinossa.
     Mainio tilaisuus, Björn Wahlroos piti kerrassaan hienon puheen, jollaisia kuulee harvoin näissä yhteyksissä. Paitsi olihan Veikko Sonnisen puhekin varsin jämerä viime vuonna. Silloin tilaisuuden latisti palkinnonsaajan poissaolo, nyt Henrika Tandefelt vastaili ja kiitteli kauniisti.
     Wahlroos kaipasi - viitaten palkitun teoksen aihepiiriin - komeampaa seremoniallisuutta myös Suomen nykypäivän valtiolliseen elämään. Seremonialla vahvistetaan instituutioiden asemaa kuten vaikkapa presidentin virkaanastujaisissa. Tästä jatkoimme pöydässämme, varsinkin kun Matti Klinge liittyi joukkoon. Miten kohentaa seremonioita? Klingen vastaus kuului: osanottajien täytyy osata ja haluta näytellä roolinsa seremonioissa. Nyt meillä on valitettavan epäseremoniallinen presidentti. Vielä kaksi vuotta, on kuulemma siellä täällä huokailtu.
     Muuten sain seurata jännittävää duellia Matiaksen ja Katarina Eskolan välillä, aiheena muuan vanhempi tietokirja eli Isän huone. Matiaksen mielestä tyttäret eivät yllä isiensä elämäntyön kuvaajiksi, mutta Katarinan mukaan juuri intiimi perheensisäinen näkökulma on kirjassa tavoitteenakin, ei isän tieteellisen työn arviointi.
     Myös sivusimme Klingen päiväkirjoissa esiintyvää minun Waltari-kirjani kritiikkiä, jota Matias väitti miltei ylistäväksi, jaa-a. Kenties hänen skaalassaan. Sonnisen antama tuki tässä tilaisuudessa viime vuonna oli omaa luokkaansa ja on kantanut näihin päiviin saakka. Hauska oli puhella niitä sekä näitä lounaan ja viinin äärellä. Anna Kuismin on jo aikaa irtisanoutunut kirjallisuusarkiston johdosta! Senkin vasta kuulin. Kiintoisia projekteja hänellä tuntuu riittävän.
     Itse Tieto-Finlandiasta olimme kaiketi yksimielisiä siitä, että valinta oli hyvä ja oikea, vaikka emme kaikkia kirveitä ja majakoita ole ehtineet tässä lukeakaan. Hauskasti Wahlroos kehui hopealle jäänyttä huumeita käsittelevää kirjaa muistelemalla ikäpolvensa kokeiluja 60-luvulla; ehdokaskirjasta ilmeni, että kemialliset tajunnanlaajentamiset ovat jopa sitäkin aikakautta vanhempaa perua. Mutta todellisuus suo sittenkin parhaan huumauksen sille, joka sen tajuaa.

Sunnuntai 29.11.09
Ihmettelemme maalla pimeyttä ja hiljaisuutta. Sen keskeytti Marssilaulun esitys Ikaalisten kylpylässä. Sali melkein täynnä, tunnelma tiivis, koskettunut. Esitys on edelleen kohentunut, kuorot ja solistit kovassa vedossa. Odotamme huomsta esitystä Tampere-talossa jännittyneinä.
     Illan tv-dokumentti talvisodasta yllätys! Mainio ohjelma, kertojat Ville Haapasalo ja Sergei Shnurov erinomainen oivallus. Hehän olivat kuin Jylhä ja Dolmatovski eri puolilta rintamaa. Venäläisten tutkijoiden suusta kuului kommentteja, joita ei olisi voinut kuvitellakaan vielä parikymmentä vuotta sitten.
     Huomenna kova talvisodan alkamispäivä, tuottaa yhtä ja toista tekemistä. Radiota aletaan.

Maanantai 30.11.09
Talvisota alkoi kuten radiouutiset kertoivat, onneksi 70 vuotta sitten.
     Aloitin muistopäivän Tampereen radion studiossa Vuolteenkadulla. Vesa istui Pasilassa, ja mehän puhelimme Yrjö Jylhästä ja talvisodasta vähän kuin olisimme olleet samassa huoneessa. Tuomas Karemo juonsi ja oli hyvin perehtynyt aiheeseen. Oli mukava kuulla runoja Jylhän itsensä lausumana. Kiitostakin saimme juttelustamme.
     Kiertelin vähän Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että siellä olivat arvot hyvässä kaupallisessa järjestyksessä. Pitkon siivuja oli massiivinen patteri heti kassan vieressä, kun taas Jylhän elämäkertaa sai hakemalla hakea. Lopulta löytyi myyjän avulla erään pöydän sivuhyllyltä kasan alta pari kappaletta.
     Poikkesin tervehtimään Kontron Markkua ja luinkin hänen äitinsä järkyttävän kuvauksen sisarensa kuolemasta talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa.
     Sitten Arja Arohonka tarjosi lounaan Knossoksessa, koska oli siepannut minut puhumaan Mummon kammariin samaisesta Jylhästä. Siellä oli lämpöinen tunnelma ja paljon kuulin liää omakohtaisia tarinoita talvisodan alkamisesta. Arja sanoi lopettaneensa Aamulehden tilauksen, koska "siinä ei ole mitään, ei varsinkaan kulttuuria enää". Väitti monen toimineen samoin. No minä vielä sitä aviisia seurailen josko se siitä paranisi.
     Mutta alakerraksi lähettämääni juttua Sillanpään Marssilaulun taustasta, rauhan miehen sotamarssista, eivät ole julkaisseet eivätkä edes vastaa mitään. Onkohan se hyvää lehtimies- tapaa, mene tiedä.
     Varsinainen Marssilaulu pamahti soimaan kaksi kertaa tänään Tampere-talossa. Päivällä kohtasin sukulaisia, oikein liikuttuneinakin olivat seuranneet kansanoopperaa. Jokin tunnelataus siinä epäilemättä tehoaa. Illalla menimme sitten Marjan kanssa kolmannen kerran todistamaan tätä ihmettä. Sali oli jälleen täpötäynnä ja tunnelma voimallinen. Kun niinkin kokenut teatterin katsoja kuin Kirsti Mäkinen esitystä ylisti, täytyy siinä jotakin olla. Se koskettaa ihmisten omaa tunnemuistia, ja omat ja suvun kokemukset yhdistyvät lauluihin ja kohtauksiin. Sina on ohjaajana tehnyt suuren työn esityksen sujuvoittamiseksi. Taisto Polvea pidän muhkeana Sillanpäänä, parhaana tähän asti.
     Kyllä elämä on yllättävää, en mitenkään olisi odottanut tälle teokselle näin jyrisevää menestystä ja kiitollista vastakaikua. Orkesterille, laulajille, solisteille, koko joukkueelle on elämys esiintyä näissä tiloissa ja tällaisille yleisöille. Seisaallaan yhtyvät marssiin ja loppu- kiitoksiin.
     Huomenna on vielä kaksi esitystä, ja kevääksikin väsymätön promoottori Kauno punoo uusia suunnitelmia. Katsotaanpa kuinka laajalle rajat vielä vedetään.
     Eräs kaari on vedetty. Kesällä 1972 kantaesitettiin lapsuutta kuvaileva Myllykolun Eemeli aidolla tapahtumapaikalla ja nyt siis Marssilaulu. Siihen väliin mahtuu miltei neljä vuosikymmentä monenkirjavaa tulkintaa sillanpääläisestä maailmasta.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute