Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Maanantai 1.11.10
Juha Pentikäisen kokonaan uusittu laitos Marina Takalosta, runonlaulajasta ja näkijästä, julkistettiin yliopiston pienessä juhlasalissa. Komea kirja, puolta laajempi kuin professorin aikaisempi Marina Takalon uskonto 70-luvun alusta. Päivi avasi SKS:n puolesta, oppituolin edustaja lausui sanansa. Tekijän oma esittely persoonallinen ja perusteellinen, ääninauhoin, elävin esityksin ja filminäyttein - onhan kysymyksessä puolen vuosisadan elämäntyö, tutkijalleen läheisen vahvan luovan naisen, Vienan Karjalan pakolaisen monivaiheinen kertomus. "Hullunrohkea se oli Marinakin", totesi Juha kun tapasimme aulassa. Pakolainen ylittää jälkensä, voisi siis tästäkin maagisia piirteitä sisältävästä elämäntarinasta sanoa.
     Kun olimme heittäneet kuohuviinit kurkkuihimme, tehtävästään vapautunut valtiosihteeri Risto Volanen tarjosi kahvit Fazerilla. Muistelimme vielä maaliskuista talvisodan päättymisen juhlaseminaaria ja puhuimme tulevista, varsinkin Juhani Ahosta, jonka merkityksestä Ristolla oli paljonkin kulttuuripoliittista sanottavaa. Juhlavuosi lähestyy, presidentti näkyy suostuneen suojelijaksi, monia tapahtumia tulossa. Rauhallisesti jatkan omaa tutkimustani ja kirjoitustani Jussin vaiheista. Tarkoitus on klassikkoa tuoreuttaa ja päivittää, katsotaan kuinka onnistuu.
     Silmäiltiin televisiosta Francon ajan jälkeen Hullu juttu, olikin nimensä veroinen, onneksi oma osuuteni supistui muutamaan lauseeseen.

Keskiviikko 3.11.10
Saima Harmajaa ja Aila Meriluotoa ei kovin syvällisesti ole vertailtu runoudentutkimuksessa, vaikka aihetta olisi. Voisi ajatella, että Meriluoto oli suorastaan Harmajan eräänlainen inkarnaatio ja jatkoi tämän runoutta sotien jälkeen. Millaiseksi Harmaja olisi kehittynyt, jos olisi saanut elää? Luultavasti vähän samaan uhmakkaan puhdaskaariseen suuntaan kuin nuori Meriluoto, rikkaampiin runokuviin, rohkeampaan rytmiin; arvatenkin hän olisi luopunut tiukkaan muottiin valetusta, hieman takovasta loppusoinnuttelustaan. Mutta mistä sen tietää, kirjallisuudentutkimus ei harrasta historian tavoin kontrafaktuaalisia kysymyksenasetuksia.
     Tällaisiakin tuli mieleen, kun kävin tutussa Rikhardinkadun kirjastossa puhumassa aiheesta. Tilaisuus oli Saima Harmaja -seuran järjestämä, ja kuulijoita jälleen mukavasti. Päivi Istala junaili tunnetulla aktiivisella tyylillään, jolle Aila hiukan vinoilee uudessa päiväkirjassaan. Ainakin kaksi suurta aihetta yhdistävät Saimaa ja Ailaa: rakkaus ja kuolema. Edellinen on kummankin varhaisrunoissa vielä pohjaan saakka kokematon ihme, jälkimmäinen hyvinkin lähelle tuleva vieras. Kuoleman keveys, iloinen uhma yhdistää sekin runoilijoita. Saima piti itseään jopa etuoikeutettuna, kun sai kohta nähdä, mitä rajan takana aukeni.
     Illalla katselin Andrzej Wajdan elokuvan Danton vuodelta 1983, siis vielä Neuvostoliiton syvän vallan ja rapistumisen aikaan tehty. Wajda heijasti kumouksellisen hirmuvallan ja kaaoksesta nousevan yksinvaltiuden Ranskan vallankumoukseen, vaikka osoite on lähempänä kotimaassa ja Venäjällä. Dantonin ja Robespierren välinen jännite oli tehoavasti kuvattu ja läpäisi elokuvan. Samalla oli katseltavana näennäisen kansanvallan mielivaltaisuus ja hurjistuminen hallitsemattomaan väkivaltaan.
     Selasin samalla Albert Manfredin, koulutukseltaan marxilaisen historioitsijan kirjoittamaa Robespierre-elämäkertaa. Sekä elokuvassa että kirjassa pahamaineinen jakobiini saa sovittavia inhimillisiä piirteitä, hän ei ollut pahimpia pyöveleitä. Muistakaamme että giljotiini oli alkujaan suuren ihmisystävän keksintö, jotta teloitukset tulisivat kivuttomiksi.
     Vallankumouksen tarina jatkuu kohti Napoleonin keisarivaltaa Duff Cooperin kirjassa Talleyrandista, jota hiljakseen kertailen. Tuomas Rantala ystävällisesti korjasi taannoisen kömmähdykseni: Duff Cooper oli Artemis Cooperin isoisä eikä isä. Samalla sain viitteen Cooperien vierailusta Mannerheimin luona 1938; suuren vaikutuksen olivat isäntä ja hänen talonsa tehneet korkeisiin brittidiplomaatteihin.

Torstai 4.11.10
Tietokirjojen ehdokkaat varmaankin mainioita teoksia, mutta jäin kaipaamaan paria: varsinkin Jukka Rislakin painavaa ja pelästyttävää (post festum) tietopakettia Paha sektori sekä Teemu Keskisarjan reipasta elämäkertaa G. Serlachiuksesta. Ovatkohan puukko ja kalan valmistus näitä tärkeämpiä aiheita? Ovatko kukaties hyvinkin loistavalla tyylillä kirjoitettuja? Mutta mahdoton tehtävä on lukea ja verrata paksuja tietokirjoja nopeassa tahdissa. Minä olen vain näitä muutamaa lueskellut enkä niitäkään vielä kokonaan.
     Vietimme sitten F.E. Sillanpään Seuran 35-vuotisen taipaleen juhlaa täällä Kämpissä, mitä jotkut kyröläiset ovat oudoksuneet. Mutta asuihan Sillanpääkin Helsingissä suurimman osan elämästään ja oli myös Kämpin hyvä asiakas muhkeina vuosinaan. Hotellissa ei syyttä ole hänelle omistettu sviitti. Me juhlimme siellä Sibelius-kabinetin puolella, hyvä joukko seuran täkäläisiä ja myös kyröläisiä sekä pari porvoolaistakin jäsentä saapuvilla, pääkonsuli Heikki Tavela pääpuhujana. Hän kertoili hersyvästi suhteistaan Saaran perheeseen ja itseensä Taataan, ja muutakin kulttuurihistoriaa siinä räiskähteli suorasukaiseen tyyliin esille. Juttujen aiheina usein Taata matineoitten ja ravintoloitten persoonallisena vieraana tai kuinka hän selvitti nuoremmalleen mitä verbi 'hässiminen' oikein tarkoittaa.
     Sillanpään sukua oli ilahduttavasti paikalla, niin Eskon, Helmin kuin Jussinkin jälkeläisiä, kärjessä suvun päämies Sakari Sillanpää. Ulla Nordgren intoutui hauskoihin muistelmiin Taatan hoivaajana ja saunottajana ja toi Acken kanssa taulunkin lahjaksi seuralle. Muitakin ytimekkäitä puheita kuultiin, puheenjohtajaltamme Jussilta ja Ari Suutarlalta. Talo tarjoili hyvää sienisoppaa ja nieriää viineineen. Iltaa jatkettiin aika pitkään ja poikkesimme vielä Marskin baariin ennen kuin kotiovelle päästiin.
     Tuntuu ihmeelliseltä, että ovat kuluneet jo nämä vuosikymmenet siitä, kun pienellä intomielisellä joukolla Kyrön Holvissa päätimme panna pystyyn nimihenkilömme seuran, jota ideaa pitkään (kai osaksi vieläkin) Hämeenkyrössä vierastettiin - olihan siellä jo olemassa Hämeenkyrö-seura. Nyttemmin kirjailijain nimikkoseuroja on tullut tuhkatiheään lisää, ja niiden toiminta on saanut asiallista arvostusta osakseen. Yritetään edelleen pysyä kelkassa mukana ja kehitellä ideoita, viiimeksi on saatu se riukuaita Töllinmäen ympärille. Nyt odotamme seuran historiikin valmistumista, sen nykyvaiheesta kuulemmekin seuraavaksi joulukahveilla 12.12. klo 14 Hämeenkyrön isossa pappilassa..

Maanantai 8.11.10
On kokonaan tuon Jukka Rislakin syytä, että kiinnostuin vasta nyt James Bondista. Skottilaisen Ian Flemingin alkuaan luomat trillerit ovat suorastaan Rislakin kirjan Paha sektori ennakoivia dramatisointeja. Pallosalamassa ja Octopussyssä on sama ydinasekaappaus ja pelon luominen aiheena, taustalla kylmä sota ja idän hyökkäys länteen, joka varsinkin jälkimmäisessä tulee esiin peittelemättömän propagandistisesti. Elokuvat sitten lisäävät aika kunnollisiin ja hyvin tutkittuihin tarinoihin noita sadunomaisia elementtejä, ihmepelastuksia, mahdottomia tilanteita, äärimmäisiä täpäryyksiä, teknisiä vempaimia ja kauniiden naisten kaatelua, jotta kaikkein instantaivoisimpienkin mielenkiinto pysyy vireillä. Mutta pohjalla yleensä pätevä joskin mustavalkoinen poliittinen piirustus.
     Pyhäinpäivän hiljaisuudessa tuli tällaistakin luetuksi. Marjan sisarukset puolisoineen, ns. onnelliset orvot, olivat illallisella lauantaina, jolloin emäntä järjesti Kustaa Adolfin päivän ohjelmaa, ja ruotsin kielen merkityksestä sukeutui jopa väittelyä. Pakkoruotsi näyttää yllättävästi kismittävän fiksujakin ihmisiä. Minusta nykyisen kuninkaan riepottelu on vastenmielistä, juuri ruotsalaisen tekopyhää ja täysin tarpeetonta, liekö edes kovin tuottoisaa. Joku kirjoitti Hesariin hyvin, että ruotsalaiset haluavat kuninkaaksi mykän eunukin. Kunhan Victoria saa tässä lisää sananvaltaa, siellä voi alkaa vähän räiskyä.
     Tänään kirjoitettu yksi esitelmä ja laitettu alustavia Aho-tekstejä siihen kuntoon, että niistä voi jo kustantajan kanssa keskustella.

Tiistai 9.11.10
Juuri tässä ystävällinen nainen viestissään ihmettelee rauhatonta elämääni, joten täytynee siis hillitä. Mutta vielä tänään istuskelin rauhallisesti bussissa Kotkaan ja pidin esitelmän Ailasta kahden maan kirjailijana sikäläisen Norden-yhdistyksen tilaisuudessa. Asuihan Aila pitkään Ruotsissa ja kirjoitti runojakin ruotsiksi, käänsi Aniaran ja sen sellaista.
     Kotkassa pidetään vieraasta erittäin hyvää huolta, niin nytkin, kun muistelimme edellistä käyntiäni Nordenin 50-vuotisjuhlassa 16 vuotta sitten. Yleisöäkin saivat kirjastoon, vaikka sää oli kehnohko. Tapasin jälleen Seppo Soinin vaimoineen, Tampereella ennen kamppeerattiin sen TTT:n historian merkeissä. Teatteriasioista muutenkin puhuttiin Nordenin puheenjohtajan Leena Ilkka-Salosen ja varsinkin miehensä kanssa, jotka seuranneet omaa teatteriaan ja muitakin pitkään. Minä seurailin Kotkan teatteria 70-luvulla, kun Markku Kontro oli siellä ohjaajana. Nyt siellä näkyy menevän Toivo Pekkasen Jumalan myllyt -romaanin dramatisointi, minulla oli kirja peräti matkalukemisena. Pekkanen on jykevä ja vakava, paneutunut tehdasmiljöön ja lakon kuvaaja, äärimmäisen tasapuolinen eri osapuolten valottajana. Kuinkahan ne ovat tämän näyttämölle saaneet sovitetuksi?

Torstai 11.11.10
Nimipäivä on siitä kiva, että saa kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä. Ehkä voisin jo leppyä siitä, että Kustaa Vilkuna siirsi aikanaan nimpparini heleältä toukokuulta tänne pimeään syksyyn; täällähän pieni huomio juuri sopivasti kirkastaa harmajaa tunnelmaa.
     Aamupäivällä sain potkua ja rohkaisua WSOY:n Hannu-kabinetissa, missä syventyen käsiteltiin lähettämääni tekstiä Ahon alkuvaiheista. Kirja tuntuu olevan oikeilla raiteilla, on vain jatkettava eteenpäin. Muutama uusi lähdetieto antaa lisäinnoitusta.
    Finlandia-ehdokkaista en tunne yhtäkään, joten vaikea sanoa niistä mitään. Olisin tietysti odottanut Elina Hirvosta tai Olli Jalosta joukkoon, mutta mitä näistä aina narisemaan. Hyviä kirjoja, uskotaan niin. Ehkä jonkun ehtii vielä lukaistakin.
     Koskenniemi on ainakin tuttu ja hallitsi iltaa Päivälehden museossa. Oli mentävä kuulemaan, kuinka tulisesti herrat Häikiö ja Tarkka ottavat yhteen, mutta siitähän tuli perin sovinnollinen ja sivistävä esitelmätilaisuus, johon museonjohtaja Saila Linnahalme vielä heitti virkeän naiskulman Maila Talviosta. VAK:n asema monituisten seurojen ja klikkien keskushahmona tuli Martin esityksessä hyvinkin selväksi, samoin Pekan vetämä poliittinen linja näiden klikkien ominaissuunnista. Väittelyä näistä ei kuitenkaan syntynyt. Ei kellään ole eikä voi olla enää sellaista asemaa kuin Koskenniemellä aikanaan. Pekka keskittyi lähinnä Lehtosen yhteyksiin VAK:n joukkojen kanssa, paras juttu kertoi Lehtosen ja Kyösti Wilkunan nyrkkitappelusta Catanin kabinetissa. Kylkiluita siinä vain murtui.
     Koskenniemen valtava arkisto, joka nyt siirtyy Turusta tänne SKS:n suojiin, saanee ahkeria kävijöitä lähiaikoina. Minua kosketti vielä enemmän Ahon arkiston digintointi ja järjestely sekä Päivälehden että SKS:n arkistossa. Niissä piakkoin vierailtava.
     Museossa on myös kiintoisa runoilijankammari aitoine työpöytineen ja ryijyineen: ihailimme näitä arvokkaasti Koskenniemen omaisten seurassa. Kaikkiaan tutustumisen arvoinen näyttely. Kotimaisen laitoksen entistä väkeä oli pitkästä aikaa koolla, teatteristaan vasta vapautunut Maria-Liisa ja tietysti Vesa. Kirjallisuudentutkimus tuntui jo Maria-Liisasta etäiseltä, jotain muuta hän hautoo. Meidät pojat Pekka kutsui tilaisuuden jälkeen syömään ja nautiskelimme naapurissa Groteskin varsin herkullisia annoksia ja puhuimme kas kummaa elämäkerroista. Pekalla on menossa Lehtonen ja minulla tämä Aho ja Vesakin uumoilee vielä Haanpäähän uudelleen tarttuvansa. Koskenniemeläiset istuivat seinän takana kabinetissa, mutta ei Martti historiaa kerratakseen haastanut meistä ketään nyrkkitappeluun, eipä kieritellyt Pekkaa edes tervassa ja höyhenissä vaikka vähän uhkaili.
     Huomasimme muuten ällistyen, ettei kukaan meistä ollut lukenut yhtään Finlandia-kisan ehdokaskirjaa! Kukahan niitä siis lukee ellemme edes me, jotka monen viran puolesta näitä ennen jouduimme tarkkaankin seuraamaan. Tarkka sitä paitsi viimekertaisena diktaattorina, Vesa edelleen kirjoittavana kriitikkona ja minä entisenä valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana. Heikkoa se on minullakin nykyään tämä seuranta, mutta kyllähän uudesta kotimaisesta pitäisi vähän kärryillä pysytellä, ellei halua sen suhteen kohota klingeläiseen ylimysluokkaan.

Isänpäivänä 2010
Huomion kohteena siis edelleen, mikäs sen hauskempaa, vaikka oma isäni sanoikin, että tämmöinen päivä on kauppamiesten keksintö eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta lapset tulivat kaikki käymään ja syömään nieriää, sepä rattoisaa.
     Sain Marjalta Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämän ja luin heti illalla loppuun. Järisyttävä teos. Kulunutta ilmaisua voi kerrankin käyttää täydestä todesta. Harvoin olen näin vaikuttuneena, malttamatta lukenut eteenpäin, kunnes kirja loppui merkillisen väkevään tunnelmaan. Kun lukee jotain tällaista, tätä venäläisen Volskin elämäntarinaa, useimmat muut tarinat alkavat tuntua merkityksettömiltä. Miksi tuhlata aikaa ja voimia kaikenlaiseen köykäiseen? Kehyksenä tässä on Venäjän raskas ja komea klassinen kirjallisuus. Makine (eiköhän alkuaan Mäkinen) johdattaa kehyshenkilön Pariisista kotimaahansa Pietariin ja huomaa, kuinka perinpohjin maa on muuttunut sitten hänen neuvostoliittolaisen nuoruutensa. Uuden Pietarin korskea juhlinta rinnastuu räikeästi vanhan venäläismiehen edustamaan äskeiseen kärsimyshistoriaan. Koko neuvostokansan ylivoimaista taakkaa saa kantaa tämä Volski, joka kertoo elämänsä niin että lukijan mieli kääntyy ja hän uskoo joka sanan ja kauhistuu pitkäksi aikaa, vaikka niin paljon onkin kerrottu sodasta ja sen jälkeisestä ihmisterrorista isolla Venäjänmaalla. Lukekaa jos kestätte!
     Iltapäivän pitkässä pöytäkeskustelussamme vilahteli myös ajankohtaista kirjallisuutta. Elina Hirvosen teos Kauimpana kuolemasta saikin kriittisiä kommentteja parin lukeneen toimesta; siihen on kuulemma liikaa ahdettu aineksia, se ei tungoksessaan oikein hengitä, ja kaiken lisäksi tarkka vaimonin oli tunnistavinaan miltei suoraan Makinen teoksesta Vain rakkaus siepattuja passuksia. Mutta näitähän kutsutaan nykyisin hienosti intertekstuaalisiksi lainoiksi.
     Kotimaisen osalta olen edelleen kuulopuheiden varassa, samoin arvostelujen. Olli jalostakin kannatin vain lehtijuttujen perusteella, mutta vielä ehditään. Uskon että Riikka Pulkkisen Totta on hyvä kirja ja kova sana kilpailussa. Ja mitä kaikkia niitä onkaan.
     Suuren vaikutuksen teki lauantaina elokuva Vakooja Robert Hanssenin elämästä, lähes dokumentaarinen, silti sisäistynyt, syvämielinen kuvaus huippupetturin elämänstrategiasta. Vakoiluteema on aina minua kiinnostanut, ehkä siitä pitäen kun Lontoon aikoina tutustuin Cambridgen viitosiin ja varsinkin Guy Burgessin hahmoon, josta myös on tehty loistava tv-elokuva An Englishman Abroad. Saisikohan sen joskus vielä uusintana? Muistaakseni se on mennyt vain ruotsinkielisellä puolella niihin aikoihin, jolloin aihe oli vielä poliittisesti epäkorrekti. Nyt jatkoksi Hanssenin tarinalle! Hyvin erilaisiin rangaistuksiin mestarit joutuivat. Burgess nuhjasi turvapaikassaan Moskovassa, Hanssen istuu vielä kauan eristyskopissaan Coloradossa.
     Kiitos päivästä, ajattelin sunnuntai-iltana. Rikas viikonloppu näin vain vaatimattomissa kotioloissa.

Tiistai 16.11.10
Hbl esittelee Harry Halénin ja hänen suurtyönsä, Mannerheimin päiväkirjojen täydellisen tarkistetun edition. Sen mahtavampaa tietokirjaa ei tänä vuonna ole ilmestynyt, mutta saako se Tieto-Finlandian? Rohkenen epäillä.
     Aina kun luokkatoverini Haban olen tavannut yliopiston kirjaston ovissa, poika ryhtyy välittömästi kertomaan virheistä, joita on löytänyt, ja niiden korjauksista. Intohimoinen elämäntyö. Ei ole maassa ketään muuta, joka siinä määrin hallitsisi kaikki turkit, tungusiat ja mongoliat muista altailaisista kielistä puhumatta. Hän myöntää haastattelussa, että matkustaa Helsingistä äärimmäisen harvoin ja haluttomasti. Ilmankos vaikutti todella ikävystyneeltä, kun tapasimme viimeksi lentoasemalla, Haba odotellen myöhässä olevaa lähtöä Göteborgin kirjamessuille.
     Toivotaan nyt kuitenkin, että Mannerheimia ympäröivä julkaisujen sädekirjo raottuisi ja tieto-diktaattori oivaltaisi tämän edition ainutlaatuisen merkityksen.
     Hämeenkyröstä kuulumisia: valtuusto on eilen selvin äänin kumonnut kunnanjohtajan esityksen muutaman itäisen kyläkoulun lakkauttamisesta. Valtuusto ei lakkauta yhtäkään! Ryhtiliike vaikuttaa protestilta, mutta ihailtavaa sinänsä, jos tosissaan tahtovat pitää yllä kunniakasta kouluverkkoa. Saas nähdä mistä ottavat rahat. Mutta iloinen olen Jumesniemen, Mahnalan ja Pinsiönkin puolesta ja on kai siellä muitakin tappolistalla.
     Kari Häkämies on kiiivaista otteistaan saanut nimen äksy-Häksy. Kuinka kestänee jo kolmannen tappion valtuustoa vastaan? Kiintoisaa seurata, jännitteitä löytyy kyröläisestä kuntapolitiikasta. Vaikka ainahan siellä on toden tullen tahdottu oma mahti näyttää, oli sitten kytse jätteenpoltosta tai kunnan itsenäisyydestä.
     Mutta jos hetken painun muistoihin, kävin oman kansakouluni Kaisaniemen jättiläiskoulussa lähes 40 oppilaan luokassa, enkä muista kärsineeni, päinvastoin. Siellä sitä oli turvassa kuin kuusikossa, eipä opettaja useinkaan huomannut. Koulumatka oli Katajanokalta viitosen raitsikalla kovassa tungoksessa aamuhämärissä ja kotiin seikkailtiin Suomen Pankin takaisten kallioiden kautta. Kokeiltiin kuka jyrkimmästä kohdasta uskalsi luisua alas. Nykyisin lapsia pyritään suojelemaan, kuljettamaan ja tehokouluttamaan. Ehkä niin tulee sitten parempia.

x x x

Juhlahetki Yrjönkadulla: Laura Pyrrö lauloi Sibeliuksen yksinlauluja ja Tiia Louste tulkitsi Aino Sibeliuksen kirjeitä. Hieno esitys! Kari Heiskasen ohjaama yksinkertainen dialogi toimi taivaallisesti, laulut ja kirjeet keskustelivat keskenään. Ainon ja Jannen suhteesta nousi kaunis riipaiseva kaari alun silmittömästä rakastumisesta syviin traagisiin varjoihin ja sitten seestymiseen vanhuuden kynnyksellä. Jannen sävellystyö oli kaikkien myrskyjen keskuksena, kaiken aikaa. Tiia on keskipäivän loistavassa vedossa näyttelijänä: kampauksesta, ilmeistä, nopeista siirtymistä, äänen vaihteluista, pienistä liikkeistä kasvoi niin nuoren tytön kuin kärsineen ja rakastavan naisen kuva. Laura lauloi väräjävän kuulaasti, viileällä helisevällä tunteella.
     Vielä viiniä tarjottiin tällaisen nautinnon päätteeksi. Kiva oli tavata Eija-Elina, joka istui viereeni, kaikkea puheltiin jopa Hämeenkyrön taloista, hänhän teki käsikirjoituksen kuusi vuotta sitten tv-elokuvaan Enkeli tulessa. Ja muuan anonyymi lukija kertoi Unio Mystican vieneen häneltä ja vaimoltaan koko kesän ja lukeneensa sen rinnalla ja innoittamana 12 Waltarin teosta! Näin pitää ihanteellisessa tapauksessa elämäkerrat lukeakin.

Keskiviikko 17.11.10
Esikoispalkinto jaettiin slovakialaiselle Alexandra Salmelalle. Onnea sisukkaalle kirjailijalle, jonka mielestä suomen kieli on helppoa. Kiitospuheen perusteella tuntui kuitenkin, että kustantaja on saanut jossain määrin korjata kirjailijan kieltä. Tai sitten on eksoottista, että kieli menee toisin kuin kieliopissa. Ehkä se on eräs luovan kirjallisuuden tehtävä.
     Yksi ammattilainen keskusteluissa löytyi, joka oli lukenut palkintokirjaa 40 sivua. Hän ilmoitti, että ei ole sen kirjan ystävä, se jäänee kesken. Mutta kaikkihan me toivomme, että juuri tällainen kirja on hyvä. Sen täytyy olla. Se tuo jotain lisää suomalaiseen kirjallisuuteen. Totta kai se on hyvä, kun se on sekä Finlandia-ehdokkaana että esikoispalkinnolla.
     Miten muuten määritellään suomalainen teos? Suomessa julkaistu? Kirjat painetaan nykyään ties missä. Onko suomen kieli enää välttämätön? Jos Suomessa syntynyt kirjoittaa kirjan lapsuudestaan ranskaksi ja julkaisee sen Sveitsissä, onko kirja edelleen suomalainen? Sitten kun se suomennetaan? Voi tulla visaisia rajankäyntejä, kun kirjallisuuskin entisestä kansainvälistyy.
     Avustan edelleen Matti Saloa, kun Filmihullu kokoaa sitä jättiläissavottaa ihmisten lempielokuvista. Sanomatalon kekkereiden saalista: Lenitan, Lailan ja Kaari Utrion lempileffat. Ei hullumpaa. Tulokset ilmestyvät ensi vuoden puolella. Lenitalla muuten hyvin fiksua pohdintaa elokuvakokemuksistaan sekä opiskeluajoistaan Itä-Saksassa anno dazumal. Silmien avautumisen aikaa, hän kertoi. Mimmi vain parantaa juoksua eikä näytä vanhenevan, päinvastoin.
     Nautin viiniä kohtuullisesti ja ehdin kotiin katsomaan loppupuolen maalijuhlaa San Marinoa vastaan. Film noir tällä kertaa teennäinen ja pitkästyttävä.

Torstai 18.11.10
Oikeinhan se kuitenkin meni tämä tieto-Finlandia, vaikka yritin puolustaa Haban Mannerheimia. Vesa Sirén ansaitsi palkinnon, kaikesta päättäen komea opus kapellimestareista. Kun osuin istumaan Hesarin pöytään, kuulin jo Vesan nopeudesta ja tuotteliaisuudesta toimittajana ja häntä verrattavan Heikinheimoon. Kiitospuhe vahvisti vaikutelmaa, varsinainen tekstitykki.
     Hyvässä muistissa Vesan mainio ja oivaltava kritiikki kesällä Ilmajoen Taipaleenjoesta. Hän kuuluu siinäkin samaan sarjaan Heikinheimon kanssa, että panee lukemaan klassisesta musiikista silloinkin, kun aihe ei niin vedä, mutta Vesan tyyli vetää.
     Haba seisoi vaatimattomana seinustalla, en ehtinyt edes onnitella ehdokkuudesta. Koulussa hän oli kova urheilija ja painonnostaja, nyt alkaa muistuttaa viisasta tiibetiläistä munkkia.
     Illalla tuore tohtori Taru Tapioharju vieraili Waltari-seurassa, olihan mentävä kuulemaan ja tervehtimään keväisen vastaväitöksen muistoissa: sentään kaikkien aikojen ensimmäinen Waltari-väitös. Hän oli harvinaisen helppo väittelijä siinä, ettei pannut juuri missään kohdin vastaan, kun yritin ahdistaa. Nyt kuulimme pitkän ja rönsyilevän kertauksen tutkimuksesta Tyttö kaupungissa eli modernin naisen diskurssista Waltarin varhaisromaaneissa. Ei asia vieläkään ihan selväksi tullut. Jospa Taru tekee sen kansantajuisen verson kirjastaan, ehkä juttu alkaa selkiintyä.
     Kari Rahiala esitteli mainion numismaattisen artikkelin Waltarista ja keisari Neron kultarahasta alan vuosikirjasta. Kirjailija lahjoitti Ihmiskunnan vihollisia innoittaneen muiston nuorelle teologitytölle kaulariipukseksi! Tällaisia helmiä vielä heltiää Mikan tiimoilta, olisin tämänkin detaljin käyttänyt kirjassani jos olisi aiemmin tullut tietoon.

Lauantai 20.11.10
Kotkan kaupunginteatteri on tehnyt urheasti ja oikein laittaessaan kaupungin klassikon näyttämölle. Toivo Pekkasen Jumalan myllyt ei tosin ole helpoimpia dramatisoitavia, eikä romaanin raskaanpuoleinen lasti millään näytelmäksi käännykään. Mutta läpijuokseva sovituskin on kulttuuriteko, ja joku muukin kuin minä voi innostua kaksiosaisen romaanin vielä lukemaan. Seppo Parkkisen sovitus on alkuteokselle uskollinen liiallisuuteen asti, varsinkin jälkipuolisko ohenee kovin harvapiirteiseksi, kun on kahlattava koko polveileva tarina viimeiseen kohtaukseen saakka. Onhan se jo Pekkasenkin jäljiltä aika aukollista läpilaukkaa henkilökuvia kaventavin harppauksin. Silti uurastus kannatti istua läpi, joskin tuoreena luettu romaani auttoi paljon mukana pysymisessä.
     Kaisa Korhosen ohjaama esitys vältti poliittisuutta jopa enemmän kuin Pekkanen, joka tunnetusti oli tasapuolisuuden apostoli. Keskeisen kaksikon, Helmisen ja Kiiskin, vastakkaisuus työväenliikkeen sisällä ei tullut selväksi, ja Helmisen sosialidemokraattinen filosofia oli karsiutunut miltei kokonaan. Vasta Huttunen sai toimia vallankumouksen dynamona. Sinimustiakin oli laimennettu, kovin nopeasti Arvin joukot vilahtivat. Yllättävää ei ole, että keskeinen puhetorvi, demari, vaiennetaan, mutta se sentään on, ettei 30-luvulta edes ääriasenteita enää syyttäen tai ihaillen kannata tehostaa. Kauas on edetty Lapualaisoopperan julistuksesta.
     Mikähän tässä ylipäänsä jäi ytimeksi? Taiteen merkitys yhteiskunnallisen taistelun keskellä? Perheiden väliset suhteet, luokkarajat ylittävät rakkaudet. Sovinnollinen tulkinta. Mutta Pekkasen komeita loppusanoja sovitus ei sentään kehdannut käyttää, koska pateettisuus on edelleen pannassa. Pannaan ne tähän, sillä itseänikin yllätti romaanin kumahtava loppu talvisodan kynnyksellä. Sehän päättyy sinimustan Arvin isänmaalliseen tunnelmaan. Hän on odottanut tätä hetkeä, sodan puhkeamista::
     "Kaikkien kansojen katseet ovat suunnatut meihin. Nyt on tärkeintä se, mitä he meissä näkevät, minkälaisen merkinnän saamme ihmiskunnan suureen kirjaan."
     Esittäjät olivat hyviä, vaikka kukaan ei saanut suurta luonnekuvaa luodakseen. Hauska oli nähdä vanhoja tuttuja, Eeva-Maija Haukista, Jouni Jalarvoa, Jarmo Tulosta, Esa Suvilehtoa, jopa Salme Karppista pitkästä aikaa. Reippaasti tervehtivät yleisöä jo aulassa laulamalla Veikko Lavia, "jokainen ihminen on laulun arvoinen". Niin on.
     Kun Kotkassa kerran olin, katsoin samaan putkeen illalla sen Canthin Työmiehen vaimon musikaalisovituksen Suruttomat, sivuaahan aihe tätä menossa olevaa Juhani Aho -hanketta. Sehän olikin jo reippaampaa menoa, tuttu juttu TTT:sta. Erityisesti kiintyi huomio Homsantuun esittäjään Anna Lipposeen, joka erottui jo edellisessä Martan roolissa. Hänessä on luontaista kipinää ja komeutta, hänen viettelyynsä uskoi. Kaisa Leppänen Johannan osassa, mukana myös edellisessä, hyvä kyky myös. Lauri Tanskanen oli huoleton lurjus Ristona, miltei rakastettava konnuudessaan kuten muukin juopposakki, ja Anne Niilola oli topakka Vappu, hyvä yhtenäinen joukko kaikkiaan.
     Se on kyllä taidokkaasti tehty näytelmä ja sovitus sikäli, että viettelee alussa yleisön mukaan musiikillis-tanssilliseen hurlumheijuhlaan, ja vakavoituu sitten, iskee täysillä palleaan, saa katsomon halveksimaan koko miessukua lakeineen aivan kuten Minna-rouva sen tarkoittikin.
     Raija-Sinikka Rantala ohjasi, kaksi työväen tulista veteraanidaamia siis ohjaajavieraina. Vielä heissä puhtia, jälkimmäisessä enemmänkin. Vaan kumouksesta tuskin enää haaveilevat.
     Kannattaapa joskus katsoa kunnon maakuntateatteria, varsinkin kun tuore teatterinjohtaja Ilkka Laasosen näinkin haasteellista ohjelmistoa Kotkassa vetää.

Sunnuntai 21.11.10
Johan oli näytettä Vesa Sirénin tekstin tuottamisesta Hesarissa. Ei ole koskaan Sibelius-kilpailua näin näyttävästi pohjustettu. Poliittisia trillereitä liittyy kilpailun historiaan, nyt on aika lenseämpi.
     Kun SK esittelee puolestaan uutta maahanmuuttajakirjallisuutta laveasti, on Riitta Kylänpään artikkelissa muuan rajoitus ja puute. Hän ei tunne parasta suomalaista maahanmuuttoromaania, Anja Snellmanin tämänsyksyistä Parvekejumalia. Kesällä jo päätin tähän tarttua ja nyt vasta luin, Marja sen selvitti aikaa sitten.
     Anjalla on merkillinen taito nähdä ajan ilmiöitä elävästi, saada ne kieleltään helähtämään. Hän tutkii aiheet, mutta osaa myös eläytyä, omaa jonkun intuition vieraaseen, jonka tekee tutuksi. Tässä romaanissa hän kuvaa nautittavasti muslimien rajatilaa täällä kylmässä pohjolassa: kuinka omasta uskosta ja tavoista tahdotaan pitää kiinni (varsinkin isä tahtoo ja äitikin), mutta kuinka normit väkisin alkavat murtua lasten kohdalta kohtalokkain seurauksin. Romaanin näyttää kulttuurien välisen seurustelun ja nirhauskohdat siinä. Sopeutuminen ei ole helppoa, koska se ei ole toivottavaa juuri missään kohdin. Halkeama kulkee sukupolvien välillä. Tämän perheen vanhemmat haluavat oman uskonmaailman keskelle normitonta Suomea.
     Lukijan suosikki Anis vetää kaikki sympatiat uteliaisuudellaan, pelailunhalullaan, tasapainoilullaan. Lukija osaa pelätä pahinta, silti loppu tulee tyrmäävänä. Olisiko romaanin heikkous tuo lyhyiden lukujen levoton sälinä, joka ei suo kunnollista mahdollisuutta paneutua henkilöihin. Käännynnäisten yhteisö on kiintoisa, mutta jää etäämmälle. Lankoja solmitaan lopussa kovin nopeasti yhteen.
     Jo erinomaisessa romaanissa Lemmikkikaupan tytöt oli tyttöparin Jasmininin ja Lindan kuvaus kuin vierestä reväistyä, tässä vähän samaa Aniksen ja Wandan kohdalla. Nämä kuviot Anja hallitsee, tuntee trendit ja sanaston. Onko muka "oikea" maahanmuuttaja ainoa omien ongelmiensa kuvaaja? Parvekejumalat näyttää että ei välttämättä. On ehditty epäillä, onko tällainen sepite aitoa. Ainakin kirjan välittämä maailma tuntuu aidolta. Silloin sepite onnistuu.
     Anja Snellman ei ole muistaakseni ollut aikoihin (koskaan?) Finlandia-ehdokkaana. Hän ei kuulu raatien suosikkeihin. Mikähän siinäkin kiikasta. Liian tuottelias, trendikäs, näkyvä, tehokas? Liian ammattimainen. Mene tiedä.
     PS Onhan Anja ollut kerran ehdolla Kaurasena Ihon ajalla 1993. Eikä sen jälkeen! Aika hämmästyttävää.

x x x

Kuuntelin eilen illalla radiosta virolaista runoutta ja musiikkia pitkän rupeaman. Ohjelma heitti taas Krossin pariin, luen novelleja kokoelmasta Halleluja, aivan mainioita. Kross kertoo leppoisaan tyyliin jutustellen traagisia, yllättäviä, viiltäviä tarinoita.
     Tietysti oli myös käytävä Martin markkinoilla tänään, parhaat markkinat, kovasti väkeä, monipuolista tarjontaa. Erkki Tuomioja puhui Jaan Tönisonista, löysin jonkun kirjan ja levyn ja kaikenlaista muuta, hyvät lammasnahkahanskatkin hukkuneiden tilalle. Tervetuloa talvi. Tallinnan juhlavuosi lähtee komeasti liikkeelle.

Keskiviikko 24.11.10
Kaupungilla kuultua: - Miksei ne jumalauta osaa selittää kansankielellä, miksi Irlantia ja Kreikkaa täytyy tukea. Mulla on haisu että niin täytyy, mutta miksi ne ei osaa perustella? Ne sanoo vaan, että näin nyt on Suomen työllisyyden etc. kannalta tai muuten kaikki kaatuu.
     Jos ne ei tiedä ihan tarkkaan itsekään, arveli toinen keskustelija. - Ne vaan uskoo että näin on kun Euroopasta sanotaan.
     Samalla kun näitä noidutaan, Jouko Ahonen kantaa lisää risuja demareita hiillostavaan rovioon. Lauri Ihalaisen lähtö vaaliehdokkaaksi ei voinut sattua huonompaan aikaan. Nyt ei ole etuja kahmivien ay-johtajien lippu korkealla.
     Mutta mehän vain nautimme hengen antimista. Niitä tarjoili eilen Woody Allen ja tänään Minna Canth, suhteellisen erilainen taiteilijapari. Kuuntelin yliopistolla dekkaristien Sirpa Tabet'n ja Staffan Bruunin luentoja rikoskirjojensa synnystä (valaisevia, jälkimmäinen vauhdikas) ja livahdin siitä Maximiin katsomaan Allenin uusinta You Will Meet a Tall Dark Stranger. Mietin miksi suomalainen elokuva ei tavoita tällaista elämäntyyliä vai eikö sitä ole Suomessa. Notkea, älyllinen, surullisen hauska juttu ihmissuhteista, joista yksi sentään päättyy onnellisesti. Huvittavan tuttuja aineksia kautta linjan. Hyvä opetus siihen sisältyy meidän ikäisille miehille, jotka erehtyvät tavoittelemaan uutta nuoruutta ja kurvikasta vaimoa. Näinkin hullusti siinä voi käydä. Anthony Hopkins kerrankin koomisessa roolissa.
     Teatteri Avoimet Ovet esittää irtonaisesti Minna Canthin novelleja Heini Tolan oivaltavina sovituksina ja ohjauksina. Kaksi ensimmäistä oikein kivoja, kolmas vähän putosi. Hyvä saavutus, kun niinkin vakavasta mammasta kuin Minnasta kiskotaan esiin vähän huumoria. Novelli 'Ompelija' rinnastuu aiheeltaan vaikkapa Sillanpään Hiltuun ja Ragnariin, molemmissa turmeltu tyttö hukuttautuu. Mutta miten pitkälle oltiinkaan päästy kolmessa vuosikymmenessä: Canthin suoraviivaisesti vasaroitua opetusjuttua jatkoi Sillanpään syvällinen, nuoren naisen fysiologiaan ja mielenliikkeisiin syvyyspsykologisesti yltävä luotaus.
     Nuorista naisista ja heidän kohtaloistaan puheenollen: Italiasta lennähti viesti La Republica -lehden D-osiosta, jossa Anja Snellmanin teos La verita della notte kehutaan rohkeaksi, sosiaaliseksi ja antropologiseksi kronikaksi lapsiprostituutiosta. Lemmikkikaupan tytöt on huomattu hyvin Italiassa. Yhdyn lähettäjään: Hyvä Anja S.!

Perjantai 26.11.10
Kun Suomi on maailman paras maa, sen täytyisi ruveta pärjäämään vielä paremmin. Niin tuntuu ajattelevan brändi-ryhmä. Tai sitten kilpailu on niin kovaa, että pysyäkseen parhaana täytyy koko ajan juosta kovempaa. Ehkä Suomi alkaa kilpailla itsensä kanssa, jos muita voitettavia ei löydy. Tämä on hengästyttävä maailmankuva.
     Kirjallisuuden ja yleisen humaanisuuden kannalta toivon, että myös väliinputoajille, luusereille, pummeille, desparadoille ja elämäntaiteilijoille jäisi elintilaa uudessa loistavassa Suomessa. Tai että he saisivat edes tuhoutua kunniallisesti. Eihän kaikkien tarvitse olla parhaita. Eikö riitä jos ihminen on hyvä ja hellä ja välttää vahingoittamasta lähimmäisiään.
     Viisas kansa sanoi, että paras on hyvän vihollinen. Tietenkään tällaisia sananlaskuja ei pidä enää kuunnella, koska ne kumpuavat siitä vanhasta ei-toivottavasta maailmasta, joka pitäisi pikimmiten haudata uuden leveämmän pikavaltatien alle.
     Jäin toisella korvalla kuulemaan, kun Jari Sarasvuo neuvoi radiossa Enbuskelle ja toiselle kumppanille työelämän salaisuuksia. Koska hän on aina suorasanainen ja terävä, häntä kuuntelee. Niin vain hänkin julisti vanhan humanismin kuopattavaksi, koska se merkitsi epäonnistumisen hyväksymistä. Kaikkien täytyy onnistua, koska se on mahdollista. Ei pidä jo valmiiksi lannistua. Kesken kaiken Sarasvuo parahti ääneen kaiken harmaan häviön ja epätoivon symbolin: Frans Emil Sillanpää!
     Totta, nyökyttelin mielessäni. Kyllähän Sillanpään olisi pitänyt valaa uskoa ja toivoa kansaan heti 1919, kuvata reippaita kansalaisia luomassa jotain uutta, sen sijaan että rupesi myötätuntoisesti ymmärtämään yhtä luuseria ja punavanhusta, joka oli menestymättömyytensä huipuksi ammuttu joukkohautaan. Eihän tällaisia pidä nostaa esiin. Pystypäin onneen ja menestykseen, jonka nykyisin voi iloksemme mitata selvin numeroin kuten Sarasvuo ilmoitti. Perin nurinkurista oli se, että tällainen matalan ja alistuvan kuvaaja nostettiin korkeimpaan kunniaan Nobel-palkinnolla.
     Luojan kiitos keisarien Venäjällä ei keksitty mitään sen ihmeellisempää brändiä kuin yläluokan ja aristokraattien loiston vahvistaminen, siis vahvuuksien vahvistaminen aivan Ollilan hengessä. Jos koko kansa olisi tempaistu iloiseen demokraattiseen voitonmarssiin, olisi 1800-luvun klassinen venäläinen kirjallisuus jäänyt kirjoittamatta tai se olisi saanut kokonaan toisen voitonriemuisen ilmeen, luultavasti hyvin sietämättömän.
     Loistavista brändeistä on kokemusta sekä Saksasta 1930-luvulla että myöhemmin Neuvostoliitosta. Kummassakin vain todellisuus jäi omaksi vahingokseen kauas taivaita hipovasta brändin maalailusta. Suuri tulevaisuus kukoisti hyvin vain virallisessa propagandassa. Toivottavasti täällä ei onnistuta yhtään sen paremmin. Eläköön jalo ja onnistumaton inhimillisyys.

Lauantai 27.11.10
Aamukahvilla tulee kuunnelluksi näitä kirjallisuuskeskusteluja. Kun nyt aiheena olivat kirjailijoista kertovat romaanit ja yhtenä keskustelijana kirjallisuudentutkija, arvasinkin että joku potku sieltä voi tulla suuntaani. Ja tulihan se sieltä.
     Teosten kohteita Kiveä ja Runebergiä valaisivat kyllä monikulmaisesti. Mäkelän Kiveä olen yrittänyt alusta lukea, mutta ei se vedä, ei millään, kesken jäi. Nyt oli lohdullista kuulla Heini Tolan ja Juhani Sipilän arvioista, että sielläkin oli puuduttu Kiven kieltä matkivaan yksitoikkoisen synkkään monologiin. Wahlströmin Cygnaeus-kirjasta nautimme Marjan kanssa molemmat kovasti, mutta Runebergiin tekijä näyttää heittäneen niin paljon lisää epäsympaattisia ja luotaantyöntäviä piirteitä, että kirja voi jäädä väliin, niin palkintoehdokas kuin onkin.
     Niin se sivupotku. Yliopistonlehtorina Sipilän velvollisuus on tietysti valvoa lajien rajaa ja huomauttaa ylityksistä. Mutta kun hän tuomitsi, että Meriluoto-kirjani liukuu välillä epäsuoraan ja fiktiiviseen kerrontaan, vaikka se ilmoitetaan elämäkerraksi, niin eikö näin tapahdu monissa ja varsin huomattavissa ulkomaisissa biografioissa? Esimerkkinä vaikka se Thorkild Hansenin loistava Processen mot Hamsun tai ruotsalaisten monet Strindberg-elämäkerrat, anglosakseista puhumattakaan: eikö niissä usein paneutuvasti kuvailla henkilön mielenliikkeitä epätotunnaisin, fiktiosta tutuin epäsuorin menetelmin, vaikka tutkimuspohja on dokumentaarinen. Entä meillä L. Onervan legendaarinen kaksiosainen Leino-elämäkerta? Sitä on ylistetty juuri tästä läheisestä ja epäsovinnaisesta otteestaan. Mutta sehän onkin runoilijan elämäkerta runoilijasta.
     Quod licet Jovi non licet bovi. Tutkimuksen lajipoliisit totta kai tahtovat vahtia, ettei tällaisia ylityksiä tapahtuisi silloin, kun asialla on joku kotimainen tutkijan tapainen. Toisaalta luulisi, että tutkijat nykyisin ovat hyvinkin harjaantuneita tulkitsemaan, kuka kulloinkin on äänessä ja kertojana. Vai päteekö se vain sepitettyyn proosaan? Fiktion kirjoittajalle palaa vapauksien suhteen vihreä valo, tutkijalle punainen. Mutta minä taidan vastakin livahtaa läpi keltaisilla. Ahtaasti määriteltyjen kategorioiden väliin jää hyvin tilaa myös tämmöisille rajatilan kirjoittajille.

Sunnuntai 28.11.10
Viulu on sentään soitin. Kävelin kirskuvassa pakkasessa ja hyisessä viimassa vanhaan Konservatorioon kuulemaan taitureiden huippusoittoa. Olihan se kuin taivaallisen linnun laulua, mutta vaihtelevampaa. Muistin omia surkeahkoja viulutuntejani yli puolen vuosisataa sitten Lallukassa, missä vanha Ilmari Weneskoski yritti tuuhein kulmin saada jotakin sointia aikaan sormituksistani, mutta heikoksi jäi. Oli hyvä syy lopettaa ajoissa, varsinkin kun jalkapallo ja muu urheilu veivät auttamatta voiton.
     Mutta kuulemisen nautintoa ei mikään voi riistää. Aamuvälieriin osui kolme eteläkorealaista virtuoosia, kaikki mielestäni loistavia. Young-Uk Kim veteli Prokofjevin sonaattia semmoisella vimmalla, että trokasta katkesi jouhi kaksi kertaa. Mutta näppärästi poika korjasi pienet vauriot kesken soiton. Joustavaa ja tarmokasta soittoa, heti ryhdyin häntä kannattamaan. Mutta sitten toinen mustapää Hyuk Joo Kwun pani vielä paremmaksi, soitti jotensakin muhkeammin ja mehukkaammin, mutta samalla voimalla ja intensiteetillä kuin edeltäjä. Varsinkin Paganinin laulullinen kaunis liruttelu sujui virtuoosimaisesti. Yleisö hurrasi ja varmalta tuntui ainakin tämän taiturin meno jatkoon.
     Sitten tuli vielä väliajan jälkeen kaunis nainen kuin ruo'onvarsi Ji Yoon Park ja jälleen olin aivan myyty. Hänpä veteli Faurén sonaattia suloisesti ja selvisi capriisin pujottelurinteestä ihmeen notkeasti kertaakaan takertelematta. Hänet olin valmis heittämään siitä paikasta finaaliin.
     Tämä monia kuullut ja nähnyt konserttisali on kodikas ja akustiikaltaan käsittääkseni kelpo paikka, jossa hyvin viihtyy. Kuulijoiksi kertyy ilmiselviä asiantuntijoita, tunnelma salissa hyvin keskittynyt ja hiirenhiljainen. Joku sanoikin, että välierissä kuullaan parasta soittoa: alkuerien rosot on takana eikä finaalinkaan jännitys vielä kiristä. Eniten nautin kyllä kappaleista, joissa oli melodista hivelyä ja laulun helähdyksiä, kuten Sibeliuksen pikkukappaleista, Tshaikovskista ja Paganinin Le streghestä.
     Illalla sitten lievästi järkytyin, kun kaikki kolme kuulemaani huippuviulistia karsiutuivat finaalista! Kova on taso, kun näin pääsi käymään. Musiikkikilpailu on aivan säälimätön arvostelulaji, parhaiden tuntijoidenkin arviot voivat heitellä ihan laidalta toiselle kuten nyt varmasti kävi. Ylen klassisesta kuuntelin vielä iltaryhmää ja varsinkin Sini Simosta, mutta ei äänentoisto tässä laitteessani tehnyt oikeutta soittajille. Ei mikään voita elävää kosketusta soittajiin, siinä kuuloelämys yhdistyy visuaaliseen ja kokonaisuudesta rakentuu taiteellinen kokemus, joka parhaimmillaan lähenee absoluuttista. Ja silti suorituksista ollaan hienon hienosti täysin vastakkaisia mieliä, ei auta. Onnea kumminkin Petteri Iivoselle. jolta olen kuullut vain väläyksiä tv:stä. Jännitys finaaliin tiivistyy.
     PS Luojan kiitos tanssikisa loppui sunnuntai-illoista, niin että rauha palautuu meilläkin ja Lauran virnistelyt ja Antin riehumiset jäävät tyveneen historiaan. Mutta reilu peli oli siinä, että tuomaristo esiintyi julkisesti lausunnoillaan ja pisteytyksillään. Voisiko Sibelius-kilpailu yltää samaan vai onko klassisen soittajien arvostelu liian vaikeaa, diskreettiä ja luottamuksellista julkaistavaksi?

Maanantai 29.11.10.
Nyt tämä Juhana Rossin juttu Hesarissa viime lauantaina (27.11.) tosiaan vaivautui kertomaan ymmärrettävästi, kuinka "Rahaliiton rakenteet horjuvat". Siteerasin viime viikolla tavallisten kansalaisten hämmennystä tukipakettien partaalla. Rossi raottaa uhkaavia kuiluja, joihin Eurooppa voi suistua ellei liittoa pidetä kasassa epätoivon vimmalla. Poliitikot saati talousmiehet eivät vain osaa tiivistää tilannetta niin että se menisi syviin kansankerroksiin perille. Kuvaava on Pitkon kärjistys Aamulehdessä, siihen tapaan että ennen Suomi tunnettiin maana, joka maksoi velkansa, mutta nyt maksamme muidenkin velat. No emmehän tosiaan ole ainoat.
     Leikkauksia ja kiristyksiä ja muita virkistyksiä on siis laajasti edessä. Tästä johtuu mieleen Kari Häkämiehen asema hyvässä Hämeenkyrössä. Kunnanjohtaja lähdössä takaisin Kymenlaaksoon arvatenkin suivaantuneena kohtaamaansa vastarintaan mahtipitäjässä, mutta myös perhekohtaisista syistä. Häkämies on lukenut karskia lakia talouden realiteeteista ja suututtanut vanhaan vauraaseen kotiseutuhenkeen nojaavat tukimiehet ja varmaan monet muutkin. Vastakkaiset tyylit ovat törmänneet: johtajan äksy kärsimättömyys ja kyröläisten vakaa viivyttelevä harkinta, jossa on vahva annos yleistä yrmeää vastustushalua. On johtajalla tukeakin, ainakin omassa puolueessaan.
     Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen kirjoitti kyröläisestä mentaliteetista aika osuvasti lauantaina lehtensä ylänurkassa. Jokinen on havainnut, että liikaa touhuilevat ja kohtuuttoman korkealle kurkottavat tyypit listitään Hämeenkyrössä nopeasti matalaksi, mutta niin tapahtuu varmaan muillakin paikkakunnilla. Minullakin oli kunnia kuulua Jokisen esimerkkitapauksiin; sinänsä lämmitti, että minut edelleen luetaan hämeenkyröläiseksi, vaikka täältä eteläisestä Helsingistä sinne päin tähyilen. Häkämiehen ja vankkojen kyröläisten ottelussa on ollut perimmältään kysymys arvojen ja asenteiden törmäyksistä: pitääkö noudattaa talouden kylmää lakia kaikessa vai voidaanko toimia... niin millä tavoin? Niin kuin ennenkin? Mutta millä rahoilla ja resursseilla? Siinä riittää pähkäilemistä vielä pitkään, vaikka kunnanjohtaja vaihtuisikin.
     Häkämies pani ainakin hetkessä vauhtia Hämeenkyrön uinahtaneeseen kulttuurielämään ja pystytti hyvän kirjallisuusseminaarin vähillä rahoilla viime syyskuussa. Taittuuko tällainen aloitteellisuus, jos Häkämies lähtee? Pelkäänpä että seminaarit ja muut kulttuuriset avaukset unohdetaan helpottunein mielin. Mitähän muuten kuuluu sillä Myllykolun uudistussuunnitelmalle, jota viime talvena Heiskalla suurin toivein paperipinoihin väännettiin?

PS Hauskassa dekkarikeskustelussa lauantai-iltana radiossa Häkämiehen esikoisromaani sai Nalle Nybergiltä kiittävän arvion, vaikka lukija tuntui hieman epäröivän, onko entinen poliitikko tosiaan itse voinut kirjoittaa näin hyvän kirjan. Kotkan reissulla lukaisin Kymen Sanomista, kuinka Häkämiehen uutta rikosnovellia (jossakin pienoissarjassa) niin ikään kehuttiin. Jospa mies heittäytyykin tositoimin kirjailijaksi?

Tiistai 30.11.10
Heti sain selvityksiä pariltakin taholta koskien Myllykolun uudistussuunnitelmien nykytilannetta. Rahoitus näyttää etenevän myötätuulessa, ja toimiinkin uhataan ryhtyä jo kevättalvella. Mainiota. Uusi kohennettu Myllykolu ottaa vastaan tulijoita 2012. Maltamme tuskin odottaa. Hitaita näet ovat byrokratian myllyt, ja sehän ei ole kyröläisten aktivistien vika.
     Kun nyt Hämeenkyröön taas kallistin korvani, poimittakoon samalla lehtipinosta vielä viimekertainen HS-Kuukausiliite, jossa muuan laajakatseinen tosikko Keravalta nuhtelee minua perämetsäläisistä asenteista, joiden hän arvelee olevan peräisin - mistäs muualta kuin Hämeenkyröstä. Kysymyksessä oli kirjoittamani kevyt matkapakina syyskuun liitteeseen, jonka kirjoitussarjaan tilattiin kertomus nimenomaan jostakin hauskasta matkakommelluksesta.
     Jotta kommelluksesta tulisi vähän hauskempi, voi sitä aina hiukan värittää. Silti nalkkiin jääminen öiselle lakkoilevalle metropysäkille kymmenen nuoren (ihonväri jääköön mainitsematta) huligaanin piiritykseen tuntuu jälkeenpäin hauskalta, mutta ei sitä valttämättä ollut todellisuudessa. Olisi sen sijaan hauska nähdä, kuinka tottuneen humaanisti tämä keravalainen maailmankansalainen suhtautuisi vastaavaan tilanteeseen: lukitun rauta-aidan takana matkatavaroineen vailla tietoa ulospääsystä ja matkan jatkosta, ympärillä vain näitä iloisesti remmastelevia välkkyvähampaisia (anteeksi) laitakaupungin veikkoja. Ehkä hän kaikkeen tottuneena ajattelisi, että näinhän täällä aina käy, mikäpä tässä.
     Pakollisesta poliittisesta korrektisuudesta on jo tullut meillä sananvapautta jäykistävä kontrolli, jota juuri tällaiset huomautusherkät asennevartijat ryppyotsaisesti ruokkivat.
     Mika Waltarin matkakirjan kuvaus lakkojen hidastamasta Pariisissa 1947, joka oli pakinani lähtökohta tietyssä vastaavuudessaan, on varmaan sekin tämän aikamme eurooppalaisen mielestä asenteellinen ja valittelee epämukavuuksia, joiden pitäisi olla hänelle itsestään selviä ja asiaan kuuluvia. Entä Olavi Paavolaisen vapiseva viehtymys mustan rodun esiinmarssiin, mainintoja ihonväristä loputtomiin. Esimerkit riittäkööt, perämetsäläisiä oomme kaikki paitsi korrekti kirjeen lähettäjä Keravalta.
     Kävin illalla Sellon kirjastossa puhelemassa viimeisen kerran kirjastani, Esko Nickin perehtyneesti haastattelemana. Kiertue, joka alkoi huhtikuulla, on nyt kierretty, vielä jokunen vierailu alkutalvesta edessä. Mukavahan omasta työstä on puhua ja yleisöäkin on aina riittänyt, mutta nyt on vuoro työhuoneen hiljaisuudelle.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute