Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Torstai 1.11.12
Eilen talvirenkaat alle, kelit vetisen jäiset. Vaikea pysyä jaloinkaan pystyssä. Sillanpään Seura istahti Kehäkukkaan iloitsemaan saamistaan rahoista (Ely-keskus 80 000, Wihuri 6000) ja miettimään mitä niillä nyt tehtäisiin. Suunnitelmia kyllä riittää.
     Tänä aamuna jatkettiin tuolla Kierikkalan laella Viljan luona kaffeella Jussin ja paikallisen toimittajan Saara Töyssyn kanssa. Nyt tuntuisi taas olevan tuulta purjeissa täällä Kyrön korkeudella. Muisteltiin Sillanpään 100-vuotisjuhlariehuntaa 1988 - valtava määrä tapahtumia, näytelmiä, julkaisuja, näyttelyitä, vaikka mitä. Ihan semmoiseen revitykseen ei nyt tulevana vuonna (FES 125) yritetäkään. Miten innostaisimme ihmisiä lukemaan Sillanpäätä? Ajatellaan vaikka Enkelten suojatteja (1923), erittäin ajankohtainen novellikokoelma näinä lastenhuollon kriittisinä aikoina.
     Täällä F.E. Sillanpään lukio näyttää tietä omalla tavallaan: painopisteenä siellä oli aluksi ihan asiallisesti kirjallisuus ja teatteri, vastedes uusia korvaavia painopisteitä ovat - pesäpallo ja liikunta. Älkää naurako, totta se on. Voisimmeko kuvitella Äfeen yrittämässä ykköselle tai sieppaamassa lennosta koppia? Toisaalta, olihan Huovinenkin mitä hartain pesäpallon ystävä. Lajilla vain oli vähän enemmän pohjaa Sotkamossa kuin Hämeenkyrössä.
     Muuten: tulkaa nyt kaikki näyttelemishaluiset ja muutenkin teatterista kiinnostuneet Kansalaisopiston musiikkiluokkaan sunnuntaina klo13! Myllykolun ensimmäiset lukuharjoitukset.
     Sitten vain uutta kirjaa hiomaan kaikessa pyhäisessä rauhassa. Märkää edelleen ja harmaata, tuuli nurkissa ilkeästi vinkuu, kuuset huojuvat. Kuinka ihanaa istua pirtissä, kun talokin on ehtinyt jo aika lämpimäksi.

Perjantai 2.11.12
Pitäisikö siis koneiden lennellä Islannin taivaalla? Risto Volanen pisti kovat luut Tuomiojan kurkkuun. Sekin ihme nähtiin, että ex-pasifisti puolusti sotakoneiden entistä laajempaa lähetystä harjoitustehtäviin. Oli soitettava serkkuni miehelle, majuri Jokiselle, jotta asia oikenisi. Tulimme siihen tulokseen, että onhan se lentäjille vaihtelua, kun saavat katsella vähän muita maisemia ja pilviä Atlantilla kuin vaan täällä Suomenlahden seutuvilla. Näin päädyimme kannattamaan tätä varsin vertauskuvallista valvontaoperaatiota vetreän skandinavismin ja vähän Natonkin hengessä. Hyv. AJ ja PR.
     Kun katselin tiettyä tarkoitusta varten Dannysta kertovia kirjoja, huomasin hämmentävän seikan. Muistan Lipsasen Ilkkiksen ja pikkuveljensä Pekan entisiltä Skattan ajoilta, vaikka olin pari vuotta nuorempi ja kävin tunnollisesti koulua enkä kuulunut noihin Laivastokadun tai Kirkkiksen koviin jengeihin. Futista peippailimme joskus samoissa joukoissa Uspenskin edustalla. Mutta vasta näistä Saska Snellmanin ja Jyrki Hämäläisen aika vetävästi kirjoitetuista opuksista luen kaimani Panu Blåbergin kohtalosta. Meitä oli kaksi Panua naapuritaloissa Laivastokaduilla, emmekä aina tienneet kumpaa syömään huudettiin kun skulattiin lätkää jäällä tai braijattiin muuten siellä varaston takana. Panu siis hakattiin kuoliaaksi Bottan edessä suunsoittonsa seurauksena. Ehkä oli hyväkin, että pysyin poissa näistä nahkatakkien kovisjengeistä. Tämä tapahtui tosin sen jälkeen, kun olimme jo muuttaneet Skattalta Sepikselle.
     Näissäkin mietteissä laskeudumme pyhäinpäivän rauhaan vainajia muistelemaan, lähinnä omiamme. Haudoilla käydään.

Pyhäinpäivinä 2012
Hiljakseen katselen kirjoittamaani juttua ja vähän korjailen. Hidasta työtä, kun aina pitää välillä keskeyttää: joku alkaa vaivata, pian nolottaa koko teksti. Sitten taas usko palaa.
     Liikuntaa on saatava, kuljeskelen rannoilla, lenkkeilen Myllykoluun, katselen purettuja lavasteita. Mikään ei ole niin autio kuin syksyinen käytöstä riisuttu näyttämö. Tšehov sen jo totesi Lokissa Konstantinin suulla.
     Luettiin ensimmäisen kerran Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta Musiikkiluokassa, yllättävän innostava kokemus. Mukana viitisentoista kykyä, viriämässä jo sitoutunut tunnelma. Markolla on ohjaajana otetta, Jussi istuu rooliinsa, muitakin vahvistuvia valintoja. Jospa tästä tuleekin jotakin.
     Haimme Aamun eilen syömään, samalla käytiin hautausmaalla. Lämmin ajatus Elinalle. Muisteltiin muutenkin menneitä, varsinkin Myllykolun kultaisia kesiä parikymmentä vuotta sitten. Aamu aivan suli, myönsi että ne olivat tosi hauskoja aikoja. Hän se oli tulisen kipinöivä toiminnanjohtaja parhaina aikoinaan: tanner tömähti ja hame heilahti kun Aamu pyörähti.
     Valmont oli hyvä elokuva, pohjana de Laclosin tunnettu kirjeromaani (suom. Vaarallisia suhteita). Kuinkahan monta elokuvaa ja näytelmää siitäkin on tehty. Dokumentti Milos Formanista oli erinomainen, mutta näin piti istua yli kolme tuntia taas ruudun ääressä. Formanin Palaa, palaa oli Mollen suuri innoittaja aikanaan Siunattua hulluutta tehdessä. Ottakoon joku elokuvantutkija varteensa. Yllättävää että Carlos Ponti ei ymmärtänyt elokuvan suurta tragikoomista huumoria, joka voisi olla sukua italialaisille, vaikkapa Fellinille.
     Pyhät päätti Truffaut'n Amerikkalainen yö - kovin oli tutunomaista sohellusta elokuvan tekeminen omiinkin pieniin kokemuksiini vedoten. Kassilan tyyli oli sukua Truffaut'n leikkivälle keveydelle, Molle ja Niskanen huomattavasti raskaamman sarjan raatajia, aina kärsimys päällimmäisenä.
     Marja katsoo tansseja, minä huokaisen. Yö on musta ja sumuinen. Vilho oli soittokeikalla Venttiilissä, vaan eipä ehtinyt poikkeamaan. Ensi sunnuntaista on toivoa. Yhteistä matkaakin suunnittelemme. Arkeen taas rauhassa vierähdämme.

Maanantai 5.11.12
Kiitos Anna Simojoen ja Charlotta Hagforsin kuultiin aamulla J.H. Erkon hyviä syysrunoja. Edellinen viikko kului Rousseaun kasvatusvalistuksen hengessä. Rahapula tuottaa joskus hyviä tuloksia, mietelmien sivistävä taso on noussut.
     Kansanradiosta kuului korvaan ohimennen eilen osuvia kannanottoja kuten usein tapahtuu. Nimimerkki Euroalamainen Väli-Suomesta osoitti analyyttisesti, että jääminen YK:n turvaneuvoston ulkopuolelle koituu maalle onneksi. Monesti tervejärkinen kansalainen kommentoi suorasukaisemmin kuin verkkoihinsa kääriytynyt poliitikko.
     Alcantaran perheen muutto kotikorttelistaan huipensi taas jakson unohtumattomalla tavalla Francon jälkeen. Olihan tapahtumarikas joulu! Toiston uhallakin olen vaikuttunut tämän kestosarjan lämpimästä, tunteisiin vetoavasta elinvoimasta, poliittisen todellisuuden kosketuksia yleensä unohtamatta. Tämmöinen lähivuosikymmenien läpileikkaus tekisi suomalaiselle mielellekin todella hyvää kaikenkarvaisten nykyajan pintakoleuksien sijasta.
     Niihin ei kuulu Roba, jonka rasismiteema punoutuu edelleen taidokkaasti, ketään osoittelematta poliisin kovaan arkeen. Tällaisen sarjan soisi jatkuvan loputtomasti samaan tahtiin kuin jotkut köykäiset päivittäissuosikit. Heartbeat olkoon kannustava esikuva. Poliisien toiminta jos mikä avaa ovia yhteiskunnan mätäpesäkkeisiin. Ajatellaan vaikka lastenvalvonnan jatkuvaa kriisiyhtymistä: kuka konkreettisemmin kuin poliisi näkee perhetragedioiden juuret ja pohjat. (Tuntee ne omakohtaisestikin kuten tämä naispoliisi.) Sarjan sanailu ei kätkeydy virkakieleen, vaan täräyttää asioita raikastavan siekailemattomasti. Myös työpaikan strategiat, hyvän ja varsinkin huonon johtamisen seuraukset tulevat esiin.
     W. Somerset Maughamin romaanin perustuvan Kirjeenkin, kuivan elegantin rikosleffan, tulin toiseen kertaan katsoneeksi samaan vetoon, kun yksinäistä iltaa täällä maalla istuskelen, Marja mummeilee taas Turun puolessa.

Tiistai 6.11.12
En nyt ruvennut täällä ruotsalaisuuden päivää liputtamaan, mutta aina ihmettelen kaksikielisyyttä vastaan hyökkääviä höyrypäitä kuten nyt tätä ohjaaja J. Halosta, joka aiheesta keuhkosi radion Kultakuumeessa. Mies teki jo Kivestä aitosuomalaisen elokuvan, jossa Runebergia innokkaasti pilkattiin, joten missio on pitkä ja totinen. Mistä alemmuudentunteesta se kumpuaa?
     Tilastot kertovat lisääntyvistä lasten huostaanotoista ja varhaisnuorten mielenterveysongelmista, mutta niin vain poliittinen ja taloudellinen johto piiskaavat eteenpäin yhä tehokkaampaan ja syrjäyttävämpään kilpailusysteemiin. Eikö koskaan käy mielessä, että ilmiöiden välillä vallitsisi syy-yhteyksiä. Riemuitaan siitä, että naisten ja tietysti miesten ravakka uratietoinen työssäkäynti lisää kilpailukykyä. Mitä se tekee perheille? No sehän näkyy tilastoista.
     Oikeastaan on hyvä juttu, että Talvivaaran kaivos vuotaa kuin seula ja pilaa urakalla ympäristöä. Jospa se hillitsisi yltynyttä kaivaushimoa ympäri kauniin (vähitellen rujoutuvan) Suomenniemen. Harvinaisen konkreettisesti ovat vastakkain työllisyys ja vauraus sekä toisella puolen ehjä, koskematon maisema. Ei ole vaikea arvata kumpi voittaa aina, mutta jos edes vauhti hidastuisi.
     Tässä olikin yhteiskunnallinen katsaukseni tällä erää. Ryhdyn yöllä vilkuilemaan Yhdysvaltain vaaleja, ihan vain kuinka siellä laskenta ja kommentointi toimivat. Sitä ennen alkoivat Downton Abbeyn uudet jaksot: mikä ajankohtaisuuksien unohdus aina siunatun tunnin ajaksi.

Keskiviikko 7.11.12
Amerikkalainen vaalilaskenta oli aika rauhallista, miltei epädramaattista, ja tulos selvisi yllättävän nopeasti. CNN:n pääkommentaattori edusti turvallista pappaluokkaa, ikärasistista lasikattoa (Väyrysen termi) ei siellä selvästi tunneta. Helpottavaa on siellä sekin, että ehdokkaita ja heidän tukimiehiään ei haastatella, puolueiden kokouksissa käydään rajoitetusti, johto on studiossa ja ankkureilla. Rattoisa aamuyön puhde. Obama saakoon tilaisuutensa: seuraavat kaksi vuotta ratkaisevat mitä hän todella maassa muuttaa. Lupausten lunastaminen ei helposti onnistu. Ja taasen kiinnitti huomion kilpailijoiden loistava retorinen taito, niin kiitos- kuin luovutuspuheissa.
     Tapasin Sarvessa lounaalla Jussi Snellmanin ja kuulin tarinoita Kyröskosken nousun ajoilta 1930-luvulta, salakuljetuksen ja hilpeän vaurastumisen vuosilta. Yhdeksänlapsisen perheen isä kuoli, kun Jussi oli 7-vuotias, siitä on vain noustu kulmakunnan johtavaksi trumpetistiksi ja Myllykolun näyttämön vakiohauskuuttajaksi. Jussi vähän styylasi kauniin serkkuni kanssa ja harmitteli vieläkin, että tämä sitten karkasi Helsinkiin ja jäikin sinne.
     Yksinäinen saunailta. Kirjallinen työ sujuu, kun ei ole muuta tekemistä. Kyröskoskella oli monia persoonia, muitakin kuin Jussi: Danny kertoo Saska Snellmanin kirjassa juttuja Tappi Suojasesta, joka vieläkin röhisee hengissä. Hänet joskus (nyt jo palaneen) Suurlavan vaiheilla tapasin.
     Lukulistalta vielä: vasta nyt luin yökirjana Pekka Hiltusen palkittua jännäriä Vilpittömästi sinun. Kansainvälistä tasoa tavoittelee, vähän Stieg Larssonin jälkiä astelee (naiset ratkaisevat ihmekyvyillään) ja totunnaiset on pahuuden lähteetkin: äärioikeisto, miesväkivalta ja latvialaisparittajat. Hivenen pitkitetty, mutta nousee loppuun hyvin, esikoiseksi kova rysäys. Uusi on jo ilmestynyt.

Torstai 8.11.12
Ajattelin käydä Tukholmassa katsomassa jonkun Strindberg-esityksen, kun juhlavuotta on meillä noteerattu teattereissa varsin niukasti. Mutta eipä tarvinnutkaan: Tukholma tuli tänne Strindberginsä kanssa, tarkemmin sanoen Riksteatern vierailemaan Espoon Kaupunginteatteriin. Hieno juttu, säästyi matkan rahat ja vaivat, ajelin vain Helsinkiin.
     Dödsdansen (Kuolemantanssi) on mainio kolkko näytelmä, ja tässä oli oikein korostettu linnoituksen eristettyä tilaa viitteellisellä liitupiirretyllä lavastuksella. D. Kasapis oli ohjannut muutamin leikkisin kevennyksin klassikon jokseenkin alkuperäisenä, vain lyhennettynä. Rankasti näyttelivät Benjamin Moliner kapteenia Sylvia Raun Alicea, hyvin raatelivat toisiaan kuvitelmin ja todellisin yhteentörmäyksin, joihin Kurtin eli tummapintaisen Jimmy Endeleyn vierailu toi tarvittavan sähkön ja purkaukset. Yksinkertaisesti rakennettu aviodraama, silti näin elävä ja kestävä.
     Viimeksi näimme Ismo Kallion ja Tea Istan päärooleissa Kansallisessa, sitä ennen ellen väärin muita Jussi Jurkan ja Kyllikki Forssellin. Kiitollisia tehtäviä hyville näyttelijöille.
     Riksteaternin vierailun kiva idea oli panna sitten moderni versio ikään kuin samasta aiheesta vastakkain vanhan Strindbergin kanssa. Camilla Blomqvistin pienoisnäytelmä Vi har det bra heitti väliajan jälkeen koomisen valon kolmiodraamaan, jolla silläkin oli vakavat pohjavirtansa. Etelän matkan hölmöilyt eivät ole niin vieraita ruotsalaisillekaan, ja hehkuvan auringon alla paljastuu ihmissuhteista uusia piirteitä. Samat näyttelijät esiintyivät samantyyppisissä rooleissa, vain aika ja paikka vaihtuivat.
     Kerrassaan onnistunut kokonaisuus, joka on nähtävissä uudelleen vielä tänä iltana Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhi-salissa.

Perjantai 9.11.12
Nyt jos koskaan on oikea aika kaivaa hyllystä Veikko Huovisen teos Ympäristöministeri kolmenkymmenen vuoden takaa ja katsoa, kuinka kirjailija evästi silloin perustettua uutta ministerin postia. Hän vertasi ihanteellista ympäristöministeriä kallioon veistettyyn ihmishahmoon: "Monta kymmentä metriä korkea, tuimailmeinen pää jymöttää peruskalliossa korkealla vuoristossa tähyillen laajaa maata alapuolellaan. Katseessa on ankaruutta jos kohta ymmärrystäkin."
     Korkeasta asemastaan ympäristöministeri tutkailee alapuolellaan leviävää rehevää inhimillistä toimintaa. "Ministeri näkee kallioveistoksen korvat kuin suurina tutkina, jotka kuulostelevat ihmistä uhkaavia vaaroja ja vallan ja mammonan himoa. Ja nenän ontelot ovat täynnä herkkiä tuntoelimiä, jotka rekisteröivät saasteita, otsonikerroksen ohenemista, suopeita tuulia tai talven myrskysäitä. Ja ympärillä avara maa, ihmisille annettu asuinpaikka..."
     Monesti on tullut mieleen, mitä Huovinen nyt lisäisi edellä olevaan kuvaan ja luetteloon. Olisipa hänellä aihetta Sotkamossa vähän päivittää kuvaustaan, olisi totisesti. Ei taitaisi Ville Niinistö vastata hänen ihannekuvansa alkeitakaan, eikö hänen olemuksensa muistutakin pikemmin pelästynyttä jänistä valokeilassa, kuten edeltäjänsä Paula Lehtomäki tokaisi, ei ihan syytön hänkään. Johtajuutta, voisiko ministeristä löytyä sellaista luonnonvaraa näinkin vaativassa paikassa. Missähän nykyisin lymyilevät ns. vihreät arvot? Nuorten idealistien päissä, piilossa orastavissa laihoissaan?
     Ilta-Sanomien mukaan julkaisen keväällä "paljastuskirjan", vaikka mielestäni kirjoitan pientä lämpöistä muistelmaa menneiltä vuosilta. Lehdet tietävät yleensä paremmin, mitä mies mielessään miettii. Huomenna on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta kuuluisasta tv-ohjelmasta, jossa Anna-Kaisa Hermunen haastatteli Katri Helenaa. Katselimme sen juhlan kunniaksi tallenteelta. Silloin muuan mies herkistyi kirjoittamaan kirjeen laulajatähdelle. Ja mitä kaikkea siitä seurasikaan. Oi muistoja, oi menneitä aikoja...

Lauantai 10.11.12
Kiva päivämäärä, kuin laskuopista.
     Hämeenkyrön Näytelmäseura täyttää 30 vuotta. Olin perustavassa kokouksessa, jossa tulin valituksi ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Usean näytelmän olen kirjoittanut, joitain ohjannutkin. Oli siis syy ja velvoite osallistua juhlaan Koskilinnassa.
     Anteliaasti järjestetty tilaisuus, ruoka hyvää ja juotavia vapaasti saatavana, sahti mainiota. Historiikki julkistettiin, toimeliaana kirjoittajana ja juhlapuhujana tohtori Sirpa Eskelä-Haapanen. Huomionosoituksia, kunniajäsenyyksiä myönnettiin kasapäin. Katkelma tulevasta näytelmästä nähtiin. Orkesteri soitti, oli solisti ja tanssia. Väkeä perinteinen sali miltei täynnä. Oma pöytäseuramme rattoisaa.
     Ilta rytmiltään noudatti tuttuja kyröläisiä juhlaperinteitä: pitkiä taukoja, joita katkoivat lyhyet ohjelmanumerot. Orkesteri viihtyi pitempään tauolla kuin lavalla eikä juuri soittanut varsinaista tanssimusiikkia. Väki alkoi poistua koteihin aikaisessa vaiheessa. Lopulta tanssin puutteessa loilotettiin kansalliseen tapaan haikeita yhteislauluja.
     Oli myös ilonaiheita: Mikkosen Jorman tapaaminen, keskusteluja entisten kiistakumppanien kanssa, Beni Siltala, Vilma Tala ja Antti Väre juttusilla. Yhteisymmärrystä löytyi. Mikkosen Jorma näytteli unohtumattomasti nuorta Sillanpäätä ja ohjasikin Eemeliä vuosina 1973-82. Totesimme hänen kanssaan olevamme käveleviä Taatan pystejä, emme muita tunnustuksia kaipaa. Mutta kaikkien aikojen parhaan Myllykolun näyttelijän Helmi Tarkin sivuuttaminen huomionosoituksissa kertoo seuran kapeasta sisäpiirihenkisyydestä.
     En ole aina iloinnut seuran sekalaisesta ohjelmistosta, mutta yleisö on etupäässä tykännyt ja intoa on riittänyt halki näitten vuosikymmenten. Tyhmintä on voimien hajauttaminen Näytelmäseuran ja F.E. Sillanpään Seuran kesken, jolloin ei päästä huomionarvoisiin saavutuksiin. Nyt on taas käännekohta, seuraamme minne kehitys kulkee uuden puheenjohtajan johdolla.

Sunnuntai 11.11.12
Isänpäivä ja nimipäivä, juhla jatkuu tuplana.
     Keskityin huolella perinteiseen bravuuriini: valmistin monen tunnin kypsytyksellä murean, hyvin maustetun Burgundin padan. Onnistui täydellisesti, nautittiin riisin ja Bourgognen siivityksellä. Marja kehitteli jälkiruuan päärynöistä ja suklaasta. Poikani tuli syömään, tyttäret estyneitä, nuorempi yhäti Puolassa. Olipa meillä oikein mukavaa sateen ja tuulen piiskatessa ikkunoita. Kiitos tervehdyksistä, joita ilahduttaen putoili viestimiin.
     Sain Orhan Pamukin Mustan kirjan, jota aloittelin. Myös Pekka Hiltusen uusi Sysipimeä on luvun alla. Tallenteista selvitin pari vanhaa leffaa, joten tilaa taas raivautui. Ei parempaa lepopäivää. Isyys on alkuaan pieni ilo, mutta takaa pitkän nautinnan.

Maanantai 12.11.12
Vai on Komisario Palmun erehdys paras suomalainen elokuva. Aikamoisen arvonnousun on aikojen saatossa kokenut. Kyllä se ensi-illassaankin kehuja sai lajinsa edustajana, mutta ei kukaan uumoillut sille mitään ikuista klassikkoasemaa. Nappiin osunut toteutus, parhaat näyttelijät, notkea ohjaus, kiva musiikkitausta, hyvä huumori ja ennen kaikkea Waltarin mainio romaani pohjana. Se vasta arvonnousun onkin kokenut. Aikanaan Palmuja pidettiin ihan joutavana viihteenä. Koskahan ne valitaan parhaiksi suomalaisiksi kirjoiksi?
     Onnittelin Matti Kassilaa, joka hyrisi tyytyväisyyttään ja muistutti, että nämä valinnan tehneet kriitikot olivat tuskin syntyneet elokuvan valmistusaikaan. Huomiota herätti sekin, että Mollen totinen Tuntematon ei koskaan sivuuta Laineen leffaa näissä kaanoneissa. Syntinen laulu pääsi sentään hädin tuskin kymmenikön hännille. Kassilan Elokuuta olisin sinne kaivannut, miksei myös Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Entäs Vaalan hieno Ihmiset suviyössä.
     Kunpa Francon jälkeen ei muuttuisi ihan kalseaksi nyt kun Alcantaran perhe on muuttanut hienostokaupunginosaan. Onneksi San Genaro on lähellä. Roban poliisihahmot eivät mielestäni jää etäisiksi, kuten Jyrki Räikkä (sinänsä paras tv-kolumnisti) väittää nyt tiistain Hesarissa. Syynä ehkä se, että en ole juuri katsonut näitä muita sarjoja, joissa samat näyttelijät pyörivät, joten minulle he ovat juuri näitä karun oloisia poliiseja.
     Siinä olikin maanantainen leffakatsaukseni.

Tiistai 13.11.12
Yliopiston kirjastossa (siis Kansallis-) keskusteltiin aamutuimiin ajattelemisesta. Viestintäfirma Ellun kanat oli tempautunut ajattelun viikon ohjelmajärjestäjäksi. On myös julkaistu kirjanen Mitä tapahtuu huomenna?[ajattelulle], jossa monipuolinen kirjoittajajoukko ajattelee ajattelua.
     Kirsi Piha pyysi minua puhumaan tilaisuudessa Havukka-ahon ajattelijasta. Mieluisa aihe, mikäs siinä. Kuinka tukkijätkästä tuli intellektuelli. Olihan ajattelevia kansanmiehiä kirjallisuudessa ennenkin Kalevalasta alkaen. "Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi." Kiven veljekset olivat kovia ajattelemaan, ja Linnan sotilaat tutkivat tähtiä ja evoluutiota ennen lähtöä rintamalle. Pylkkänen poikkeaa muista sinnikkäässä tiedonhalussaan, huimissa fantasioissaan ja arvostuksessaan herroja ja oppineita (lisenssejä) kohtaan. Hän tutkii yhtä hyvin kosmisia kuin mikroskooppisia kysymyksiä. Hänen yhteiskuntakritiikkinsä ei ole koskaan luokkalähtöistä.
     No tällaista ja muuta puhelin. Olinkohan jonkunlainen menneisyyden moguli modernissa nuorekkaassa seurassa. Kuuntelin mm. Kiti Müllerin, Lauri Järvilehdon ja Jorma Uotisen vilkkaita ailakointeja. Tuntui että tänään ajatellaan sitä, kuinka on ajateltava, millä välinein, millä frekvenssillä, kun taas Pylkkäsen aikoina oli suuria asioita atomisodasta, avaruuden koosta ja vallan olemuksesta alkaen. Tänään pohditaan, onko pidettävä ja kuinka pitkiä digipaastoja ja millaisia päätöksiä teemme ruokakaupassa. No tärkeitä varmaan nekin. Pitävältä tuntui Uotisen resepti: luova ajattelu on aina epäsovinnaista, etsii vaihtoehtoja ja ottaa riskejä.
     Ajattelun teemaviikko, laatuaan ensimmäinen, jatkuu monin tapahtumin. Kuka jaksaisi ajatella vaikkapa kaivosteollisuuden merkitystä ja vaikutuksia. Siis todella ajatella.
     Illalla vielä piipahdus Seurahuoneen kauniiseen baariin, missä tapasin Kirsi-Kaisa Sinisalon lähdössä teatterinjohtajaliiton kokoukseen Riikaan. Puhetta teatterista tietenkin, vähän spekulaatiota Työviksen johtajakysymyksestä. Postihan jaetaan kahtia, Kirsin sukuperinteet voisivat hyvin kantaa hänet taiteelliseksi johtajaksi. (Tämä oli vain oma arveluni.) Meidän mietteemme kohdistuivat toistaiseksi Rauman kaupunginteatterin tulevaan näytäntökauteen.

Keskiviikko 14.11.12
Jos eilen puhuttiin ajattelemisen tekniikasta ja välineistä, tänään päästiin jo itse asioihin. Tuossa parin nurkan takana KOM-ravintolan Valo-klubilla keskusteltiin aiheesta Edistys, puheenjohtajana Juha Itkonen ja keskustelijoina Pekka Haavisto, Jari Sarasvuo ja Pilvi Torsti.
     Aluksi täälläkin ihmeteltiin välineiden huimaa edistystä. Nopeat maailmanlaajuiset yhteydet ovat äkkiä itsestäänselvyys. Hupaisa oli Haaviston kuvaus Osmo Soininvaaran ensimmäisestä tietokoneesta, jota tämä kuljetti suuressa pahvilaatikossa polkupyöränsä tarakalla. Koko vihreiden ryhmä sitä kuulemma ihmetteli.
     Digipaasto oli täälläkin puheenaiheena. Haavisto kertoi kokouksista, joissa jo kielletään omat agendat, läppärit tai älypuhelimet. Yritetään kohdata ja keskustella oikeasti. Sarasvuonkin usko vihreiden toimintaa kohtaan lisääntyi.
     Vauhtiin keskustelu pääsi, kun Haavisto ja Sarasvuo intoutuivat hehkuttamaan suomalaisuuden vahvoja puolia. Vaikuttava oli kertomus Haaviston käynnistä Viitasaarella Teuvo Hakkaraisen sahalla ja varsinkin mitä tapahtui sen jälkeen helluntailaisten kokouksessa. Haavistolle heltisi sieltä suurin yksityinen vaalilahjoitus. Ennakkoluulot onkin nopeasti kaadettavissa, tuli muillakin esimerkeillä osoitetuksi.
     Sarasvuo jakoi Suomelle kaksi eheyttämisen maailmanennätystä: vuoden 1918 repeämän kuroutuminen ja maahanmuuttajien onnistunut asutus ja sopeutus - tarkoitti tietysti Karjalan evakoita. Vastaväitöksiä ei kuulunut. Uskomme tähän kansaan kasvoi kohisten.
     Miinuspuolelle jäivät alhaiset "lietekeskustelut" netissä ja kansan "raivostumiset" lööpeissä. Sarasvuo haukkui pontevasti mys ahtaan ideologispohjaisen häpäisyn, jonka kohteeksi joutuivat Niinistön työryhmän - Ihan tavallisia asioita - ansiokkaat ideoitsijat, joilla on monilla takanaan kokemuksia ja tuloksia nuorten palauttamisessa yhteiskuntaan.
     Mitä vielä olisi tehtävä syrjäytymiselle? Sarasvuo läksytti työnantajia ja vaati kesätyöpaikkoja ja harjoittelumahdollisuuksia nuorille. Tärkein lastensuojelun väline on hänestä koulu, missä on nopeasti palautettava opettajien arvovalta ja lopetettava vanhempien ja muiden huligaanien häiriköinti. Siinäkin Sarasvuo oli ihan oikeassa.
     Pilvi Torsti täydensi tutkimuksillaan ja kokemuksilla Elinkeinoministeriöstä. Tämähän oli kerrankin elävä ja suorastaan ajatuksia avaava iltapuhde. Puhujien valovoimasta kertoi, että salintäyden yleisön osaksi jäi vain kuunnella jokseenkin hiljaa.
     Pöytäseuranani oli muuten kaksi amerikkalaisnaista Wisconsinista, äiti ja tytär, jotka puolestaan uskoivat Obaman nyt saavan aikaan niitä uudistuksia, joita he häneltä toivoivat. Vaikka eivät osanneet suomea, kuuntelivat hekin hiiskumatta näitä innoittavia edistyspuheita.

Torstai 15.11.12
Kirjojen päivä, ainakin julkisuudessa.
     Finlandia-ehdokkaat eivät suuresti yllätä, tosin olen lukenut vain Ala-Harjan. Ollikaisen Nälkävuotta kehuivat niin rutosti radiossa Puttonen ja Novak, että se saikin heti illalla esikoispalkinnon. Onko muuten säännöissä, että yksi esikoinen ja yksi suomenruotsalainen on oltava joukossa. Pia Ingström sanoo (Hbl perjantaina), että on väsynyt jo kysymään tätä, mutta minä nyt vielä kysyn. Lisäksi kysyn, mikä sovitun oloinen tyhjiö on syntynyt Sofi Oksasen ympärille. Häntä ei kukaan edes mainitse saati pane ehdolle tai valita poisjääntiään. Häntä ei enää ole.
     Kävin avaamassa Ateneumin näyttelyn 52 Sielua (OP Heinonen teki sen vahvimmalla kotimaisella eli englanniksi), joka onkin upeinta mitä maassa on nähty aikoihin - näin vain ensivilkaisulla. Tultava uudelleen, ehkä monesti.
     Sieltä kävelin torin poikki Sanomataloon todistamaan tätä Ollikaisen esikoispalkintoa ja tapaamaan tuttuja, joita sentään paikalla on rajusta nuorennuksesta huolimatta. Hurmaavaa Lailaa sain suudella ja puhella Pekan, Vesan, Don Osmon, Janne Virkkusen, Kersti Juvan, Risto Volasen sun muiden kanssa. Elämäkerroista yllättäen puhuimme, Pekka kuuluu syksyn palkittuihin Lehtosellaan. Ja Osmo matkaa Pariisiin noutamaan jotain mystistä kirjallisuuspalkintoa, perästä kuultaneen. Kerroin lukeneeni juuri tulevaa työtä (liittyy Paavolaiseen) varten Sakari Virkkusen kirjan Elias Simojoesta - olihan erikoinen, vahva ja syttyvä jos sytyttäväkin henkilö. Meillä on aika vähän enää kuvailtu entisiä poliittisia taistelijoita. Heidi Köngäs kirjoittaa Speeristä, mutta kuka enää edes muista näitä kotimaisia oikeistoaktivisteja. Speeristä on nähty näytelmä Kaupunginteatterissa, mutta kukahan tekisi Elias Simojoesta?
     Anne Helttunen tekee kirjaa kirjailijamuseoista ja vakuutti selvittäneensä Hämeenkyrössä Sillanpään museot. Valittelimme kuinka kehnosti on enää varoja tällaisten ylläpitämiseen maassa, Paikkarin torppakin on menossa hunningolle. Myllykolu ja Töllinmäki kohennettiin viime vuonna hyvään kuntoon, ei niinkään kunnan vaan yhdistysten ja EU-rahojen voimalla. Mikä on vaikuttavin kirjailijamuseo: Tšehovin Jaltalla, Balzacin Pariisissa vai Dickensin Lontoossa? Tässäkin olemme aika vaatimattomia eikä uusia enää synny. Onko Päätalon Kallioniemi viimeisiä?
     Pieni memento: Ollikaisen yhteydessä on mainittu nälkävuosien kuvaajina tietoteosten ohessa Alkio ja Tawaststjerna, mutta muistettakoon myös Sillanpään Hurskaan kurjuuden väkevä alku.

Perjantai 16.11.12
Anja otti mediakokkina esiin kysymyksen, onko ylipäätään viisasta kaivaa Suomi kaivoskuoppia täyteen ja myydä louhinnat ulkomaille. Mikä arvo on enää kansallismaisemalla? Tätä olen itsekin ihmetellyt. Työ, tuottavuus ja kilpailukyky ylittävät nyt kaikki muut arvot.
     Muistan kun Hämeenkyröön piti tulla nikkelikaivos 20 vuotta sitten, ja meidänkin talon takana tehtiin toivorikkaita kairauksia. Vastustin kovasti ja kirjoitin näytelmänkin aiheesta Myllykolun kesäteatteriin. Vieläkö joku muistaa Sarvipäiden paratiisin? Vetosin luonnollisesti Sillanpään maiseman säilyttämisen puolesta. Loka Laitinen pilkkasi minua tästä monta kertaa: Rajala ei salli sitä paikkaa koskettavan, mihin Taatan jalka on kerran astunut.
     Nyt ei kaduta yhtään silloinen offensiivi, vaikka se ei asiaan kai mitään vaikuttanut. Kaivoshanke peruuntui, koska löytöjä ei ollut riittävästi. Luojan kiitos.
     Aamulla kun tv on päällä kuulee kaikenlaisia kommentteja. Jälkiviisaissa Jan Erola ilmaisi itsestäänselvyytenä, että Venäjä on sivistysvaltio, koska sillä on vahva klassinen kirjallisuus - siis 1800-luvulla. Olisikin oma tutkimusaiheensa, kuinka Tolstoi, Dostojevski, Tšehov ja kumppanit ovat vaikuttaneet nimenomaan valtion sivistykselliseen ja poliittiseen kehitykseen seuraavilla vuosisadoilla. Mikä oli gulagien, vainojen ja pakkosiirtojen sivistyksellinen summa?
     Lähdin kuulemaan lisää asiasta Kaupunginteatterin Studio Elsaan. Siellä vieraili venäläinen kirjailija Edvard Radzinski, yksi kovimpia naamoja poliittisen historian alalla. Kannatti mennä! Radzinski on kirjoittanut äärimmäisen jännittävältä kuulostavan näytelmän Toveri K:n elämä ja kuolema - päähenkilönä itse Otto Wille Kuusinen. Se on tulossa Kaupunginteatteriin ensi syksynä! Kyllähän pudotteli suorasukaista tekstiä tämä kirjailija, joka on julkaissut mm. Nikolai II:n, Rasputinin ja Stalinin järkälemäiset elämäkerrat. Lisäksi hän on tuottelias dramaatikko ja mediapersoona Venäjällä. Mieleen jäi pähkinänkuoreen puserrettu kuvaus Neuvostoliiton olemuksesta:
     Mies tulee asianajan luo ja sanoo. "Perustuslain mukaan minulla on oikeus..." Niin on, sanoo asianajaja. Mies jatkaa: "Sittenhän minä voin..." Johon asianajaja: Ette voi.
     Tilaisuuden puheenjohtaja ja nopea tulkki Jukka Mallinen piti meidät hyvin Radzinskin sarkasmien tasalla. Poliittinen pommi oli väite, että Kuusinen olisi suunnitellut Neuvostoliittoon monipuoluejärjestelmää ja Hrushtshev idean jo hyväksynyt ennen syrjäyttämistään! Valitettavasti en saanut vastausta kysymykseen, mikä rooli Arvo Poika Tuomisella oli Kuusisen rinnalla ennen loikkaustaan. Radzinski kehotti kirjoittamaan siitä oman näytelmän, minkä taidan tehdäkin. Yhden jo kirjoitin, Jyväskylän kaupunginteatterin kilpailussa palkitun Pelastajan, joka siellä esitettiinkin 90-luvun puolivälissä. Siinä Kuusinen ja Tuominen joutuivat kiipeliin ja selvisivät nipin napin hengissä Stalinin puhdistuksista. Taidan kaivaa sen pinosta esiin.
     Hyvin alkanutta päivää jatkoimme Ateneumissa katsomalla nyt huolellisemmin tätä suurenmoista symbolismin katselmusta Marjan kanssa. Erityisesti kiinnittää huomiota teosten hieno ripustus yllättävin ja luontevin rinnakkaisuuksin. Käytävä vielä kolmannen kerran.
     Menimme vielä elokuviin: Ranskalainen viikonloppu on todellinen hyvän tuulen ruisku ja samalla kuvaus erilaisten perheolojen tuloksista. Joku kasvatustieteilijä saisi siitä hienon analyysin, on ehkä tehtykin. Perhepsykologisena ryöppynä sikäli hurmaava juttu, että vaikuttaa aidosti improvisoidulta, ei vähimmässä määrin suunnitellulta - ehkä kehyskertomusta lukuunottamatta.
     Siunatuksi lopuksi vielä tämä keskinäisen kehumisen ja kyynelten laulukavalkadi Vain elämää. Sitähän tämä on, ei enempää, ei vähempää.

Lauantai 17.11.12
Ihanteellinen päivä, vaan ei täydellinen.
     Aamutuimiin kirjallista työtä sen verran että tunto tyyntyy. Sitten torille, mistä sieppasin viimeiset haukifileet. Aitokaupasta spelttijauhoa ym. ja viinikaupasta valkoviiniä. Siinä tarpeet, emäntä töihin. Saatiin herkulliset fileet, on hauki vaan hieno kala ja kokki kova nainen.
     Luin Matti Klingen päiväkirjaa, joka aina antaa masentavan muistutuksen oman sivistyneisyyden suuresta rajallisuudesta. Kovasti ravistelee Klinge Aarne Kinnusen ja Osmo Pekosen viimeaikaisia hankkeita. Minä pääsen muutamalla lempeällä maininnalla. (Jotkut kerskuvatkin sillä, että ovat saaneet kunnian tulla Klingen haukkumiksi.) Erityisen paikallaan on Klingen kovistelu tv:n vaalikeskustelujen juontajien suuntaan, heidän keskeytyksistään ja epäkunnioittavasta itsetyytyväisyydestään. Samaa olen tässä minäkin tuskitellut. Tekisi mieli siteerata, mutta lukekaa itse (Sirkka ja muurahainen s. 158). Klingeä voi lukea hypellen ja aina palata johonkin teemaan kun se tulee ajankohtaiseksi, esim. Sir Walter Scottiin, kun meilläkin Edinburgh siintelee kevään matkakohteena.
     Piti myös käymäni Yrjönkadun saunassa, mutta ällistyttävä jono tuuppasi takaisin pihalle. Kuinka saunastamme on näin suosittu äkkiä tullut? Senkö takia että puusauna meinattiin lakkauttaa.
     Siispä hyvissä ajoin oopperaan, missä annettiin Tosca ties monenneko kerran (ensi-ilta 1995). Loistava esitys! Olen nähnyt tämän tietysti Savonlinnassa ja Metropolitanissakin (Pavarottin viimeinen oopperaesitys 2004, lauloi istualtaan Cavaradossin), mutta tämä Siegwulf Turekin ohjaama on paras. Lavastus silmiä hivelevä, solistit vaikuttavia, kaikki pääroolit vierailijoita (Ingela Brimberg, Valter Borin ja Peter Sidhom). Leif Segerstam johti tutuilla leveillä vetäisyillään. Mikko Franck istui edessämme katsomossa.
     Tämmöisestä kyllä nauttii eikä tarvitse pinnistellä. Tapasimme väliajalla yllättäen Hämeenkyrön kunnanjohtajan Antero Aleniuksen rouvineen ja saatoimme vaihtaa sanaa sinne suunniteltavista oopperahankkeesta kerrassaan oikeassa ympäristössä.
     Niin virittynyt oli tunnelmamme, että laistimme sittenkin Disco K 50:n jälkihyppelyt, joita olimme suunnitelleet sopivaksi yöverryttelyksi. Ei yksinkertaisesti voinut banalisoida päässä vielä soivaa Puccinia discojumputuksella
     Siispä täydellisestä päivästä jäivät puuttumaan sauna ja disco, mikä vain lieväksi miinukseksi merkittäköön.

Sunnuntai 18.11.12
Tampereella vietimme toivorikkaan poikani Vilhon syntymäpäivää. Ilahduttavaa oli todeta pojan hyvät kuulumiset, uudistunut itsenäisyys ja uusi kämppäkin Pyynikin kupeella ylimmässä kerroksessa: komeat näköalat yli Tampereen. Vein lukutuolin hyvin toivotuksin ja tarjosin vankan lounaan Plevnassa.
     Pohdimme muun ohessa uusia jääkiekkohalleja. Pidimme Tampereen suunnitelmaa melko nerokkaana, mutta Helsingin idea herättää sekavampia mietteitä. Tampereelle tehtiin maan ensimmäinen jäähalli, joka on edelleen käytössä. Sen pitäisi uranavaajana saada ensin oma uusi hallinsa, joka on jo pahasti myöhästynyt kaksinkertaisia kotikisoja ajatellen.
     Myös kaivosasioita käsittelimme. Eikö maailmassa ole jo tarpeeksi metallia, jota kierrättämällä pärjättäisiin? Miksi pitää kaivaa maaperä tyhjäksi, kun vanhaa romua on paikat väärällään? Näin saatiinkin kaksi polttavaa kysymystä selvitetyksi.
     Vierähdys taas Hämeenkyröön, pimeää ja hiljaista. Katselin Erämaalinnoituksen sankareita Teemalta ja Arne Dahlin poliisijuttua Femmalta. Ruotsalaiset tekevät totisesti, ei irtoa sellaisia toisen suupielen lohkaisuja kuin Robassa. Mutta hyvin kehitetty epäilyjuoni, jollaisia ei enää voida punoa ilman maahanmuuttajia ja heihin liittyviä ongelmia.
     Ehjä viikko edessä, huomenna töihin.

Maanantai 19.11.12
Jälkihikeä valutettiin HIFK:n uudesta lätkähallista. Asiallisesti pohdittiin rakennusta monelta puolelta. Keskeinen kysymys, kuten Aki Riihilahti toisti, on lokaatio eli paikka. Nouseeko arvokkaalle tontille uusi urheilupömpeli (toki muutakin aktiviteettia siinä harjoitettaisiin). Paavo Lipposen jyrähdys barbariasta on perusteltu, jos ajatellaan arkkitehtuuria, ja sitähän pitää ajatella keskellä Helsinkiä. Muu on toisarvoista. Mitä halutaan kaupunkikuvasta? Ahtautta, ruuhkaa, rumuutta? Vai nykyistä avaraa näkymää Mäntymäen kupeella. Oopperan, Kisahallin ja Stadikan väliin en survoisi mitään uutta monumenttia.
     Nyt myydään jo vanhaa TVH:ta eli Destiaa, luultavasti ulkomaille. Eikö myytäisi samantien maantiet Saksaan? Voitaisiin saada leveitä straadoja, joissa vallitsee Freie Fahrt. VR on kanssa raskas riippa, antaa mennä koko roska Italiaan kun Pendolinojakin sieltä tuotiin. Aikataulut voitaisiin painaa kotimaassa, kun niitä ei kuitenkaan noudateta.
     Kun vallitsee täydellinen työrauha, voi tulla lamaannus. Saanko nyt varmasti jotain aikaan? Muutaman tunnin hyvä vire korvaa lopun päivän lorvailun.
     Nyt tuli jo kolmas "pakollinen" katsottava maanantai-iltoihin: tämä tanskalainen politiikkasarja, joka jatkuukin vaikka kuinka kauan. Alku oli aika hyvä, vaikka pääministeri narautettiin vanhanaikaisella ja uusi puhtoinen nainen pääsee aloittamaan puolivahingossa. Arvatenkin häntä aletaan kangeta sivuun yhtä krouvein keinoin kuin entinen syrjäytettiin.
     Alcantaran perheen vaiheet ovat edelleen suosikkeja, ja Roban poliisit sinnittelevät monessa ristipaineessa. Poliisit joutuvat tutkimaan tilanteita, jotka vaikuttavat vähäisiltä ja joissa nousee toisaalta esiin useita motiiveja. Nämä tuntuvat edelleen hyvin todellisilta. Kenestäkään ei tehdä sankaria, ja pahimmillaan ohut raja erottaa poliisin konnasta. Molemmat tarvitsevat osin samoja keinoja, tuloksena havainnollisia koukutuksia.

Tiistai 20.11.12
Kun nainen on ministerinä, hän saa ansiokseen sellaistakin mikä miehelle olisi raskas rasite. Kuulen vastaväitteitä! Mutta onpa vain ministeri Kyllöstä kehuttu jopa hallituksen ainoaksi mieheksi, kun hän on pannut ministeriönsä tieasiat nopeasti ranttaliksi. Kun hän kiivaasti uhkasi repiä ja polttaa itse tilaamansa muistion, sitä on pidetty virkistävänä retoriikkana!
     Tietysti voisi kysyä Aamulehden Matti Pitkolta, tarkoittaako "hallituksen ainoa mies" nykyisin jo käänteistä moitetta. Pääjohtaja Tervalaa ei kukaan ole sentään kehaissut viraston ainoaksi naiseksi. Hän saa erotettunakin esittää virallista syntipukkia (roolin kirjoittanut aikanaan Agapetus).
     Täällä ainakin Sillanpääntie on entisensä: autoa ei kannata pesettää, koska se on iltapäivällä taas yhtä kurainen. Mutta hyvin silläkin kuljetaan.
     Kun kännykkä yllättäen mykistyi, kaduin että luovuin lankaliittymästä. Kun olen täällä yksin kirjoittamassa, olisin ihan pussissa. Marjakin hätääntyisi ja luulisi jos mitä sattuneen. Onneksi puhelin palautui levättyään yli yön. Pitää hankkia varapuhelin
     Hiton hyvä, että saavat pitää sen Downton Abbeyn ja se yksi omantunnonarka kaiffari saatiin järkiinsä. Miten käynee mr Batesin, hänen tilanteensa on vähintään kusinen. Kun se käsipuoli kaveri perui vihkimyksen viime hetkellä kirkossa ja lähti lätkimään, muistui mieleen vastaava tapaus tässä kylässä noin seitsemän vuosikymmentä sitten. Muuan tulinen nainen, jonka entisen asumuksen näen yhä tästä työhuoneeni ikkunasta, vastasi kolme kertaa papille: En tahdo! Luultavasti silkkaa pirullisuuttaan sitkeää kosijaansa kohtaan. Sama nainen oli erään otsikoihin nousseen kohudosentin isoäiti. Että pirahtelisiko miehen toimissa pikkuisen myös täkäläisten sarvipäitten genetiikkaa...

Keskiviikko 21.11.12
Jussi Karjalainen tuomaroi nuorta Waltaria Hesarissa. Tuulahdus 70-luvulta: taas kirjailijaa syyllistetään poliittisin perustein. Minä en näköjään kyllin rivakasti nostanut Waltaria seinälle elämäkerrassani. Jäähy olisi pitänyt tuomita edes näin jälkikäteen. Ei riitä, että totesin Waltarin lyhyen aikaa hengessään myötäilleen IKL:ää, vaikka ei koskaan liittynyt järjestöön eikä edes AKS:aan, mistä kirjailijatoverit (mm. Martti Haavio) häntä ankarasti moittivat. Waltari jäi liberaaliin välimaastoon.
     Jussi ei huomaa, että Yö yli Euroopan (1934) päähenkilö on Jaakko Susi, rautainen kommunisti, jota kohtaan Waltari tuntee vastentahtoista kunnioitusta. Olisiko kommunistikortin paikka? Tuomittavaa riittää, jos katsotaan ketkä kaikki ovat suomentaneet kommunismia ja Stalinia kannattaneita kirjailijoita.
     Horst Wesselin suomennos (1933) auttoi näkemään, mitä Euroopassa oli tapahtumassa. Tällaista ikkunoiden avaamista Paavolainen ja monet vaativat umpioituneelta Suomelta. Jussin mielestä oli "moka" näyttää natsien nousun alkutahdit. Silmät kiinni, korvat umpeen.
     Kuvaan elämäkerrassani, kuinka Paavolainen ja Waltari tunsivat nuoruuden vaiheessa suurta vetoa kansallissosialismiin, tahtoivat sulautua uuden nuorison kollektiiviseen liikkeeseen. Siitä ei koskaan tullut mitään. Waltari irtautui ajatuksesta nopeammin kuin Paavolainen, jonka odysseia natsien liepeillä jatkui 30-luvun loppuun saakka ja pitemmällekin.
     Näihin voimme palata ensi viikon torstaina, jolloin Waltari-seura käy katsastamassa tämän merkkitapauksen, kirjailijan julkaisematta jääneen näytelmän esityksen Opistoteatterissa - outoa että se tapahtuu vasta nyt, 78 vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Kiintoisaa sekin, että pöytälaatikkoon jäänyt näytelmä herättää vieläkin poliittista intohimoa, jopa jälkijättöistä tuomitsemishalua.

x x x

Tampereen Raatihuoneella julkistettiin merkkiteos: Aulis Aarnion Lain ja oikeuden tähden, Tampereen raastuvan- ja käräjäoikeuden historia 1830-2010. Juridiikka ja oikeussalien maailma on minua aina kiinnostanut, joten tartunpa tähän vankkaan opukseen virkein odotuksin. Aulis näkyy syventäneen historiaa oikeusteoreettisella pohdinnalla, mikä lisää kirjan arvoa.
     Tilaisuudessa oli paljon oikeuslaitoksessa palvelevaa väkeä, joukossa sentään kulttuuri- ja kunnallisaktivistit Anja Aarnio ja Heidi Martikainen, joiden kanssa oli hauska pitkästä aikaa keskustella. Pekka Parantaisenkin, Päätalon tuntijan, tapasin sekä Petri Nuutisen, kirjan kannen tekijän ja Auliksen muita avustajia.
     Raatihuoneelta kävelin Työväen Teatteriin, missä annettiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunun viimeinen esitys. Hyvähän se oli. Joku piti Merja Larivaaran Blanchea konstikkaana, omituisena, mutta sellainenhan sen pitää ollakin! Mielestäni erinomainen näyttelijäntyö, ihminen joka näyttelee koko ajan falskeja rooleja, ei ihan helppo tehtävä. Tommi Raitolehdon Kowalskissa oli raakaa (hyvinkin suomalaista) voimaa, Auvo Vihron Mitchissä taas hauskaa sovinnaista arkuutta, Petra Karjalainen Stellana verevä tyyppi, vaikka jäi vähän sivuun tässä viettien ja harhojen kamppailussa. Pasi Lampelan ohjaus antoi tilaa fyysiselle ja räjähdyksille, jolloin mietti olisiko latautuvampi uhka tehokkaampaa. Ihmeen hyvin vanha näytelmä pitää pintansa, ja katsojat kuuluivat poistuessaan mutisevan: "Kyllä sitä tämmösiä kohtaloita on paljon nykyäänkin..."

Torstai 22.11.12
Tuloksellisinta on tehdä työtä yksin tyhjässä talossa, kun ulkona on pimeää ja märkää ja tuuli vinkuu. Neljäs tehokas työpäivä takana, pieni hengähdys.
     Ruokatalous on hoidettava kevyesti. Tänään onnistuin valmistamaan Snellmanin Jussin lahjoittamista haukifileistä ihan itse tosi maukkaita. On myös liikuttava, mutta lenkki jäi iltaan, sinänsä hauska talsia lätäkköistä raittia taskulamppu vyöllä ja tähyillä ihmisten valoja.
     Paras oli sauna, pullo olutta ja kun radiosta ryhtyi virtaamaan Hannu Linnun johtamana Sibeliuksen kolmas. Siinä takkahuoneessa istuessa elämä alkoi tuntua aika palkitsevalta.

Perjantai 23.11.12
Tapasimme Viljan kanssa Jussi Selon, Uniklubin rokkarin ja Veriveljien kertojan. Sympaattinen istunto Tampereella, Jussi tuntui tosissaan innostuneen Sillanpään mietelmistä, joita Vilja oli hänelle lähettänyt. Jospa niistä koostuisi ensi vuoden hittibiisi? Jussi lupasi ryhtyä työhön.
     Näin Sillanpään juhlavuotta sieltä täältä rakennellaan. Tuntuu että unohtunut kirjailija on taas nousussa. Entinen huonetoverini yliopistolta Pertti Lassila analysoi hienosti Elämää ja aurinkoa radiossa yhtenä päivänä, keväällä ilmestyneessä teoksessaan Metsän autuus (SKS) on aiheesta enemmänkin. Tällaisia tuoreita tulkintoja voisi olla tulossa lisää.
     Illalla Viljakkalaan, missä en ole kai teatteria koskaan nähnyt, oli siis aika. Heini Tolan näytelmä Ilta teatterissa kuvaa takahuoneen sähinöitä aika hauskasti. Teatteri Wimman esitys, Jari Halosen ohjaama, päästeli farssin palkeet täysillä auki. Tietysti epätasaista menoa ja tämmöinen vaatisi kovat taidot, mutta joukosta erottui riemukkaita kykyjä, varsinkin Niina Siewert yhden hysteerisen näyttelijän (Ainon) roolissa. (Olimme Sirpan kanssa katsastamassa mahdollisia vierailijoita Myllykoluun, jäi mietintään...)
     Woody Allen tekee traagisestakin aiheesta jotenkin salakoomista kuljetusta, huomasin siinä iltamyöhällä.

Maanantai 26.11.12
Ajoin aamulla Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun, missä katseltiin Taatan juhlarahakilpailun satoa. Ehdotuksia oli vajaat parikymmentä, keskimäärä sanoivat. Aika kivoja näkemyksiä mielestäni, kahta linjaa kulkivat: oli Taatan henkilöön liittyviä ja sitten teosten teemoja kuvittavia, joku jännä abstraktikin esitys. Asiantunteva lautakunta niitä tarkasti raati ja päätyi mielestäni hyvään, joskin teknisesti erikoislaatuiseen ratkaisuun. Hieno juhlaraha saadaan julki tammikuussa ensin Berliinissä, sittemmin kaiketi kotimaassakin.
     Mitä juhlarahalla muuten tehdään? Tuskin käytetään vaihdon välineenä. Sitä keräillään, pannaan lipaston päälle tai laatikkoon ja ihaillaan, uskoisin. Hankkeen takana ovat Rahapaja ja Valtiovarainministeriö, raadissa myös taiteen asiantuntijajäseniä.
     Parkkipaikalle painellessani kuulin nimeäni helakasti huudahdettavan: Sanna Tyyri-Pohjonen se siinä, ja hän halusi ystävällisesti esitellä kirjakauppansa ja kustantamonsa samassa rakennuksessa. Hienoja taideteollisia kirjoja siellä julkaistaan.
     Ekbergillä tapaaminen Bonnierin viestintäjohtaja Maria Romantschukin kanssa, puhetta keväällä ilmestyvän kirjan julkistamisesta ja muusta sen vaiheilta. On tullut jo sen verran hätäileviä reaktioita, että syytäkin vähän varmistella tulevia tilanteita. Asia tuntuu olevan joka tapauksessa hyvässä hoidossa.
     Taas tämä pitkä tv-ilta, kaikki kolme sarjaa jatkavat täydellä höyryllä. Meillä on erilainen poliittinen systeemi kuin Tanskassa, mikäli tähän valtakuviointiin on uskomista. Täällä ei ainakaan puututa toisen puolueen sisäisiin valintoihin (vai mistä tiedän kulissientakaisista). Myös tämä pelin ja juonittelun mahdollisuus hallitusta muodostettaessa puuttuu meiltä sikäli, että pääministeri on aina suurimman puolueen puheenjohtaja. Yksitoikkoista. Katainen alkaa tosin olla vaikeuksissa, kuten totesimme Taunon kanssa äskettäin postilaatikolla, takaiskuja monelta rintamalta. Nyt viimeksi Vapaavuori puhuu jo kuin pääministerin äänellä. Kovat ajat edessä, ehkä tulee lisää väriä kotimaankin politiikkaan.

Tiistai 27.11.12
Hamlet Kaupunginteatterissa on rujon ajan rujo esitys, mutta vangitseva. Se ei päästä pitkästymään, vaan pitää otteessaan, kouristuksenomaisesti. Mikään ylentävä teatterikokemus se ei ole kuten ei ole elämä tässä ajassa, jos sitä pitemmälle ajattelee. Se on varmaan tarpeellinen esitys.
     Kari Heiskanen pitelee Shakespearea yhtä pahoin kuin tämä aikalaisiaan. Runous häämöttää jossakin katutason takana, vihan ja rikosten pohjalla. On hilpeitäkin hetkiä kuten Poloniuksen (Asko Sarkolan) johdattelut. Teatterinjohtaja näyttelee seremoniamestaria tuhoisin seurauksin. Näytelmäkohtaus on uusittu reippain ottein.
     Eero Aho on fanaattisen hyvä Hamlet, on Esko Salminen muhkea pahis kuninkaana ja Tiia rakastettava riivinrauta, intohimon ja salailun kuluttama kuningatar, mutta ei mikään huora, kuten jossain arvostelussa rumasti sanottiin. Miksi nämä ovat muka jotain kuninkaallisia, mitä ne eivät tässä hengessä ja miljöössä ole. Hamlet ei kysy ollako, tässä ollaan täyttä häkää. Ofelia on herkkä tavistyttö
     Mutta ankea on ankeaa, vaikka se tehtäisiin voimakkaasti. Ei tuntunut vajaa yleisökään oikein syttyvän. Tyylillinen edeltäjä Heiskasella on Pyynikin Kesäteatterin Rauta-aika toissa kesänä: hauska sovitus, mutta ei yleisömenestys sekään. En kovasti rakasta näitä väkisin ruhjomalla syntyviä aikasiirtymiä. Taiteellisesti ne pelaavat varmalla ja koetulla reseptillä. Poliittiset vastaavuudet jäävät pakosta vähän epämääräisiksi, osoitteleviksi. Suurinta rohkeutta vaatisi tänään tehdä Hamlet klassiseen tyyliin, hyytävästi, tyylikkäästi. Jättää tulkinnat katsojain iloksi. Kuka uskaltaisi? Ei taida olla niin rohkeaa ohjaajaa.
     Poikani Vilho kävi aamulla vielä tervehtimässä ennen lähtöään New Yorkiin ja rock-risteilylle Karibialle. Kova reissu pojalla, vanhempiensa kohtaloiden ja muinaisen rakastumisen jäljille. Onnea matkaan.
     Kun kumpikin operaattorini on tällä viikolla matkoilla, näihin merkintöihin tulee muutaman päivän pakollinen paussi. Loppuviikosta palataan, Waltaria Opistoteatterissa katsellaan ja Huovisestakin Kalevalaisissa naisissa puhutaan. Kuulemiin.

Torstai 29.11.12
Onhan merkittävä esitys tämä Opistoteatterin Yö yli Euroopan. Helsingin kiinnostavinta teatteria. Katsastimme sen Waltari-seuran jäsenten ja muun runsaslukuisen yleisön kanssa. Sain kertoa edeltä vuonna 1934 kirjoitetun näytelmän taustasta ja esitellä sen teemoja. Vastakohdiksi nousevat raudanluja kommunisti, puolueorganisaattori Susi ja idealistis-isänmaallinen lakitieteen ylioppilas Toivo. Heidän välissään on horjuvia, epäitsenäisiä, vajoavia hahmoja kuten Suden käskyläinen Olavi ja toisella puolen pettynyt humanisti Johannes. Rakenne on symmetrinen, mutta paljon muutakin elämää - avioliittokuvausta, uskottomuutta, petosta, katutyttöjä, salakuljetusta, trokausta, sosiologiaa, jopa rakkautta - mahtuu taistelevien osapuolten välimaastoon.
     Hyvin he vetävät näytelmän, ihan täysimittaisesti korkeintaan kevein lyhennyksin. On löytynyt elämänmakuisia tyyppejä Harri Liuksialan ohjattaviksi. Keskushenkilö Jaakko Susi on varmoissa käsissä, Pekka Kokko esittää kommunistia vakuuttavasti ja johdonmukaisesti. Myös henkilön psyykkinen murtuminen saadaan tässä hyvin esiin motiiveineen. Vastavoima Toivo, Mika Syvänen, on toisella tavoin ihanteellinen hahmo, vähän vaisummin mutta myötäeläen kuvattu. Tuntuu kuin Waltarin suurempi mielenkiinto olisi kohdistunut täysiveriseen vallankumousmieheen, ja kansan yhtenäisyyttä ajava ylioppilas jää hauraammaksi. Hänessä ei ole samaa taistelevaa iskuvoimaa. Tarjoilijatar, joka paljastuu intellektuelliksi (Laura Haapa), on esityksen valpas, tarkkaileva keskushenkilö. Lehteään halki näytelmän hiljaa lukeva ukko (Matti Immonen) saa lopussa lausua näytelmän painokkaimman repliikin.
     Toivon vakaumus kasvaa esityksen myötä, lopussa hänet puetaan Isänmaallisen Kansanliikkeen sotisopaan, mustaan paitaan ja siniseen kravattiin. Waltarin tekstissä on viite vain kravattiin - toisin kuin Jussi Karjalainen taannoin jutussaan väitti. Tietysti on sopimatonta, että oikeistolainen idealisti on tässä hyvä ja positiivinen hahmo, auttavainen ja puhdasmielinen. Myös se, että hän vetoaa kansan yksimielisyyteen sodan uhatessa on hiukan arveluttavaa eikö vain. Ja ennen kaikkea se, että hän vastustaa proletariaatin diktatuuria. "Selvää fasismia", huudahti Jussi esityksen jälkeen ilahtuneena.
     Waltari sai sitten viisi vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen todeta profetiansa toteutuvan talvisodan puhjetessa. Yksimielisyys olikin löytynyt. Romaani Antero ei enää palaa (1940) jatkoi näytelmän teemoja, täydensi ne. Huomattavasti syvemmälle Waltarin sotapoliittinen analyysi ylsi, kun hän siirsi sen muinaiseen Egyptiin Sinuhessa. Silloin hän saattoi kirjoittaa vapaasti vailla poliittisten intohimojen päivänpainetta. Yö yli Euroopan levisi aikanaan vain sadan kappaleen monisteensa tuttavapiirille. Nuoruuden näytelmän julkaisematta jättämistä hän perustelee saatesanoissaan sillä, että se olisi herättänyt "suhteettoman paljon väärinkäsityksiä ja mieltenkuohua". Kuinka oikeassa olikaan, kun leimakirves Hesarissa heilahtaa vielä armon vuonna 2012.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute