Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Lauantai 30.11.13
DDR-museo on tosiaan maineensa veroinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen Kuinka niin harmaasta ja ikävästä aiheesta kuin elämästä Itä-Saksssa voi tehdä näin hauskan näyttelyn? Luukuista pullahtaa jos mitä yllätyksiä. Tuntuu melkein sopimattomnalta hymyillä kovan järjestyksen ja diktatuurin alaiselle elämänpirskeelle. Oli siinä sympaattisiakin puolia kuten rannoilla säilynyt alastomuuskulttuuri. Perustaana tasa-arvo: näin ei kukaan voinut kohota muita korkea-arvoisemmaksi. Paavolainen täötä saksalaista alastomuutta paljon käsittelee, mutta ei keksi tätä perustelua - terveyden, puhtauden ja kauneuden kyllä.
   Sitä üoito mennä käytännössä kokemaan tässä lähellä Nürnberger Strassella sijaitsevaan Thermen-kylpylään. Siellä saunotaan ja uidaan perhekunnittain ja ventovieraiden kesken alasti miehet naiset, eikä ketään tunnu häiritseväm, päinvastoin. Marjakin mieltyi, ja nautiskelimme saunoissa,altaissa ja niiden reunoilla kolme tuntia. Koskahan Yrjönkadulla päästään samaan vapaamielisyyteen?
   Intialaisravintolsa Calcutta on kiva paikka tuossa Outi Pakkasen suosittelemalla alueella Kur'dammin sivukaduilla.

Perjantai 29.11.13
Makaan kylpyammeessa Kurfürstendammin varrella ja ajattelen Paavolaista. Kun kiersimme pitkään natsismin museota, on merkillistä lukea Paavolaisen esteettisvoittoisia, kulttuurifilosofisia mietteitä teoksesta Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) - ainakin aluksi Dichterhausin keskustelut ovat mahdollisimman kaukana ajankohdan uhkaavasti jyrisevästä taustasta. Tarkoitus ilmeisesti olikin luoda näennäisen epäpoliittinen, taiteisiin verhoiltu suosututtelu pohjoismaisille kirjailijoille. Hyvin paljon Paavolainen pohtii "pohjoista ajatusta", joka tuolloin oli pinnalla. Onkohan sillä mitään yhteyksiä meidän aikamme "pohjoiseen ulottuvuuteen", josta myös paljon puhutaan.
   Aloitimme museoista ja hyvistä ruokapaikoista. Tuo Topografie des Terrors on kieltämättä havainnollinen ja pysähdyttävä leikkaus natsismin nousuun ja tuhoon. Aivan hiljaisina ihmiset kuvatauluja katselevat. Yksityiskohdat, usein jonkun harrastajan ottamat kuvat ovat puhuvimpia. Merkillinen on tuo nöyryyttävä kekseliäisyys, sanoisin riemuitseva pahuus, joka kohdistuu arvokkaisiin, vanhemman puoleisiin juutalaisiin. Puistattava mutta aina tarpeellinen kokemus.
   Jatkoimme Checkpoint Charlien vieläkin laajempaan, miltei loputtomaan museoon, joka kaikilta historian kulmilta valottaa sitä, kuinka muurin rakentaminen aikanaan Berliinissä oli mahdollinen, mitä siitä seurasi ja mitkä olivat lopputulokset. Varsinainen lähimenneisyyden perus- ja jatkokurssi. Kiersimme huoneissa pimeään saakka, kunnes sateessa osuimme ihmeeksemme oikeaan bussiin, joka toin tänne Ku'dammin kulmille. Ei muuta kuin KaDeWeen valtaviin kokoelmiin lämmittelemään. Nautimme yläkerran ruokataivaassa hienon iltapalan ja ällistelimme kaikkea näkemäämme. Stockmann on sentään pikkutekijä. Tietysti olemme selvittäneet myös Erotiikan museon, joka on ihan tässä Azimut-hotellin nurkalla, sen yhden hurjan naisen kokoaman. Mutta erotiikan rikas, vivahteikas ja viettelevä kulttuurihistoria aina hiukan latistuu museon steriileissä vitriineissä. Onhan siellä komeita ja kookkaitakin teoksia tästä alati ihanasta aiheesta.
   Joulumarkkinat ovat parhaassa käynnissä, on totisesti kojua kojun vieressä, glühwein virtailee, tingeltangel kilisee ja ihmeelliset valorakennelmat loistavat sateiseen iltaan. Päätimme rikkaan päivän Eurooppa-centerin Irish Pubissa - ja jumalauta mikä elämys! Aivan yllättäen ja pyytämättä. Koko huhtikuun etsimme Edinburghista aitoa folkia oikein löytämättä - ja tänne piti tulla ennen kuin todella repesi. Hulvaton yhtye The Cobblestones irroitteli sellaisella ilolla ja hurmiolla, että mekin ikinuoret innostuimme hillumaan ja hyppimään muiden mukana. Mitä vielä seuraakaan.

Keskiviikko 27.11.13
Päivällä viimeisiä puhekeikkoja Helsingissä. Radiotalossa kävin kertoilemassa Taatan joulusaarnoista Pasi Heikuralle, Aristoteleen kantapään lähetys tulee joulupäivänä ulos siinä illan suussa oli klo 17 jälkeen.
   Ja iltapäivällä kohta perään Teatteri Avoimissa Ovissa vilkas esitelmä- ja keskustelutilaisuus Katri Valasta, siellähän menee edelleen aiheesta kertova näytelmä, ei ihan huippuluokkaa. Luin tulevaa Paavolaisen elämäkertaa, nykyistä raakaversiota niiltä osin kuin se kosketti Valaa. Sitten intouduttiin jopa vähän väittelemään siitä, pitääkö historiallisten henkilöiden olla itsensä näköisiä ja kaltaisia teatterissa tai elokuvissa. Ratkaisematon ikuisuuskysymys, mutta muistakaan nyt kuinka upeita draamoja tekevät Ruotsissa tai Englannissa, Saksassakin, niin että historian henkilöt pikkupiirteitä myöten muistuttavat esikuviaan - eikä se yhtään draamallisuutta latista, päinvastoin. Meillä niukemman näyttelijävalikoiman maassa vain helposti livahdetaan sen excusen taakse, että fiktio on toista kuin "näköiskuva" - useimmiten valitettavasti vain heikompi, laimeampi, tunnistamatonkin.
   Lopuksi ensi-ilta Kansallisteatterissa, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Odotus suorastaan kihisi katsomossa, joka oli täynnä ns. kulttuurifolkkaa. Me saimme herrastella aitiossa Tuula Uusi-Hallilan järkkäämillä paikoilla. Suuren tapauksen tuntua. Mitähän siitä nyt sanoisi. Ensinnä Sofin oma dramatisointi selkeyttää ja myös yksiviivaistaa monimutkaista ja myös monitasoista romaania. Pelkistys vähän köyhdyttää, mutta auttaa yleisöä pysymään kärryillä. Mittaa ei kerry liiaksi. Aluksi kuullaan raskasta tekstimäärää forsseeraavalla volyymillä, mutta ennen väliaikaa esitys keskittyy ja herkistyy, saa koskettavuutta. Juuditin ja Helmuthin viimeinen kohtaus jo täyttä draamaa.
   Toinen puoliaika alkaa aikaharppauksesta, taas joudutaan selittelemään sellaista, mikä tapahtunut ennen ja näyttämön ulkopuolella. Draamassa se on yleensä kuollut keino, mutta esitys tiivistyy ja pääsee sentään jäntevään loppuun. Mutta paljon jää ohuiden viitteiden varaan. Ja kun päähenkilö on heti alussa paskiainen ja yhä suuremmaksi paskiaiseksi muuttuu, siinä ei ole sen ihmeempää inhimillistä kehitystä ainakaan. Harvat vähänkään positiiviset henkilöt jäävät sivuun, taustalle tai sortuvat. Tulkinta lähtee petturin valinnoista; näin ei puolusteta sorron alaisia virolaisia, vaan näytetään, että heidän omasta keskuudesta nousi pahin luopio ja roisto. Ehkä tämäkin on yksinkertaistus. Ylen synkkä on näytelmä, silti tarpeellinen historian memento. Taas kerran katsomme lähimenneisyyttä suoraan silmiin, samaa historiaa, jolta ennen iloisesti suljimme silmämme täällä Suomenlahden pohjoispuolella. Eivät suinkaan kaikki. Muistimme Rausmaan väitöskirjaa, silloisen tilaisuuden hyrisevää katharsista. Teimme sittenkin niin paljon!
   Käsiteltiin näytelmää ja monia muita asioita vielä jälki-istunnossa naapurihotellissa Tuulan, Kirstin, Salokanteleen Jussin ja Anjan kanssa. Asiantuntemusta oli kyllin joukossamme. Sofille annoimme tunnustusta, mutta esityksen monet piirteet herättivät kysymyksiä. Miksi vasta Oksanen onnistui kääntämään huomion Baltiaan? Ja niinkin myöhään. Miksei jo Kross tai Luik tai...? Olihan juttu vahva ja tiukka, välillä repivä ja rasittava, mutta kuinka vetoava, mitä suomalainen yleisö tästä henkensä pitimiksi noutaa? Jäämme odottamaan kiinnostuneina kritiikkejä. Yleisö tuntui arvostavan esitystä, mutta sanottavaakin varmasti jäi.
   Joka tapauksessa me lennämme huomenna Berliiniin.

Tiistai 26.11.13
Vielä kerran, F. E. Sillanpään Seura, jäsentilaisuus täällä Café Esplanadissa. Alakerta on hyvä tila, mutta melu ja pulina yläkerrasta häiritsee. Silti keskityimme kuulemaan kunniajäsenemme. Heikki A. Reenpään muisteluksia ja pohdintoja kirjatilanteista tänään. Vanha kirjallisuus on saatava paremmin kaikkien ulottuville. Pian klassikot katoavat, ellei toimiin ryhdytä, siinä esityksen pääteema.
   Kun poikkesin iltapäivällä tuossa Pursarilla Välkesalmen divarissa, oli puhetta vähän samansuuntaisesta. Suuret kuolinpesien kirjastot eivät enää kauppiaita siinä määrin himoita, kun ei ole tiloja. Ei ole sen puolesta keräilijöilläkään, joten murheellisen usein kirjat kärrätään kaatopaikalle. Hirvittävä juttu.
   Professorilla oli toinenkin varteenotettava idea: kirjakahvila Musiikkitalon yhteyteen. Vapaa kirjallis-musiikillinen kohtauspaikka. Voisi käydä pitkiä, rönsyileviä, kriittisiäkin keskusteluja. Kukahan sellaisen kehittelisi.
   No Esplanadissa nautimme iltapalaa ja Heikki A:n tarjoamia lasillisia sekä kuulimme ja näimme Vilja Pylsyn vauhdikkaan esityksen kuluneen juhlavuoden kohokohdista. Kuvanäytteitä vilisi, ja se Olli Horttanan lyhytelokuva Siljan suviyö katsottiin myös, tosin sen äänityksessä olisi parannettavaa. Marja kertoi lisää elokuvanteosta perintöhuvilassaan Törmällä. Minua alkoi pyörryttää koko tapahtumien määrä, satakuntako niitä oli koulutapahtumat mukaan lukien.
   Esitin myös Matti Kassilan terveiset seuralle, kun hänelle soitin iltapäivällä sairaalaan. Aika virkeä on Matti ja elättelee toiveita nykyistä paremmasta hoitopaikasta, mutta tuskin enää kotiinpaluusta. Kiitollisia olemme hänen hienoista Sillanpää-filmatisoinneistaan.
   Kauniiksi lopuksi suurmestari Eero Pylsy esitti Taatan joulupakinan ja sai kiitosta lähes Puotilan veroisesta imitaatiostaan.

Maanantai 25.11.13
Eilen Martinmarkkinoilla Kaapelitehtaalla kova yleisömenestys, vielä parempi oli kuulemma lauantaina, 10 000 henkeä. Näillä markkinoilla on, kuinka sanoisi, erityisellä tavalla herttainen tunnelma. Kassit pullollaan mekin palasimme.
   Vielä tänään mielessä ajelehti eilen päättyneen Sillan ankea lopputulos, vaikka itse katastrofi täpärästi vältettiin. Onkohan sarjalla vaikutusta ympäristöaktivistien toimintaan. Pelottavia malleja annettiin. Itse ongelma, torjunnan kohde, pysyi taka-alalla. Sarjaan suunnitellaan jatkoa, toivottava että Martin silloin vapautuu, jos hänet nyt tuomitaan.
   Näiden fiktiohahmojen kohtalot nousevat todellisemmiksi kuin oikeiden ihmisten. Tänään helpotuimme suuresti, kun Merche Alcantaran vointi kohenee ja sairaus näyttää voitetulta. Riipaisevia jaksoja olivat pari edellistä, omissakin muistoissani eläviä. Myös Miguelin kiipeli laukesi. Francon jälkeen kiehtoo elävien henkilöiden ja loistavien näyttelijöiden ansiosta. Edes vuosikymmenien mittainen sarja ei lannista heitä rutiineihin. Myös poliittinen tausta pysyy mukana, nyt naisten vapautusliike Espanjassa 1980-luvulla.
   Matti Ranin kuuluu kansalliseen galleriaan, hänen koomisen osumatarkkuutensa Palmuissa voi koska tahansa palauttaa mieleensä. Myös Kansallisesta muistan joitakin tähtihetkiä. Viimeksi näin ja kuulin Raninia elävänä pari vuotta sitten Tampereella, missä puhuin - niin, mistä puhuinkaan, joka tapauksessa Ranin kuunteli eturivissä ja kiitti esityksen jälkeen niin sydämellisesti, että se oikein sykähdytti. Parhaan a-luokan näyttelijä on poissa.
   Hyvä että Kansalliskirjasto on remontinkin aikana käytettävissä, sanomalehtien mikrofilmit löytyvät toisesta rakennuksesta. Kirjallisuusarkistossakin kävin Paavolaisen laajaa kirjeenvaihtoa selaamassa. Aina sieltä jotakin löytyy, liikaakin. Siunauksellista että entiseen aikaan kirjoitettiin niin vilkkaasti, mutta vähempikin olisi riittänyt, näin tutkijan kannalta.

Lauantai 23.11.13
Olikin oikein hauskaa ja nostalgista Pirkkalaiskirjailijoiden juhlassa eilen. Ajattelin että siellä on vain tätä nuorta polvea, mikäs siinä, mutta sainkin tavata vanhoja kunnon veteraaneja entisiltä ajoilta: Jaakko ja Juhani Syrjän, Antti Eskolan, Yrjö Varpion, Seppo Järvisen ynnä muita.
   Yllättävän sankka osanottajajoukko kokoontui ensin Raatihuoneen vastaanotolle ja marssi sieltä hotelli Tammeriin, molemmat juhlan arvoisia paikkoja. Maire Martikainen johdatteli reittiä, jota en edes tuntenut. Ohjelmaa oli pitkälti ennen kuin päästiin illalliseen käsiksi, hyviäkin puheita kuten Juhani Syrjän mainio muistelus siitä, kuinka suuri tapaus oli veljensä Jaakon novellivoitto Pirkkalaisten kilpailussa taannoin, kuinka se kohotti koko perheen ja maalaiskylän itsetuntoa. Ja sitä myöten Väinö Linna tuli perhetutuksi ja Juhanikin ryhtyi kirjatöihin.
   Kunniajäseniä Kirsi Kunnasta ja Jaakkoa tietysti juhlittiin lämpimästi. Kultainen tyttö Katariina Romppainen on viidettä vuotta puheenjohtajana, Hämeenkyrössä asui ennen, silloin lähemmin tunnettiin, nyttemmin muuttanut Akaaseen miehineen. Satu Hassi haastoi meidät vatsatanssiin, mutta melko kriittisesti kirjailijakunta suhtautui tähän iloitteluun. Tuula Kallioniemi kertoi pisimpään kokemuksiaan Pirkkalaisissa. Jotensakin lämpöinen perhetunnelma vallitsi, selvästi aisti edelleen sen yhteishengen, joka ennen elähdytti vahvaa tamperelaista kirjailijakuntaa, kuten Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina pani merkille. Silloin ennen myös väiteltiin tosimielessä, aina sairaalaan saakka saattoi käsikähmä kokouksissa päätyä. Muistammehan Teuvo Saavalaisen, kuumaverisen pukarin, ja muitakin.
   Istuimme pöydässä Varpioiden kanssa ja rattoisaa oli, Timo Malmikin kävi siinä häärimässä ja Kari Aronpuro hiljakseen jupisemassa. Ruoka oli erinomaista ja lopuksi oli tanssia, siitä erityinen kiitos, hyvä yhtyekin oli varattu. Yleensä kirjailijat ovat nihkeitä tanssimaan, mutta nyt oli vilskettä lattialla. Juttelin baaritiskillä tovin Tittamarin kanssa, ja jatkoilla Vihtorin kirjastossa tutustuimme Päivi Alasalmen uuteen sympaattiseen miesystävään ja kuulimme myös Päivin tragediasta edellisen liiton päätteeksi. Murhetta oli Ella Ojalallakin kun tytär kuoli, ja Antti Eskolaa vasta kova onni on kohdannut: paloi paras osa miehen kirjastosta tulipalossa. Mutta siellä vain myhäili Antti ihmeen hyväntuulisena kaikesta huolimatta.
   Niin ja tiedoksi: toimitin perille myös F. E. Sillanpään Seuran arvokkaan onnentoivotuksen juhlivalle perinteikkäälle kirjailijayhdistykselle. Kuten Katariina totesi, Sillanpää ei käynyt kokouksissa, mutta hänen luonaan käytiin. Pirkkalaiset kävivät kerran Saavutuksessa mestaria tervehtimässä Poika Tuomisen johdolla.
   Kohottavat juhlat! Ja Tammer on paitsi oiva juhlapaikka myös paras majapaikka (paitsi Marjan yöuni jäi pieneksi, unohtui korvatulpat).

x x x

Tänään olisi tietysti pitänyt mennä Kirjailijaliiton kokoukseen Hämeentorniin, mutta valitsimme ensinnä Tampere-talon talvipuutarhan ja sitten väitöstilaisuuden yliopistossa.
   Taiteilijakolmikko Minni Huusari, Sirkka-Liisa Virtanen ja Pentti Kokko pitävät yhteisnäyttelyä Tampere-talossa. Meinattiin lähteä jo vernissaukseen, mutta nyt näyttely tuli paremmassa rauhassa katsotuksi. Minnin uljaat työt lyövät silmille jo kaukaa. Onpa Minni uurastanut! Värien käyttäjänä ja sommittelijana sen kuin parantaa. Virtasella oli pari tunnelmallista iltahetkeä, oliko toinen kahvilasta, ja kiva lintu luumupuussa. Kokko jatkaa tutulla akvarellilinjallaan, mutta on myös pelkistänyt ilmaisua ja kokeilee abstraktia. Kaikessa rauhassa talvipuutarhassa viivyimme ja nautimme, sitten lammen ympäri lenkkeilimme Sorsapuistossa ja painuimme säteilevästä syyspäivästä yliopiston viisaaseen hämärään.
   Nyt tästä Toni Lahtisen väitöksestä, joka koski Timo K. Mukan luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa Maan höyryävässä sylissä, voisi kirjoittaa enemmänkin kunhan olen kirjaan paremmin tutustunut. Olisi aihettakin, kun siellä vähän tönäistään minunkin 40 vuotta vanhaa tulkintaani Maa on syntisestä laulusta. Lahtinen piti erinomaisen ja sisältörikkaan lection, mutta Vesa Haapalan kuivakiskoinen vastaväitös eteni niin hitaasti, että lähdimme puolentoista tunnin jaanauksen jälkeen junalle. Vastaväitöksistä on muutenkin nykyisin sähkö ja veto tyystin kadonnut, mitään todellisen väittelyn tai draaman kaarta ei enää yritetäkään rakentaa, meidän kuulijoiden harmiksi. Muutaman pointin painoin kuitenkin mieleeni, ja niihin tekee vielä mieli palata.
   Oi miten tyytyväisiä olimme Tampere-retkeemme (paitsi ne korvatulpat). Kävin vielä Yrjönkadun saunassa ja altaassa rentoutumassa ja puhdistamassa matkan pölyt, minkä jälkeen ilta kului Teeman erinomaisten elokuvien parissa pitkälle yöhön. Mutta älkää nyt niin hitosti niitä helmiä panko peräjälkeen, multa loppuu pian tallennustilakin.

Perjantai 22.11.13
Kukahan valopää keksi uudistaa tv1:n Tähtihetken? Se oli ainoa elokuvia arvioinut ohjelma, ja nyt siitä on tullut yhdentekevä haastattelumakasiini, samanlainen kuin kymmenet muut. Tänään puhuttiin peleistä, lopussa yhdestä elokuvasta 2 minuuttia. Ja mikä olisi kiitollisempi areena käsitellä elokuvia kuin juuri televisio! Tarmo Poussun ja hänen keskustelutoverinsa ajoista on menty koko ajan alaspäin, Rautakorpikin sentään puhui asiaa ja arvioi, vaikka tuhlasi aikaa hänkin tyhjiin haastatteluihin. Haikeana voisi muistaa muinaisia aikoja, jolloin vaikkapa Kalle Stewen jämeränä arvosteli uusia elokuvia.
   Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa. Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia. Petteri ei lähde, mutta ainahan joku voisi löytyä nuoremmasta kriitikkokaartista. Nalle Nyberg esittelee hyvin ja sydämellisesti, mutta ei hänkään varaa yhtään kriittistä sanaa valitsemistaan kirjoista. Onko televisiosta tullut kulttuurin osalta pelkkä tuotemainosväline?
   Tieto-Finlandia meni varmaankin oikealle miehelle, en ole kirjaa lukenut, mutta Vesahan sen asiantuntevasti arvioi Hesarissa. Kummallista muuten, että Tieto jaetaan ensimmäisenä - kun juuri tietokirjojen lukeminen ja seulominen on työläämpää kuin nuorten ja kaunokirjojen
   Lähdetään Tampereelle juhlimaan Pirkkalaiskirjailijoita. Vanhin alan yhdistys täyttää 70 vuotta. Muistan vanhat kokoukset 70-luvulta Jorma Kannilan johdolla, antaumuksellinen manageri oli siinä. Silloin asuimme Hämeenkyrössä, ja sieltä bussilla sompailin kokouksiin, jossa vähän juotiin ja paljon puhuttiin. Käyttivät puheenvuoroja Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Jaakko Syrjä, Erkki Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Antti Eskola ja monet muut - ja takapöydästä kuului Martti Joenpolven tasainen jyrinä. Saas nähdä minkälaista siellä on nyt.

Torstai 21.11.13
Carl Dreyerin elokuva La Passion de Jeanne d'Arc on vaikuttava televisiostakin nähtynä, vaikka tällöin keskittyminen ei ole paras mahdollinen. Passion on sekä kärsimys että intohimo, suomennoksessa ei saa koko merkitystä esiin. Elokuvaa pyrki kaventamaan myös Jari Tervo alkusanoissaan, kun hän poisti sen uskonnollisen ulottuvuuden ja katsoi sitä vain viattomuuden ja pahan kohtaamisena. Uskosta, uskon kestävyydestä ja varmuudesta elokuva kertoi, ei vain viattomuudesta. Ellei halua nähdä koko syvyyttä, pyhyyden ulottuvuutta ja Jumala-suhteen keskeisyyttä, elokuvasta tulee aika matala arkinen oikeusdraama. Mutta useinhan ihminen poistaa taideteoksesta sen mitä ei halua siinä nähdä, mikä ei sovi omaan vakaumukseen, ja keskittyy siihen, mikä on itselle tuttua - useimmiten alkuteoksen autonomian vahingoksi.
   Muuten en tehnyt mitään muuta kuin kirjoitin, join kahvia ja silmäilin aineistoja. Kuvasin haastattelun pohjalta tulenkantajien hautajaiset Vihdissä Onni Hallan luona Onninpäivänä 1930. Hurjaa menoa. Paavolaisella luppokautta, hänen isänsä on kuollut ja Tulenkantajien päätoimittajuus sujuu innottomasti, Lapuan liike masentaa mieltä. Suhde Minna Craucheriin on onneksi katkennut. Saas nähdä kuinka hän siitä taas nousee.

Keskiviikko 20.11.13
Lähtölaukaus Paavolaisen julkaisutöihin WSOY:n kokoushuoneessa Korkeavuorella. Nelihenkinen ammattijoukkue valmiina starttikuopissa, kynät teroitettuina, kunhan tekstiä alkaa täältä hellitä. Ei ole koskaan ollut näin toivorikasta alkutunnelmaa.
   Ajeltiin Haagaan Ida Aalbergintielle serkkuni Kaijan tarjoamalle lounaalle. Kaikki serkut Espoota ja Hyrylää myöten paikalla. Hauska on silloin tällöin tavata sukulaisia, kuulla kuulumisia, syödä hyvää lohta ja puhella niitä näitä. Kun Ulla raataa muuttopuuhissa, oli puhetta yleensä talonsa toimittamisesta: paras palvelus perikunnalle on kuulemma hyvin toimitettu talo, pitää varmaan paikkansa.
   Eilen neuvoteltiin tulevasta Waltari-seuran ja erityisesti Arin johtamasta Maltan matkasta, joka voi osoittautua odottamaamme antoisammaksi, mene tiedä. Lähtö vasta vapun tienoilla. Marja opiskelee jo Maltan linnustoa ja lukee Maltan haukkaa, Hammettin klassikkoa.
   Vähän ehdin aamulla kirjoittaakin, mutta raivattava aikaa ja tilaa yhä määrätietoisemmin. Menoja karsittava. Parasta aikaa on työhön kaivautumisen aika, uutisetkaan eivät paljon heilauta. Mutta mitähän nokkapokkaa kävivät Räty ja Ailus Kevassa, kun puheenjohtaja yhtäkkiä vetäisi luottamuksensa toimitusjohtajalta? Sopii myös kysyä, mitä opittavaa eläkevakuutuksista huolehtivilla hallituksen jäsenillä on Hongkongissa ja Etelä-Koreassa? Vai kuuluuko sekin näihin etuisuuksien piiriin, joita näissä firmoissa niin auliisti jaellaan. Reissatkoot minun puolestani, Vistbackakin oli leponsa ansainnut, niin monissa liemissä keitetty veteraani. Eihän sitä aina jaksa olla skarppina. Mutta älkää sitten yhtä Ailusta röykyttäkö, kun itse kahmitte kaikki edut mitä saatavilla on, muista vakuutusfirmoista puhumatta.

Maanantai 18.11.13
Poikani täyttää vuosia, onnitteluja singahti Tampereelle. Enkä arvannut, että mies ilmaantuukin iltamyöhällä tänne Sepänkadulle. Viivähti pitkään Lordi-treenissään, valmistautuvat laajalle Euroopan kiertueelle.
   Kaksi päätointa: kirjoitan kotona ja istun arkistossa. Nyt on työ nytkähtänyt kunnolla liikkeelle, sen tuntee jatkuvana värinänä elimistössä. Ei malta olla tekemättä Kaksi kiintoisaa daamia seuranani, Hagar Olsson ja Helvi Hämäläinen. Jälkimmäisen kirjeet hienoja. Muokkasivat kumpikin Paavolaista tavallaan. Oliko Olavi kykenemätön todella rakastamaan?
   Kävelin illalla Kansallisteatteriin Ida Aalberg -säätiön juhlaan. Taas jaettiin kunniaa ja mitalia (Tiina Weckströmille, Alma Pöystille, Jussi Helmiselle), minuakin Sipari siteerasi Jussin perusteluissa, joten oikein kai ne menivät. Tiinan kiitospuhe merkittävistä hetkistä ja kauniista työpaikasta paras. Hanna Helavuori kertoi poukkoillen kuinka vaikeaa on näyttelijöillä tänään, freelancereita kohta kaikki, keikkailevia ja itseään markkinoivia monityöläisiä. Yhteisöllisyys kadonnut. Vastakohta: Pöystien sukujuhlaa aulassa nuoren lahjakkuuden kunniaksi.
   Mutta päähenkilö oli taas Paavolainen. Mihin tahansa kuljen, Olavi tulee vastaan. Kuohuviineillä Pentti Paavolainen valaisi sukua ja Kivennavan topografiaa koskevia asioita. Ja Kata Eskolalta tärkeä viite eli muistutus Haavikon Mustista kantarelleista. Luin sen vielä samana iltana, aiemmin kai lukaissut niin ettei jäänyt paljon mieleen. Onkin nopein vedoin tehty avain- ja piilokuvasarja sodanjälkeisestä Helsingistä, kertojina hyvin tutunomainen tohtorispariskunta (Haaviot). Haavikko kirjoittaa niin aukollisesti, assosiaatioista toiseen hyppien, pikaisin vedoin, että kokonaisuus jää lukijan täydennettäväksi. Tarvittavia tietoja ei edes anneta. Tuntuu kuin kirjailija tietäisi niin paljon enemmän kuin viitsii lukijalle luovuttaa. Tai sitten hämää tietoisesti, keksii viittauksia. Henkilöinä vilahtelevat Olavi ja myös Poika Tuominen, monia muita, jopa Haavikko itse. Vallankumous huhtikuussa 1948, se tulematta jäänyt, keskeisenä kokoavana aiheena. Mutta oliko näin, jäikö Olavilta puhe Södergranin kunnaksi pitämättä? Tästä on myös Juha Vakkurilta saamani haastattelulausunto, vähän toisenlainen, mutta sävy sama. Liian liikuttava tilaisuus? Kohta kirjoitan kai jo tulevaa elämäkertaa näille sivuille.

Sunnuntai 17.11.13
Liikunnallista elämää istumistyön vaihteeksi. Ennen en tiennyt, että istuminen on niin vaarallista kuin väitetään. Hemingway kirjoitti seisaallaan, ei terveyden vuoksi, vaan koska se sai lauseet pysymään lyhyinä. Nyt Matti Klinge syyttää suomalaista kirjallisuutta liian lyhytlauseiseksi, pitäisi olla moneen suuntaan avautuvia kauniita pitkiä lauseita. Tuskin Proust saa Suomesta seuraajia.
   Eilen siis Yrjönkadulla uimassa ja illalla vielä K50 discossa hillitysti hyppelemässä: Siellä on kyllä aidosti kivaa, ruuhkaan saakka fiksuja yli viiskymppisiä ihmisiä, vaivattomia kontakteja, nostalgista pop-musiikkia. Tervetuloa Königiin kerran kuussa, meillä venähti pitkä tauko viimekertaisesta.
   Tänään lenkkeiltiin Viikissä ja vietiin hautalyhty Malmin hautausmaalle Einon päivän kunniaksi. Myrskystä ei suuremmin tietoa, iloista puhuria ja puitten kaatumista. Viikki on Marjan lintumaita, minä harvoin innostun seuraan, mutta ei siellä nyt tähän aikaan mitään lintuja tähyiltykään.
   Sitten huomasin, että Maria Jotunin seura pitää istuntoa tuossa Rikhardin kirjastossa, joten painelimme sinne ja tervehdimme Eeva-Liisaa, joka on puheenjohtaja. Tiina Rinne kertoi Jotuni-rooleistaan ja Eevis itse esitti Jotunia, "Vasten tahtoa" oikein hyvin. Kun kysyttiin ideoita tulevia kokouksia varten, tulin sohaisseeksi arkaan paikkaan, kun kehaisin Kari Tarkiaisen uutta kirjaa isoäidistään. Sukuhaaroilla on välirikko, ja seuraa näyttää hallitsevan Tuttu Tarkiaisen linja. Eivät innostuneet ehdotuksestani paitsi Eevis, joka lupasi lainata kirjan. Kannattaakin, luin vielä illalla loppuluvun ja Epilogin, hyvin kiinnostavaa kertomaa perheen vaietusta salaisuudesta, Tarkiaisen ja Jotunin avioliitosta. Jotunin teoksia tulkitaan vakuuttavasti elämänkokemuksia vasten, paljon pitemmälle mennen kuin Irmeli Niemen varovaisissa tulkinnoissa.
   Ilahduin Karin reippaista sanoista niille tutkijoille, jotka alkoivat peitota V. Tarkiaista ja hänen tutkimustyötään, kun paradigma joskus 60-luvulla muuttui ja elämäkerrallinen tutkimus tahdottiin heittää romukoppaan. Aarne Kinnunen saa moitteet huonosta tavastaan nostaa itseään haukkumalla muita, eritoten edeltäjiään. Muutenkin jämerää puhetta. Muistakaa kirja Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Kustantaja on vähän apokryfinen Musarum minister, vaikuttaa omakustanteelta, mutta kaiketi saatavissa parhaista kirjakaupoista.
   Illalla huipentui (onneksi) tanssikisa, joka kuuluu täällä iltahartauksien joukkoon, kun Marja on entinen kilpatanssija. Katsoin minäkin ratkaisun, jota pidimme oikeana ja sitä jopa äänestimme. Tehokasta tanssin propagandaa on kyseinen suosittu ohjelma. Huomasin että se kuuluu iäkkään Matti Kassilankin lempiohjelmiin.
   Silta saa vielä yhden käänteen, onneksi viimeisen.

Torstai 14.11.13
Joskus radion aamuhartautta jää kuuntelemaan niin kuin nytkin, Johanna Korhosen satuttava puheenvuoro erään kehitysvammaisen kohtalosta. Vox silenti lauloi.
   Työtä koko päivä. Ammennan Hagar Olssonilta näkökulmia Paavolaiseen. Roger Holmströmin elämäkerta on antoisa opus.
   Illalla ansaittu juhlahetki. Sanomatalossa jaettiin taas kirjallisuuden esikoispalkinto, jonka sai Erkka Filander, todella viisaan ja sympaattisen oloinen nuori runoilija. Hämmästytti että hän on jättänyt koulun 15-vuotiaana keskittyäkseen vain kirjoittamiseen ja lukemiseen. Kannatti näköjään keskittyä. Kuinka jatkunee näin loistavasti alkanut ura. Poika piti parhaan kiitospuheen mitä olen näissä tilaisuuksissa kuullut.
   Lisäksi ilahdutti se, että nuori mies kirjoittaa elämänriemua hyökyviä runoja. Tässä kyynisten mälvääjien luvatussa maassa! Kuten Antti Majander lausui, ihmisen omat aistit on paras viihdekanava.
   Ilahduin minäkin kun tapasin pitkästä aikaa Eija-Riitta Korholan. Hän näyttää säteilevältä, vaikka toipuu vielä erosta pitkän liiton jälkeen. Muistelimme lämpimän ystävyytemme alkua 14 vuotta sitten, alkusysäyksenä se että hän päihitti minut Dostojevski-tietoudellaan. Tästä juttu laajeni Matti Klingen ja Pekka Tarkan pöydän äärellä, sain Matin knoppikysymyksistä 2 pistettä (tiesin Paasikiven ja Kekkosen mielikirjailijat), Jyrki Nummi kävi nappaamassa yhden pisteen Idiootin alkulauseesta. Vilkasta ja kiintoisaa. Helena Ruuskan kanssa puhuin hänen tulevasta elämäkertahankkeestaan, en tiedä onko se vielä julkinen, aiheellinen ainakin. Vesakin hyväkuntoisena joukossamme.
   Jukka Petäjä kävi muistuttamassa, kuinka osuvasti kirjamessujen keskustelussa luonnehdimme syksyn kirjasatoa: Venäjä ja historia hallitsevat, kuten Finlandia-ehdokkaistakin nähdään. Matti russofiilina piti suuntausta hyvänä.
   Parhaita esikoistilaisuuksia miesmuistiin. Reippailin kotiin sortumatta Painobaariin jatkoille.

Keskiviikko 13.11.13
Osanotto Asko Sahlbergin tapaturmasta, toivottavasti poika pian toipuu - ja pääsee ehkä iloitsemaan Finlandiasta, kuka tietää. Herodes tarvitsee rauhallista lukuaikaa. Tynkämäinen lausuntoni oli pantu Iltsikaan, vaikka Koskisen Rasputin on vielä kesken, lupaavalta kuitenkin näyttää. Totta puhuen panisin lanttini Pelon ja Tsvetajevan ruutuun, jos vähänkin yritän tunnustella Sarkolan hengenmaisemaa.
   Monet kirjoittavat venäläisestä aiheesta. Hannu Mäkelän Pushkin ei noussut listalle, muutama lukija onkin ilmaissut pettymyksen sen tyyliin lähinnä. Ehkä enkeli hilluu siinä liikaa. Donner kehuu Lailan Katariina kakkosta. Aulis Aarnio on kirjoittanut aika merkillisen satiirifantasian Gogolin ja Leninin kohtaamisesta taivaassa, Sekin on vielä kesken, nyt on lukupinoa ähkyyn saakka,
   Kirjallisuusarkistosta ampaisin elokuva-arkistoon Orioniin, missä näytettiin Petterin dokumentti Muisto itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosilta, neljä osaa. Aikalaistodistajat kertoivat, elokuvana kuvallisesti karu, koostuu aikalaistodistajien puhuvista päistä, sisältö vaikuttava. Loppua kohti ei enää ihan tasapuolinen, kun hävinneiden kohtaloilla on niin paljon otollisempaa vedota tunteisiin. Joku annos kovia tosiasioita olisi tehnyt terää, mutta juttuhan on neljännesvuosisadan takaa, silloisesta asenneilmastosta, johon nähden sentään ihailtava suoritus.
   Paras juttu oli Eugen Malmstenin ja Mannerheimin kohtaaminen paria päivää ennen voitonparaatia 1918. Kenraali puhutteli ratsun selästä muutamaa pikkukundia ja kadehti helteessä heidän paljaita jalkojaan. Harvinaisen leikkisällä tuulella oli ilmeisesti voittoisa kenraali.

Tiistai 12.11.13
Kun aamupäivällä kävelin kohti SKS:n kirjastoa, liikenne oli Etelä-Espalla pysäytetty. Kadetit rivissä miekat ojennettuina. Kunniakomppania ja soittokunta valmiina Smolnan edessä. Sieltähän tuli autossa Namibian roteva presidentti, jonka Niinistö ja Jenni ottivat asiallisesti vastaan siinä koleassa kadunkulmauksessa. Kun linna on remontissa, seremoniat pidettiin tässä Pari namibialaista patrioottia levitti vieressäni maansa lippua ja lauloi kansallislaulua raikuvasti. Me suomalaiset oltiin hiljaa.
   Koko päivä kirjastossa ja arkistossa. Tiivistettävä tahtia Paavolaisen matkassa. Illan suussa palatessani nousinkin pitämään sadetta yliopiston suureen luentosaliin (sali 1 nykyään), där man talade om Sexualitet inom konsten (en serie av universität och Hbl) medverkande Ebba Witt-Brattström, Dan Sundell, en fiffig kvinna från Stockholm vars namn jag har glömt samt Philip Teir. Ganska intressant, speciellt sökte man efter en omsesidig kärleksförhållande mellan man och kvinna. Ebba W-B tyckte, att kvinnokroppen har igen blivit ett slagsfält för herrar. Är det faktiskt så? En livlig diskussion om tv-seriet Girls, som jag har inte sett, väckte nyfikenhet. Tekniken fungerade dåligt som vanligt. Jag är överens med Sundell, som förklarade, att sexualitet är en kreativ styrka.
   Marja pisti tekstiviestinä Finlandia-ehdokkaat päivällä kirjastoon, illalla niitä tutkin paremmin. Vaikuttaa hyvältä listalta, ei moittimista. Tosin olen vasta selannut, sieltä täältä lukenut, Marja sentään selvittänyt Koskisen ja Westön. Vaistonvaraisesti kannatan Sahlbergin Herodesta, varmasti luenkin koko juntikan vielä.
   Eilen Hannu Lehtipuu soitti Hämeenkyröstä suruviestin: Antti Jokinen on kuollut. Dramaattinen tieto, kun miehen ympärillä juuri kohistaan, lähinnä onnettoman Antinsalin nimenmuuton johdosta. Hannu sanoi, että Antille oli sairasvuoteelle viety viime keskiviikon (Svenska Dagen) blogiotteeni, joka saattoi olla viimeinen saamansa maallinen viesti ennen lähtöä. Kunpa olisi sen vielä ehtinyt saada tajuunsa. Nyt jää nähtäväksi, onko Heiskan päättäjillä sen verran säädyllisyyttä, että edes Antin muistoksi palauttavat saliin alkuperäisen nimen.

Maanantai 11.11.13
Tulipa äsken (Tv1) hieno dokumentti Viron itsenäistymisestä tutun Tuglas-seuran vinkkelistä katsottuna. Ei sitä suotta jo ennalta kehuttu viime lauantain väitöksessä yleisön penkeillä. Heikki Rausmaan väitöksen teema jatkui dokumentissa. Nyt tuli myös lisää sitä epävirallisen avun konkreettisuutta, jota vähän kaipasin Rausmaan kuvauksesta. Koko presidentinlinnan kalut ja kirjoitusvälineet toimitettiin Tallinnaan Suomesta!
   Hyvin muistan nuo dramaattiset päivät, kuinka intensiivisesti prosessia täällä seurattiin, minäkin Hämeenkyröstä käsin, vaikka taisin kyllä käydä vilkkaasti vanhempien luona Helsingissä niihin aikoihin. Lennart Meren toiminta oli oivaltavaa improvisointia! Hauska oli juttu avustajan käynnistä Pataässässä. Eeva Lillen tunsin vanhastaan, katsoin kerran hänen luonaan joitain jännittäviä tv-uutisia Tallinnassa käydessäni. Erinomainen kertoja on Eeva, kuten dokumentista huomattiin.
   Tein ennen ohjelmaa iltakävelyn Suomalaiselle Klubille ja kuuntelin Vera von Fersenin kiintoisan esitelmän Pietarin Chevalier-kaartista, Mannerheimin rykmentistä. Tavoiteltu paikka, mutta vaati varoja. Mannerheim selvisi sukulaisten ja myöhemmin rikkaan vaimonsa avulla. Hän on ainoa suomalainen, joka tähän valiojoukkoon pääsi. Surullista kertomaa oli kaartin hajoaminen ja maanpako vallankumouksen jälkeen. Mannerheimin kävi silloinkin hyvin, ura vain nousi. Useimmilla kävi huomattavasti huonommin.
   Esitelmöitsijä antoi hyvin myönteisen kuvan kaartista ja sen hengestä ja esiintymisistä. Stig Jägerskiöld liittää Nuoressa Mannerheimissa mukaan myös varjoisampia sävyjä. Upseerit eivät hänen mukaansa olleet kaikki huipputasoa, sotaharjoituksetkin kuin huviretkiä Mannerheim erottui kärkipäähän, ilmankos sai kunnian edustaa näkyvästi Nikolai II:n kruunajaisissa.
   Champion of Liberty -yhdistyksen Mannerheim-elokuva on käytännössä konkurssissa ja joutuu kahteenkin oikeusjuttuun, joista toinen koskee käsikirjoituksen tekijänoikeuksia. Tämäkin murheellinen uutinen kuultiin Klubilla. Kuinka vajosikin kunnianhimoinen hanke noin syvään alhoon, josta se tuskin on nostettavissa, ellei ihmeitä tapahdu.
   Eilisestä isänpäivästä selvittiin hyvin, Marja valmisti mainion aterian ja poikani poikkesi tervehtimään. Juhla jatkui tänään, ilahduttavia viestejä nimipäivän kunniaksi. Marja lahjoitti pienen hyödyllisen (?) kirjasen vastaisen varalle: "Millä tavoin hyvä aviomies voi kesyttää häijyn vaimonsa?" vuodelta 1927, uusintapainos 2012. Saas nähdä tuleeko sille käyttöä ja milloin. Lempeämpää vaimoa kuin minulla tuskin voisi olla, ainakin toistaiseksi.

Lauantai 9.11.13
Väitös yliopiston pienessä juhlasalissa. Heikki Rausmaa väitteli Suomen ja Viron suhteista keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991: "Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon". Väkeä sali ääriään myöten täynnä, mielenkiinto suuri.
   Vastaväittäjä Heikki Roiko-Jokela aloitti otsikosta kuten kuuluukin, mutta minä olisin mennyt pitemmälle pohtimaan Koiviston lausuman verbiä "harrastella" - mitä presidentti sillä mahtoi tarkoittaa ja mihin se sitten käytännön tasolla johti? Rausmaa kuvaa perinteisessä perustutkimuksessaan ansiokkaasti poliittisen kaksoispelin strategian noina vuosina: kuinka yhtäältä oltiin valtiona nihkeitä Viron suuntaan ja tuettiin Gorbatshovin perestroikaa ja NL:n yhtenäisyyttä, mutta toisaalla kansalaisten tasolla annettiin ylätason valtuuksin avokätistä tukea ja rohkaistiin virolaisia vapauteen. Kahdella hevosella ratsastus johti riskien kautta optimaaliseen tulokseen äärimmäisen vaikeissa oloissa. Se jos mikä oli valtiomiehen taitoa, joka peittyi aikanaan Koiviston viileisiin kannanottoihin. Ei nähty tuon "harrastelun" merkitystä. Mutta mitä monesti mainittu "tuki" ihan konkreettisesti oli, se ei väitöskirjasta täysin selviä. Suhteita ja lausumia kyllä kuvataan kiitettävästi.
   Paikalla oli paljon vanhoja Viron ystäviä ja mukana toimineita veteraaneja kuten Esko Ollila eturivissä. Rausmaa vastaili vastaväittäjän kysymyksiin selkeästi ja useimmiten tyhjentävästi, hänellä oli myös ilahduttavan hyvä puheilmaisu. Vastaväittäjä käytti johdonmukaisesti väärää teitittelymuotoa (olette kuvanneet), mutta rakensi sinänsä jäntevän kaaren teknisistä ja metodisista kysymyksistä itse asiaankin, kirjan yksityiskohtiin. Mutta varsinaista jännitettä ei syntynyt, ei pientäkään kiistaa, kovin sopuisia ovat väitökset nykyisin, ikään kuin ystävällismielisiä haastatteluja. Lopussa kuultiin viisi ylimääräistä puheenvuoroa, mikä osoitti aiheen polttavuuden vieläkin. Kaiken lopuksi yleisö aplodeerasi, mitä en ole koskaan ennen väitöksissä kokenut.
   Kyllähän omat muistot tällaisissa istunnoissa kulkevat: kuinka täällä samassa salissa väittelin 25 vuotta sitten, juuri Viron kysymyksen noustessa polttopisteeseen. Ja kuinka jännittyneinä meillä sitä sitten seurattiin. Paljon uutta tietoa, silloin piiloon jäänyttä, tarjoaa nyt Rausmaan luistavasti kirjoitettu, hyvin jäsennelty ja dokumentoitu väitöskirja.

Perjantai 8.11.13
Lyötiin kaksi kärpästä, katsottiin kaksi näytelmää samana iltana. Marja hoiti Armin ja minä Metsäperkeleen Kaupunginteatterissa. Sopivasti ovat vastakappaleita ja kestävät yhtä pitkään.
   Halusin nähdä tuoreeltaan Serlachiuksen vaiheet näyttämöllä, kun toissapäivänä kävin museossaan Mäntässä. Dramatisoitu esitys sielläkin oli, mutta tämä Kari Heiskasen sovitus antoi tietysti paljon lisää, pohjana Teemu Keskisarjan vaikuttava elämäkerta.
   Pertti Sveholm sopi oivallisesti nimirooliin, ja minusta oli ansiokasta, ettei pelätty näköiskuvan tekemistä, vaan tehtiin tarkasti sellainen. Silti hahmo pursui elämää. Taas tuli mieleen Avoimien Ovien Katri Vala-näytelmän kummallinen ratkaisu, jossa Olavi Paavolaisesta haettiin jotain mitä hänessä ei koskaan voinut olla, ulkoista hahmoa myöten. Metsäperkeleestä tuli historiallinen kavalkadi muutamin repäisevin draamakohtauksin, ja hyvä niin. Eero Ahon tuomarishahmo huolehti huvituspuolesta, ripaus romantiikkaakin oli. Lavastusratkaisut kaikkine laitteineen herättivät ihailuni. Kansaa sopii juuri tällaisella kerrontalohkareella valistaa yhteisestä historiasta.
   Armi oli kuulemma aika säälimätön kuvaus Marimekon luojasta kaikkine seurapiireineen, hassutuksineen ja viinankäyttöineen. Mutta täytyihän hänessäkin pohjalla olla raudanluja ja innovatiivinen liikenainen, joka kuulemma jäi vähemmälle tässä Pirjo Toikan teoksessa. Hauskasti muuten kummallakin näyttämöllä esitetään samaan aikaan (vielä muutamana viikkona) liike-elämämme käyntiin panevia voimia, ei aikakausilta ja eri aloilta, mutta yhtäkaikki menestyneitä, välillä horjuneita, kovatahtoisia yrittäjiä ja työllistäjiä. Seuraavaksi voisi olla vuorossa näytelmä Jorma Ollilasta ja Nokiasta.

Torstai 7.11.13
Takaisin Helsinkiin, ja kohta Ravintola Lyoniin Suomi-Ranska yhdistyksen illalliselle puhumaan Olavi Paavolaisen ja tulenkantajien suhteesta Pariisiin. Yllättäen on ilmennyt, että Paavolainen kuljeskeli etupäässä yksikseen Pariisissa ja kaihtoi kontakteja, yhtenä syynä olematon ranskan taito, toisena niukka matkabudjetti, kolmantena yksinkertaisesti ujous. Mutta nämä syyt eivät estäneet häntä antamasta itsestään varsinaisen maailmanmiehen kuvaa teoksessa Nykyaikaa etsimässä.
   Ilta oli mitä antoisin, Marjan sanoin "ihanaa ruokaa, hyvä esitelmä ja henkevää seuraa, joiden kanssa oli ilo puhella". Jokseenkin näin. Saimme sammakonreisiä ja häränfileetä palsternakkapyreen ja tumman valkoviinikastikkeen (!) kanssa, laatuviinein tietysti. Ja jälkkärinä luumujäädykettä ja lämmintä vadelma-inkiväärikeittoa. Nämä syytä tähän kirjata, koska makuelämys oli näinkin muistettava.
   Pekka Salojärvi on kustantajana johdatellut jopa Kalle Päätaloa Pariisissa, ei ollut kuulemma Kallen mielipaikka. Osmo Pekonen intoili jo ensi kevään dandy- ja kokottitapahtumasta, jota on järjestämässä jonnekin. Kirsti Kontio-Ollilaa on aina kiva tavata, varsinkin kun Tunkelon pidot jäivät kiireisenä kesänä meiltä väliin. Vanhan firmamme MTV:n työtoveri Irja Ailiokin oli paikalla miehineen. Emännöivän yhdistyksen daamit, Liisa Peake ja Sinikka Mertano etunenässä, kiittelivät ystävällisesti esitelmääni virkistäväksi, Mikä tärkeintä, taas tuli muutama kallis viite Paavolaisesta. Perästä kuuluu. Joten hyvillä mielin kotiin.

Svenska Dagen 2013
Kyrössä ollaan ja ruotsia puhuttiin Marjan kanssa, ainakin aamupäivä, Saska Saarikosken taannoista ehdotusta noudattaen. O de va jättekul int sant.
   Vierailin eilen Tampereen Pohjola-Nordenissa, tilaisuus Svenska Klubbenilla. Aiheena "Talvi Pohjolassa" - ei siis mikään ihan suppea. Etsiskelin hyviä sitaatteja kirjallisuudesta, Hamsunista ja Lagerlöfistä Delblanciin, Ahoon, Kiantoon ja Huoviseen. Onhan noita hyytäviä talven kuvauksia vaikka missä, unohdin Peter Hoegin Lumen tajunkin. Sillanpäältäkin löytyy, vaikka se herkkä lapsinovelli "Lumituisku" (Enkelten suojatit). Lumipyry sinänsä on venäläinen aihelma kuten entinen professorimme Annamari sitovasti on osoittanut.
   Myrskystä huolimatta kourallinen kiinnostuneita oli puskenut paikalle. Puita kaatui ja sähköt katkeilivat, mutta Viehätys seisoi tanakasti paikallaan. Marja hommasi uuden lieden vanhan ja hitaan tilalle. Onhan muuten Topeliuskin talvi-iltain tarinoiden kuvaaja, radiosta tuli Kirstin hyvä haastattelu näistä uusimistaan saduista. Sampo Lappalainen! Ja Prinsessa Kultakutrista saisi kuulemma näytelmän, kunhan joku tekee. Pitääpä vilkaista. Kirstin mukaan saamme kiittää Topeliusta suuresta teatteri-innostuksestamme. Kaikki olemme koulussa satunäytelmissä näytelleet.
   Kuinka pitkälle muuten vanhojen teosten kieltä sopii modernisoida? Topelius ansaitsi hellän uudiskylvyn, mutta toivottavasti ei kukaan ryhdy kirjoittamaan Kiveä nykykielelle. Onhan siellä paljon sanoja, joita nuori ei enää ymmärrä. Ottakoot selvää. Kalevala on jo lapsille suorasanaisesti kerrottu, ja Samuli Salvuri siisti aikoinaan Seitsemää veljestä. Jäljet siltä osin pelottavat.
   Hämeenkyrön Sanomien toimituksessa kääntelin vuoden 1917 vuosikertaa. On kuin kultalehtiä selaisi. Eero Alpi ja Sillanpää sijaisenaan toimittivat lehteä reippain ottein. Alpi kehui kaverin esikoisromaania niin lennokkaasti ettei kukaan ole rinnoille yltänyt. Marjan sukulaista, kunnon vallesmanni Väinö Nyströmiä kehuttiin silmittömästi. Sitten hänet poikineen murhattiin talvella 1918. Minä etsin kyllä ihan muuta ja löysinkin.
   Koskilinnassa eloisaa joukkoa lounaalla, Lehtipuu ja Pitko ynnä muita. Pitko kiertää kirjansa kanssa pitkin Pirkanmaata. Kovaa pärinää Heiskan kyläkeskuksen ihmeellisestä tempauksesta. Koko hankkeen kärkimies ja talkootaituri Antti Jokinen, virallinen kylähullu ja varjo-Nobelin ansainnut, on kärsinyt julkisen nolauksen ja maineenmenetyksen: Antinsalin nimi on jokin aika sitten muutettu suurta mielikuvitusta osoittaen Heiska-saliksi. Hannu ja monet muut ovat aiheesta sydämistyneitä. Korjatkaa äkkiä tämä tyylitön haksahdus ja pyytäkään Antilta anteeksi.
   Iltapäivällä ajelin Mänttään ja tutkin alkajaisiksi Serlachiuksen museota paperitehtaan vanhassa pääkonttorissa. Hauskasti dramatisoitu oli Metsäperkeleen elämä. Taidettakin oli, vaikka pääkokoelma odottaa Göstan remonttia ja ensi kesän suuria avajaisia Sitten kirjastoon puhumaan vaihteeksi kirjoista. Toimittaja haastatteli ja kirjastonhoitaja juonsi hyvin tilaisuuden, joka meni rennosti. Eipä täälläkään seinät yleisöä pullistelleet. Taas kerran kiitosta Lavatähdestä, enemmän puhetta elämäkerroista. Uutta kohti! Palaillessa kuuntelin Kaj Chydeniuksen hienoja sävellyksiä Aale Tynnin ihaniin runoihin. Kuluvat pimeät ja märät syyspäivät näinkin kohti joulua.

Maanantai 4.11.13
Onhan vaikeassa paikassa Suomen Rahapaja, mutta kaiketi siihen on syynsä. Turvatoimet muutenkin tarkat, tuntui kuin olisimme tunkeutuneet Pentagoniin. Sisällä kuitenkin tuttuja kasvoja, Vilja ja isänsä Eero löytäneet Kyröstä saakka tänne, Maija ja Simo, Kristiina ja Pertti, F.E. Sillanpään Seuran kantavia hahmoja. Ja iloinen Silja Sillanpää, jolle pian sopivin rituaalein ojennettiin uusi kahden euron juhlaraha, jossa kimmeltää Siljan isoisoisän tuttu taatamainen hahmo.
   Tämähän on jo toinen FE:n juhlaraha vuoden sisään, helmikuussa julkistettiin Brysselissä se kympin arvoinen isompi juhlaraha. Tampereen yliopiston juhlassa minäkin sain semmoisen, ja tänään hankimme tätä uutta muutaman eksemplaarin. Onhan nyt hyvä pohja rahakokoelmalle, jos numismaattinen kuume iskisi. Laatikon pohjalla on täällä oman isoisäni kaikenlaisia mitaleja ja vanhoja rahoja myöskin.
   Tämmöinen sadepäivä. Joka päättyi aika hyytävään balettielokuvaan Subilta, Musta joutsen, loistavasti näytelty suoranainen varoitus, mihin kunnianhimo baletin äärivaativalla uralla voi johtaa. Jotenkin murehdutti sekin, että vanha kaveri Reima uutisissa väläytteli Aleksanterin teatterin myyntiä kongressitiloiksi. Hitto, eikö nyt joku tulisi väliin ja pitäisi paikan teatterina. Kun se on niin sopivan kävelymatkan päässäkin tästä.

Pyhäinpäivät 2013
Pitkästä aikaa Pietarissa, kaikkiaan viides reissu: kaksi oli Leningradiin, kaksi Pietariin. Tuntuu että vasta nyt kaupunki alkaa paremmin hahmottua.
   Silmän iloja, voi sanoa, kuten Matti Klinge taannoin päiväkirjassaan. Massiivinen kauneus lähes musertaa. Meitä oli kahdeksan hengen joukko, Marjan sisarukset puolisoineen, Allegrolla heilahdettiin hetkessä perille. Nevski tuli käveltyä päästä päähän, paras johdatus kaupungin keskeiseen ilmeeseen. Gogolin mukaan kaikki tärkeät ihmiset voi tavata Nevskillä ja siellä myös murheet ja muut turhat ajatukset unohtuvat. Ehkä aika on vähän muuttunut, mutta kansaa siellä virtailee edelleen sankoin joukoin.
   Eremitaasi on aina katsastettava, kerralla ehtii pienen kulman, tukehduttavan palasen museon valtavasta aartehistosta. Tapasimme sattumoisin itsensä intendentti Markin työpaikallaan, tuttu muutamista illanistujaisista Suomessa, ja hän suositteli uutta 1900-luvun taiteen kokoelmaa, joka oli vastikään avattu: kiinnostava olikin, lähinnä saksalaista ekspressionismia. Lisäksi vaelsimme palatsin päihdyttäviä saleja ja ihailimme keisarillisia muotokuvia historiallisesta mielenkiinnosta. Marja oli lukenut vastikään Lailan Katariinan toisen osan, minäkin yhtä ja toista aiheeseen liittyvää. Tähän loistoon ei koskaan totu.
   Sadesää ei tahtia haitannut. Tervehdimme Vaskiratsastajaa, hiljenimme Iisakinkirkossa ja katsoimme ansainneemme lounaan Art Buffet'ssa lähellä Iisakinaukiota, sitä suosittelemme. Ja varoitamme Astorin baarista, jossa kerran nautin elämäni kalleimman gintonicin. Iltaruokailu ravintola Shaljapinissa kuulun basson kunniaksi oli muistettava, senkin vähän syrjäisen paikan soisi matkailijan löytävän. Tyylikäs tarjoilu ja kaikkien huokailevien todistusten mukaan paras koskaan nautittu Stroganoff.

x x x

Pääkohteen tulivat lauantaina. Pienen omaehtoisen kiertoajelun jälkeen (huippukohtana pistäytyminen hartaan messun aikaan Pyhän Nikolaoksen katedraalissa) pudottauduimme Marjan kanssa kyydistä Puškinin talon nurkalla. Museoon kunnolla keskityimme, ja museo puolestaan keskittyi perusteellisesti Puškinin kaksintaisteluun ja kuolemaan työhuoneessaan. Sitä kuvaa myös Hannu Mäkelän romaani Puškinin enkeli, varmasti saanut hyviä viitteitä täältä paikan päältä. Talo sisäpihoineen porraskäytävineen tarjosi erinomaisen eläytymispohjan tähän runollis-romanttiseen tragediaan.
   Tietysti viimeistelimme teeman siinä Moikan ja Nevskin kulmassa olevassa kirjallisvoittoisessa kahvilassa, jonne Puškin poikkesi keskittymään ennen kohtalokasta kaksintaistelua. Paristakymmenestä kaksintaisteluista runoilija selvisi, ei enää viimeisestä. Intohimoinen mustasukkaisuus ajoi miehen turmioon.
   Puškinin kaksintaisteluteema huipentui illalla Marinski-teatterissa Jevgeni Oneginin esitykseen. Onnistuin netistä onkimaan kaksi vihonviimeistä lippua, kuten teatterista vakuutettiin, ihan hyviä permantopaikkoja jännillä irtotuoleilla. Esitys oli klassisen upea, ilman mitään ohjaajan omia keekoiluja, joista saimme kylliksemme kesällä Savonlinnassa, jossa tämä muuan maestro yritti kaikkensa tuhotakseen oopperan oman kantovoiman. Tämä oli loisteliasta perivenäläistä tekoa, hyvin perinteinen ja äärettömän ihastuttava lavastuksiaan myöten, hienosti laulettu, tanssikohtaukset aivan lumoavia. Ahtaat on ison teatterin lämpiötilat lukuun ottamatta Dress circlen aukeaa, jota tietysti kiersimme. Teatteri täpötäynnä nuorehkoa venäläistä yleisöä, joka haltioitui lopussa hurraamaan seisaaltaan. Väliaikoja kaksi, kestoa neljä täyteläistä tuntia. Mutta kyllä kannatti.
   Sopii tosin miettiä, miksi tämä teos on niin rakastettu Venäjällä, kun sen päähenkilö on epäsympaattinen tyyppi, jonka käy kaiken lisäksi huonosti lopussa. Mutta aina miehen tylyt vaiheet jaksavat innostaa ihmisiä, ja Tatjanahan on ihana. Tšaikovskin musiikilla on tietysti osuutensa, onhan se niin kaunista, että vain kuuntelemallakin voisi illasta täysin nauttia.

x x x

Enää viimeinen aamu, jolloin ehdin vasta käväistä hotellin edustalla avautuvalla Tihvinän jumalanäidin hautausmaalla ja Aleksanteri Nevskin luostarin pihalla. Nevski itse vartioi hevosen selässä prospektin alkupäätä. Hautausmaalla hiljensi erityisesti Dostojevskin jyhkeä hauta, myös Tšaikovskin kaunis enkelipatsas ja suurin yllätys: vanha neuvostoaikainen teatteriguru Tovstonogov (joka vieraili aikoinaan Kansallisteatterissakin) haudattuna suuren ristiinnaulitun patsaan juurelle.
   Hieno lopetus antoisalle pikamatkalle, jonka aikana seuruekin pysyi hyvällä tuulella ja vetreässä vireessä. Kaksi täyttä päivää ja kolme yötä voi sentään sisältää ihmeen paljon. Kaikki on kaupungissa nykyisin niin paljon helpompaa kuin ennen, palvelut toimivat ja takseja saa helposti eivätkä maksa mahdottomasti, jos muistaa sopia hinnan etukäteen. Johdinbussikin on kätevä kulkuneuvo, metroa emme nyt kokeilleetkaan.
   Täysi Allegro nilisti meidät takaisin Helsingin asemalle. Vaivatonta on tänään pistäytyä Pietarissa, ja mikä miljoonakaupungin upottava tarjonta odottaakaan ihan nurkan takana! Tuli palava halu palata, jatkaa tästä elämysten syventämistä.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute