Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

UUSIN

Tiistai 1.9.09
Syksy tuntuu jo aamun harmaudessa. Lehtiä ei näe enää lukea verannalla.
     Kylämme saa kunnia, Katrin vanha piha Kutsumuksessa voitti pihakilpailussa. Tarja ja Risto Auttila ovat uutteran voiton ansainneet.
     Keräsin sieniä ja marjoja, nostin verkosta pulskan ahvenen ja lähdin Tampereelle Nikolainsaliin todistamaan Waltarin uskonnollisesta etsinnästä. Tilava sali ortodoksisen kirkon kupeella täyttyi kuulijoista, vajaat sata henkeä. Paljon on oikeauskoisia Tampereella. Pitkästä aikaa olin aika hyvässä vireessä ja vetäjä Esko Nikander väitti, että korkeat ennakko-odotukset ylittyivät. Keskusteluakin virisi.


Keskiviikko 2.9.09

Virkistävä aamu. Leena Majander kirjoittaa hyvän vastineen Haavikon tapauksesta Hesariin blogiani siteeraten. Totta että Mane Saari joutuu viimeistelemään kirjaansa melkoisessa paineessa.
     Sitten näen vanhan kunnon elokuvakonnan AC Carlstedtin ilmielävänä televisiossa! Siitä onkin 37 vuotta kun viimeksi tavattiin, ja hitto AC jäi mulle velkaa, mutta mitä pienistä, olisin hännänhuippu varmaan velkojien jonossa. Hauska veikko hän oli silloinkin kun tehtiin Niskasen Tulipunakukkaa ja Kassilan Haluan rakastaa, Peter, AC uskomattomana tuottajana. Vanha vilke oli säilynyt silmissä, vaikka mies muuten tyylikkäästi harmaantunut.
     Ehdottomasti hankittava kirja vilkkaan takapirun vaiheista, tilaisuus muistella menneitä. Mutta lienee kuten Kassila on todennut: AC:ta ei voi kuvata, hänet on koettava.
     Uusi yllätys seuraa Aamulehteä selatessa. Vanhan kirjallisuuden päivät on saanut Pirkanmaan palkinnon, mutta siitäpä ei ole ohjelmatoimikunnalle edes kerrottu. Hallituksen puheenjohtaja Sarjala patsastelee jakotilaisuudessa lausuntoja antaen. Sillä lailla. Ilmeisesti meidän ohjelmatyöllämme ei ole suurtakaan merkitystä päivien kokonaisuudessa. Onnea joka tapauksessa palkinnosta. (Nyt tulikin jälkikäteen tieto spostiin.)
     Jalkapallojoukkomme saapuu illalla kauden lopettajaissaunaan. Artsi voitti kirkkaasti rankkarikisan, minä etupäässä terveyssyistä passasin. Sielläpä taas parrat pärisevät.

Torstai 3.9.08
Hämeenkyrön Sanomien ilmestyminen saa usein tunteet liikkeelle: joko huvittuen, hämm&un, niitä siinä nostelin esiin. Ja anglosaksien Joyce- ja Pound -biografioita. Täydestä meni, kuulijoina peräti suuria matemaatikoita, Olli Lehto ja Osmo Pekonen, joka kertoi väitelleensä toisen kerran oppihistoriasta ranskan kielellä Lapin yliopistossa! Eikö se olisi jo Huudon ja kuiskauksen paikka Hesarille.
     Paluumatkalle sieppasin Tervon kohu-uutuuden Koljatti ja lukaisin junassa, ei siinä paljon aikaa mennyt. Aika kevyt opus, vähän liian paksua ollakseen terävä. Tolkuton liioittelu murskaa satiirin palasiksi. Romaaniksi venytettyä uutisvuotoa, ainekset eivät riitä, liian tuttua ja odotetun mukaista. Mutta näppärää, verbaalista, joitain tarkkoja havaintoja. Suurin puute, että kirjassa ei ole mitään varsinaista sisältöä, ei substanssia, satiirin pihvi loistaa poissaolollaan. Pelkkä poliitikkojen pöhlöys, ulkomuoto, käytös, kömpelyys, seksinkipeys, yleinen typeryys ei oikein riitä, ellei heidän poliittisista ratkaisuistaan nosteta mitään kunnolla esiin. Tämä tarpoo tuttujen ennakkoluulojen apeassa suossa, tiedot politiikasta tulevat televisiosta ja lehdistä, aineisto tavallista kadunmiehen ja kapakanpöydän tasoa - vain XL-kokoon suurennettuna. En naurahtanut kertaakaan.
     Kuinka ruotsalaiset dekkaristit Mankell ja Larsson nostavat sentään yhteiskunnan kipupisteitä perusteelliseen läpivalaisuun kirjoissaan. Sitä saa Tervolta turhaan odottaa. Pääministeri Lahnanen on vähän kuin Lasse Lehtisen taannoinen Uskottu mies, jonka tuotin 25 vuotta sitten MTV:n sarjaksi, se oli satiirin alkuaikaa meillä, eikä siitä ainakaan ole kehitytty, ehkä päinvastoin.

Lauantai 4.9.09
Tulipa iso juttu siitäkin, kun IS:n toimittaja soitti illalla ja kysyi mielipidettä Tervon romaanista. Kun olin kirjan juuri junassa lukenut, sanoin joitain vaikutelmia. Taas ne kasvoivat ns. kissan korkuisiksi. Mutta ydin kyllä pätee. Jarihan on kiva kaveri, tuttu jo yliopistosta ja toimittaja-ajoilta, olemme hyvässä sovussa toisinaan veljeilleet, mutta mitään ei voi sille, että kirja ei onnistunut. Eihän ne aina onnistu, kirjailijalla on kiistaton oikeus kirjoittaa myös heikkoja välitöitä. Mutta ei Koljatti olisi ansainnut tällaista media-kohotusta mikä nyt puhkuu. Aina kun nimeltä mainittuja tai tunnistettavia pannaan halvalla, osa mediasta innostuu hillittömästi. Ja sen Jari kyllä tietää, vanha mediakonna.
     Yleensä tulee seuraamuksia, jos sanoo mielipiteensä, kun sitä kysytään. Se tässä ilmastossa vähän vaivaa. Viisas tietysti vaikenee tai pyöristää. Kauan sitten Lontoossa esimieheni yliopistossa kysyi mielipidettäni T.S. Eliotin Cats-musikaalin käännöksestä, joka oli juuri valmistunut Suomessa. Hänen piti kirjoittaa siitä lausunto. Luin ja kerroin käsitykseni. Seuraamukset ovat synkkinä jatkuneet pari vuosikymmentä.
     Alma on käymässä, jättämässä hyvästejä: lähtee Puolaan jatko-opiskelemaan teatteria ja kieltä samalla. Saunomme lempeän ja vähän haikean mielialan vallitessa. Mutta hyvä on nuoren naisen lähteä vapaana maailmaa haistelemaan.

Maanantai 7.9.09
Hälinä jatkuu Tervon kirjasta. Poika oli itsekin kovin selittelevällä tuulella aamulla televisiossa. Totta kai media on ampunut pesällisen ohi ja yli. Se oli hyvin aavistettavissa. Jari on itse vanha Ilta-Sanomien toimittaja ja tuntee sen pelin säännöt, jota nyt mukamas äimistelee. Puttonenhan oli radiossa sentään järkimielellä, lausui osuvia kriittisiä sanoja romaanista, joka on kaukana parhaasta Tervosta ja parhaista satiiritikoista. Aamulehti se suitsuttaa lonkalta kiitosta.
     Kun Tervo sanoi, että tämmöisessä maassa täytyy pöyhiä, niin eikö tosiaan olisi syytä pöyhiä oikeita asioita eikä näitä pintailmiöitä.
     Kävin Ikaalisissa todistamassa Jylhästä, kansalaisopistojen luentosarja, videovälitys naapurikuntiin. Siellähän kohtasin asiantuntijoita. Jylhän pataljoonankomentaja Waldemar Kilpeläinen tunnettiin hyvin, vanha kauppalanjohtaja, joka tapasi istua kunnanlääkäri Aimosen kanssa Seurahuoneella. Jylhäkin kuuluu siellä vierailleen. Erkki Nurmi oli myös Taipaleen miehiä, hänen poikansa taas Olli Nurmi, joka piti aikanaan urheiluliikettä Kyröskoskella. Ihmeellisesti ihmiset linkittyvät Suomessa yhteen.
     Francon aika jatkuu uusilla osilla. Sarjaa täydensi oivallisesti Teeman dokumentti Juan Carlosin valtaannoususta. Kesäinen päivä, vielä lähes täysikuu.

Keskiviikko 9.9.09
Suosittu hääpäivä, mutta minä painan lenkkiä Lahteen ja Hämeenkoskelle ja Helsinkiin.
     Lahdessa on kansallisia senioreja toistasataa, selitän tätä Jylhää ja vähän Waltariakin ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kuulen Tuija Kakolta lisäviitteitä aiheista.
     Sieltä Hämeenkoskelle, mistä löydän runoilija Sirkka Seljan vanhan hämäläisen maalaistalon pihapiiristä, hauskasta Villiruusu-nimisestä vaaleanpunaisesta talosta. Eira Tulonen opastaa tätinsä luo, nautimme kahvia ja sienipiirasta ja muistelemme tai Sirkka muistelee sen minkä nyt vielä muistaa 40-luvun runollista elämää, täyttää pian 90. Viehättävä pysähtynyt tuokio, myöhäiskesän intiaanihelle, navetan parvelle on laitettu laaja komea kirjasto. Siellä pitäisi poiketa uudelleen.
     Ajelen kauniita mutkittelevia maanteitä Kärkölän kautta Helsinkiin ja käyn tapaamassa Ailaa Arkadiankadulla, kerron terveisiä Sirkalta, nautimme vähän kuohuviiniä ja muistelu jatkuu kiihkeänä. Aineistoa tulevaan kirjaan kertyy enemmän kuin ehdin sisään kauhoa.

Torstai 10.9.09
Huvittavaa että kun jonotan verikokeeseen Punavuoren terveyskeskuksessa, viereen osuu Anu Kaipainen ja taasen saan lisää aineistoa Pieksämäeltä, Ailasta ja Lauri Viidasta. Anu kävi siellä koulua Ailan vanhempien ja Helvi Juvosen oppilaana, joutui jopa Viidan yksityiseen runousoppiin, mistä kuulin kaikenlaista hurjaa ja hupaisaa. Joskus tulee sellainen tunne, että mihin vain kääntyy, uusi kirja kävelee aineistona vastaan.
     Vesankin tapasin, oli poika jättänyt oman Jylhä-lunttansa tarkastettuna Otavaan. Mikäs tässä, loppu häämöttää aina vain lähempänä.
     Ja sitten körötellen Kyröön, missä huiskautettiin läpi Sillanpään Seuran johtokunnan kokous ja mietittiin taas kerran, monennenko, sitä ikuisuuskysymystä: Myllykolun ja Töllinmäen kunnostusta ja teatterinkin tilaa.
     Marja täällä vähän sairastaa, muuten on kaikki kohdallaan. Saksa voitti naisten mestaruuden, mimmit pelaavat kieltämättä kauniimpaa futista kuin miehet.

Sunnuntai 13.9.09
Kirjallisuuskatsaus.
     Markku Envallin uusi kirja rauhoittaa ja viilentää. Vielä on viisautta jossakin huomionhakuisen kirjarähinän syrjässä. Esseenomaiset fragmentit Mikä keisarin on puhuu osittain samoista asioista kuin Tervon kirja, mutta tyylilaji on äärimmäisen erilainen. Kumpi kirja kestää aikaa paremmin, lienee helppo aavistaa.
     Viikonvaihteen paras vitsi: Lasse Lehtinen nostaa Koljatin Tervon pääteokseksi! Tekijänä olisin jo aika huolissani. Apunen murehtii Aamulehdessä sitä, että kirjailijat riistävät pian ihmisiltä kaiken arvokkuuden. Autoradiosta kuulin peräpeili-tyyppistä keskustelua, missä samanmieliset keskustelijat huusivat kiihtyneesti toistensa kurkkuihin mm. Halla-ahosta. Mieleen jäi Kaarina Hazardin maksiimi, jonka mukaan uskonnoilla ei ole väliä, jumalia saa pilkata mielin määrin, mutta ei ihmisiä! Hazard unohti täsmentää, että kielto koskee etnisiä erityisryhmiä, ei valtaväestöä, ei ainakaan sen miehiä eikä varsinkaan poliitikkoja.
     Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho heitti jo alussa ulos panosivuiltaan, joissa kuvataan vain kylmää yksitoikkoista anatomiaa. Oikea pornografia on rehellisempää, se ei pukeudu taiteen ohkaiseen suojaverhoon.
     Kristina Carlsonin kauan hauteilla ollut Herra Darwinin puutarhuri tuotti toisenlaisia vaikeuksia. Uskon että se on pieni mestariteos, uskon uskon, siksi arvostelukykyiset lukijat ovat sitä vakuuttaneet, kriitikoista puhumattakaan. Mutta kun ei oikein sytytä, kun ei tartu emotionaaliseen vastaanottokoneistoon, minkäs sille voi. Kristina oli kiva vuokralainen takavuosina Iittalan mökissä, opiskeluaikojen ystävä jo 60-luvulta. Pitäisikö vielä yrittää kolmannen kerran sisälle tähän hienohileiseen proosahelmeen, joka tiettävästi uudistaa kirjallisuutta. Millä tavoin?
     Rentoutuakseni otan vapauden lukea Mankellia ja Graham Greenen vakoiluromaania Inhimillinen tekijä, jo toiseen kertaan, huomasin yllättäen mutta kestää, vaikka aika ja vakoilu ovat kokonaan muuttuneet. Greene syventyy ihmisen sisäiseen värinään, toiminta toisarvoisempaa.
     Kaunis intiaanikesä jatkuu, viimeisiä marjoja ja sieniä ja omenoita kerätään, parvekkeen pylväitä korjausmaalaillaan, saunapalaveriakin pidettiin Kaunon kanssa Marssilaulusta. Ja uutta kirjaa, sitä ennen kaikkea hiljalleen rakennellaan.

Tiistai 15.9.09
Professori Heikki A. Reenpään kirjakokoelma Kansalliskirjastossa on tosiaan tutustumisen arvoinen. Sinne paineli Sillanpään Seuran joukko tutkimaan, ja professori itse esitteli. Mainiota on se, että kirjat ovat esillä omassa huoneessa ja niitä saa sopimuksen mukaan tutkia ja lainata lukusaliinkin. Reenpää oli pannut näyttävästi esiin täydellisen näköisen Sillanpää-kokoelmansa, jossa oli minullekin jokunen tuntematon painotuote, mm. Henning Söderhjelmin Tukholmassa julkaisema pieni Sillanpää-monografia. Laajan artikkelinsa olen toki lukenut.
     Saimme pidellä käsissämme Seitsemän veljeksen alkuperäisiä vihkoja sekä Agricolan messukirjaa. Kirjojen sidonta oli mallikasta, vanha Fennica-kokoelma arvatenkin ainutlaatuinen yksityisen keräämäksi. Kahvit juotiin kirjaston kahvilassa.
     Katselin samalla Meriluodon Lasimaalauksen kritiikkejä mikrofilmeiltä. Koskenniemen juttu Uudessa Suomessa on historiallinen: yhdellä ylistävällä kritiikillä Aila ponnahti kuuluisuuteen.
     Illalla kävimme viimein katsomassa Lasse Pöystin Hissistä kieltäytyjän (miksei sen nimi suomeksi ole tosiaan tämä) Lillanissa: charmikas, viihdyttävä puolitoistatuntinen, hyvin oli Bengt Ahlfors kutonut asiaakin, vanhuksen yksinäisyyttä, polveilevaan monologiin. Pöysti on lämmin ja suvereeni, vain puheeseen ja ilmeisiin, rytmiin, pausseihin luottava esittäjä.
     Hienoa oli tavata samana päivänä kaksi kulttuurielämän vetreää veteraania, Reenpää ja Pöysti. Osoittavat kuinka kirkkaasti kulkee vielä yli kahdeksankymppisenä. Meillä on toivoa. Kun Kirsti Mäkinenkin porhalsi paluumatkalla vastaan Viiskulmassa ja kävimme Primulassa istahtamassa, päivästä kehkeytyi täydellinen.

Keskiviikko 16.9.09
Picasso-näyttely avattiin Ateneumissa. Jussi Pajunen veti puheensa ranskaksi. Jyrki Katainen puhui näyttelyn taloudellisista järjestelyistä, jotka ovatkin mittavat. Satoi, väkeä vähemmän kuin Waltarin taiteilijaystävien avajaisissa viime syksynä.
     Valmentautuakseni luin Arianna Stassinopoulos Huffingtonin elämäkertaa miehestä, eloisaa kerrontaa varsinkin juhlista ja naisista, vähän maalauksistakin. Muutama ajatus iskeytyi mieleen. Picasson murhaavia naissuhteita elämäkerturi perustelee sillä, että naiset olivat hänelle joko jumalattaria tai kynnysmattoja. "Ja vain harva temppu tuotti hänelle niin suurta mielihyvää kuin jumalattaren polkeminen kynnysmatoksi." Naiskirjoittajan mukaan tätä naiset nimenomaan halusivatkin. He tulivat suorastaan vaativan riippuvaisiksi tuosta ylitsekävelystä.
     Mitähän tämän päivän naistutkijat sanovat? Toisaalta Arianna S H väittää, että Espanja on maa, "jossa miehet halveksivat seksiä ja elävät vain sitä varten". Picasso suurensi eräitä yleispäteviä miehisiä ominaisuuksia.
     Picasson poliittista sitoutumista kommunismiin kirjoittaja perustelee pätevän tuntuisesti. Taiteilijassa itsessään oli samaa autoritaarista alistamisen halua ja julmuutta kuin Stalinissa, kommunismi tuntui hänelle hyvin luonnolliselta valinnalta. Toinen tärkeä tekijä oli tietysti Francon vastustaminen ja Guernica, mutta ystävien täytyi Picassolle kädestä pitäen selittää ensin, mistä Espanjan sisällissodassa oli kysymys. Silloinhan taiteilija juhli etupäässä Pariisissa. Komeita juhlia olikin, ja jatkuvasti hänellä varaa pitää sisäkköä, kokkia, lastenhoitajaa ja autonkuljettajaa. Auto oli Hispano Suiza. Ei hullumpi ura.
     Sielläpä siis vaelsimme Ateneumin avarissa saleissa ja ihailimme kubistisia muotoja ja vääntyneitä ihmishahmoja, joissa on oma suggestiivinen vetovoimansa. Vain nero kehittää kokonaan uuden tyylin. Tapasimme monia tuttuja kuten avajaisissa tapahtuu, joten teoksiin on vielä tutustuttava paremmassa rauhassa.

x x x

Mikä atmosfäärin muutos, kun illaksi matkasimme Kyröön ja painelin puolestani Heiskalle osallistumaan keskusteluun Myllykolun ja Töllinmäen kunnostamisesta ja tulevaisuudesta. Hohhoijaa, ajattelin, vieläkö tätä ja kuinka kauan - mutta nyt seurasikin yllätys!
     Tilaisuudesta tulikin hedelmällinen ja asiallinen, jopa innostava. Hämeenkyrö-seuran puolesta Esa Koivunen ja Vilja Pylsy olivat sen hyvin järjestäneet ja meidät jaettiin työryhmiin, jotka ideoivat kauttaaltaan rakentavia kohtia kunnostuksen edistämiseksi, vihdoin.
     Tärkeätä oli sekin, että uusi kunnanjohtaja Kari Häkämies osallistui aktiivisesti tilaisuuteen. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen 37 vuoden aikana, minkä olen näitä hommia seurannut. Tämä antoi uskoa siihen, että nyt ollaan tosissaan. Kunta on yleensä loistanut passiivisuudellaan kulttuuriasioissa, yhtenä perimmäisenä syynä se, että kulttuurisihteerin virka muutettiin kauan sitten osa-aikaiseksi ja yhdistettiin kansalaisopiston rehtorin virkaan. Seuraukset ovat tuntuneet. Viranhaltija, jonka pitäisi näistä asioista vastata, ei ehtinyt tähänkään tilaisuuteen.
     Mutta meitä muita oli varmaan kolmisenkymmentä, ja keskustelu aaltoili vilkkaana. Vain uudistettavan teatterikatsomon katoksesta syntyi vähän erimielisyyttä. Yleensä kannatettiin kutsukilpailua suunnittelijoille, jotta on vara valita. Katos on nykyään muka välttämätön, mutta Myllykolun pienoismaiseman kannalta se on mahdollisesti hallitsevan kokoisena uhka. Itse museoiden kunnostamisessa ei pitäisi olla enää muita esteitä kuin raha ja tahto. Saas nähdä mitä viimeinkin seuraa.
     Kuinka monesti olenkaan tullut vastaavista tilaisuuksista kotiin masentuneena ja raivoissani kaikesta riitelystä ja turhan jauhamisesta. Nyt innoissani uhkasin muuttaa kirjat takaisin Kyröön. (Marja vähän viilensi.) Mutta ajat muuttuvat, jokohan lehti kääntyy. Niin, olihan Sillanpään 121. syntymäpäivä, kukaties hänen henkensä leijui siunaavana tilaisuuden yllä.

Lauantai 19.9.09
Elämä alkaa olla yhtä Marssilaulua.
     Tänään oli ensin kirkkokonsertti Hämeenkyrössä tulevan kansanoopperan tukemiseksi, hyvä olikin. Hannu Lehtipuu piti jämerän puheen, ja monet solistit vetivät komeasti tuttuja viisuja. Tapaus liittyi Kauno Perkiömäen laajamittaisiin 70-vuotispäiviin.
     Sina tuli konsertin jälkeen meille syömään ja saunomaan, ja saatiin kuulla oopperaharjoitusten nykyinen tilanne, jossa vielä suuria huolien aiheita. Mutta eiköhän se siitä taas rymistä voitolliseen tulokseen, Sinalla on hyvä ote kuorojen ja solistien draamalliseen ohjaukseen. Lippujen kysyntä vilkkaampaa kuin Kaunokaan osasi aavistaa. Ooppera kiertää maakuntaa alkaen ensi-illasta 24.10. täällä Kyröskoskella ja huipentaa kiertueen Tampere-taloon talvisodan alkamispäivän muistoissa 30.11. Lisää tietoa saa netistä klikkaamalla googlesta vaikka Kansanooppera Marssilaulu.

Sunnuntai 20.9.09
Teema näet jatkui, kun tänään kokoonnuimme Heiskalle juhlimaan Kaunon varsinaisia synttäreitä. Vein miehelle ns. kulttuuripalkeen, jota olemme eri juhlissa vaihdelleet keskenämme: nyt on Kaunon vuoro puhaltaa palkeella lisää roihua Marssilaulun harjoituksiin. Tiesin ennalta, että hän on ainoa joka saisi näin suuren ja riskialttiin hankkeen täällä liikahtamaan ja käyntiin. Hänellä on sitä paitsi hyvä motiivi: mies on yhtä vanha kuin talvisota.
     Istuimme pitkässä pöydässä hyvässä seurassa ja kuuntelimme musiikkiesityksiä ja puheita ja nautimme kelpo päivällisen ja sahtiakin saatiin, tottakai. Muistelin puheessani sitä kuinka tuntematon rehtori Perkiömäki kerran joulun aikaan 1971 soitti täältä Hämeenkyröstä Sepänkadulle ja kyseli, olisinko kiinnostunut kehittämään jotakin näyttämöllistä toimintaa Sillanpään tekstien pohjalta Myllykoluun. Sen verran oli kuullut harrastusteni suunnasta kaiketi Vuorisen Juhanilta. Loppu on sitten historiaa.
     Kaunon ominaisuuksista voimakkain on vaikeiden haasteiden kerääminen ja vastarinnan voittamisen tahto. Kaunolla ei oikein veri kierrä eikä into syty ellei hän saa jollekin hankkeelle voimakasta vastarintaa. Ja sitähän täällä Kyrössä on riittänyt, joten härmäläinen mies on osunut ihan oikeaan paikkaan ja ympäristöön. Kauno on oman tiensä kulkija, joka ei juuri piittaa yhteisistä päätöksistä, vaan tekee niin kuin mielestään hyvä tulee. Ja aika usein on tullutkin. Toivotin Kaunolle edelleen vahvoja vastarinnan kokemuksia, jotta hänen sinnikäs toimeliaisuutensa säilyisi murtumattomana.
     Lämpimiä sanoja sankarille lausuivat myös Hannu Lehtipuu ja Jarmo Puntalo, Sina vetäisi kauniin runon, haitarimusiikkia ja räppiä kuultiin ja lauluesityksiä ja itsekin pääsimme veisaamaan maallisia molliviisuja. Tanssia ei saatu, ja sehän oli vähän harmillista.

Tiistai 22.9.09
Heiteltävä yhtaikaa kolmea palloa. Esitelmä Espoon rotareissa Waltarista, samalla Jylhä on viimeistelty Otavalla painoon ja kirjoitan jo uutta, hankin aineistoa Meriluodon kirjaan. Tästä aiheesta neuvonpito eilen iltapäivällä Södikalla, sitten sinne Ukkohaukeen tapaamaan espoolaisia, Pertti Haaviston kutsumana, vaimoaan Kristiinaa vähän puhutin, hänhän on vahva ehdokas Hämeenkyrön uudeksi sivistysjohtajaksi. Lobbattiin häntä jo viikolla Häkämiehelle. Ja illalla piipahdin vielä tervehtimässä Ailaa Arkadiankadulla, palauttamassa kuumaa aineistoa ja saamassa lisää sama lajia.
     Sitä sitten luinkin tänään aamupäivällä muistiinpanoja tehden koko aamupäivän Ailan valvovan silmän alaisena. Mieleen painuva istunto! Luin hänelle ääneen katkelmia kirjeistä ja häntäpä nauratti. Tästä alkaa tulla jotain.
     Lounaan nautimme entisen oppilaani, tunnetun tuottajan ja tietokirjailijan Marko Kulmalan kanssa Rodolfossa. Hauska tavata pitkästä aikaa, ja syntyi siinä muuan ohjelmaideakin Teemalle, jonka kukaties vielä toteutamme.
     Ajelin Kyröön, poimin Marjan Tampereen asemalta, hänpä tuli Turusta ja Tarvasjoelta, alkaa jo toipua kiusaavasta vaivastaan. Niinpä kellahdimme sateiseen maisemaan, lehtiä tutkimme, saimme uusimmat uutiset kauheista korruptioista ja vaalilahjonnoista ja nautimme illan himmeästä hämärästä teekuppien ja tv-tallenteiden äärellä. Taas yksi monikulmainen lenkki tehtynä.

Keskiviikko 23.9.09
Tärkein on jotakin tekoa koskeva tieto, ei niinkään itse teko.
     Nythän vaalirahoja on nosteltu säätiöiltä ja muilta vuosia sitten, jatkuvasti. Mutta poliitikoilta on mennyt luottamus vasta nyt, kun asia on kaikelle kansalle kerrottu. Siis luottamus on horjunut valheellisella pohjalla tähän asti, jos sellaista on ollut.
     Luottamus ei siis perustu hallituksen tämänhetkisiin päätöksiin tai toimintaan, vaan vanhoihin yksilökohtaisiin suhmurointeihin.
     Björn Wahlroosin ehdotus, että rikkaiden ei pitäisi saada ilmaisia terveydenhuoltopalveluja, on niin itsestään selvä, että sitä pidetään "tärähdyttävänä" kohautuksena.
     Terveydestä oli puhe myös Tampereen yliopiston Taide ja taudit -luentosarjassa, jossa vierailin puhumassa Mika Waltarin luovuuden lunnaista. Tämä sarja on ollut käynnissä jo 11 vuotta, ja aina on uusia aiheita löytynyt, Viidan skitsofreniasta tai Saarikosken alkoholismista ja muusta. Waltari tarjosi monipuolisia aiheita lähtien sukurasituksestaan, kallonmurtumasta RUK:n aikaisessa autokolarissa, unettomuudesta ja yliluonnollisista ekstaattisista elämyksistään. Monet oireet olivat yhteydessä luovuuden puhkeamiseen ja sitten lopulta sammumiseen keuhkosyöpäleikkauksen jälkeen.
     Waltarin tuotannossa on paljon lääkäreitä: Paracelsus, Sinuhe, Mikon ja muita vähäisempiä sivuhenkilöitä. Hänen omalla henkilääkärillään Osmo Kannaksella oli tärkeä osuus kirjailijan työkunnon ylläpitäjänä ja ymmärtäjänä muutenkin.
     Näistä puhuttiin, kuulijoina salin täydeltä opiskelijoita taideaineiden ja lääketieteellisen puolelta. Sain myös asiantuntevaa palautusta, mm. insuliinihoitoa unettomuuteen ja alkoholin ylikäyttöön pidettiin nykytiedon valossa vaarallisena. Kannas olisikin halunnut siitä luopua.
     Moreenin haastattelija puhutti luennon jälkeen aiheesta, lähetys tulee varmaan lähiaikoina. Vanhan kaverin Niemen Jussin kanssa puhuttiin myös hänen laitoksellaan kauan tekeillä olleen väitöskirjan tarkastuksesta: olisiko viimein tulossa ensimmäinen väitös Waltarista?

Torstai 24.9.09
Kun nyt halutaan pääministerin eroa, halutaanko tilalle Mauri Pekkarinen. Miten hallituksen toiminta paranisi? Kun Jäätteenmäki haluttiin aikanaan luottamuksen puutteessa ulos, tilalle saatiin juuri tämä Vanhanen.
     Kun halutaan uusia vaaleja, halutaanko siis lähettää edustajat ja ehdokkaat taas kentälle keräämään vaalirahaa ja antamaan katteettomia lupauksia. Miten se parantaisi maan taloudellista tai henkistä tilannetta?
     Moraalinen suuttumus on luonnollista, mutta ei johda aina asioiden kannalta parempaan - päinvastoin voidaan mennä ojasta allikkoon.
     A-talkia katsellessa uumoilin, että nyt kyllä Timo Soinia ottaa pattiin. Mies kyhjöttää tyhjän panttina Brysselissä, kun hän nyt voisi remeltää eduskunnassa kaikin voimin vanhoja puolueita vastaan. Taktikko voi joskus sortua omaan näppäryyteensä.
     Kirjoitan koko päivän kahdeksasta viiteen pienin tauoin. Kun pystyy vielä tällaiseen täysin häiriintymättömään työpäivään, tulee ihmeen onnelliseksi.

Sunnuntai 27.9.09
Vähän tällaista lähtömeininkiä, pakkailua, omenoiden keruuta - huomenna pysyvästi stadiin. Hieno pitkä kesä päättyy.
     Matti Vanhasesta haluttaisiin iso poliittinen ruumis: kun yksi suistuu, muidenkin on helpompi haavojansa kantaa. Mutta eihän Matti mihinkään lähde, ellei eduskunta niin päätä. Median moraalinen tuomioistuin ei vielä päätä ihan kaikesta.
     Isät nyt naulitaan seinään kirjassa kuin kirjassa, Herlinistä ja Haavikosta kerrotaan kaikki siekailematta. En oikein osaa eläytyä, kun minulla oli loppujen lopuksi hyvin leppoisa ja ymmärtäväinen isä, joka joskus aiheellisesti yritti vastustaa poikansa pyrintöjä, mutta usein laski vastarintansa. Hallitsevasta hirviöstä ei ole kokemusta.
     Joskus tai usein Teema tekee meille palveluksia. Juuri kun olen lukenut pari Graham Greenen mainiota teosta uudelleen, Teema lähettää kaksikin elokuvaa hänen romaaneistaan. Ministry of Fear (Erään merkin varjossa) kuljetti salamyhkäistä juontaan hyvin päivällä, eikä The Gun for Hire eli Vainottukaan huono ollut. Kummallisia suomenkielisiä nimiä elokuville annetaan, kaukana alkuperäisestä. Vakooja-aiheet olivat Greenen alaa, omakohtaisesti tuttuja, brittien hyvin hallitsemia muutenkin. Hän kirjoitti vähän liian luistavia ja kiinnostavia romaaneja jotta olisi voinut olla vakava Nobel-kandidaatti, siinä sukua Waltarille. Sota-ajan patrioottisia propagandisteja molemmat kuten näistäkin elokuvista huomasi.
     Sitten on hyvä Hämeenkyrö jätettävä ja kissakin Tyynen hoiviin. Huvittavaa muuten miten kissa virkistyi, kun eläinlääkärimme Kirsti häntä lääkitsi ja keritsi; olimme jo luopumassa parikymmenvuotiaasta vekkulista, mutta nyt hän on kuin uusi kissa, herättää minut öisin puoli neljältä jokseenkin säännönmukaisesti ja vaatii aamiaista ja ulos. Toivottavasti Tyynen pinna kestää pirteää kissavanhusta yli pitkän talven.

Maanantai 28.9.09
Muuttolastissa Helsinkiin, ja heti huveihin: Kaupunginteatteriin katsomaan Valtakunnan häirikköä eli Vennamon seikkailuja, paikalla Eino Leinon Seura, joka kävi jälkikeskustelua tekijöiden kanssa yleisölämpiössä.
     Näytelmä oli vähän parempi kuin osasin pelätä, historian faktoiltaan jokseenkin pitävä ja nasakasti kirjoitettu, mutta esityksen tyylilaji herätti ihmetystä: tupafarssia ja saliburleskia (erotuksena puskafarssista) niin että morgoonit soi, näyttelijöillä huuto ja kimeä piipitys tärkeinä hahmotuskeinoina. Olisikohan näytelmästä tullut kuiva ilman tätä hosahtavaa hullunmyllyä? Tyyppejä roiskaistiin paljonkaan esikuvista piittaamatta, joissakin taas käytettiin imitaation mahdollisuuksia - suvereenina kunkkuna Pertti Sveholmin Vennamo äänenpainoja, alahuulen mutruja ja agitaatiopuheen lyhyitä vokaaleita myöten esikuvan mukaan tutkittu ja karrikoitu kuvaus.
     Mutta jotain hilpeilyä kummeksuin. Miksi jämerästä Kalliokoskesta tehtiin eunukkimainen ruipelo? Mikä käsitys tekijöillä oli Korsimosta tai Vilkunasta, kun haljut hahmot kuitenkin mukana vilkkuivat? Korsimo olisi tarjonnut vastakappaleen aikamme Jarmo Korhoselle, kun ohjaaja Leppäkoski jälkikeskustelussa painotti näytelmän kuvaavan nykyaikaa. Ilmiselviä mahdollisuuksia siihen kuitenkin menetettiin. Hiukan liian helppo yhteys oli, että aina kun sana säätiö mainittiin, yleisö hörähteli kiitollisena.
     No jaa, tuskin tätä ihan kireästi kannatti katsoakaan, politiikkahan on tällaista hurlumheitä nykysatiirikkojen mukaan ja jossain määrin todellisuudessakin. Mutta vähän terävämpi, osumatarkempi tähtäys todellisiin asioihin ei tekisi pahaa. Esimerkkinä tämä Pientalonpoika-säätiö, jonka väärinkäytökset vilahtivat näytelmässä vihjauksenomaisesti. Pekka Vennamo oikaisi asiaa tarmokkaasti taannoin Hesarissa, mutta kirjailija Kapulainen vain ihmetteli keskustelussa että mitähän virheitä omaiset siis olivat näytelmästä löytävinään. Meri osoitti virheeksi äitinsä Sirkan höpsähtäneen kuvan, jonka Henski myönsikin fiktiiviseksi. Tietysti jos äiti esiintyy näyttämöllä oikealla nimellä, tyttären on hiukan hankala mieltää hassahtanutta muijaa fiktioksi.
     Mutta melko viihdyttävää oli, vaikka kolminkertainen alleviivaus: tämä on hauskaa!!! ei aina tehoa parhaalla tavalla. Surullinen juttuhan siitä tuli sisällön puolesta. Kaksinkamppailu vallasta Kekkosen ja Vennamon kesken oli liian epätasainen, jotta siitä olisi saanut todellisen kuningasdraaman. Kova kärki osoitti näytelmässä Kekkoseen - kuinkahan mones kerta kun UKK sai teatterilta rapaa niskaansa. Mutta itsepä antoi aikanaan aihetta. Tässä kuvassa on kaiketi ripaus todellisuuttakin, vaikka ohjaajan mielestä todellisuus ei ole kiinnostavaa. Meitä katsojia se nyt kumminkin tuppaa itsepintaisesti kiinnostamaan, kuten tekijäin lähteitä kysellyt historiantutkija keskustelussa todisti. Eikö olisi Henski Kapulaisen sittenkin kannattanut haastatella ja tutkia alkulähteitä vähän enemmän: olisi kukaties joku ihan uusikin siivu tutun aiheen kyljestä paljastunut.

Keskiviikko 30.9.09
Palattu Mikkelistä, missä oli hyvin järjestetty tilaisuus kirjaston ja suomalais-ranskalaisen yhdistyksen yhteisvoimin Mika Waltarin suhteesta Ranskaan. Kuulijoita peräti puolisentoista sataa, iso sali jokseenkin täynnä, keskustelu ja mielenkiinto vilkasta. Waltari-kiertue ei siis ota loppuakseen, koska aihe edelleen vetää ja kiinnostaa.
     Tilaisuuden kruunasi iltapala Mikkeli-klubilla, missä sain istua pöydässä Marskin paikalla ja nauttia asianmukaisen repertoaarin piripintaryypystä kahviin avec. Klubin puheenjohtaja Juha Ollikainen isännöi ja kertoi valaisevia tarinoita Kalevasta ja Päämajasta. Seurue muutenkin viihdyttävää, daamit viehkeitä; harvoin näin onnistuneita kokonaisuuksia matkapuhujalle tarjoillaan.
     Mutta murheeksi veti uutinen Anu Kaipaisen yllättävästä kuolemasta. Vastahan runsaat pari viikkoa sitten hänet tapasin meidän kulmilla pirteänä, muisteli nuoruuttaan Pieksämäellä ja kertoi uudesta kirjastaan, jonka tuli käsitellä Paulaharjua ja Anni Lehtosta. Runonlaulaja-trilogian kolmas osa, Anu sanoi tyytyväisenä. Kaipa sen toimittavat loppuun, jos jäi hiukan kesken. Sitkeä nainen, hereä kirjoittaja oli Anu Kaipainen, tuttu jo kesästä 1969 jolloin siellä Pohjois-Savon kansanopistossa WSOY:n kirjoittajakurssilla tapasimme (hän yhtenä ohjaajana, minä joukossa noviisina). Samassa hämäläisessä näytelmäkilpailussakin haimme palkintomme viitisen vuotta sitten, Anu tietysti voitti, minä jäin kolmanneksi. Anun näytelmää Vivica Bandlerista ei ole vieläkään esitetty, minun Salmelais-juttuni sentään kerran Porissa ja Teatterikesässä.
     Ja sitten oli kotona selattava, kuinka Vanhasta väkivalloin yritettiin kaataa ja nujertaa ja kuinka Matti varsin tyynesti selvitti osuutensa selonteossaan eduskunnan edessä. Kylmähermoinen kaveri, joku toinen hikeentyisi tässä tulituksessa. Höykytys näyttää jo kääntyvän kohteen eduksi. Pääministerin selonteko suuntautui tuleviin toimiin, mutta oppositio olisi kiivaana himoinnut tunnustuksia ja tuhkan ripottelua menneistä munauksista. Hallitusrintaman luottamus näyttää joka tapauksessa vahvalta. Entä jos Ylen toimitusjohtaja joutuukin eroamaan tässä höylälautajupakassa, vaikka maali oli tähdätty pääministerin eroon... Aina ei hyväkään käsikirjoitus käy toteen, vaan osat voivat yllättäen kiepahtaa uhrin hyväksi kuin jännitysromaanin loppusivuilla.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

nut todellisen kuningasdraaman. Kova kärki osoitti näytelmässä Kekkoseen - kuinkahan mones kerta kun UKK sai teatterilta rapaa niskaansa. Mutta itsepä antoi aikanaan aihetta. Tässä kuvassa on kaiketi ripaus todellisuuttakin, vaikka ohjaajan mielestä todellisuus ei ole kiinnostavaa. Meitä katsojia se nyt kumminkin tuppaa itsepintaisesti kiinnostamaan, kuten tekijäin lähteitä kysellyt historiantutkija keskustelussa todisti. Eikö olisi Henski Kapulaisen sittenkin kannattanut haastatella ja tutkia alkulähteitä vähän enemmän: olisi kukaties joku ihan uusikin siivu tutun aiheen kyljestä paljastunut.

Keskiviikko 30.9.09
Palattu Mikkelistä, missä oli hyvin järjestetty tilaisuus kirjaston ja suomalais-ranskalaisen yhdistyksen yhteisvoimin Mika Waltarin suhteesta Ranskaan. Kuulijoita peräti puolisentoista sataa, iso sali jokseenkin täynnä, keskustelu ja mielenkiinto vilkasta. Waltari-kiertue ei siis ota loppuakseen, koska aihe edelleen vetää ja kiinnostaa.
     Tilaisuuden kruunasi iltapala Mikkeli-klubilla, missä sain istua pöydässä Marskin paikalla ja nauttia asianmukaisen repertoaarin piripintaryypystä kahviin avec. Klubin puheenjohtaja Juha Ollikainen isännöi ja kertoi valaisevia tarinoita Kalevasta ja Päämajasta. Seurue muutenkin viihdyttävää, daamit viehkeitä; harvoin näin onnistuneita kokonaisuuksia matkapuhujalle tarjoillaan.
     Mutta murheeksi veti uutinen Anu Kaipaisen yllättävästä kuolemasta. Vastahan runsaat pari viikkoa sitten hänet tapasin meidän kulmilla pirteänä, muisteli nuoruuttaan Pieksämäellä ja kertoi uudesta kirjastaan, jonka tuli käsitellä Paulaharjua ja Anni Lehtosta. Runonlaulaja-trilogian kolmas osa, Anu sanoi tyytyväisenä. Kaipa sen toimittavat loppuun, jos jäi hiukan kesken. Sitkeä nainen, hereä kirjoittaja oli Anu Kaipainen, tuttu jo kesästä 1969 jolloin siellä Pohjois-Savon kansanopistossa WSOY:n kirjoittajakurssilla tapasimme (hän yhtenä ohjaajana, minä joukossa noviisina). Samassa hämäläisessä näytelmäkilpailussakin haimme palkintomme viitisen vuotta sitten, Anu tietysti voitti, minä jäin kolmanneksi. Anun näytelmää Vivica Bandlerista ei ole vieläkään esitetty, minun Salmelais-juttuni sentään kerran Porissa ja Teatterikesässä.
     Ja sitten oli kotona selattava, kuinka Vanhasta väkivalloin yritettiin kaataa ja nujertaa ja kuinka Matti varsin tyynesti selvitti osuutensa selonteossaan eduskunnan edessä. Kylmähermoinen kaveri, joku toinen hikeentyisi tässä tulituksessa. Höykytys näyttää jo kääntyvän kohteen eduksi. Pääministerin selonteko suuntautui tuleviin toimiin, mutta oppositio olisi kiivaana himoinnut tunnustuksia ja tuhkan ripottelua menneistä munauksista. Hallitusrintaman luottamus näyttää joka tapauksessa vahvalta. Entä jos Ylen toimitusjohtaja joutuukin eroamaan tässä höylälautajupakassa, vaikka maali oli tähdätty pääministerin eroon... Aina ei hyväkään käsikirjoitus käy toteen, vaan osat voivat yllättäen kiepahtaa uhrin hyväksi kuin jännitysromaanin loppusivuilla.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute