Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Keskiviikko 1.9.10
Alkaakin hienoinen nousu. Tarkistan juttuani ensi lauantaiksi, jolloin on se elämäkertatapahtuma Koskilinnassa. Silja Sillanpää ottaa yhteyttä, hänen on määrä haastatella. Varmaankin selviämme, kummallakin sen verran kokemusta.
     Ja lämmitän taas Juhani Ahoa, kirjoitan kaksi uutta lausetta. Siitä se jatkuu. Romaaniakin mietin, kaikenlaista.
     Luin Aamulehdestä, että Tampere-klubi etsii konkreettisia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen - keskustelemalla suljetuin ovi Tampere-talon uumenissa. Kiinnostavaa kuulla millaisia ratkaisuja ulkomaiset spesialistit keksivät Suomen oloihin.
     Rakennan hyllyä draamakirjallisuudelle Kirjakkaan, sitäkin on kertynyt silloin teatterihistorioitten ja professuurin aikana. Sieniin edelleen kompastun. Mutta päivän pääsaalis nousee illalla verkosta, reilunkokoinen hauki.
     Kaksi dokumenttia, mahtipontisen pitkitettyä: lordi Mountbattenin kaamea murha ja Marilyn Monroen terapiaistunnot ennen kuolemaa. Kun Irlantiin saatiin aikanaan rauha, kannattaahan Lähi-itäänkin aina yrittää. Marilyn ei jätä meitä koskaan rauhaan.
     Lukemisista pitäisi kohta kirjoittaa, kirjasyksy etenee.

Torstai 2.9.10
Täydennetty käsitys Anja Snellmanin tuotannosta.
     Tutustuin nyt vasta hänen ehkä parhaaseen kirjaansa Lemmikkikaupan tytöt. Se taisi aikanaan jäädä minulta Waltari-kirjan jalkoihin, jota ponnistelin kokoon silloin kolme vuotta sitten. Nyt kuuntelin autossa Otavan äänikirjan, joka oli neljän lukijan voimin moniääninen ja kerrassaan mukaansa imevä. Aluksi epämiellyttävä kerronta vie vasten tahtoakin mennessään, tuottaa kieltämättä luotaantyöntäviä värinöitä, mutta pitää silti väkisin hallussaan.
     Seksikauppaa, nuorten tyttöjen liukumista sen kohteiksi, ajan yliseksuaalista latausta, eri maailmojen yhteentörmäyksiä ei ole meillä kuvattu yhtä etevästi. Snellman lomittaa hienosti eri näkökulmat, niin että jännite säilyy aikatasojen siirtymistä huolimatta. Taitavasti hän ui erilaisten ihmisten maailmoihin. Ihmeen vakuuttavasti hän näyttää jotakin pinnanalaista ja salaista, josta tulee pian räikeän julkista, leikkiä joka on viatonta ja turmelevaa yhtaikaa. En ollenkaan ymmärrä niitä kommentteja, jotka aikanaan kyynisesti kuittasivat, että kirjassa ei ole mitään uutta. Näin jotkut lukijat vakuuttelevat tietävyyttään, kaiken kokeneisuuttaan. Juuri uusi ja hätkähdyttävä aihe yleensä torjutaan näin. Vain kirjan loppuun olin hiukan tyytymätön; hyytävä tarina jää vähän liian auki ja loppuun töksähtää sinänsä asiantunteva luento prostituution historiasta.
     Eikö tässä ihmiskauppaa, naisten hyväksikäyttöä kuvata jopa monitasoisemmin kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, jossa on toisaalta sadismia ja väkivaltaa enemmän. Snellman lähestyy hienovireisemmin, silti säikäyttäen, sillä hänen lähtökohtansa on niin kodikkaan turvallinen maailmamme. Oksanen on alun alkaen kaltevassa, uhanalaisessa maailmassa. Lemmikkikaupan tytöt ansaitsisi samanlaajuisen kansainvälisen menestyksen kuin Puhdistus.
     Tämä vain pohjustuksena ennen kuin ehdin tarttua Parvekejumaliin, jonka Marja on jo lukenut. Hän hiukan epäilee, jaksanko siitä innostua, sehän nähdään.

Lauantai 4.9.2010
Suuri elämäkertatapahtuma Koskilinnassa.
     Eilen tulivat Leena Majander ja Antti Reenpää Alfa Romeollaan pihaan, ja ilta meni illastaessa ja monenaiheisissa keskusteluissa oikein antoisasti. Kustannuspolitiikkaa kas kummaa tuli sivutuksi tavallista syvällisemmin, mutta elämästäkin puhuttiin ja kirjoista, linnuistakin, ja Marja tarjoili hyvää kuhaa ja sienisoosia (kenenpä keräämiä), valkoviiniä ja mustikoita jäätelössä, mutta tämän päivän tapahtumaan keskityttiin, joten ei hilluttu liian pitkään.
     Terässä sitten oltiinkin aamulla ja ajeltiin Koskilinnaan, jonka edusta oli jo varttia vaille täyttynyt autoista. Tapahtuma näytti keräävän yleisöä huomattavasti enemmän kuin osasin odottaa. Isohko sali tuli täpötäyteen, parvekekin miehitettiin, olisiko pitkälti kolmattasataa sanankuulijaa tullut paikalle. Antero Kekkonen huomautti, että hän tulee Toivo Pekkasen Kotkasta, mutta ei ole siellä koskaan nähnyt näin paljon väkeä kirjallisessa tilaisuudessa.
     Tilaisuuden isäntä Kari Häkämies avasi ilmeisen tyytyväisenä, minkä jälkeen Pitko pääsi irti ja juonsi minut sisään. Laitankin oman juttuni tuonne esitelmiin niin näkyy mitä alkuun käsiteltiin. Silja Sillanpää haastatteli, teki hyviä kysymyksiä ja oli asiallisesti valmistautunut. Yleisökin intoutui kaikenlaista inttämään ja kyselemään. Elämäkerrat selvästi kiinnostivat.
     Leena joutui Matti Apusen kuivakan tiukkaan tenttiin erityisesti kustantajan asioista, mutta vastaili sen verran napakasti, että Mattikin kalpeni. Elämäkertojakin sivuttiin, vaikka haastattelija oli selvästi kiinnostuneempi Leenan viime kevään ratkaisuista ja tulevaisuudesta. Monet kustantajan työn kysymykset selvisivät yleisölle, joka niistä täällä harvoin saa kuulla.
     Ruokailun jälkeen siirryttiin poliittisiin aiheisiin, erityisesti Katja Boxbergin ja Anteron hyvän ja terävän dialogin kautta; siinähän oli vanhaa tv-tenttien henkeä, ja lopputulos jokseenkin ratkaisematon. Katja on tehnyt ei-auktorisoidun elämäkerran Paavo Lipposesta, ja Antsu puolusti lojaalisti kirjassa vähän kaltoin kohdeltua pääministeriä. Tapahtuma alkoi lämmetä.
     Ehkä pieni notkahdus tapahtui siinä, että Merja Rehnin haastattelija oli sairastunut, mutta Petteri Paasilinna korvasi ja Merja vaikutti hiukan ainakin ilahtuneelta palaillessaan parinkymmenen vuoden takaiselle rikospaikalle: täällä hän heilui silloin lyhyen aikaa toimekkaana kulttuurisihteerinä, ja meilläkin oli joitain yhteisiä yrityksiä. Kyllä Merjan kirjaakin käsiteltiin, silkkihansikkain.
     Ja lopuksi, täytyy myöntää, tilaisuus huipentui Hannu Mäkelän hienoon esitykseen monista elämäkerroistaan: Samuli Kustaa Bergistä tämän syksyn Aleksis Kiveen. Hannu veti vaikuttavan kaaren kirjailijakohtaloista ja eläytyi erityisesti Kiven loppuaikoihin, joista uusi kirjansa sisäisenä fiktiivisenä monologina kertoo. Olen aloittanut, vähän työlästyin, mutta tämän jutun jälkeen tartun kirjaan uudelleen ja ahneemmin. On se kielellisesti mestarillinen suoritus, sen heti alusta havaitsi.
     Näin päättyi tapahtuma, ensimmäinen laatuaan. Karin kanssa saatoimme onnitella toisiamme; kun Häkämies tämän idean ensi kerran minulle esitteli vapun alla Lasipalatsin kuhalautasen äärellä, ei varmaan kumpikaan uskaltanut aavistaa, että menestyksestä tulisi tämmöinen ja tasostakin näin hyvä. Näitä ilman muuta jatketaan, ehkä samasta teemasta, mutta kulmia ja puhujia vaihdellen.
     Syvästi huojentuneina ja tyytyväisinä ajelimme illalla vielä Sina Kujansuun Pihkatappiin, missä pidettiin poikkitaiteellista iltaa musiikin ja maalauksen merkeissä. Todella vaikuttava paikka, suorastaan ällistyttävän upea, ja tarjoilu ja ohjelma loistavaa, mutta ajatukseni olivat osaksi jääneet päivän tapauksiin, joten palattakoon tähän joskus toiste. Liikaa elämyksiä runsaan vuorokauden sisään. Tasaantukaamme, sulatelkaamme.

Sunnuntai 5.9.10
Aamulehti nostaa etusivulle elämäkertatapahtuman tai lähinnä Hannu Mäkelän osuuden, joka olikin kovaa tasoa. Näin fokusoituu Hannun Kivi-kirja, tulee esitellyksi samalla, kritiikkiä ei kai ole vielä näkynyt vai menikö ohi. Tietysti lehti olisi voinut edes mainita muustakin ohjelmasta, mutta hyvä näinkin, vakuuttavan startin sai uusi tapahtumamme.
     Jatkoimme tilaisuuden arviointia Arin ja Kirstin kanssa naapurissa Auttiloiden tarjoamalla thai-lounaalla, kommentit myönteisiä. Aina kriittinen Ari Suutarlakaan ei keksinyt muistutuksia, äänentoistoakin pidettiin Koskilinnan kumisevassa salissa kohtalaisena. Pitkon nokkeluuksia juontajana arvostettiin, joskin liian raja oli ylittyä.
     Samalla keskustelua Arin toimista Kirkon ulkomaanavun ja Abiliksen tarkastavana lähettiläänä; lähdössä taas Kirstin ja opaskoiransa Bellan kanssa Kirgisiaan tutkimaan kuinka vammaisten apu on mennyt perille. Mietimme Riston kanssa kuinka paljon liikuntarajoitteisten kauttaaltaan läpäisevät edut meillä ovat maksaneet vaikkapa rakennuskustannuksissa, mutta siitähän on epäkorrektia enemmän keskustella. Nautimme entisen kotini tunnelmasta ja Tarjan maittavista tarjoiluista.
     Ari murjaisi eilen Koskilinnassa, kun joitain elämäkertoja arvosteltiin keltaisten lehtien tyylistä ja tirkistelystä: - Sattuneesta syystä minä en yleensä tirkistele. Antero Kekkonenkin haukkoi henkeään.
     Muisteltu lähemmin myös eilisillan poikkitaidetta Sinan Pihkatapissa. Verna Kaunisto soitti ihmeellisesti Mozartia ja pohjalaisia repäisyjä viululla, aina iloinen Maila Böhm säesti, ja kitaristit Kimmo Kiviniemi ja Tomi Tolvanen veivät espanjalaisiin tunnelmiin. Tuija Piepponen esitti maalauksellisen performanssin ulkona hyisessä syyssäässä. Emäntä itse lausui runoa. Ohjelma jatkui varmaan yöllä, mutta mehän jo pikkuisen väsähdimme ja lähdimme ajoissa.
     Tänä iltana oli hieno ohjelma Inhimillisessä tekijässä: Kosovosta lähtenyt Hetemajn sisarussarja kertoi kokemuksistaan pakolaisina Suomessa kerrassaan sympaattisesti ja lämpimästi, tasapainoisten ja kypsien ihmisten tavoin. Johan oli koskettava juttu. Tällaista sisarussarjaa ei löydy monta Suomesta. Hyvin arvostavasti ja ilmeikkäällä kielellä puhuivat jopa suomalaisesta kulttuurista. Ohjelmasta tuli myös kunnianosoitus heidän vanhemmilleen. Se tulisi lähettää uusintana kerran viikossa.

Tiistaiaamuna 7.9.10
Hesarissa on hyviä kolumneja, Apusen, Pentikäisen ja Saska Saarikosken.
     Kekkosta muistellaan, työtä arvioidaan. Ensi näkemältä Saskan väite siitä, että UKK ei ollut lohen sukua, voi yllättää. Niin iskostunut on tuttu klisee. Mutta perää hänen väitteessään on. Käsitys siitä, että Kekkonen oli väsymätön vastavirtaan taistelija, perustuu ahtaasti Suomen sisäiseen näkökulmaan. Kekkonen taisteli Suomen oikeistoa vastaan, joka oli valmiiksi heikoilla sodan jälkeen. Lujempi vastus oli demareissa, mutta valtava tuki tuli idästä, samoin kotimaan kommunisteilta ja maalaisliitolta. Vastavirta oli enää heikkenevä kiukkuinen akanvirta, mutta kovaa kieltä tietysti käytettiin.
     Pentikäisen kolumni saa muistamaan kesäistä matkaamme Iisalmen Aho-päiville, jolloin poikkesimme Lepikon torppaan kahville. Museo oli tosin kiinni ja kahvilassakin yksityistilaisuus, mutta näppärä tyttö suostui myymään kahvit kassan ohi. Istuimme puisella terassilla helteisen illan suussa ja katselimme omaan eloonsa uinahtanutta pihamaata. Ajaton hetki. Voi yhtyä Pentikäisen ajatukseen: täm&auminot tuovat Ahoa uudelleen kiinnostuksen piiriin, jos karkea ja brutaali ovat ne joilla nykykatsoja herätetään, esitys tekee palveluksen: joku voi hakeutua jopa alkuteoksen pariin.

Torstai 9.9.10
Kyröskoski kuohuu, komeata sitä on katsella.
     Hämeen Hälläpyörä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Usein on ehdotettu jotain elvyttävää ohjelmaa. Nyt koski sentään avautuu matkailijoille silloin tällöin ja tilauksesta. Se tarjoaisi vielä paljon mahdollisuuksia. Kuorot kuulemma kaipaavat uutta ohjelmaa syksyisen Marssilaulun innostamina. Olen esittänyt aihetta Acerbi Kyröskoskella, vaan ei ole mitään perästä kuulunut. Kosken niskalle voisi kehittää vaikka minkälaisen kantaatin taikka oopperan. Kuka tarttuisi?
     Koskinäytöksen jälkeen tutustuimme Kyron eli M-realin tehdaslaitoksiin kiinnostavalla kiertokäynnillä. Olen pari kertaa poikennut alueella, mutta en koskaan saanut näin seikkaperäistä opastusta. Hämmästyttävää oli todeta, kuinka hyvin tehdas pyörii. Kartongista 99% menee vientiin, Kiinaan, Venäjälle, itä-Eurooppaan, Amerikkaan. Kaiken maailman kosmetiikkatuotteiden värikkäät pakkaukset saavat kartonkinsa Kyröskoskelta! Mistäs suomalaiset sitten kartonkia saavat?
     Samoin seurasimme mahtavien paperi- ja kartonkirullien vierimistä koneesta pakkaamoon ja sitä tietä satamiin. Ihmeellisiä laitoksia. Jussi Snellman on niitä huoltanut 40 vuotta ja väitti, että perustat on samoja, tietokoneistus ja automatiikka vain muuttunut. Väki on kolmessa vuosikymmenessä vähentynyt yli tuhannesta runsaaseen kahteensataan. Samassa suhteessa ainakin tuotanto on lisääntynyt. Suurin osa työväestä tulee jo muualta kuin Kyröskoskelta. Ennen Kyro hallitsi koko seutua suvereenisti. Hyvä talo se oli, vahvisti Jussi.
     Tällaista opiskelimme ja saimme soppaa ja muistilappuja palkaksemme. On kumminkin hienoa havaita, kuinka hyvin hoidettu ja vahva teollisuuslaitos edelleen höyryää siellä kosken niskalla. On sillä merkitystä koko seudun kannalta edelleen.
     Illalla ajoin Tampereen Metsoon, missä pidettiin Huovisiltamia kirjaston ja Huovis-seuran voimin. Mukava kotoinen tilaisuus, nähtiin Arto Seppälän toimittama video vuodelta 1988 ja kuultiin Arton omia muistelmia. Kuhmon kaupunginjohtaja Eila Valtanen puhui, vaikutti fiksulta kulttuurinaiselta. Ja minäkin yritin jotain Huovisesta kehitellä, kun sain tätä varten ilokseni häntä uudelleen lueskella. Edelleenkin nauratti niin perhanasti, mutta on siellä vakaviakin juttuja. Pistän esitelmäni tuonne omaan osastoonsa talteen.
     Kirjallisen session päätteeksi nautittiin illallista St. Henriks'issä. Venyi pitkäksi, mutta juttu kulki. Huovisella tuntuu olevan paljon ystäviä myös Tampereella. Lukupiiri toimii terhakasti Pekka Kuisman johdolla. Uusi koko kirjailijan kaaren käsittävä elämäkerta olisi tilauksessa. Arto väläytti että kirjeitäkin löytyy runsaasti. Samoin perättiin väitöskirjaa Huovisesta, sellaista ei ole vielä ilmaantunut. Kukahan ryhtyisi.

Lauantai 11.9.10
Mustien muistojen päivä. Eipä kuulu uusia hyökkäyksiä, ei polteta koraanejakaan. Islam lähtee henkiseen puolustukseen Istanbulin keksintönäyttelyssä.
     Kun saunan pesä oli siintymässä, pistäydyimme Tampereella Finlaysonin alueella Inari Krohnin näyttelyn avajaisissa. Galleria Himmelblau on hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa. Ihailimme äärimmäisen taidokasta, japanilaiseen puuvesipiirrostekniikkaan perustuvaa moniulotteista luontokuvausta. Tässä Inari lienee meillä yksinäinen mestari, vaikka huippugraafikoita on muitakin, heistä paikalla akateemikko Outi Heiskanen. Ilahduimme yksinäisestä metsämansikasta, kielometsästä, itämaiden ihmeistä.
     Muistutin että meilläkin on hyvä kokoelma Inarin töitä sitten kun tulee se suuri retrospektiivinen. Muistelimme myös yhteisiä 90-vuotispäiviämme 35 vuotta sitten, kolmantena mukana Vesa. Olemme saman vuoden ja saman syksyn lapsia. Juhlat on uusittava viimeistään viiden vuoden päästä, päätimme. Leena kirjoittakoon uuden juhlarunon, entinen on raameissa seinällä, samoin yhteiskuvamme. Aikaa on vierinyt...
     Mutta siellä Himmelblaussa kannattaa ehdottomasti käydä. Näyttely avoinna 3.10. saakka.
     Tehtiin Vammalan Sirpan kanssa kauhea lautatalkoo ja saatiin viimein yksi kasa päiviltä, saunottiin päälle. Pimeää on jo ja märkää.

Sunnuntai 12.9.10
Virittäydyttävä Pirkanmaan kansallisten seniorien kirkkopyhään. Näin juhlava tapaus siksi, että Riitta-Liisa Myllymäki (näiden sivujen uuttera hoitaja) oli kutsunut juhlapuhujaksi. Siis tumma puku niskaan ja kirkkoon.
     Saimme kuulla Hämeenkyrön uudehkoa ja nuorehkoa pappia Anu Lemistä sekä emeritussuntio Heikki Kujanpään esittelyä kirkon remontista. Siinä muistui mieleemme, että kuuluisa alkuperäinen Kyrön Sarvi on nykyisin kuulemma kätkettynä sakastiin - sinänsä erikoista, kun ajattelemme sarven pakanallista alkuperää. Sijainnista voimme syyttää Matti Klingeä, joka kerran Hämeenkyrössä käydessään kiinnitti huomionsa siihen, että merkittävä sarvi oli noin vaan kirkkoherran viraston tiskillä nähtävillä ja kukaties siepattavissa. Niin kuin sillä olisi suurikin vaihtoarvo. Nyt se sitten on taatusti poissa seurakuntalaisten ja muidenkin silmistä.
     Lohikeiton ja kakkukahvien jälkeen oli vuorossa pääjuhla, jonka avasi mainio nuoriso-orkesteri Puhallica Beatles-sävelin ja juonsi väärentämättömällä tyylillään Matti Frantsila. Innostuipa poika esittämään katkelman Töllinmäen tohtorista, sen taannoisen bravuurinsa Eero Koskimiehen lyhyestä pappisurasta. Lämmittävä muisto. Sain hyvän startin juhlapuheeseeni, jossa pohdin seniorien omakohtaisten ja historiallisten muistojen merkitystä, niiden tallentamisen tärkeyttä ja välittämistä jälkipolville. Otin muutaman esimerkin omasta faijastani, lupaa kysymättä, hän kuoli kolme vuotta sitten ja jätti sentään joitain arvokkaita dokumentteja varhaisemmasta elämästään, esimerkiksi käsin kirjoittamiaan ja itse sitomiaan jännittäviä seikkailuromaaneja 20-luvulla. Vaikka faija julkaisi yhden kirjankin, Keksijän lainopin, omia muistelmiaan hän ei koskaan innostunut kirjoittamaan. Ei tullut aikanaan kysytyksi tarpeeksi, vaikka jonkun verran hän juttuja kertoikin. Kehotin senioreita tässä suhteessa ahkerointiin ja anteliaisuuteen omia jälkipolviaan ajatellen.
     Myös tähdensin Kyröskosken omaleimaisuutta tehdaspaikkakuntana, siellähän juhla pidettiin seurakuntasalissa, sekä kyläkirjojen uutta suosiota: Jumesniemen kyläkirja malliesimerkkinä. Sitenkin saadaan paljon talteen mikrohistoriaa, mutta Kyröskoski ansaitsee vielä isommankin eepoksen siinä kuin Pispala tai Pentinkulma.
     Leena-Maija otti Kyrön Sanomiin puhetekstini, saa nähdä paljonko hän saa siitä ahtaaseen lehteensä mahtumaan. Samoin seniorien tiedottaja sai luvan tekstin julkaisemiseen, joten en nyt pistä sitä vielä tuonne osastoonsa killumaan. [Lisätty 22.9. ks.: Puheita]
     Miellyttävä tunne jäi juhlista, osanottajia oli kuulemma ennätysmäärä. Ehdin kotona katsella kiinnostavaa Helkama-dokumenttia, olihan Eeron poika Klaus eli Klutsi meidän luokalla. Ei sitten mennyt mukaan perheen liikeyrityksiin, vaan valitsi humanistina yliopistouran kuten jo koulussa voitiin uumoilla. Kun päälle vielä katsottiin Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit, tulikin sukujen liiketoimista (jopa autoteollisuudesta) suorastaan teemallinen kokonaisuus.

Torstai 16.9.10
F.E. Sillanpään 122. syntymäpäivä.
     Niinpä laskimme seuran kukat Aamun kanssa haudalle ja menimme kevyelle kasvislounaalle Kehäkukkaan. Tämähän oli kuin ennen vanhaan, jolloin olimme remmissä puheenjohtajana ja sihteerinä - hienoa aikaa, vaikka välillä otettiin railakkaasti yhteen.
     Olen palannut Helsingistä, siellä laitettiin Vanhan kirjallisuuden päiviä mallilleen ja jatkoin asiain hoitelua vielä täällä. Pääseminaari ja dekkaristien paneeli alkavat olla kunnossa. Teemahan ensi kesänä on siis Rikos - mitä ajankohtaisin. Uskon että poliittisiakin rikoksia käsitellään.
     Lukenut joitain kirjojakin, edelliseen liittyen. Teemu Keskisarjan Vääpeli T:n tapaus on hiuksia nostattava kokoelma suomalaisen terrorismin juurista ja sittenkin melko vähäisistä ilmenemisistä, mutta surkuhupaisia tarinoita riittää. Keskisarja kirjoittaa ytimekkäästi, ilmeikkäästi, hyvin konkreettisesti ja lataa paljon informaatiota jokaiseen lauseeseen, lukemista ei kannata jouduttaa. Kerättävä hänen muitakin teoksiaan.
     Toinen aiheeseen liittyvä on Reijo Mäen uusin, Kolmijalkainen mies. Entiseen tapaan letkeä, hyvin kulkeva dekkari, erityisenä näkökulmana Unio Mysticasta ansiokkaasti siepattu sivuteema: novellikirjailija Luusalmen sekoaminen waltarilaisiin ideoihinsa, siitähän koko opuksen nimi ja pääjohtolankakin. Hauskasti Mäki tämän punoo muuten seksiä ja pornoa tihkuvaan tarinaansa. Mäki on meillä viimeinen dekkaristi, jonka päähenkilö on todella detective.
     Kaupallista seksiä, pornoa, ihmiskauppaa käsittelee nykyisin kirja kuin kirja, näköjään myös Mattiyrjänä Joensuun uutuus ja Anja Snellmanin kirjat, vain muutaman muistaakseni. Aivan muuta on Carol Shieldsin ihastuttava satiiri kirjallisuudentutkimuksesta ja elämäkertain kirjoittelusta, tämä Kaiken keskellä Mary Swann, jota luen niin nautiskellen että se on vieläkin kesken.
     Täällä maalla satelee, pimeys lankeaa nopeasti. Terapiassa-istunnot loppuivat tv:ssä, mutta Ihmisten puolue ilahduttaa uusintoinakin. Molemmissa muuten sama harvinainen ansio: ihmiset puhuvat kuin he todella puhuisivat spontaanisti, oikeasti, omasta aloitteestaan. Ei tule mieleen, että he ovatkin näyttelijöitä, varsinkaan nuo tuntemattomammat terapiassaan.

Perjantai 17.9.10
Koko poliittinen establishment saa olla kiitollinen Matti Vanhaselle. Tämä antaa nyt kasvot menettelytavoille, jotka ovat olleet kaikille yhteiset ja hyvin tunnetut. Agapetus jo kirjoitti mainion näytelmän Syntipukki. Nyt kaikki pääsevät pahasta, kun Vanhanen tuomitaan. Jokunen seuraa perässä, ehkä Kanerva ja Kaikkonen. Sitten on pöytä puhdas ja ollaan taas kirkkaan kauluksen kanssa valmiit uusiin suhmurointeihin. Vai uskooko joku että politiikan tavat puhdistuvat? Ehkä hiukan, pinnalta, näennäisesti. Väkevät pohjavirrat jatkavat kulkuaan, löytävät aina uusia uomia. Ihmettele sinä ihminen ihmisen suurta tekopyhyyttä.
     Onneksi muutama, Kalle Isokallio tv:ssä ja Pekka Seppänen radiossa, kommentoivat kohinaa selvänäköisesti, maltillisesti, systeemin hyvin tajuten. Jäi mieleen Isokallion ihmetys siitä, kuinka äkkiä hylättiin vanha kokemus siitä, että kaveria ei jätetä. Pontius Pilatus voisi olla kateellinen Keskustan salamannopeasta käsienpesusta - jo ennen prosessin käynnistymistä.
     Tätä esteellistä ja lahjonnallista teemaa oli mentävä jatkamaan Tampereen Teatteriin, missä näytettiin pitkästä aikaa Brechtin Kolmen pennin ooppera - edellinen kerta oli 1963. Porvariteatteri on esittänyt paljonkin Brechtiä. Tällä alkaa Reiska Braggen kausi. Hauskasti oli otettu vanhan johtajan Rauli Lehtosen ääni laukomaan vieraanuttavat välikuulutukset. Muuten esitys ei oikein sytyttänyt, missä lie vika. Hienot lavasteet, parhaat esittäjät, elävä bändi, huolellinen ohjaus (Mikko Viherjuuren). Mutta todellista särmää, potkua, karheutta, kipinää ei vain syntynyt. Esitys on tyylikäs ja hallittu, liiankin. Siitä puuttui roso ja räjähdys. Ehkä Brechtin hyökkäävä mutta lopulta kuivakan oikeaoppinen teksti ei enää anna sytykkeitä tälle sileälle ajalle. Lontoon 1800-luvun kurjuudesta ja Berliinin 1920-luvun kaaoksesta on sentään kulunut pitkä aika. Euroopan talouskurimus on tänään siistiä ja siveää torjuntaa, ei sitä teatterin keinoin horjuteta.
     Pannaan muistiin sentään ilonpilkahdus: uusi kyky Natalil Lintola Pollyn roolissa näytteli ja lauloi hyvin Kurt Weillin tyylissä. Lauluja oli muutenkin kiva taas kuulla. Paitsi Puukko-Mackien veristävä laulu "On hailla hampaat..." esitettiin aluksi ihmeen vaisusti. Olikohan hillitty linja jotenkin tietoisesti valittu. Jukka Leistikään ei saanut vetoa päärooliin, liekö väsynyt kesän komediarehkimisestä. Mutta teatterihistoriallisesta kertauskurssista tämä hyvinkin kävi.

Sunnuntai 19.9.2010
Mika Waltarin syntymäpäivä, ystävät istuvat Elitessä, mutta täällä me vain kuhkitaan maakylän vesisateessa hiljaisuuden äärellä.
     Mitä tuloksellisin sienireissu, kantarellejakin vielä töyräs keltaisenaan. Ja lampaankääpiä ämpärillinen, puhtaan valkeita. Marja oli hyvillään, sillä Tintu tuli lounaalle ja toi autolastillisen Markku Kontron teatteriarkistoa, jonka sijoitan Kirjakkaan. Sitä muutenkin tässä järjestelen. Tänne voisi pian perustaa Teatterimuseon haaraosaston. Nautimme spelttihaukea kantarellien kera, olipa mainiota.
     Joku tuossa kysyy, että mikä ihmeen Syntipukki. Toinen oivaltaa heti. Agapetuksen näytelmässä tavaratalo pestaa Koikkalaisen syntipukiksi, jolle saa purkaa kaikki valitukset mitä asiakkaille kertyy. Tämä Koikkalainen on nyt nimeltään Matti Vanhanen. Jos Jari Tervo ehtisi ja tohtisi, hän voisi sovittaa Kaupunginteatteriin tulevan näytelmänsä tähän asetelmaan. Mutta epäilenpä, että esitys tyytyy kertaamaan hänen viimesyksyisen kirjansa kansaan menevää teemaa: potkitaan jo valmiiksi maassa makaavaa. Vähemmän sankarillista.
     Syntipukista on tehty sekä elokuva että tv-näytelmä, jälkimmäisessä pääroolissa Lasse Pöysti. Muistan kun Agapetus totesi, että täytyy olla älykäs voidakseen näytellä tyhmää. Sama pätee Vanhaseenkin.
     Luen tässä edelleen Shieldsin Mary Swannia, kerrankin toivon että kirja ei loppuisi. Kuinka joku voi olla lukematta näin hauskaa romaania. Mutta täytynee olla edes vähän kiinnostunut kirjallisuudentutkimuksesta, jotta satiiri purisi, ja niin outojahan ei ole joka kylässä. Marja luki ennen minua, hän ei koskaan anna ennakkokäsityksiä etten pettyisi. Mutta kuinka hän malttoi pitää tämän ilon sisällään?
     Pieni sitaatti kirjasta: "Elämä, josta ei kerrota muille, on itsekästä elämää." Sillä voisi perustella tällaista päiväkirjaakin omia ajoittaisia epäilyksiään vastaan. Mutta kirjan Frederic Cruzzi (mainio hahmo) teilaa tämän ystävänsä Tom Halpennyn ajatuksen ja saman tien kaikki muistelmat ja väittää, että ihmisten valtaosan elämän voisi kuitata yhdellä rivillä tai ainakin pitkällä virkkeellä. Olen tietysti eri mieltä. Siinäpä virikkeitä ensi vuoden elämäkertaseminaariin?

Maanantai 20.9.10
Apulaissyyttäjä Jorma Kalskeen kannanotto avartaa tervetulleesti poliitikkojen vaalirahakysymyksiä ja jääviyksiä. Valtakunnanoikeuteenhan pitäisi haastaa koko poliittinen järjestelmä menneiden vuosien ja vuosikymmenten menettelytavoista, mutta kuinka syyttää järjestelmää? Kuka siitä vastaisi. Voisi tulla tungos Säätytaloon. Helpompi on panna yksi Vanhanen kiikkiin ja siten pestä kanssakähmijöiden kädet. Kalske edes yritti puhua asiaa.
     Ruotsissa on omanlaisensa poliittinen mentaliteetti, vähän hysteerinen. Siellä voidaan jopa kampanjoida jotakin erityistä puoluetta vastaan. älkää ainakaan noita äänestäkö! Sitten koko valtablokki laidasta laitaan julistaa vaalin jälkeen yhden ryhmän, parikymmentä edustajaa, suunnilleen spitaalisiksi. Eikö tällainen käänny syrjittyjen voitoksi. Jos täällä joku viisaiden yhteenliittymä alkaisi julkisesti varoitella, että älkää nyt missään nimessä Soinin sakkia äänestäkö, siitähän vasta äänivyöry koituisi. Suomalainen on pirullisempi ja vastahankaisempi kuin solidi svenski. Myös suvaitsevampi. Täällä Soini tallustelee pian hallitukseen.
     Francon aika käynnistyi taasen uusin jaksoin. Ensimmäinen osa oli erinomainen poliittisen paniikin kuvaus. Paniikki seurasi attentaattia, joka kuvattiin vaikuttavasti. Sarja näyttää ihmisten intohimot ja sekoilut suurempaa kuviota vasten. Se on syvempää dokumenttia kuin dokumentit, koska se menee ihmisten sisuksiin ja suhteisiin.

Tiistai 21.9.10
Kun koko päivän satoi, kirjoitin vaikka mitä ja luinkin enkä pistänyt nenääni ulos kuin aamulla lehteä hakemaan. Saivatkohan ne Osaran oppilaat yhtään aitaa tehdyksi Töllinmäkeen?
     Jäin miettimään tuota Mary Swannin loppua, joka on vähän hämmentävä: hauskasti ja taidokkaasti päätetty eräänlaiseen elokuvakäsikirjoitukseen suuresta Swann-symposiumista, missä sitä ennen romaanissa esiintyneet henkilöt kokoontuvat ja tapaavat toisensa. Mutta jotenkin tuntui, että kirjailija on kehittänyt hätäratkaisun, nostanut parodian vielä ylemmälle tasolle kuin se olisi ansainnut. Tämä on varmaankin osuva satiiri kirjallisuustieteellisestä symposiumista, jossa puheet eivät ole niin tärkeitä kuin henkilöiden eritasoiset kanssakäymiset. Mutta eikö tämä mene vähän liian poskettomaksi siinä vaiheessa, kun kaikki Swann-aineisto katoaa? Dekkarimaista huipennusta ei kunnolla selvitetä, lukija saa päättää mitä oikein tapahtui. Mikä oli anastajan motiivi? Ehkä säästää kelpo runoilijan jälkimaine saalistavilta tieteen korppikotkilta.
     Se ainakin tuli selväksi, että tutkijoiden kiintymys yksinäisen runoilijaraukan runoihin ja olemattomaan elämään harvoine dokumentteineen saadaan näyttämään totisen naurettavalta ja samalla jotenkin ymmärrettävältä, siinä on paneutuvaa, sympaattista, miltei fanaattista kiihtymystä. Kirjastonhoitaja Rose nousi ehdottomaksi suosikikseni, Frederic Cruzzin lupaava hahmo vähän laskeutui. Yhtäkaikki mainio teos, josta on ollut seuraa pitkin kesää. Ei vähiten kiitos Hanna Tarkan hienon suomennoksen, joka kulkee kuin helisevä pianokonsertto sävellajista toiseen.

Torstaina 23.9.10
Silmitellään oloa Helsingissä. Eilen tultiin omenakorin ja lukuisten nyssyköiden kanssa Sepänkadulle. Tullessa poikettiin reitin varrella Töölön kirjastoon, missä Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen esittelivät vasta ilmestynyttä teostaan Valkokankaan Waltariana (WSOY) - katseltava pian tarkemmin, mitä uutta pojat ovat löytäneet.
     Täällä sitä taas heräillään ja käydään aamulenkillä. Lehti rapsahtaa tutunomaisesti luukusta kello neljä. Eipä tarvitse painella yhteislaatikolle, mutta en voi myöskään tavata Taunoa tai Ristoa ja vaihdella kuulumisia. Tähän on sopeuduttava.
     Anja puhui mediakyökissään hyvin Ruotsin mörködemokraateista ja heihin kohdistuvasta fobiasta. Viisaampaa olisi tarkastella ilmiötä kuin torjua se suoralta kädeltä. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Niinistö-kirja ei kummoisia kehuja ole saanut, mutta tekijä korosti oikein, että maailmalla tällaiset ovat yleisiä. Auktorisoimatonkin pitäisi vain tehdä kunnolla. Kuolleista on pikkupakko tehdä kirjat ilman kohteen lupaa ja läsnäoloa.
     Sanoo tai tekee Vanhanen mitä vain, koko media tärähtelee. Tuskin nämäkään perhesyyt urkkijoita tyydyttävät, lisää halutaan kaivaa. Kylmästi Matti torjui puolueen osallisuuden oikeusprosessissa; no onhan puolue sentään ollut kaulaa myöten mukana asioissa, joista pääministeri on nostettu kuivumaan. Se ei kommenteissa kuulu. Ei tietenkään puolue voi sekaantua itse kuulemiseen, mutta voisihan se kuulla ainakin hienoisen itsesyytöksen sisimmästään.
     Helsinki-kirjoista keskusteltiin Tieteiden talossa, sopiva tuliaisohjelma. Jörn Donner luetteli 10 kärjessä Helsinki-kirjoja, muuten kohtalainen lista, mutta Waltari puuttui minkä Jörkka itse totesikin. Parhaat puheenvuorot käytti Laura Kolbe, Pertti Mustonen ja Marja-Liisa Rönkkö täydensivät. Kohtuullista että Väinö Tannerin Näin Helsingin kasvavan nousi esiin erinomaisena mikrohistoriallisena dokumenttina, minäkin sitä käytin taannoin romaanitöissäni. Tilaisuus oli Tietokirjailijoiden järjestämä, olikohan Helsinki-seurakin jotenkin mukana.
     Sen verran ehdin katsella Valkokankaan Waltarianaa, että kuvitus on antoisaa ja kirja muutenkin runsaine sitaatteineen ja asiatietoinen hyvä lähdeteos. Waltari alkaa olla jo melko hyvin tutkittu ja kartoitettu, kun ensimmäinen väitöskirjakin tuli keväällä, mutta tieteellistä tutkiskelua vielä riittäisi. Pikkuvirhe, Kari (niillä minuakin on kiusattu): s. 13 Waltarin syntymäpäivä on 19.IX eikä 19.X. Katsotaan mitä muuta löytyy..

Maanantai 27.9.10
Palattu pikavierailulta Poznanista. Viikonloppu kesähelteisellä säällä vanhassa kauniissa kaupungissa oli hyvinkin antoisa.
     Syynä lähinnä se, että tyttäreni Alma on asunut ja opiskellut kaupungissa viime talven ja vetelee nyt tavaroitaan Suomeen. Autoimme hiukan. Tutustuimme opiskelijoitten asunto-oloihin Puolan sentään puolimiljoonaisessa kaupungissa. Almalla on huone tyypillisessä vuokrakasarmissa, jossa on yhteiskeittiö, hiililämmitys ja käytävän varrella samanlaisia huoneita. Omistaja asuu alakerrassa. Tyttö sanoo viihtyneensä mainiosti, tilava ja korkea huone, oma rauha, kavereita seinän takana, ei mitään turhaa. Vessa ja kylpyhyuone käytävällä, altaan kraana ei toimi, pytyn kansi irti. Ja silti henki korkealla.
     Täällä nuoret asuvat kuulemma vähintään kahden hengen huoneissa, joten Alman yksityisyys on pientä ylellisyyttä. Vuokra todella halpa. Romanttinen näköala pihalle. Rappukäytävä narisevine puuportaineen kuin Dostojevskin romaanista. Rämisevä raitsikkayhteys keskikaupungille. Täällä oppii joustavuutta ja suhteuttamaan asioita. Meidän neljän tähden hotellimme alkoi tuntua jotenkin siivottoman siistiltä.
     Saimme hyvän opastuksen, Alma osaa jo kieltä. Istuimme Raatihuoneentorilla terasseilla lämpimässä päivänpaisteessa, katselimme toisiaan pökkiviä pukkeja tornissa (kaupungin mekaaninen symboli), poikkesimme Adam Mickiewiczin yliopistossa (missä pidin Waltarin juhlavuoden ehkä innostavimman luennon toissa keväänä), ihailimme vuoden 1956 kansannousun muistomerkkiä sekä Biennalen taidetta vanhassa linnassa ja solahdimme vielä Wielka-teatteriin oopperan ensi-iltaan - Candide hyvin vapaasti Voltairen mukaan, viihteellistyyppiset sävelet Leonard Bernsteinin. Karvaasta satiirista oli kysymys, mutta kaikissa käänteissä emme pysyneet kärryillä.
     Sunnuntaiaamuna ehdimme vielä kirkkokierrokselle: näimme 900-luvulla rakennetun katedraalin, josta koko Puola alkoi, ja sen edessä oman paavi Johannes Paavali II:n lennokkaan näköispatsaan. Ihailin taas puolalaista kuvanveistoa ja monumenttien sanomaa: todellista voimaa ja näkemystä, jos vertaa suomalaisten muistomerkkien avuttomin vertauskuvin sopertavaan surkeuteen - Kekkosen lammikkoon, Rytin häkkyrään tai Relanderin möhkäleeseen.
     Vielä on mainittava upea barokkikirkko (Paris church) vanhan torin tuntumassa, sen tuhlailevampaa koristelua on enää vaikea kuvitella. Ihmisiä messussa, kirkot täynnä. Uskontojen voimaa ei kukaan voi kukistaa, Puolassa erityisen harras piirre. Katolisessa maassa on paljon hääasujen liikkeitä, häät edellytyksenä lähemmälle suhteelle vieläkin. Sukupuolineutraalista liitosta ei keskustella. Sen sijaan törmäsimme hasiksen vapauttamista vaativaan kulkueeseen.
     Puolan historia oli vahvasti esillä näyttelyin ja kuvakertomuksin katujen varsilla ja torilla: Solidaarisuus täyttää 30 vuotta. Vanhan linnan vaiheet kiinnostivat enemmän kuin itse taide, jota siellä esiteltiin. Mutta raskain hetki koettiin iltamyöhään torilla: Lech Poznan kärsi ilmeisen tärkeässä jalkapallo-ottelussa tappion 1-2. Huuto hyytyi terasseilla.
     Varsinainen seikkailu koettiin vasta paluumatkalla.
     Alma antoi junayhteyden sunnuntaina 12.28 jolla hyvin ehti Varsovaan (kolmisen tuntia), kun lento lähti vasta kahdeksalta illalla. Aikomuksena oli vielä istuskella jollain Chopin-penkillä Varsovan vanhassa keskuksessa. Menomatkalla ehdimme pistäytyä vain modernissa liikekeskuksessa aseman kupeella. Mutta junat tuottavat yllätyksiä myös Puolassa.
     Heti kärkeen oli taululla näkyvissä 60 minuutin myöhästymisilmoitus. Mikäs siinä, vetelehdittiin asemalla. Puolankielisiä kuulutuksia mumisi kovaäänisistä, kuka niistä selvän otti. Tunnin kuluttua ilmoitetulle laiturille porhalsi täyttä vauhtia pikajuna lännestä, veturi kohti itään. Siinä siis Varsovan juna, jonne tungoksessa painelimme. Mutta juna lähtikin takaisin länteen! Kondarin mukaan kohti Stechiniä, päinvastaiseen suuntaan kuin oli aikeemme. Kai se kuulutuksissa oli kerrottu, laituria vaihdettu tai muuta improvisoitua. Siis hyvää vauhtia tunti väärään suuntaan ja sieltä Krytzin pikkupysäkiltä lippu takaisin ja taas tunti odotusta Poznanissa. Aika alkoi huveta. Jos nyt lähtevä juna on ajallaan kello 19.11 Varsovassa, on vielä teoreettinen mahdollisuus ehtiä koneeseen 20.05. Ei ollut, juna myöhästyi puolisen tuntia. Taksikuskia on kiitettävä, harvoin olen kiitänyt semmoista vauhtia halki iltaisten katujen, päin punaisia ja väärillä kaistoilla kohti lentokenttää. Myöhästyimme täpärästi, veräjä juuri suljettiin kun huohotimme terminaaliin. Finnairin toimisto kiinni, palvelunumero ei vastannut, emme saaneet auttavaa yhteyttä suomalaiseen pelastusenkeliin. Kone nousi Helsinkiin ilman meitä.
     Tyydyttävä lentohotelliin, apeaan iltaan ja uuteen lentoon sateisena maanantaiaamuna. Matkakustannuksiin tuli kolmannes lisää. Vanhaa lohdutusta muistimme: kaikki mistä rahalla selviää on halpaa. Eikä ollut tänään mitään menoja. Ja tulihan luetuksi Raija Orasen uusi romaani, josta ensi kerralla.

Tiistai 28.9.10
Raija Orasen romaani Metsästäjän sydän on yllättävän hyvä kuten Vesa jo Hesarissakin totesi. Varsinkin alku vetää, Mannerheimin avioliitto Pietarissa saa kuvauksen, jollaista en muualla muista lukeneeni. Oikein uskottava fiasko, ymmärrettäviä myös syyt liittoon. Hjalmar Linderistä maalautuu räiskyvin värein muhkea renessanssihahmo, vaikka totta puhuen jatkuvat shamppanjajuhlat ja ylellisyyden kuvaukset ja paisuvan omaisuuden ihaileva hehkutus alkavat loppua kohti puuduttaa, mutta sittenhän onkin jo romahdus lähellä. Puolenvälin jälkeen yleisesti selostava, nopeasti etenevä kerronta menettää vähän lähikosketustaan. Tuttujen vaiheiden ohi kiidetään raisua laukkaa, mutta lukija ei ainakaan pääse väsähtämään, sen verran historia tarjoaa sytyttäviä ja surkeita tapahtumia. Kiintoisat henkilöt vain tuppaavat katoamaan liian etäisiksi tässä käänteiden mylläkässä.
     Romaani kiinnosti erityisesti senkin vuoksi, että käytin samaa aikakautta ja osaksi samaa aineistoa omassa isovanhempieni trilogiassa (Senaatin ratsumies, Ratsumiehen rakkaus ja Kuningasajatus Otavalta), mutta siinähän liikutaan etupäässä tavallisen poliisimiehen ja muutaman poliitikon sekä kyröläisen kansan parissa, vaikka Helsingin miljöö on sama, maaseutu kuvattu sanoisinko maan tasalta verrattuna Orasen loisteliaaseen ruukki- ja kartanomaailmaan.
     Kun tänään istahdettiin päivälliselle Sea Horseen Jyrki Iivosen kanssa, muistui vallankin hänelle mieleen, kuinka tulinen vallankumouksen papitar Oranen oli 70-luvulla Tampereen yliopistossa. Ja kuinka hurjan harppauksen hän onkaan tehnyt suurporvariston ja valkoisen kenraalin täysin antautuneeksi ihailijaksi. Mutta luistava ja varmaotteinen kirjailija, joka on näköjään tutkinut aiheensa perusteellisesti - mikä taas antaa mahdollisuuden ajoittain värikylläiseen liioitteluun, vai epäilenkö aiheetta?
     Jyrki tuli suoraan järjestämästään Puolustusministeriön tiedotustilaisuudesta, missä esiteltiin varusmiestemme tulevaisuuden suuntaukset: yleisöennätys kuulemma, mutta nettikeskustelu tähän saakka kielteistä. Kohta näen uutisista enemmän.
     Siinä se tulikin, pääuutisena. Varusmiesten palveluaikaa lyhennetään radikaalisti, mutta kansanarmeija säilyy näiden kaavausten mukaan entistä tehokkaampana. Kuulostaa paradoksilta. . Ydin on tietysti, että raha ei riitä. Komentaja Puheloinen antoi Maanpuolustuskurssin avajaisissa varoituksen, pyöreästi, eikä puheenjohtaja Siilasmaallakaan ollut kovin paljon konkreettista kerrottavaa. Keskustelua toivotaan. Tuossa on työryhmän mietintö, jonka Jyrki antoi. Täytynee tutkia näin vanhana sissiluutnanttina. Rauhanajan tuudittava leppeys voi olla suuri harha, kuten ilmenee Jukka Rislakin hiuksia nostattavasta kirjasta Paha sektori, joka on seuraavana lukulistalla.

Keskiviikko 29.9.10
Varusmiesten palveluajasta, sen lyhyydestä ja omasta armeijasta yleensä käy heti keskustelu. En pysty hahmottamaan muuta kuin halun ylläpitää vanhanmallista kansanarmeijaa vaikka supistettuna, mutta rivien välissä tihkuu tietty väliaikaisuuden tuntu. Johonkin suuntaan mennään, mutta vielä näiden siviilien esityksestä ei voi päätellä, kuinka sotilaat todellisen tarpeen määrittävät.
     Puolan kansalla on riittämiin kokemusta siitä, kuinka erilaiset armeijat, varsinkin vieraat, maata tuhoavat. Kova historia kuuluu Stanislaw Jerzy Lecin siistimättömissä mietelmissä, joita napsin sopivana matkaeväänä Siltalan julkaisemasta valikoimasta. Tänään täydennyksenä Rikhardinkadun kirjastossa oli puolalaisen aforismin ilta, puhujina harvan asiantuntijarivin parhaita: Jaakko Anhava, Martti Puukko ja Veikko Suvanto. Tupa ihan täynnä, katsos vain, aforismi ja kaiketi Puolakin kiinnostaa. Ei hullumpi ilta, Lecin inhimillisistä piirteistä kerrottiin - harvinaisen itsekeskeinen jopa kirjailijaksi. Ja kummasteltiin sitä, ettei Lecin 100-vuotismuisto herättänyt erityistä huomiota kotimaassakaan saati muualla. Puolalaiset ihmettelevät, kuinka muut kuin he itse voivat ymmärtää Leciä. Mutta täällä korostettiin hänen yleisinhimillisiä ajatuksiaan, ei vain poliittisia. Mutta nehän enemmän kiinnostavat kuten: Historia opettaa miten sitä pitää väärentää. Tai olikohan Lecin vai jonkun muun se, että terävimmälläkään satiirilla ei voi leikata leipää.
     Sain viimein sen Puola-yhdistysten liiton lehdenkin, jossa laaja juttu kevään 09 Poznanin luennostani. Hauskaa että se noin hyvin on otettu siellä vastaan.
     Tempaisin hyllystä myös Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo ja kuulin Almalta, että kyseessä on nyky-Puolan kiintoisimpia kertojia. Katsellaanpa. Alma rantautuu huomenna Gdanskin lautalla Vuosaaren satamaan.

Torstai 30.9.2010
Turussa oli Akatemian järjestämä keskustelu pääkirjastossa aiheesta: Mitä elämäkerroissa saa kertoa? Siitähän me yritimme jotakin juttua vääntää Martti Häikiön ja Maarit Leskelä-Kärjen kanssa, heillä tuoreet kokemukset Koskenniemen ja Aino Kallaksen vaiheilta. Aihe kiinnostaa edelleen, lisää tuoleja oli kannettava katsomoon.
     Häikiö oli kallistunut miettimään, missä määrin voimme kirjoittaa totuudenmukaisesti ihmisen elämästä ja työstä. Siinä onkin pohdittavaa. Risteilimme, otimme esimerkkejä uudesta ja vanhemmasta kirjallisuudesta. Pirjo Hiidenmaa johdatteli jäntevästi, yleisökin jotain heitteli. Eturivin rouvaa hiersi se, mistä löytäisi enää kohottavia esimerkkejä nuorisolle kasuavalle. Tässä jäimme hieman sanattomiksi. Onhan elämäkertojen alkumuoto ollut juuri ihannoiva, hagiografinen, mutta siitä on päästy todenmukaisempaan kuvaukseen, nyt vasta meilläkin anglosaksiseen julkisuusperiaatteeseen. Sensuuria ei kukaan meistä ollut kohdannut, mutta itsesensuuri voi joskus koputella. Eihän ketään nyt kannata varta vasten mustamaalatakaan, ei edes näissä ei-auktorisoiduissa elämäkerroissa.
     Tuttuja raiteita taisi keskustelumme käydä eikä valmiita vastauksia irtoa. On paljon keveitä pintakuvauksia, joita ei voi elämäkerroiksi nimetä. Kunnollinen dokumentoitu elämäkerta entistä vapaampien julkaisuperiaatteiden saattelemana on joka tapauksessa nousussa.
     Teimme Marjan kanssa pienen kierroksen Reijo Mäen hengessä Uuteen Apteekkiin Kukkoa kumoamaan, sitten pizzalle Dennikseen ja lopulta yömyssylle Rentoon, jossa Kaisa työskentelee ja ehti juuri meitä moikkaamaan vuoronsa päättyessä. Samassa talossa Yrjö Jylhä posautti itsensä hengiltä jouluna 1956. Majapaikkamme taas mainio Park hotelli, vanha tuttu vinttisalonki kaikkine mukavuuksineen.

Perjantai 1.10.10
Kirveltävän kaunis syyspäivä, kun ajelin ensin Kyröön ja edelleen Tampereelle. Marja jäi Turkuun jälkeläisiään katsomaan. Viehätyksessä kaikki kunnossa.
     Illalla oli Eino-klubin juhlaillalliset hotelli Tammerissa. Ai mikä ihmeen Eino-klubi? Vanhat teatteriveijarit Esko Raipia ja Seppo Mäki olivat todenneet, että on ikävää kun ei enää tapaa kavereita. Niin he perustivat yhdyssiteeksi tämän Eino-klubin, tietysti Salmelaisen mukaan. Juovat kahvia ja sauvakävelevät kuulemma säännöllisesti. Nyt kokosivat joukkoja Tammeriin vähän paremmille ryypyille.
     Innostuin liittymään joukkoon, kun kuulin ohjelmasta Rauli Lehtoselta. Päättelin että siellä vielä teatterihistorian siipi suhahtaa kuten kävikin. Puhujina Rauli itse ja toinen hieno herrasmies Evald Kampus, Tarton Vanemuine-teatterin maineikas dramaturgi. Heitähän oli mentävä kuulemaan, eikä petytty. Hersyviä puheenvuoroja! Sain paikan kunniapöydässä, Kampusin puolison Leili Kuusikin ja Eila Roineen välistä, vastapäätä Anja Räsänen, Mikko Hänninen sekä Rauli ja Helena.
     Intouduin keskustelemaan varsinkin Kampusin kanssa, tilaisuuksia kun harvoin tarjoutuu. Hän tuntui seuraavan ihmeen aktiivisesti Suomenkin kulttuurielämää. Erityisesti häntä inhottivat oopperaesitykset, joissa vanhat teokset kiskotaan teennäisesti nykypäivään. Harvoin ne onnistuvat. Kampukset olivat nähneet myös Sofi Oksasen Puhdistuksen Tartossa, kommentit vähemmän kiittäviä. Virossa ei pidetä kyseisestä teoksesta, olen ymmärtänyt. Myös Jaan Kaplinski on purevasti arvostellut Oksasta Viron historian väärennöksestä ja sen myymisestä sensaatiohakuisesti länteen. Toisaalta on kysymys kaunokirjallisesta teoksesta, joka ei kai tarjoudukaan todistukseksi historiasta. Mutta niinhän ihmiset tietysti eri puolilla maailmaa lukevat ja kokevat. Teoksen menestys jatkuu huimaavasti, kaiketi jo nelisenkymmenelle kielelle käännetty.
     Tammerin sali oli täynnä eläkkeellä olevia ja myös parhaassa vedossa olevia näyttelijöitä, näkyi siellä TT:n tuore Särkelä Heikki Nousiainenkin. Meidän pöydässä myös Tapani ja Tamara Perttu, tuttuja Sina Kujansuu ja Ari Kallio ja monia muita. Ideamies Raipia kävi välillä pokkaamassa Tampere-mitalin. Ei hullumpi idea koota yhteen teatterilaisia. Muistuivat mieleen taannoiset kamppaukset Tampereen teatterihistorioiden parissa, arkistojani penkoessani löysin jotain makaamaan jäänyttä ja Salmelaista koskevaa aineistoakin, jonka palautin samalla reisulla Työväen Teatteriin. En tunne enää kaipausta teatterin tutkimukseen, mutta tällaiset hengennostatukset ovat hauskoja muistutuksia.

Lauantai 2.10.10
Aamusumussa Helsinkiin, miltei vaarallisen tiheä huntu tiellä.
     Poikkesin Ailan luona Arkadiankadulla, siellä hilpeili päiväkirjansa julkaissut runoilija virkeän oloisena. Hesarissa Pertti kirjoitti Ailan kirjasta asiallisesti ja korrektisti, ehkä vähän innottomasti. Turkkarissa Kaisa Kurikka hehkutti huomattavasti enemmän, samoin Matti Kuusela Aamulehdessä. Arvostelumenestys näyttää hyvältä. Selasin kirjaa ensihätiin, huomasin että toimittaja Anna-Liisa Haavikko on sieltä täältä vähän sievistellyt Ailan turskia sanontaa ja jättänyt jotakin pois, hienovaraisesti tietysti. Minä siteerasin elämäkerrassani alkuperäistä päiväkirjaa uskollisesti, semmoisena kuin sanat olivat kirjoittajalta lehdille pudonneet. Tutkittava tätä versiota tarkemmin kunhan ehdin.
     Oli näet paineltava vielä yksille illallisille, nyt Kämpiin, minne kokoontui WSOY:n kirjailijoita. Aila ei jaksanut lähteä, mikä oli pettymys, olisin saanut hänet vaikka pöytädaamikseni. Mutta tietokirjoista vastaava Mari Wärri hoiteli iltaseuraa oikein hauskasti, ja sanailihan siinä pöydässä savolaiskaksikko Lasse Lehtinen-Jukka Parkkinenkin joten ikävä ei tullut. Liisa Keltikangas-Järvinen selvitti toiselta puoleltani sosiaalisten taitojen ilmenemismuotoja meillä ja muualla. Saatoin toivottaa hänen kavaljeerilleen, vanhalle koulukaverille Eero Huoviselle onnea, vapautta, iloa ja elämyksiä. "Mitä näistä eniten", tiukkasi Eero. Iloa! ilman muuta.
     Palkintoja jaettiin (Aila sai poissaolevana) ja hyviä puheita pidettiin. Anna Baijars kävi rohkeasti härkiä sarvista ja tunnusti kipeät kysymykset, mutta myös kestävän rakkautensa kirjoihin. Paavo Hohti ja Matti Klinge (palkittu hänkin, syystä kyllä) maalailivat kauniisti Werner Söderströmin (täyttäisi 150 vuotta) elämää ja kustannushistoriaa vähän laajemminkin kuin tästä päivästä... Kirjailijat istuivat kiltisti pöydissä, pokkasivat palkintonsa ja kävivät korkeintaan tupakkatauoilla haukkumassa kustantajan riistäjänotteita, hyvin syöneinä ja juoneina.
     Tämä kaikki vaikutti minuun niin, että seuraavana päivänä tartuin Kai Häggmanin Södikan historian ensimmäiseen osaan ja luin sitä ihan järjestelmällisesti toistasataa sivua ja huomasin hyvinkin hyödylliseksi teokseksi Juhani Ahoa ajatellen, niin keskeinen kirjailija hän oli yhtiön alkuvaiheissa ja myöhemminkin.
     Mutta Kämpin illalliset jatkuivat siis iloisesti baarin puolella Mari Wärrin jatkaessa huolehtivaa ja anteliasta emännyyttään. Astelin yössä kotiin enkä suuremmin edes horjuen.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

ia. Muistuivat mieleen taannoiset kamppaukset Tampereen teatterihistorioiden parissa, arkistojani penkoessani löysin jotain makaamaan jäänyttä ja Salmelaista koskevaa aineistoakin, jonka palautin samalla reisulla Työväen Teatteriin. En tunne enää kaipausta teatterin tutkimukseen, mutta tällaiset hengennostatukset ovat hauskoja muistutuksia.

Lauantai 2.10.10
Aamusumussa Helsinkiin, miltei vaarallisen tiheä huntu tiellä.
     Poikkesin Ailan luona Arkadiankadulla, siellä hilpeili päiväkirjansa julkaissut runoilija virkeän oloisena. Hesarissa Pertti kirjoitti Ailan kirjasta asiallisesti ja korrektisti, ehkä vähän innottomasti. Turkkarissa Kaisa Kurikka hehkutti huomattavasti enemmän, samoin Matti Kuusela Aamulehdessä. Arvostelumenestys näyttää hyvältä. Selasin kirjaa ensihätiin, huomasin että toimittaja Anna-Liisa Haavikko on sieltä täältä vähän sievistellyt Ailan turskia sanontaa ja jättänyt jotakin pois, hienovaraisesti tietysti. Minä siteerasin elämäkerrassani alkuperäistä päiväkirjaa uskollisesti, semmoisena kuin sanat olivat kirjoittajalta lehdille pudonneet. Tutkittava tätä versiota tarkemmin kunhan ehdin.
     Oli näet paineltava vielä yksille illallisille, nyt Kämpiin, minne kokoontui WSOY:n kirjailijoita. Aila ei jaksanut lähteä, mikä oli pettymys, olisin saanut hänet vaikka pöytädaamikseni. Mutta tietokirjoista vastaava Mari Wärri hoiteli iltaseuraa oikein hauskasti, ja sanailihan siinä pöydässä savolaiskaksikko Lasse Lehtinen-Jukka Parkkinenkin joten ikävä ei tullut. Liisa Keltikangas-Järvinen selvitti toiselta puoleltani sosiaalisten taitojen ilmenemismuotoja meillä ja muualla. Saatoin toivottaa hänen kavaljeerilleen, vanhalle koulukaverille Eero Huoviselle onnea, vapautta, iloa ja elämyksiä. "Mitä näistä eniten", tiukkasi Eero. Iloa! ilman muuta.
     Palkintoja jaettiin (Aila sai poissaolevana) ja hyviä puheita pidettiin. Anna Baijars kävi rohkeasti härkiä sarvista ja tunnusti kipeät kysymykset, mutta myös kestävän rakkautensa kirjoihin. Paavo Hohti ja Matti Klinge (palkittu hänkin, syystä kyllä) maalailivat kauniisti Werner Söderströmin (täyttäisi 150 vuotta) elämää ja kustannushistoriaa vähän laajemminkin kuin tästä päivästä... Kirjailijat istuivat kiltisti pöydissä, pokkasivat palkintonsa ja kävivät korkeintaan tupakkatauoilla haukkumassa kustantajan riistäjänotteita, hyvin syöneinä ja juoneina.
     Tämä kaikki vaikutti minuun niin, että seuraavana päivänä tartuin Kai Häggmanin Södikan historian ensimmäiseen osaan ja luin sitä ihan järjestelmällisesti toistasataa sivua ja huomasin hyvinkin hyödylliseksi teokseksi Juhani Ahoa ajatellen, niin keskeinen kirjailija hän oli yhtiön alkuvaiheissa ja myöhemminkin.
     Mutta Kämpin illalliset jatkuivat siis iloisesti baarin puolella Mari Wärrin jatkaessa huolehtivaa ja anteliasta emännyyttään. Astelin yössä kotiin enkä suuremmin edes horjuen.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute