Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Torstai 1.9.11
Alkaakin tyylipuhtaasti tämä syksy: vettä vihmoo ja suorastaan putoaa, tuuli vinkuu ja keltaiset lehdet lentävät vaakasuoraan. Hienoa että kalenteri on alkanut pitää kutinsa: talvi oli oikea talvi, kesä oikea kesä ja syksykin näyttää heti luontonsa.
     Tyydytin julkisuudenkipeyttäni antamalla haastattelun Hämeenkyrön Sanomille Juhani Ahosta; nuori valpas toimittaja tuntui jopa kiinnostuvan aiheesta. Sama lehti julkistaa, että Myllykolun uuden kauden avausnäytelmä ensi suvena on nuoruuteni lapsi Myllykolun Eemeli - mikäs sinne paremmin sopisikaan.
     Keihäänheiton alennustila alkoi jo surun ohella huvittaa. Ja sitten asiaan:

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. TT-Frenckell, ohjaus Tommi Auvisen, lavastus Marjatta Kuivaston, puvut Maiju Veijalaisen.
     Pitkästä aikaa Tampereen Teatterin ensi-illassa, lämmin vastaanotto, tuntui kuin kotiin tulisin. Erityisenä ilona erinomainen esitys.
     Muistan kaukaa tämän jutun kuunnelmana, taisi olla Holger Salin, joka väkevästi tulkitsi Lennien roolin. Steinbeckin kertomuksenkin lienen lukenut. Silti tämän katseli nyt ikään kuin uutena.
     Vanha tarina ei ole menettänyt mitään terästään, päinvastoin tehostunut. Auvinen ohjaa jäntevästi, harkituin tauoin, intensiivisesti. Hänellä on käytössä vahva mieskaarti. Pääpari ei voisi olla paremmissa käsissä. Ola Tuomisen George on karskin suojelevassa asenteessaan tarkka työ. Hän on verisen tosissaan ja joutuu vuoroin kätkemään, vuoroin nostamaan, tietoisilla haaveilla pehmustamaan jalon ymmärryksensä. Ville Majamaa Lennien osassa on jättiyllätys: läpeensä tutkittu, viimeistä elettä myöten riipaisevasti tulkittu lempeä voimamies, autistinen luonnonlapsi, todellinen luonnerooli, joka syvenee hyvyyden ja pahuuden viattomaksi rajapylvääksi. Missä välissä Majamaa on näin päässyt kehittymään ja syvenemään, kun muistamme hänet takavuosina letkeänä koomikkona Ikaalisten kylpyläteatterissa.
     Esitys huokuu muutenkin verevää äijäenergiaa, lähinnä Ilpo Hakalan, Kake Aunesnevan ja Mikko Hännisen hahmoissa. Tällaisia ei enää usein tapaa villisti nuortuvissa teattereissa. Lauhkeaa kohtalonomaisuutta tuo mukaan Esa Latva-Äijön syrjäytynyt siivooja, kipinää ja hermoa Curley (Risto Korhonen) ja Koukku (Ahmed Issa, aito hahmo), täydennyksenä Markku Thuren tyhjännauraja. Jannastiina Hakalan osaksi lankeaa olla tässä maskuliinisuuden sähköistämässä ilmapiirissä ainoa nainen, viettelevä tietysti. Koira näytteli asiallisesti.
     Tarina on lavaa saavutukselta? (Sitä paitsi näin ei voi enää edes ajatella.)
     Lehteä lukemalla alkoi tuntua, että kirjallisuuden Finlandia on jo jaettu, niin voimallisen esittelyn Jari Tervon romaani saa Hesarissa. Mutta Aamulehden naiskriitikko onkin huomattavasti varautuneempi, suorastaan nyrpeä. Siis kirja on itse luettava.
     Kari Hotakaisen Jumalan sana tulikin syysflunssassa luetuksi: alkaa lupaavasti, tuntuu fiksulta, sisältää hauskaa ja terävää sanailua Hotakaisen tapaan – mutta pitkittyy ja vesittyy ihan liiaksi. Tästä olisi tiivistämällä saanut tehokkaan laajan novellin Haavikon malliin, mutta sellaistahan on vaikeampi markkinoida. Kirjoittaja venyttää juttua lennokkailla (kvasi)filosofisilla mietteillä, joista varsinkin kursivoidut ohitin nopeasti, samoin tajunnanvirran ja unien passukset. Sitä paitsi alkoi tuntua, ettei kova talousmaailman johtaja voi olla noin sekopäinen ja pehmeä lopultakaan; näissä on aina kirjailijan omia pehmytpohjaisia fantasioita. Finaali ei pitkän odotuksen jälkeen vakuuta. Autonkuljettaja Armas ja vanhan ajan johtaja Ukko ovat kiitollisia henkilöhahmoja, tosin kliseisiä, ennenkin kuvattuja, mutta edustavia. Tv-toimittaja oli lauhkea ulkokohtainen pikavetäisy eikä kuskin tytär oikein jaksanut kiinnostaa. Tässä kaikessa oli kapean hyvän idean liikaa levitystahtoa. Mutta rahan liikkeistä Hotakainen kirjoittaa oivaltavasti, hienoa sinänsä että kirjailijat (myös Karo Hämäläinen) ovat pelottomasti tarttuneet talouselämän kuvioihin, jotka nyt maailmaa hallitsevat.

Sunnuntai 4.9.11
Luojan kiitos kisat päättyvät, vaikka niistä on ollut se siunaus, että tällainen aamuvarhainen kuhkija on saanut ajankulua jopa alkuerien ja karsintojen katselusta. Suomi pyyhkäistiin niin tyystin kartalta, että tuntuu omituiselta ajatella EM-kisoja ensi vuonna Helsingissä. Asenneko kohdallaan?
     Tampereen Työväen Teatterin 110-vuotisjuhla näkyy juhlitun. Kahdella edellisellä kerralla olin mukana, ensin valmistui 1991 teatterin historian ensimmäinen osa ja 2001 sitten kolmas. Tuli sellainenkin möhkäle huhkituksi, nyt näyttävät sentään käyttäneen teoksen tietoja juhlanäytelmän ylikookkaassa ohjelmalehtisessä. Olen samaa mieltä kuin perjantainen vierustoveri Raija-Sinikka Rantala, että ohjelmalehtisen täytyy mahtua miehen takin taskuun
     Sinänsä oli turvallista katsella Anna Liisaa, kun seurassamme olivat sekä pääosan esittäjän äiti että Minna Canthin seuran puheenjohtaja. Tulimme sopivasti informoiduiksi, tosin äiti jäävinä pidättyi tyttären suorituksen arvioinnista. Hesarin ja Aamulehden arvostelut menevät samaan suuntaan kuin omat aatokseni, tosin Anne Välinoro pitää Teija Auvisen ruumillistamaa Minnaa luontevana ratkaisuna. Mutta hänestäkin näin suuri koneisto uhkaa peittää tarinan. Lauri Meri havaitsee kiintoisasti, että esityksestä on häivytetty Anna Liisan kristillinen kilvoittelu. Se ei ikään kuin kuulu tähän aikaan, ja siihen liittyy Johanneksen viimeisen tärkeän repliikin poistaminen. Tähän ja ehkä entiseenkin aikaan liittyi sitten seksuaalisen kiihkon alleviivaus koko kyläyhteisössä, joka voisi selittää ja hyvittää Anna Liisan teon vai kuinka.
     Oma lukunsa on Hannu Lindholmin lavastus, jossa Aimo Kanervan maalauksia muistuttava kuusimetsä puhuttelee symboliikallaan. Eräässä kohdassa Anna Liisa työntää kuusikkoa taaemmas, varsin puhutteleva oivallus. Puolukkaämpärin kierrätystä en huomannut pitää niin loistavana ideana kuin Lauri.
     Retkeilin sen sijaan sienikori käsivarrella Myllykoluun, vähän oli taas edistytty rakennustöissä. Vieläkin huokaisen, että paikan perustunnelma näyttää sittenkin säilyvän näissä mullistuksissa. Hienoa työtä siellä tehdään, toivottavasti ehditään valmiiksi ensi kesään. Jaakko Väre lennätti jo näytelmäsopimuksen eilen allekirjoitettavaksi.

Maanantai 5.9.11
Jälkihiki ravistelee reippaasti urheilua, elävämpää keskustelua usein kuin kulttuurin tai politiikan saroilla. Hauska on katsella Kaj Kunnaksen aitoa innostusta, tällä kerralla hänen omatekoista visualisointia ja statistiikkaansa. Yleisurheilun madonluvut kuultiin.
     Tampereella puheltiin teatteriasioita Reino Braggen kanssa, juhlia ja ensi-iltoja puitiin. Uusia ideoitakin tuli heitellyksi. Reiskan mielestä muuan ”proffan” hahmo Helsingin musikaalissa on ”riemastuttava” - uskoiskohan tuota. Kokonaisuutena ei kuulemma kehumista. Samaa sanoi Raija-Sinikka: ainoa väriläiskä muuten kuolettavassa esityksessä. Mutta monet lähettävät myös loukkaantuneita ja lämpimästi sympatisoivia terveisiä. Miten taas tällaiseen aallokkoon olen tahtomattani joutunut.
     Francon aika jatkuu uusin jaksoin, nyt on Gaudillon kuolema jo miltei käsillä ja aikakausi rajusti vaihtumassa. Ihmeen intensiivisesti osaavat tuon hermostuneen jännityksen sirotella koko henkilögalleriaan ja ajankuviin.

Tiistai 6.9.11
Riihimäellä näen ensimmäiset lämpimäiset Aho-kirjastani Naisten mies ja aatteiden. Apollossa aterioidaan ja kauppaoppilaitoksen auditoriossa on Samuli Parosen seuran järjestämä tilaisuus, jossa jutustelemme entisen oppilaani Erkki Löfbergin kanssa aiheesta varsin monipuolisesti. Kuulijoita ei ole ylen runsaasti, mutta kirjoja menee sentään kaupaksi kymmenkunta. Rauhallinen aloitus Aho-kiertueelle. Kirja näyttää hyvältä, tuon kappaleen voittosaaliina Marjalle Sepänkadulle.
     Suomi häviää odotetusti Hollannille stadikalla. Talousongelmat Euroopassa syvenevät. Paavo Väyryselle ei löydy kilpailijaa. Maailma silti paikoillaan.

Keskiviikko 7.9.11
Odotettu päivä, kirjan julkistaminen.
     Alettiin Ahon patsaalla Satu-Lotta Peltolan kanssa, puhelin pätkän TV1:n uutisiin (jota ei kyllä illalla tullutkaan) siinä tuulessa ja auringon kilossa. Kiva paikka sinänsä, patsas sitten paljastetaan uudelleen ensi maanantaina klo 11. Sekin hupaisa idea.
     Tilaisuus WSOY:n salongissa meni käsittääkseni niin hyvin kuin oli mahdollista. Ilta-Sanomien toimittaja vähän ilakoi vielä Katrin musikaalin mainingeilla, mutta kirjastakin puhuttiin. Omaan puheenvuorooni olin miltei tyytyväinen, ja suuri ilo oli Bénédicte Villainin saapuminen tilaisuuteen suoraan Pariisista ja hänen hauska, henkevä puheenvuoronsa Ahon Yksin –teoksen ranskantamisesta. Teatteri Avoimet Ovet esitti tilaisuuteen erinomaisen sopivan katkelman tulossa olevasta näytelmästä Raudanluja rakkaus. Hieno kokonaisuus. Skoolattiin päälle kuohuviiniä ja seurusteltiin salongissa pitkä tovi. Sari ja Anna pitivät kauniit puheet, ja hauska oli nähdä paikalla Ahon tuntijoita Juhani Niemi, Matti Klinge, Pekka Tarkka, Juhani Salokannel, Jyrki Nummikin, jonka odotettavissa oleva kritiikki ei paljon toiveita herätä, sen verran kun miehen lähtökohtia tässä tunnen.
     Illalla vielä käväistiin tuossa nurkan takana Isossa Ankkurissa, missä Eino Leinon Seura vietti Punavuori-iltaa lauluja ja pakinoita kuunnellen. Katarina ja Jarkko Eskolan seurassa humautimme vielä jonkin lasillisen, minkä jälkeen painuimme ansaitulle levolle.
     Onnellinen päivä, mutta odotetaas huomisaamuun.

Torstai 8.9.11
Jyrki Nummen arvostelu Hesarissa on yllätyksetön ja odotusten mukainen käyttääkseni hänen omia ilmaisujaan. Juuri näin hänen piti kopeasti ja paremmin tietävästi kirjoittaa.
     Tietysti on harmillista, että kirjani ei vastaa juuri hänen asettamiinsa kysymyksiin. Elämäkerta on edelleen siellä tiedeyhteisössä punainen vaate. Kaikki kosketus elävään kirjailijaan kauhistaa, vain tekstien seurustelu sallitaan.
     Oudoksuin silti ivan säilää ja vääriä väitteitä, joita Nummi hyökkäyksessään käyttelee. En tosiaankaan ”hauku” Koskimiehen jälkeisiä tutkijoita, vaan käsittelen kunnioittavasti opettajani Kai Laitisen ja kaverieni Juhani Niemen ja Pertti Lassilan tulkintoja. Aineistoni on enimmältä peräisin Antti J. Ahon rikkaasta elämäkerrasta ja runsaasta kirjeenvaihdosta, ei niinkään toisilta tutkijoilta.
     Outoa on sekin, että Nummi ei esittele kirjani sisältöä, ei sanallakaan edes Ahon ulkomaista vastaanottoa, jossa sentään on laajasti uutta tietoa. Tärkeämpää oli valita otolliset tölväysten kohteet. Enkä ymmärrä sitäkään, että sortovuosien historia pitäisi joka kirjassa aina uudelleen kerrata.
     Niputtamalla yhteen kolme kirjoittajaa ei yleensä tulee hyvää kritiikkiä, ei tässäkään tapauksessa. Käsittely jää hajanaiseksi, mutta heitot sentään erottuvat. Se selviää, että kukaan ei tunnu professsorille kelpaavan.

Tämän jälkeen oli kohentavaa lukea Matti Kuuselan raikas arvio Aamulehdestä. Kuuselalla ei ole mitään oppituolin valjaita niskassaan eikä omaa lehmää ojassa muutenkaan. Hän kirjoittaa valistuneen lukijan vilpittömän arvostelun. Hänen kaltaisilleen vapaille lukijoille kirjani on kirjoitettu.
     Kuusela toteaa, että palautan Juhani Ahon komeasti elämään ja herätän hänet ”kirjallisesta horroksesta”. Jutussa on useita mairittelevia toteamuksia, enkä malta olla lainaamatta sen loppukappaletta:
     ”Rajala kirjoittaa elävästi ja vivahteikkaasti. Melkein tekisi mieli sanoa: parasta tämän päivän suomea.”
     Onko tämmöisen jälkeen mitään syytä surra Nummen tarkoituksellista teilausta. Ehkä näin ristiriitainen vastaanotto onkin paras osoitus kirjan elävyydestä.

Tuulettuneissa tunnelmissa vedin Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan kokouksen, joka eteni rivakasti ja ratkaisi jo ensi kesän teeman. Sen jälkeen käytiin vielä avaamassa Juhani Ahon ensipainosten ja Raimo Sallisen lastuihin tekemän erinomaisen kuvituksen näyttelyä Kansalliskirjastossa. Sallisen luomat henkilöhahmot osuvat usein riemastuttavasti yksiin lastujen tarjoamien lukuelämysten kanssa. Näyttelyä kannattaa vielä katsastaa uudemman kerran, se on auki ensi tammikuuhun saakka.

Perjantai 9.9.11
Vähän löysempi päivä tähän väliin.
     Iltapäivällä tapaan vielä Bénédicte Villainin Aalto-kahvilassa Akateemisessa, nautimme lasilliset Ahon ja Yksin-ranskannoksen kunniaksi ja jäämme odottelemaan sen julkistamisjuhlaa Pariisissa. Mahtaako toteutua Bénédicten huimapäinen ennustus, että siitä tulee bestseller Ranskassa, tuskin sentään. Mutta kirjallisten piirien suosikki voi tulla, ja pariisilaisia saattaa kiinnostaa, kuinka kaukaisen Pohjolan mies heidän kaupunkiaan 122 vuotta sitten mitteli.
     Sitten laskeuduttiin Kohtauspaikalle, missä talon johtaja Annamari Arrakoski-Engardt haastatteli iloisesti tästä Naisten miehestä. Kuulijoita kaupassa sopivasti, jonoakin riitti signeeraukseen. Sunnuntaina on muuten kaksinkertainen merkkipäivä: sekä Ahon 150-vuotispäivä että New Yorkin kaksoistornien 10-vuotismuistopäivä. Molempia Kohtaamispaikalla muistettiin.
     Heitimme vaihteeksi nautiskelun puolelle Marjan kanssa, käväisimme Kämpissä, Ahon Jussin kantapaikassa, ja siitä liukenimme Maximiin katsomaan Woody Allenin leffaa Midnight in Paris. Hyvin sympaattinen ja viehkeä sukellus Pariisin aikakausiin, 20-luvulle ja kultaiselle kaudelle, ristikkäin nykypäivää, hauskasti kehitelty. Mutta ihan lentoon leffa ei lähtenyt, vähän vaimea ja loiva, puuttui Allenin entistä sähäkkyyttä, mutta ihastuttava silti kaiken kaikkiaan. Kulttuurihistoriaa hyvä tuntea, jotta ilahtuu tuttujen tyyppien kohtaamisesta.
     Suomi näytti johtavan miesten ottelua Ruotsia vastaan, naiset alakynnessä. Ja Väyrynen se on siis sittenkin! Karlssonilla Hesarissa aamulla täysosumakuva aiheesta. Nyt levättävä viikonlopun koitoksiin.

Lauantai 10.9.11
Aamulla kiidettävä Pasilaan Radiotalon studioon, missä Nicholas Wancke hioi kynsiään aamutv:n haastattelijana. Tämä tuli nyt hyvin sopivaan saumaan, saatoin sanoa jotakin myös Aho-kirjani sisällöstä, joka Hesarin arviossa peittyi. Wancke on välitön, asiaan perehtynyt ja tilaa antava haastattelija, kuvitus seurasi kuulemma juttua havainnollisesti.
     Myötätuntoisesti tervehdin Mari Kiviniemeä, joka saapui samaan studioon Petri Kejosen tentattavaksi. Vaikeampi hänen on tilanteessaan sanojaan asetella kuin minun jostakin kirjallisesta klassikosta.
     Ihmeen aurinkoinen ja lämmin syyspäivä! Kävin torilta hakemasssa puolukoita ja nautin meren partaan välkehtivästä tunnelmasta.
     Sitten pimeään leffateatteriin, Orioniin, missä messuttiin Nyrki Tapiovaara -seminaaria (100 vuotta syntymästä). Oli määräni kertoa Tapiovaaran Juha-elokuvan taustasta. Sen teinkin, ja päälle katsottiin se alkuperäinen elokuva vähän himmeänä kopiona, jonka äänitys oli osin kelvoton. Mutta hyvin erottui Tapiovaaran uutta luova, autenttista tuntumaa etsivä intentio. Laahaavaksi kerronta jäi, mutta nähtiinpä komeita koskikuvia Kuusamosta, Shemeikan koristeellinen hahmo ja Irma Seikkulan elävää ilmehdintää.
     Eikä nytkään väliä jäänyt, sillä kotikadultamme Lilja Kainulainen ja tyttärensä Nina noutivat meidät ystävällisesti Rodolfoon syömään. Herkullisen aterian rohkaisemina suuntasimme viimein sinne Kaupunginteatteriin katsomaan musikaalia, joka kertoi meille kaikille verraten tutusta laulutähdestä. Mitä kaikkea esityksestä ajattelimme ja puhuimme, jääköön toiseen kertaan. Emme ratkenneet vuolaisiin kiitoksiin, vaikka Sanna Majuri kauniisti laulaa. Mutta sen nyt voi sanoa, että pintapuolisen ja pitkäveteisen alkujakson jälkeen toinen puoliaika hieman terästi tunnelmaamme. Jotain väriä sentään tuli tarinaan, reipasta menoa, eikä niin paha tämä professorinkaan hahmo kuin olisi voinut ennakkotietojen perusteella kuvitella. Hyvä Arffman.
     Tapasimme Michael ja Hannele Branchin, jotka kiittivät aamun tv-juttuani. Hekin musikaalia katsomassa! Muistan kuinka yliopiston esimieheni Michael kommentoi aikanaan Lontoon kaudellani West Endin loistavia musikaaleja, joita kävin katsomassa: real shit! Mitä lie miettinyt tästä, eipä kertonut. Muuan katsoja sanoi ulko-ovella: ”On se onni että Suomessa on sentään yksi hyvä ihminen.”
     Tallenteesta näimme, että Satu-Lotta Peltolan tekemä väläys Ahon patsaalta oli kuin olikin iltauutisissa. Samaan vetoon katsoimme sen Petterin dokumentin Lastuja: paljon hienoa ja arvokasta aineistoa, oivallustakin, mutta liian ahdettu, liian suuren kulttuurilohkareen nielaiseva, satunnaisesti siirtyilevä, todella vapaalla tunteella tehty. Keskitys olisi parantanut hyvää yritystä. Pari kuvaerehdystä tullut kiireessä: Vieremän pappila pro Iisalmen ja sen edustan ryhmäkuva Tuusulan yhteydessä. Mitä pienistä.
     Olipa Aho- juhlan aattopäivä, aika ahdettu myös omalta kohdaltamme.

Sunnuntai 11.9.11
Juhani Ahon juhlapäivä ja kaksoistornien muistopäivä, päivä täynnä latausta.
     Miten ihmeellisen kesähelteen Aho auringon palvojana meille hellitti! Aamulla kävelimme Kaivarissa ja joimme kymmenkahvit Ursulassa, aivan satumainen tunnelma. Jussin patsasta tervehdimme, ei näkynyt kukkia Ahon seuralta, mutta pian paikalle tulikin Marjatta Ormio, Kalle Brofeldtin jälkeläinen, tuomaan suuren keltaisen krysanteemin sukulaissedän jalustalle.
     Valmistauduimme sitten Ahon pääjuhlaan. Menomatkalla poikkesimme Aholaan: kauniisti lehditetty museo, pylväätkin koristeltu, bussi Ylä-Savosta, ihmisiä pihamaalla, opas pitkässä mekossaan vastassa. Juhlavaa tosiaan.
     Pääjuhla Järvenpää-talossa, Juhani Ahon nimikkosali tuli täpötäyteen parveketta myöten. Kulttuurijohtaja Kalle Jämsen avasi tilaisuuden, Järvenpään Mieslaulajat kajautti todella komeasti Kiven, Erkon ja Leinon teksteihin sävellettyjä lauluja, ja sitten ryhdyttiin paneeliin. Minulla puheenjohtajana oli onni saada hyvät keskustelijat mukaan: Tuula Uusi-Hallila, Mikael Pentikäinen ja Tommi Melender. Kolmikko edusti Ahon eri toiminnan aloja monitahoisesti, joten keskustelustakin tuli liikkuva. Tarjosin kolmea tasoa: Ahon käyttöön ottamat julkaisukanavat ja välineet suhteessa nykypäivän innovaatioihin, nostalgia contra uudet keksinnöt sekä Ahon sovitteleva, rauhantahtoinen katsomus vaikkapa kaksoistornien varjossa – olisiko sillä enää käyttöä nykymaailman ja Suomen konflikteissa? Epäröiden tahdottiin siihenkin uskoa, hyvin tarttuivat täkyihin, ja voitiin todeta klassikon elävän keskuudessamme.
     Ville Mustonen esitti hyvin Ahon ehkä kuuluisimman lastun Katajainen kansani, ja Juhani Ahon Seura toimitti lahjoituksen Järvenpään kaupungille. Aholan museo on kaupungilla vuokralla seuraavat 50 vuotta.
     Kirjojani meni kaupaksi solkenaan ja vetelin omistuksia kynä kuumana. Jukka-Pekka Pietiäinen veti minut sitten kabinettiin Bibliofiilisen Seuran jatkokeskusteluun kirjasta ja johtikin sen iskevästi ja hyvin tiedoin, oli poika ehtinyt kirjan lukeakin. Entinen valtiosihteeri Risto Volanen ja muutama kirjanystävä ja valpas äidinkielen opettaja osallistuivat vilkkaaseen keskusteluun, missä kirjaa sekä tuuletettiin että joiltain aatehistorian osilta arvosteltiin. Neljä tuntia humahti putkeensa.
     Raukeina, onnellisina ajelimme Marjan kanssa kotiin ja katsoimme mielemme tyhjennykseksi Simon Stahon elokuvan Taivaan sydän, hienosti näytelty bergmanilainen avioliittokuvaus. Uni ei heti tullut, päivän tapaukset pyörivät päässä.

Maanantai 12.9.11
Hauska tapahtuma aamupäivällä: Juhani Ahon patsas paljastettiin uudelleen.
     Tosin patsas otti aloitteen ja paljasti itse itsensä tasan kello 11, jolloin tilaisuuden piti alkaa: kangas valahti tuulessa Jussin harteilta, ja siinä hän juhlayleisöä vapain päin tervehti.
     Ahon pojantyttärenpoika Jussi Brofeldt oli idean isä ja esitti suvun tervehdyksen. Pääjärjestäjä oli kaupunginkirjasto, mukana kustantajat ja muita tahoja. Ahon seuraa taas vähän kaivattiin, mutta muut laskivat senkin edestä kukkia patsaalle. Pidin pienen juhlapuheen lähinnä Ahon perheen kokemuksista sinä aikana 1911-1919, kun he asuivat viereisen talon yläkerrassa. Harvalla patsaalla on niin luontainen paikka kuin tällä. Jussin, Vennyn, Leinon ja Topeliuksen näyttämölliset hahmot toivat lisää visuaalista väriä tilaisuuteen, samoin kuohuviinitarjoilu.
     Saatoin myös muistella, kuinka osuin lukiolaisena paikalle jo tasan 50 vuotta sitten, jolloin patsas ensimmäisen kerran paljastettiin. Jussi Brofeldt oli kuulemma samassa tilaisuudessa – lastenvaunuissa. Presidentti Kekkonen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan ja tri Vilho Suomi piti paljastuspuheen, jota Hesari tänään ilahduttavasti referoikin. Nykyinen presidentti on Ahon juhlavuoden suojelija, mutta ei ole toistaiseksi ehtinyt tilaisuuksiin, varmaan hän suojelee hengessään sieltä Mäntyniemestä.
     Nautimme lounaan Olive’s ravintolassa, erityinen ilo oli tutustua rouva Seija Hanssoniin, joka nyt asuu Ahojen entistä kerrosta Armfeltintiellä. Sään säätäjä oli puolellamme: tuskin päästiin lounaan alkuun, kun puhkesi rankkasade.
     Illalla vielä painelin Espoon Matinkylään Ison Omenan kauppakolossiin, jonka kirjastossa oli vilkas tilaisuus kirjani merkeissä: väkeä hämmentävän paljon, hyviä kysymyksiä. Kirjaa myytiinkin. Serkkuni ja suvun vanhin Jukka oli Anitan kanssa paikalla, myös Ulla ja Kaija ovat aktiivisesti kipaisseet Aho-tilaisuuksiin. Ex-pääjohtaja Pekka Tuomisto osti kaksi kirjaa, hyvin alkaa mennä.
     Francon aika pui Gaudillon kuoleman jälkeistä sekasortoa ja demokratian vaivalloista, silti ihmeen tyyntä syntyä Espanjassa dokumentaarisin keinoin.

Tiistai 13.9.11
No joo, Jyrki Nummi jatkaa jotensakin kiihtynyttä hyökkäilyä kirjaani vastaan Hesarissa. Olenko anonut elämäkerralle suojaa kritiikiltä? En todella, mutta pari väärää väitettään olen oikaissut. Nyt niitä tulee lisää. Jos viittaan vain lyhyesti uusimpaan tutkimukseen, ei se tarkoita, etten tunne sitä. Olen lukenut läpi jopa Nummen paksun kirjan Aika Pariisissa (2002), mutta siitä ei elämäkerran kannalta paljon herunut. Kehuin sen kunnioitettavaa oppineisuutta.
     Toiseksi voihan olla, että Ahon teosten ulkomainen vastaanotto on Nummelle perin juurin tuttua, mutta itse en havainnut sitä missään kunnolla käsitellyn. Nobel-ehdokkuuteen on aiemmin vain yleisesti viitattu, tässä käyn läpi sen eri vaiheet ja ehdokkuuden vaihtelut, niiden syyt. Ei mitään uutta, kuittaa Nummi vedoten Kasimir Leinoon (!) ja Gunnar Castréniin. Kukahan nyt ei tunne asioita.
     Kun tapaan valistuneita lukijoita kirjan yleisötilaisuuksissa, huomaan että useimmat Ahoon liittyvät seikat ovat ihmisille nykyään jo melko tuntemattomia.
     Mutta turha on jatkaa polemiikkia, saakoon tutkija viimeisen sanan, niin oppimestarimainen ote ja kiivas oikeassaolemisen tahto hänen kiistelyään kannustaa.
     Lähdemme Hämeenkyröön levähtämään; seitsemässä päivässä olen selvittänyt viisitoista tilaisuutta (jos yksi leffa ja musikaali lasketaan mukaan); sat sapienti eli viisaalle kylliksi ja vähän enemmänkin.

Keskiviikko 14.9.11
Kuin tuliaisiksi Hämeenkyröön Teema näytti eilen Tapiovaaran Miehen tien. Piti vain alkua kertaamani, mutta niin jäin kiinni ensin komeisiin maisemiin ja sitten itse tarinaankin, hyviin näyttelijöihin ja omaperäiseen kuvakerrontaan. Tapiovaara oli äkkiä kehittynyt sitten Juhan.
     Tämähän on lähes kokonaan Hämeenkyrössä filmattu viimeisenä ehjänä kesänä 1939, mitä sitten paikattiin ohjaajan kaatumisen jälkeen 1940. Pääasiassa siinä oli Laitilan ja Jumesniemen aitoja näkymiä. Kyllä oli sykähdyttävää, itse FE-äijäkin siellä Laitilan suulitansseissa penkillä hatun räystäs silmillä yhden luonnikkaan repliikin pudottamassa. Tanssimassa koko sen ajan nuoriso näiltä kyliltä. Mietin missä määrin elokuvan uudet repliikit olivat kirjailijan ja ohjaajan yhteistyötä, varmaan ne ainakin tarkistutettiin Sillanpäällä, joka seurasi innokkaasti kuvauksia – lähinnä koska oli ihastunut Alman esittäjään, uhkeaan Mirjami Kuosmaseen.
     Teema kunnostautuu muutenkin. Dostojevski-sarja on imaissut mukaansa, vaikka alku oli karmea ja raskas, mutta hiton hyvin tehty kirjailijakuvaus edetessään. Venäjällä ne osaavat, ja resurssejakin näyttää irtoavan tämmöisiin.
     Kolmas istunto oli pidettävä kosmologian äärellä, jolloin keskustelivat Esko Valtaojan johdolla ulkoavaruuden mahdollisista olioista ja älyllisestä ainutlaatuisuudestamme. Lohduksi Eskon rypäle ratkaisi meidät avaruuden ainoiksi älyolennoiksi. Sen tiedon varassa elelkäämme, kunnes toisin todistetaan.
     Sataa ja tuulee ja pimeää on, siis mitä viihdyttävintä ja unettavaakin.

Torstai 15.9.11
Palattava Helsinkiin pikkuhiljaa, vettä on tullut tarpeeksi.
     Äsken Bengt Ahlfors puhui kiintoisasti kirjastaan, joka koskee Vivica Bandleria. Istuin minäkin pariin otteeseen hänen maineikkaassa keittiössään kun Sillanpään juhlavuotta 1988 kaavailtiin. FST:n aamulähetys on usein elävämpi kuin suomenkielisten kanavien jatkuva talouden ja politiikan jauhanta.
     Osasivatko Sarasvuo ja kumppani sanoa sillä puolen mitään kovin konkreettista talouden kohentamiseksi? Luovuutta vain peräänkuulutetaan. Mutta meillä jatketaan Urpilaisen ”toivotaan toivotaan” -linjalla.
     Kansanedustaja joutuu heti kiinni löysästä heitosta Facebookissa. Pakinassa tai viihdesatiirissa sallitaan mikä tahansa, mutta raja puhujan aseman mukaan on jyrkkä. Kapakoissa ollaan luultavasti laajalti samaa mieltä Kreikan ratkaisusta kuin Halla-aho, mutta älä sano julkisesti mitä kansa murisee.
     Siitä kuinka löyhä juttu kasvaa kohtuuttoman isoksi on kokemusta riittämiin. Kirjoitin viimeksi muutaman vaisun rivin Kaupunginteatterin mahtimusikaalista (10.9.); eikö toimittaja soita ja kärtä lisäkommentteja. Kun pari sanaa alakanttiin toistan, Eeva Louko lisäilee suuhuni (Iltalehti 13.9.) omia kiekaisujaan tyyliin ”unetti ja pahasti”, ”erittäin tylsä” jne. Päällä valtava oppimestarimainen kuvani. Tällainen sapettaa.
     Kaikesta huolimatta nousemme pian koneeseen ja Mustanmeren laivaan. Täällä on lueskeltu aiheeseen liittyvää ja keskitytty irtiottoon, joka kovin tervetullut.

Perjantai 16.9.11
Sillanpään 123-vuotispäivä. Lähetin viestin Töllinmäen aidan jatkamisen tarpeellisuudesta.
     Merkittävä vierailu Engelin aukiolla. Pääsimme tutustumaan upeaan asuntoon, jossa Juhani Ahon perhe vietti dramaattiset vuodet 1911-1919. Seija Hansson esitteli kotiaan, parvekkeen näkymiä merelle, talon vaiheita sekä aineistoa sen rikkaasta kulttuurihistoriasta. Kuulimme myös Eiran rauhaa uhkaavista häiriötekijöistä: rannan helikopterikentästä (viisi starttia päivässä!) ja skeittikentästä, jonka meteli jatkuu myöhään yöhön. Pro Eira ja rouva Hansson tekevät voitavansa, mutta mahteja vastaan on vaikea taistella.
     Iltapäivällä nautin lounaan Zucchinissa Markku Envallin kanssa keskustellen näiden päivien kirjallisista kysymyksistä. Sen verran meillä kummallakin on vanhaa tuntumaa yliopistomaailmaan, että saatoimme asettaa Jyrki Nummen Aho-kritiikin omapohjaisiin kehyksiinsä. Markulta on tulossa aforismin teon opas! Hämmästyttävä idea, jota kuulemma on ruokkinut Antti Tuurin muisteleva kirja romaanin teosta. Keväällä ilmestyy Markun uusi esseekokoelma. Kävelimme sitten katsastamaan Ahon patsasta, jonka jalustalla on yhä uudelleenpaljastuksen kukat.
     Pressiklubissa keskusteltiin jo maltillisesti huvittaviin mittasuhteisiin kiihotetusta Halla-ahon tapauksesta – verrattuna Jälkiviisaiden alati yllätyksettömään yksituumaisuuteen (milloin Isokallio ei ole paikalla). Stradassa heittelivät irtoajatuksia rahasta ja kirjallisuudesta. Ja meille kelpasi hyvin Kennedy-sarjan uskottava ja tyylikäs avaus, jota Leena Virtanen haukuskeli laimeaksi Hesarissa. Emme tosiaankaan kaivanneet mitään erityisiä revityksiä, joita klaanin vaiheilla on ollut kylliksi ja enemmänkin.

Lauantai 17.9.11
On onniteltava Martti Anhavaa siitä, että hän sai Melleri-kirjalleen vapaan ja anteliaan kriitikon eikä mitään umpiakateemista portinvartijaa. Matti Mäkelän näyttävä hehkutus voi tehdä hyvää koko elämäkertojen genrelle, joka edelleen mataa kirjallisuuden puolella aliarvostettuna. Kun elokuussa keskustelimme Martin ja Jyrki Vainosen kanssa Hämeenlinnassa elämäkertojen ongelmista, oli jo aistittavissa, että Melleristä on tulossa iso lohkare. Jospa tämä nyt ponnistaisi Finlandia-ehdokkaaksi toisin kuin monet edeltäjänsä, onhan Melleri kiintoisa ja värikäs kohde. Anhavan kirja rinnastuu Tarkan Saarikoskeen, joka sivuutettiin aikanaan palkintokisasta.
     Sitten ei muuta kuin pakkaamaan. Iltapäivällä nousemme viimein Istanbulin koneeseen ja lähdemme kyntämään Mustaamerta. Siitä sitten myöhemmin.

Sunnuntai 18.9.11
Istanbul hehkuu helteessä, Galatan sillan mittari näyttää 40 astetta. Kiipeämme torniin, silmäilemme huimaa kaledoiskooppia tämän ihmeellisen kylän kaikkiin suuntiin, Kultaiselle sarvelle, Bosporiin ja Marmaramerelle. Sitten onkin katsastettava Pera Palac, ikimuistoinen hotelli. Viisi vuotta sitten matkustin kuin nuori Waltari yksinäisen miehen junalla Istanbuliin ja majoituin tähän maineikkaaseen vanhaan hotelliin. Se eli jo vähän repsahtanutta aikaa eikä ollut merkittävän kallis. Yhden yön uinailin kaikessa rauhassa, mutta seuraavana tuli äkkiherätys illalla puoli kahdeltatoista. Poliisi jyskytti oveen ja komensi ulos aulaan puolen tunnin sisään kaikki tavarat mukana. Luulimme kaikki vähintään tulipalon syttyneen. Mutta hotelli tyhjennettiin asiakkaista omistajan maksamattomien verojen vuoksi! Oli vain taivallettava keskellä yötä vesisateessa toiseen hotelliin. Unohtumaton kokemus.
     No nyt Pera Palac on taas täydessä loistossaan oltuaan vuosikaudet suljettu ja remontissa. Silmäilimme ihaillen sen hivelevän kauniita alakerran tiloja ja nautimme camparit terassilla, joka on uusi luomus. Nyt tänne kelpaisi tulla, mutta hinnat ovat arvatenkin pompanneet pilviin. Hotellin edustalla on runsas kirjatori, mutta yhtään suomalaista kirjaa ei näkynyt, ei Waltariakaan.
     Ostin pari mustavalkoista valokuvaa kehystettynä, toinen Pera Palacia esittävä. Peran pääkadulla vilisi aseistettuja poliisiosastoja, eikä aikaakaan, kun pari mielenosoittajien kulkuetta saapui paikalle äänekkäitä iskulauseita toistaen ja plakaatteja nostellen. Emme päässeet selville mielenosoituksen syystä, olisiko ollut hallituksen kuristavaa talouspolitiikkaa vastaan. Kaikki näytti sujuvan suht rauhallisesti. Nautimme mainion lounaan Galatan sillan kalaravintolassa ja kiersimme vielä tervehtimässä Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa, kunnes palasimme Kristiina Katariinalle, missä matkan iltaohjelma käynnistyi. Toiset matkatoverit tulivat kiertoajelulta. Ohjelmasta lisää myöhemmin.

Maanantai 19.9.11
Waltarin 103. syntymäpäivä. Melkoisessa aallokossa tultiin Varnan satamaan. Marjan vaikea saada unta, minä uinun kuin lapsi kehdossa.
     Katseltiin kaupunkia, keisarinna Aleksandralle omistettua katedraalia (ihmeen kaunis) missä saatiin siunauskin, sitten hieman uuvuttavaa arkeologista museota. Muinaistraakien kultainen peniksen suojus oli kiva nähtävyys. Samoin kävely kaupungilla virkisti, söpöjä koululaisia yhdenmukaisissa paitapuseroissaan, vilkasta ja kevyttä - Bulgariasta on mielessäni vallinnut raskaampi kuva. Täällä voisi viettää edullisia lomapäivä, huomasin kun vaihdoin muutaman levan.
     Varnan taistelussa 1444 Murad II päihitti Puolan kuninkaan johtamat kristityt ristiretkeläiset, se oli alkusoittoa Konstantinopolin valloitukseen. Nuori Johannes Waltarin romaanissa osallistuu taisteluun kristittyjen puolella ja joutuu turkkilaisten vangiksi, sittemmin hän pääsee pakenemaan Muhammedin leiristä. Näistäkin illalla puhelin luennossani Nautilus Lougessa, hyvin palautteesta päätellen meni. Muita aiheita Pierre Loti ja Orhan Pamuk, myös Ovidius Tomiissa, jota kohti (Constantaa) seuraavaksi matkaamme.

Tiistai 20.9.11
Constanzassa (ent. Tomiissa) ilahduttaa Ovidiuksen aukio ja patsas, jonka jalustaan on latinaksi kirjoitettu vapaasti kääntäen:
     "Minä, joka kirjoitin hehkuvia säkeitä rakkaudesta, palan täällä omassa tulessani. Matkailija, jos koskaan olet rakastanut, rukoile että Ovidiuksen luut saisivat levätä rauhassa."
     Muuten kylä on vähän rapistunut ja rähjäinen. Kaupunginjohtaja, joka tuli virkaansa parikymppisenä meteorina, keskittyy liikennevalojen järjestelyyn (valotaulu näyttää kauanko on vielä punaista) ja liikenneympyröiden koristeluun pienoislentokoneilla, mutta rakennusten ja puistojen kunnostus on toissijaista. Mamayan moottoritiehanke kuumentaa jo kaupunginhallituksen mieliä. Toisaalta kuulemme, että eläkeläiset saavat matkustaa busseissa ilmaiseksi ja opiskelijat puoleen hintaan.
     Tutkimme etnografista museota (kauniita pukuja ja liinoja) sekä paria kirkkoa, moskeijassa on kuulemma maailman suurin matto (450 kg), ortodoksisessa kuuntelemme todella kaunista pappiskokelaiden yhteislaulua. Kaupungin vanha ylpeys, Unescon suojelema Art nouveau henkinen Casino on rannassa tyhjillään ja rappiolla. Unesco vaatii ensin kunnostuksen ja sitten käyttöönoton, täällä ajatellaan päinvastoin. Niinpä ei tapahdu mitään.
     Tervehdimme myös kansallisrunoilija Eminescun ja hänen muusansa Victorian komeaa patsasta. Eminescun maine on säilynyt eheänä toisin kuin Caeausescun. Kävin laivan hyvässä saunassa ja pienessä uima-altaassa ja lueskelin kannella Pamukin mainiota Viattomuuden museota. Lomaa, miltei täydellistä.

Keskiviikko 21.9.11
Oi Odessa, sä hurmasit mun niin, niin Odessa, jään unelmiin... No ihan niin ei käynyt, mutta viehättävä valkea, vehrein puistokaduin varustettu kaupunki on Odessa. Nähtiinpä kuuluisat portaat heti satamassa ja niitä myöhemmin laskeuduttiin, noin parisataa askelmaa. Harvoin on elokuva (Panssarilaiva Potemkin) tehnyt jotkut raput niin maineikkaiksi.
     Mutta muutakin ihmeellistä kohtasimme, erityisesti Kirjallisuusmuseon, joka pienen kyselyn jälkeen löytyi siitä Gagarinin palatsista läheltä oopperaa.
     Jo rakennus on uhkea ja museo paljon valtavampi kuin osasimme odottaa. Olikohan kukaan pistänyt nenäänsä sinne koko viikolla, joka tapauksessa ystävälliset tädit sytyttelivät valoja huoneisiin sitä mukaa kun kuljimme. Ja huoneita oli 17 komean salin ympärillä. Ne esittelivat koko Venäjänmaan mahtavan kirjallisen perinnön antiikin vaikutuksista alkaen, mutta kehitys näyttää museossa pysähtyneen jonnekin 1980-luvulle. Tavattoman runsaasti ensipainoksin, käsikirjoituksin, sanomalehtileikkein, valokuvin, iskevin kollaasitauluin ja aikakautta luonnehtivin esinein museo on koottu. Kun olimme kaikki vaeltaneet olimme aivan pyörällä päästämme, ja sadat tuntemattomat suuruudet jos tutut klassikotkin vilistivät silmissämme. Tällöin johtava täti neuvoi, että alakerrassa on vielä sota-ajan kirjallisuuden erikoisosasto! No sekin oli tietysti selvitettävä. Uskon vakaasti, että tämä Odessan palatsi on maailman paras ja perusteellisin kirjallisuusmuseo. Vai onko Venäjänmaalla vielä sen ylittävää?
     Silmäilimme myös Londonskaja hotellia, jossa Mannerheim oli toipumislomalla syksyllä 1917, jolloin vallankumous puhkesi. Muistelimme hänen seikkailurikasta junamatkaansa Odessasta Pietariin, edelleen Helsinkiin ja lopulta Vaasaan. Siitä kerroinkin luennossani illalla, samoin Isak Babelista, suuresta ja vekkulimaisesta odessalaisten kuvaajasta. Hauskoja tarinoita jos traagisiakin kirjoitti, onneton oli hänen loppunsa Stalinin puhdistuksissa.
     Keltaisen kirjaston Odessalaisia on jo kirjaharvinaisuus, ottakaa uusi painos!

Torstai 22.9.11
Jalta Krimin kärjessä: elävä kylä, rantakadulla hieman enemmän väkeä kuin Tsehovin novellissa "Nainen ja sylikoira".
     Perehdyttiin ensin pariin palatsiin, Alupkinan tudorien tyyliseen linnakkeeseen ja Livadian keisarilliseen huvimajaan, missä Nikolai II perheineen lomaili ja missä sitten sovittiin Euroopan jaosta ja muusta sodan jälkihoidosta Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin tunnetussa konferenssissa. Kyllähän olikin jälkimmäinen tapaus perinpohjin muistettu valokuvin, dokumentein. filmein, alkuperäisin pyörein pöydin jne. Silloin helmikuussa 1945 rysähti rautaesirippu keskelle Eurooppaa ja poistui vasta vajaat puoli vuosiataan myöhemmin. Kiinnostava käynti.
     Mutta pääasia odotti. Rantakadun päässä pudottauduimme bussista ja hyväksyimme harmaan taksin tarjouksen: kohtelias kaveri vei meidät muutaman kilometrin päähän Tsehovin museoon, esitteli nähtäväyydet, hoiti sisäänpääsyn ja odotti ulkona sen vajaan tunnin minkä museossa vietimme.
     Ja pysyi kaiken lisäksi sovitussa taksassa! Kaikki harmaat taksit eivät ole huijareita, on myös vilpitöntä palvelualttiutta, eikä liikaa rahastanutkaan. Museo jakautuu kahteen osaan: toinen rakennus omistettu teosten näyttelyyn ja dokumenttifilmeille, toinen itse Tsehovin koti säilytetty sellaisenaan, kuin vasta asukkaistaan jääneenä. Runsas puutarha penkkeineen ympäröi vieläkin valkeaa päärakennusta. Sisällä näemme Mashan huoneen, Olga Knipperin huoneen, kirjailijakavereiden (Gorkin ja kumppaneiden) vierashuoneen sekä isännän työhuoneen ja ruokasalin sekä olohuoneen. Olihan kodikasta, harmonista, tilavaa, ja silti Tsehov aina valitti - tietysti yksinäisyyttä ja Jaltan henkistä ilmanalaa. Kirjeet ovat hyydyttävää luettavaa, välistä hauskoja. Täällä hän yritti parannella keuhkotautiaan heikoin tuloksin. Keittiö ja keittäjän huone olivat eri rakennuksessa. Kaikissa kerroksissa ja taloissa omat asialleen antautuneet oppaat. Kerrassaan viehättävä käynti.
     Kun Ralf Långbacka taannoin keräsi rahaa Tsehovin Melihovon maatilan säilyttämiseksi - mitähän sille nyt kuuluu? Siihen lähellä Moskovaa sijainneeseen tilaansa kirjailija näytti 1899 jo perin kyllästyneen, ja myyntiin se pantiinkin. Iloksemme tämä Jaltan koti on hyvässä hoidossa ja säilyy varmasti. Arvostaako Ukraina enemmän dramaatikkoaan kuin äiti Venäjä? Joka tapauksessa sain sytykkeitä lukeakseni uudelleen mukaan ottamaani Tsehovin kirjeiden valikoiman 3. osaa (Martti Anhavan suomentamaa ja toimittamaa) - sen pohjalta valmistelen huomista laivaluentoani.

Sunnuntai 25.9.11
Kotimaissa jo kerrataan kuluneita tapauksia. Internet katkesi laivalta loppupäivinä, joten jutut jäivät, mutta mitään ihmeitä ei enää vastaan tullutkaan. Parissa rattoisassa turkkilaissatamassa kuljeskeltiin, Sinopissa ja Trabzonissa, molemmissa ajatonta ja aitoa elämää, istuskelua, Mustafa Kemalin patsaita loputtomiin, hoidettuja puistoja, kauppakatuja, basaareja, rantakahviloita, pientä kaupustelua, flaneerausta, ihan rentouttavaa.
     Kokonaiskuva matkasta peräti positiivinen. Kristiina Cruises hoitaa järjestelyt erinomaisesti, vanha Konstantin Simonov oli aika iso alus edelliseen kodikkaaseen purkkiin verrattuna, mutta pian tähänkin tottui. Viihdeohjelma varsin virkistävää, oppaat etupäässä asiantuntevia. tiedotus toimi, tunnelman luojana risteilyisäntä Jukka Helin monitoiminen mies, lauloikin hyvin, esitteli Repe Helismaan tuotantoa ja harrasti älykästä huumoria. Kapteeni Ulf-Peter Lindström vaivautui paljon seurustelemaan matkustajien kanssa ja esittelemään komentosiltaansa.
     Antoisinta kuitenkin tavata matkustajia (n. 370), puhella niitä näitä, syödä kohtuullisesti ja juoda vielä kohtuullisemmin, vähän tanssiakin. Sauna oli ihan kelvollinen, jopa pieni uima-allas. Merellä on oma vaivuttava vaikutuksensa. Matkassa oli muutamia Waltarin tuntijoita, niitä aina tapaa, hyviä lukijoita hän on saanut teoksilleen. Sää suosi kaiken aikaa, kesää pitkitettiin. Kaikkiaan olimme tyytyväisiä matkaan ja onnellisia kun pääsimme viimein yötä vasten lentäen turvallisesti kotiin. Seuraavat jo tulivat, Don Osmo Pekonen jatkaa urakkaani luennoitsijana, arvatenkin hyvällä menestyksellä.

Maanantai 26.9.11
Lehtipinot selvitetty, samoin pienempi posti. Suruviestit tavoittivat meidät jo matkalla: Asko Sahlman ja Annika Idström ovat poissa. Sahlman oli vahvassa vaiheessa työssään, ja Annikankin paluuta jaksettiin sitkeästi odottaa. On aikamme lyhyt, muistuu taas mieleen.
     Kiellettyjen sanojen lista eduskunnassa tuntuu aika oudolta. Mitä jos listaaminen leviää muille elämänaloille. Meille kielen kautta itseään ilmaiseville asia on polttava. Kumma kun ei mikään taho ole jämerämmin älähtänyt. Kaikki tahtovat olla korrekteja, samalla liukuvat valvonnan piiriin. Itsesensuuri oli aikanaan lujassa; nyt kun kansan vapaa ääni on revähtänyt laajemmin kuuluville, se ei enää toimi. Ilmiannot väijyvät lööpit levällään.
     Sanan, toiminnan, ajatuksen vapaudesta, sen tarpeesta kertoo konkreettista todistustaan ylivertainen tv-sarja Francon aika, joka on ehtinyt kulminaatiokohtaansa. Francon kuolema on esitetty erinomaisin väläyksin, eri ihmisten, eri suuntien reaktiot tavoitettu hyvin uskottavasti ja vivahteikkaasti. Hienosti näytettiin, kuinka Franco kuollessaan sittenkin kosketti jopa kiivaita vastustajiaan. Kunpa tällaisia poliittisia ja samalla kansanläheisiä tulkintoja nähtäisiin enemmän, meidänkin historiastamme. Jatkossa seuraamme aikaa Francon jälkeen. Suuria murroksia ja levottomuuksia on luvassa.
     Luettuani nyt loppuun Orhan Pamukin paksun järkäleen Viattomuuden museo, on vielä sanottava, että enpä ole semmoista kirjaa konsana kokenut. Tuntuu kuin en olisi tiennyt mitään rakkaudesta ennen tätä. Kärsivällisyyttä Pamukin junnaus kysyy, mutta kestävyys palkitaan. Lopussa hän vaihtaa ilkamoiden kertojaa, nokkela temppu. Surumielisen huumorin raskas kukinto!
     Kun tätä kirjoitan varhain tiistaiaamuna, ehätän toteamaan, että kylläpä kirjoittaa Matti Apunen hyvän ja aiheellisen jutun Hesarin yliöksi. Lukekaa.

Tiistai 27.9.11
Seurahuoneella julkistettiin Hannu Rautkallion uusin löydös: Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat jatkosodan ratkaisuvaiheista 1943-1944 (kustantajana Paasilinna). Tiedossa ne ovat olleet aiemminkin, mutta vasta kun Rautkallio törmäsi niihin Hoover-instituutin arkistossa Stanfordin yliopistossa, niiden luonne ja merkitys paljastuivat.
     Väinö Tannerin Säätiön hallituksen puheenjohtaja Lasse Lehtinen luonnehtikin Rautkalliota arkistojen Indiana Jonesiksi. Tuskin on kohta maailmalla historiaamme sivuavaa paperipinoa, jota Hannu ei olisi penkaissut. Veljien teos on kiintoisan tuntuinen, Tannerin muistiinpanot tosiaan lakonisuudessa paljon puhuvia. Mitä jää sanomatta, voidaan arvioida ja tilaisuudessa jo arveltiinkin. Rytin osuuden Ribbentrop-sopimuksessa Tanner sivuuttaa hiljaisesti.
     Perehdyttävä vielä tarkemmin teokseen, joka on tunnollisesti selityksin toimitettu ja jonka loppuun Lehtinen on kirjoittanut valaisevan pienoiselämäkerran Tannerista. Vakuuttavasti Rautkallio ja Lehtinen todistivat puheissaan Tannerin merkityksestä oikeastaan sodan ratkaisijana: vain hän sai kuumassa loppukoetuksessa demarit pysymään hallituksessa ja samalla työmiehet rintamalla.
     Sotahistorian osalta Vesa esitteli viime viikolla Hesarissa kaksi ilmeisen merkittävää tutkimusta: Pekka Kauppalan Paluu vankileirien teille ja Mikko Määttälän Vihollisina vangitut. Edellisestä käy ilmi, että Saksaan luovutetut sotavangit (joukossa juutalaisia ja puna-armeijan politrukkeja) eivät suinkaan nääntyneet nälkään tai tulleet teloitetuiksi, vaan otettiin Saksan armeijan palvelukseen mm. tiedustelijoina. Näin kumoutuivat Elina Sanan tarjoamat tiedot aikanaan Finlandia-palkitussa tietoteoksessaan Luovutetut (2003). Muistan kuinka palkinnon ratkaissut Hannu Taanila tuolloin hehkutti, että ”olkaamme onnelliset Elina Sanasta”. Nyt voimme olla onnelliset siitä, että historiantutkimus korjaa aina edeltäjiään ja oikaisee itse itseään.

Keskiviikko 28.9.11
Eilen Seurahuoneella Martti Häikiö viittasi virnistäen uuteen Kanavaan: siitä nyt selviää Jyrki Nummen kritiikin motiivit, hän on kilpailijasi. No jaa, Nummen juttu perustuu hänen keväälliseen esitelmäänsä ja siinä käydään pääpiirteittäin läpi samoja asioita, jotka käsittelen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kirjassani. Eräs tärkeä käänne Nummelta on jäänyt huomaamatta: Verner von Heidenstam esitti, että kaikkien pohjoismaiden on saatava tavoiteltu Nobel-palkinto ja tällöin Suomi näytti olevan vuorossa, Aho oli jo kiistaton ehdokas. Tässä ratkaisuvaiheessa hän kuoli.
     Mutta kaikki tällainen on jossittelua. Sen sijaan on syytä kiistää se Nummen käsitys, että vain Pariisi ja Lontoo olivat kirjallisuuden kaanonin määräävät metropolit. Nobel-palkinnon myötä Tukholma oli aikamoinen metropoli myös, ja sinne Aholla oli jo kiinteät suhteet. Ei Suomi ihan periferiassa ollut. Sinänsä ymmärrettävää, ettei Nummi viitannut kritiikissään sanallakaan kirjani kansainväliseen osuuteen, kun hänellä oli oma juttu aiheesta tulossa.
     Kirjastani olen saanut jo nyt niin paljon hyvien lukijoiden hienoa palautetta, että sinänsä tärkeä Hesarin kritiikki alkaa kalveta. Helsingissä kuulemma odottaa lisää postia. Ensimmäinen painos on menossa loppuun ja Akateemisessa kirja killuu kolmannella sijalla tietokirjojen top ten listalla. Aamulehden kolumnisti, saman kustantajan kirjailija, näki kirkkaasti jo keväällä, että klassikot eivät kiinnosta ja tuskin monikaan tarttuu tähän ”juhlakirjaan” Juhani Ahosta.
     Nauratti kuinka Aamulehden soiro (pakinapalsta) narahti tölväissessään Lipposta, ja tämähän suuttui. Olin varma että Pitko on taas ollut asialla, mutta kalikka kalahtikin Olli Heleniin, joka nöyrästi pyysi lehdessä anteeksi. Yleensä näillä palstoilla on heitelty ties mitä posketonta, harvoin kukaan jyrähtää.
     Olen kuhkinut tämän päivän täällä maalla ja kerännyt monta kopallista sieniä. Paikkoja laittelen jo pikkuhiljaa talvikuntoon.

Torstai 29.9.11
Kirjastovierailu Oulunkylään, kovasti väkeä kun Hesari ilmoitti kuvan kanssa. Jännitti vähän kun paikalle tuli kriittisiä asiantuntijoita, muiden ohessa Jarkko Eskola ja Seppo Zetterberg. Mutta kun pääsin vauhtiin, juttu kyllä sujui. Kuvatikku toimi hyvin, vaikka tekniikka voi häiritäkin. Keskustelu oli peräti vilkasta ja myyntiäkin kohtuullisesti.
     Kirjastolla on tulossa oma teemapäivä, jossa kaikenlaisia hauskoja ideoita Ahon tiimoilta. Juhlavuosi tuottaa monenlaista, klassikkoa ei tosiaan ole jätetty omaan rauhaansa. Kustantajan edustaja kertoi, että jopa lastuja ja uusia pokkaripainoksia (Yksin, Papin rouva) on myyty yllättävän hyvin. Eskola todisti, että Ahon teokset ovat edelleen tuoretta luettavaa. Samaa virkkoi äskettäin Markku Envall, joka innostui kirjani jälkeen lukemaan uudelleen Juhan – veti kuulemma hyvin, tiivis draamallinen teos.
     Tällaiset ovat elämäkerran kirjoittajan palkintoja. Lukijat löytävät uudelleen unohtuneen klassikon. Tyytyväisenä kellahdin Sepänkadulle, missä Marja oli pitänyt suursiivousta poissaollessani.

Perjantai 30.9.11
Näin upeasta kesäpäivästä otettava kaikki irti. Tehtiin Vantaan Lauriin haastattelu ja käytiin Ahon patsaalla jälleen kerran. Luin sitten Engelin aukion aurinkoisella penkillä Joensuun uusimman Harjunpään, nyt vasta: kevyttä ja synkkää. Seksibisnes alkaa näissä jännäreissä olla puuduttavan tuttu aihe (vrt. Mäki etc). Olisi päästävä uudempiin kirjoihin, tässä onkin Karo Hämäläisen Erottaja menossa. En ole hyvin vihkiytynyt rahamaailman saloihin, tulee outoja termejä, mutta ainahan voi oppia.
     Mitä on sanottava siitä, että Raimo Sailas puhui radiossa vakuuttavasti nollalinjan puolesta palkkaneuvotteluissa: jokainen prosentti nolla päälle on liikaa. No sitten Metalliliitto ja nää teknologit menee ja roiskauttaa kuuden prosentin vaatimuksen pöytään. Kun sitten työantajat tarjoavat melkein kahta (joka siis Sailaksen arviossa aivan liikaa), työntekijäpuoli pillastuu ja haukkuu tarjousta hävyttömäksi. Lakkoaseita kaivetaan esiin. Nehän juuri Suomea tässä tilanteessa auttavatkin. En oikein omalla talousjärjelläni ymmärrä. Väittävät nääs monet, että talous on äärimmäisen herkässä myllerryksessä ja paha taantuma voi olla ovella, mutta siellä metallissa eletään niin kuin aina ennenkin vai kuinka.
     Kuljeskelimme vielä ihmeen lempeänä iltana tuolla rannoilla ja istahdimme viimeistä kertaa terassille katselemaan, kuinka aurinko putosi Hernesaaren kolossien taakse. Siihen päättyi tämä kesä.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute