Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Sunnuntai 2.9.12
Sen verran katselin Sofi Oksasen romaania Kun kyyhkyset katosivat, että tiheästi, imevästi on alun sotakuvaus kirjoitettu. Henkilöihin ei heti saa otetta, se taitaa olla tarkoituskin. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen.
     Kirjan mahtipontinen julkistaminen Tallinnassa herättää mietteitä. Vastaava tilaisuus olisi tarjoutunut Mika Waltarille 1953, kun Sinuhen Hollywood-spektaakkeli valmistui ja kirjailijaa tahdottiin mukaan sen mainoskampanjaan Amerikkaan. Waltari kieltäytyi. Häntä kauhistutti tällainen rummutus ja kohina, mieluummin hän keskittyi tekeillä olevaan uuteen teokseen. Itse romaani kiipesi bestselleriksi ilman mitään ulkoisia kohotuksia ja pysyi Amerikan myyntilistalla puoli vuotta. Sofi Oksanen on uudemman ajan markkina-airut, mutta tapahtuman tyyli on tuttu ja kopioitu lähinnä suuresta lännestä.
     Meillä kirjailijakunta on vierastanut kaikkea kaupallisuutta ja silti tarvinnut tehokasta markkinointia. Tästähän Anna Baijars puhui kesällä Sastamalassa. On ylhäinen koulukunta, joka tuomitsee julkisen esiintymisen ja tahtoo kirjan elävän vain omalla sanottavallaan. Markku Envall on viimeksi esseessään kirjassa Toinen jalka maassa vastustanut kirjailijan osallistumista kirjan markkinointiin. Juha Seppälä on ääriesimerkki syrjässä pysymisen taiteesta. On sitten aivan vastakkaisia tyyppejä, jotka hilluvat esillä vaikka mitään kirjaa ei olisikaan julkistettavana.
     Eikö ole kuitenkin hyvä, että tässä kiihtyvässä kaupan ja show-bisneksen maailmassa kirjakin voi nousta tällaisen metelin aiheeksi. Että suomalaista kirjaa jonotetaan yöllä kirjakaupan ovella. Että ainakin osaksi suomalainen kirjailija saa heti kansainvälisen lehdistön liikkeelle. Että nuoriso, joka katsoo pop-idoleihin kuin yököt aurinkoon, huomaa ehkä kirjan ja kirjailijankin keskeltä samantapaista mellakkaa. No ei nyt ihan, mutta samaan suuntaan ollaan menossa.
     Onkin kiintoisaa seurata, yltyvätkö kustantajat ja kaupan tahot meillä nyt vastaaviin ponnistuksiin jatkossakin. Mistä löytyy seuraavaksi kirja, jonka ympärille kannattaisi rakentaa näyttävä valoshow. Tuskin tyhjää kirjaa voi pumpata menestykseksi, vaikka kaikki ulkoiset keinot koottaisiin. Jotakin siinä täytyy olla sisälläkin. Katsotaan rauhassa, millä tavoin Oksasen kirja todella vastaa valtavaan mainoskampanjaansa.
     Ruotsi-Suomi matseissa on jotain liikuttavaa intoa edelleen, sitä tuli katsotuksi, vaikka yleisurheilu muuten on pudonnut tunnettuun alhoonsa. Miksi juuri keihäänheitto on suomalaisten leipälaji? Pitkät perinteet. Miksi juuri kuulantyöntö on pudonnut? Pitkien matkojen juoksut ovat yhtä kärsimystä. Paralympialaisissa Leo-Pekka Tähti näyttää mallia pikajuoksijoille. Ihailtava kaveri, voitonjuhlat ansaitsee. On silti jotain erikoista siinä, että teräväsanainen kirjailija riemunkirjavan tukkalaitteensa alla saa jo liki suuremman huomion kuin harvalukuiset huippu-urheilijat.

Maanantai 3.9.2012
Tampereen Teatterin syyskausi alkaa hienosti.
     Todistimme Veriveljet-musikaalin ennakkoa, ja se oli oikein hyvä. Näin uskaltaa sanoa ennen varsinaisia kritiikkejä. Teatterinjohtaja Reino Bragge kertoi teatterin vaikeuksista viime kaudella tarjotessaan kahvit väliajalla, mutta nyt näyttää uusi lehti kääntyneen. Bragge on itse suomentanut ja ohjannut Lontoossa ja muualla menestyneen musikaalin ihmisläheiseksi, hyvin kulkevaksi arkkitragediaksi. Näinkin paatunut teatterissa kävijä huomasi paikoin ihan aidosti liikkuttuvansa. Erityisesti ilahduttivat nuoret puhtaat miehet, Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen. Räväkkä Rinna Paatso kaksosten äitinä on esityksen sielu. Lämmittävää oli myös nähdä ja kuulla, että Hämeenkyrön poika Jussi Selo pärjäsi kertojana näinkin hyvin teatteridebyytissään. Täältä nousee lahjakkuuksia.
     Tapasimme myös Elisa Lahden ja Penan, Elisa kolmatta päivää eläkkeellä. Tämä oli hänen viimeinen puvustustyönsä teatterissa. Ohhoh. Elinan pikkusiskot eläkeläisinä, usk> Hienoja näkymiä, kun ajeltiin Ruotsin puolta Tornionjokea ylöspäin.
     Poikettiin kahdessa kirjallisesti merkittävässä paikassa, ensin rajan yli Pelloon ja sitten takaisin ja Pajalaan. Rauhan raja, kuten Huovinenkin on todistanut, ei turhaa valvontaa. Pellossa erinomainen kahvipaikka Soikka, tuoretta pullaa. Vanha matkustajakodin rakennus, jossa asuimme Mollen kanssa keväällä 1970 kun Mukkaa haastateltiin ja elokuvaa suunniteltiin, jymöttää yhä paikallaan tien varressa, mutta autiolta näytti. Tullut sijaan pari uutta majoitusliikettä. Pajalassa emme kuulleet meänkieltä, mutta kirkon ympärys kierrettiin.
     Muonioon ja Jerisjärvelle tulo ruhtinaallinen. Majassa eli hotellissa poronkäristystä, sitten jyhkeä savusauna ja jääkylmää uimavettä. Kyllähän friskasi pitkän ajon jälkeen. Ylellisiä paikkoja tällaiset keskellä entistä erämaata.
     Suomi futiksessa kuten ennenkin: kohtalaisia tilanteita, mutta ei uskallusta maalintekoon. Ranska hallitsi odotetusti. Tapahtumaköyhä peli, mutta oma olo sitä parempi.
     Vuokolta viesti: Huovis-kirja myyntilistalla kahdeksantena Zlatanin elämäkerran perässä, leipomis- ja sienikirjojen seassa. Ei hullumpaa. Emeritusproffa Juhani Niemi kirjoittanut sitä paitsi hyvän kritiikin Tampereen yliopiston Aikalaiseen. Olen kirjallisuudentutkimuksen dissidentti, hah.
     Oli muuten hauska katsella Teemalta vanhaa Saarikoski-ohjelmaa, Tarkka ja kumppanit vakavina todistivat ja sankari itse pyöritteli suhdettaan kommunismiin. Hellyttävän historiallista. Viina ja vajottava aate nujersivat lahjakkaan kaverin.

Lauantai 8.9.12
Asetuttu viimein määränpäähän, Tietokirjailijoiden mökkiin Jerisjärvelle. Mikäs täällä ollessa ja kirjoitellessa. Näkymät jylhät, sää pilvipoutainen, vuokrakin edullinen. Varustustaso liiankin täydellinen.
     Ennen töihin ryhtymistä oli purettava pakaasit ja katseltava pari kiintoisaa ohjelmaa. Respect-futismatsi oli kieltämättä kiva kohtaaminen vanhojen starojen kesken. Vahinko vain, että Suomella on ollut niin vaatimaton menestys kansainvälisesti, mutta olihan juhlaan silti aihetta: ensimmäinen sukupolvi, joka on edes tosissaan yrittänyt maailman kentille murtautua. Ehkä se menestys vielä joskus, tuhansien auringonkiertojen ja uusien sukupolvien kuluessa, viimein saavutetaankin.
     Toiseksi keskityimme katsomaan Bunuelin Belle de Jouria, aikanaan merkittävää elokuvaa, joka oli aika hyvin pitänyt pintansa. Tosin siitä nyt erotti turhankin selvän psykologisen opetuskappaleen ja jäykähköä näyttelemistä, mutta hällä väliä: tarina vavahduttaa vieläkin ja Catherine Denevieuve oli noin kahden ilmeen näyttelijänäkin hurmaava.
     Marja luki täällä hitaassa rauhassa mitä olen kirjoittanut seuraavaa teosta ja antoi pari hyvää viitettä ja stilististä kritiikkiä. Nyt mä isken siihen tosissani.

Tiistai 11.9.12
Vaeltelua Olostunturilla ja Pallaksella. Hieno on perinteinen hotelli Pallas, kodikas ja omalla tavallaan kaunis, ehdottomasti puolustamisen arvoinen. Täytyy olla mahdollisuus myös vanhanaikaiseen, tyylitetoiseen majoittumiseen.
     Mehän asumme täällä Jeriksen mökissä, mutta kävimme kuuntelemassa Pertti Koskimiehen hyvän esitelmän lintujen kulttuurihistoriasta Pallaksen luontokeskuksessa. Sain selvityksen, miksi Putin ohjasi jollakin kopterilla kurkien syysmuuttoa Venäjällä. Ne olivat kuulemma tarhassa kasvatettuja, luontaisen vaistonsa kadottaneita kurkia. Putinin tempauksessa oli tietysti poliittista symboliikkaa (johtaa heikompia oikeaan suuntaan), mutta pohjalla myös tämä luonnontieteellinen ilmiö.
     Marja lintuja muutenkin tähyilee ja tullut hyväksi tuttavaksi kuukkelien ja lapintiaisten kanssa, sinirinta on jo mennyt menojaan. Tehtiin kolmen tunnin vaellus Oloksen huipulle, uljaat oli maisemat. Tutustuttu myös Muonion Kielaan, Oloksen Kammariin ja muihin merkittävyyksiin.
     Hesarikin alkoi tänne tulla peräti samana päivänä, vaikka ensin saimme asiasta disinformaatiota. Mutta etäisiltä tuntuvat täällä etelän uutiset. Tänään loistava aurinkoinen päivä, ruska syvenee päivä päivältä, huolia vailla sauvomaan tunturipoluille.

Torstai 13.9.12
Veti sateiseksi, mutta selkeni sitten. Päästiin patikoimaan Pallakselle. Hienoja maisemia, houkuttelevia polkuja.
     Ajeltiin illalla Raattamaan ruskatansseihin, elämys sinänsä. Harvoin käyty niin aitoperäisissä tansseissa kuin nämä Loimun saluunassa. Hyvä kahden miehen orkesteri. "Mummoja tulee!", kajahti riemastunut kylänmiehen huuto, kun eläkeläisbussi kiersi pihaan. "Lisää mummoja!" kuultiin pian. Tupa täyttyi, tunnelmasta kehittyi tiivis ja hauska.
     Siinä sopiva huipennus levolliselle ruskaviikolle. Värit kirkastuvat, sesonki on taitekohdassa. Lähdemme vierimään kohden etelää.

Sunnuntai 16.9.12
Kesän viimeinen lämmin päivä, haikeata. On palattu Kyröön ja juhlittu Marjan kesäpaikan Törmän 100-vuotista olemassaoloa. Saara ja Artsi järjestivät muhkean aterian, perinteistä sillipöperöä, savulohta ja sienisoosia kaikkine lisineen. Tämä tapahtui eilen illalla heti ajettuamme 8 tuntia Suomussalmelta tänne. Artsilla samalla syntymäpäivä, lisäksi onniteltava rankkarikisan mestaruudesta. Minä jätin sen nolosti kesken kun tuli muuta ohjelmaa loppukesästä.
     Suomussalmella oli viimeinen etappimme Turjanlinnan maisemissa. Raija-Liisa Kianto on kauan kutsunut käymään, ja nyt poikkeaminen onnistui. Saimme parhaan mahdollisen opastuksen Turjanlinnan raunioille ja Ikin maailmaan, elihän Raija-Liisa sitä kirjailijan nuorimpana tyttärenä lähempänä kuin kukaan. Kyllä tästä jotain pitäisi kehitellä tästäkin. Kianto on yhä vailla kattavaa kuvausta, mutta se olisi jo liian iso urakka. Jalo Heikkinen ja Eero Marttinen ovat asialla urakoineet ja huomanneet aineiston upottavan laajuuden.
     Yhtäkaikki Iki alkoi taas kiinnostaa kaikkine tempauksineen ja sihteereineen. Muistimme sen Mikko Niskasen elokuvan Omat koirat purivat; siihen aikaan 1972 kävin täällä ensimmäisen kerran Mikon kanssa hänen käsikirjoittajanaan. Sittemmin on ollut muutama käynti, mutta vasta nyt asiat alkoivat kunnolla avautua. Raija-Liisan omassa huvilassa istuimme ja kuulimme monta kutkuttavaa tarinaa, vieraskirjoja selasimme ja kuvia katselimme. On se ollut varsinainen kohtaloiden kulkue.
     Marjan sisarukset olivat kaikki koolla Törmällä, ja tänään vielä lounastimme rääppiäisiä ennen kuin kaikki erkanivat teilleen. Tällainen kohtaamisten ja jäähyväisten päivä. Sieniä ennätin kerätä, karvalaukkuja etupäässä, jokunen herkkutatti, voi- ja kangastatteja vaikka millä mitalla. Niitä puhdistelin, suolasin ja säilöin samalla kun kuuntelin pääministerin haastattelutunnin juhlalähetystä. Monenmoista juhlaa, Sillanpääkin täyttäisi 124 vuotta. Lauri pui viimeiset vehnät ikkunamme alla, sekin lisäsi tällaista kaiken loppumisen hiuduttavaa tunnelmaa. Aurinko laski, hämärä saapui. Syksyä kohti urheasti vaan.

Maanantai 17.9.12
Pitkon suuret syntymäpäivät menivät kohdaltani aivan pommiin. Jonot olivat niin pitkät sankarin signeeraukseen, että huolella valmistamani henkevä ja muotopuhdas puhe jäi pitämättä. En ole armeijan hernesoppatykkien jälkeen missään jonottanut näin pitkään. Kaiken päätteeksi Plevnan näyttävästi mainostettu "väitöstilaisuus" täyttyi, joten oli käännyttävä ovelta sateiselle kadulle.
     Lohduksi on todettava, että sankarin saavutuksista jäi sittenkin puuttumaan rankkarikisan kiertopalkinto tänä vuonna. Ehkä tappio toimii kuin se muinainen orja Caesarin triumfirattailla, jonka tehtävänä oli kuiskia valloittajan korvaan: "Muista että olet vain ihminen."
     Käynnistä Tampereelle oli kuitenkin se hyöty, että kävin lehtisalissa lukemassa oululaisen Kalevan, jonka kritiikistä olin saanut hälytyksen. Enpä olekaan pitkiin aikoihin lukenut mitään niin raivokasta ja henkilöön käyvää hyökkäystä kuin Eero Marttisen purkaus Huovis-kirjastani (10.9.). Se vaikutti suorastaan virkistävästi. Surku tuli kuitenkin siitä, jos kirjani on Eeroon noin kovasti sattunut. Näytäpä nyt omalla kirjallasi mikä on oikea kuva Huovisesta.
     Sinänsä kiintoisaa, jos sama kirja synnyttää pohjoisessa niinkin vastakkaiset kritiikit kuin tämä Hirmuinen humoristi ensin Kainuun Sanomissa ja nyt Kalevassa. Ikään kuin eivät käsittelisi samaa kirjaa ollenkaan. Siellä taitaa edelleen olla omia kuumaverisiä kuppikuntia ja kynäniekkoja, joita ei etelästä käsin voi tulkita saati ymmärtää.
     Tapasin myös poikani V:n ja kuulin tuoreimmat kuulumiset. Sekä kävin Komisario Palmun divarissa, jossa on alennusmyynti. Kotiin palattua oli hajotettava vanhat hyvin palvelleet vaatekaapit, kun vaimo on tilannut uudet. Senkin hävitystyön tein nurkumatta, mutta mieliala ei kaikista päivän koettelemuksista johtuen kohonnut kovin korkealle.

Tiistai 18.9.12
Nyt ne vaimon tilaamat kaapistot tulivat, ja kaksi ammattilaista kokosi niitä koko pitkän työpäivän eikä vieläkään tullut valmiiksi. Näin vaikeita paketteja liikkeet heittävät asiakkaitten syliin. Säästöä syntyy ja kirouksia jos itse toimeen tarttuisi, vaikka olisihan se kehittävää askarointia jos niin malttaisi asennoitua.
     Sillanpään Seura mietti iltapäivällä tulevan vuoden tapauksia, jotka ovat kiinni Elystä ja hankehakemuksen kohtalosta. Kaikki kulttuurityö alkaa ankaralla rahapohdinnalla. Spontaaneja ideoita kuitenkin syntyy muuallakin kuin mainiossa seurassamme. Olen jo luvannut toimia sahdinteon SM-kisojen tuomaristossa Heiskalla ja esitelmöidä Sillanpään suhteesta sahtiin. Ah se on mehukas aihe.
     Ylivakerin Hilkka toi naapurista tänne viimeperjantaisen Suomenmaan, jossa Matti Summanen kirjoittaa aukeaman verran Huovis-kirjasta koko lailla toiseen sävyyn kuin kollega Marttinen siellä Kainuussa. Ansiokas juttu, tasapainotti tervetulleesti mielialaani.
     Matti Pitko puolestaan pahoitteli, etten mahtunut hänen väitöstilaisuuteensa. Lupasin kestää takaiskun tyynesti. Suunnittelimme uusintaerää lokakuun kirjakahvilaan, aiheena "Huumorin syvempi olemus". Pitko ei saa vauhtiaan pysähtymään, kun on menestyksen makuun päässyt, ja haastaa seuraavaksi minut. Kaikki kannustamaan sunnuntaina 14. päivä tulevaa kuuta kirjastoon!

Keskiviikko 19.9.12
Presidentti Niinistön aloite syrjäytymisen torjumiseksi on syksyn tärkein yritys parantaa yhteiskuntaa. Siinä mennään pahan ongelman ytimeen konkreettisella tavalla. On aika harvinaista, että asiantuntijoista koostuva työryhmä kirjoittaa selvää järkeä eikä taivastele mahdottomia. Oli yhtä selvää ja odotettavaa, että näin kansantajuisesti ajateltu ohjelma herättää taivastelijoiden kiivaan vastarinnan. Kyllä pitäisi ensin tehdä jonkuntasoinen vallankumous ennen kuin edes puhutaan arjen asioista!
     En tietenkään ole kyseistä vihkoa nähnytkään, muut media pitää hyvin keskustelun ja sen sytykkeiden tuntumassa. Jo keskustelun synnyttäminen on presidentin aloitteen suuri ansio. Vääristelyt ovat paljastavia. Tämä taitaa olla sitä paljon puhuttua arvokeskustelua, kunhan pysyisi käytännön tasolla. Mikä on käytännöllisempi kuin itsekohtaisesti omaksuttu oikea arvo.
     Sen sijaan en usko kollegoiden Tervon tai Anjan ideaan siitä, että islamin rauhoittamiseksi pitäisi sytyttää tätäkin suurempi pilkkakierre. Seurauksena voisi olla todellinen uskonsota, ja kuka sitä haluaa? Eikö ole paljon helpompaa pidättyä pilkkaamasta toisten pyhinä pitämiä asioita. Se vain taitaa olla liian yksinkertaista ja selväjärkistä. Ei synny kiihdyttävää actionia, jota media aina kaipaa.
     Jos asioita katsoo vain poliittiselta kannalta, voi päätyä niinkin yksisilmäisiin päätelmiin kuin ystävämme Päivi Istala radiossa, kun hän väitti Ylen olleen ennen Repoa vain jonkinlainen sivullinen ja yhdentekevä huonekalu. Kuinka sitten on niin, että omat suurimmat radioelämykseni ovat juuri tuolta kaudelta Hellan ja Revon välistä: parhaat kuunnelmat, mahtavat urheiluselostukset, kirjallista kirjavaa -ohjelmat, hienot selostukset, valistavat esitelmät, tietokilpailut, mainio metsäradio tai maamiehen tietolaari. Musiikkia tuli niin harvoin, että ohjelmia oikein odotti toisin kuin sävelradion myötä yltyneen jatkuvan soitannan aikana. Ehkä yhteiskunnallista riidankylvöä oli silloin vähemmän, mutta eipä sitä niin hirveästi osannut kaivatakaan. Sitähän saatiin sitten 60-luvulla ihan kylliksi saakka, ja tultiinko sen viisaammiksi tai onnellisemmiksi? Tuskin vaan. Seurauksena 70-luvun sementoidut poliittiset bunkkerit, joita vasta hitaasti purettiin.

Torstai 20.9.12
Historian siivet suhisivat. Viimeinen vastaanotto Bulevardilla Södikan kunnianarvoisessa talossa.
     Haikea olo päällimmäisenä, vaikka Leena Majander kuinka nostatti puheessaan uskoa tulevaisuuteen. Väkeä oli niin että tuskin liikkumaan pääsi. Kyseltiin toisiltamme, koska olit täällä ensimmäisen kerran. Pekka Tarkka voitti, hän oli jo 50-luvulla. Tosin silloin tilaisuuksia ei juurikaan järjestetty itse toimitalossa, vaan muualla. Nämä pippalot pääsivät vauhtiin vasta 60-luvulla. Minä taisin saada ensimmäisen kutsun 1969, jolloin kirjoitin pakinoita Kirjakerho-lehteen. Nuoresta opiskelijasta tuntui tosi jännittävältä tulla katsomaan suuria kirjailijoita.
     Muita veteraaneja tavattiin, vanhoja södikalaisia kuten Antero Siljola, Jorma Kaimio ja Simo Mäenpää. Yhtiön historiaa kerrattiin ohimennen, muistettiin suuri sisällistaistelu, sitten seestyvä Tarmion ja Vikstenin aika. Oli helkatin mielenkiintoista. Happi loppui, mutta kuka käski olla siinä ruuhkaisimmassa huoneessa. Jotkut pyörtyivätkin.
     Ehkä Bulevardin tarina ansaitsi näin kiihkeän ja dramaattisen lopun. Talon vanhoja kirjailijoita olivat Eeva Kilpi ja Heikki Turunen, kumpikin täydessä luomisvedossa edelleen. Muhkean Jopi Elstelän tapasin pitkästä aikaa, terveisiä samalla Sadulle. Arja Tiainen kertoi perustavansa teatterin, onnea vaan. Monia puuttuikin, kuvia seiniltä katseltiin. Kiersin kaikki kerrokset jättämässä hyvästejä.
     Onnellinen mieliala putosi raskaasti heti nyt perjantaiaamuna, kun tätä kirjoitan. Hesari menee edelleen maalle, joten hain Ilta-Sanomat. Eikö siellä pällistele tyhmän näköinen Rajala ja kertoile muka auliisti tulevasta kirjasta. Enkö mä koskaan osaa olla hiljaa? Muutaman sanan ynähtävistä vastauksista virkut toimittajat osaavat kyllä kietoa räväköitä juttuja. Olkoon, on kestettävä vaan ja jatkettava työtä pian maaseudun rauhassa.

Perjantai 21.9.12
T. Vaaskivi täyttäisi 100 vuotta, varhaisesta kuolemastakin 70. Seminaari asiallisesti SKS:n juhlasalissa, paikalla pari kourallista kuulijoita. Kuivanpuoleisten esitelmien kosteikkona Juhani Ihanuksen juttu Vaaskivestä ja psykoanalyysista, missä myös Sillanpää-elämäkerta (1937) sai osuvaa valaisua. Vaaskivi oli varhainen kollegani Sillanpään ensimmäisenä elämäkerturina. Lennokas kirjansa on vetävää luettavaa ja sisältää huimanrohkeita tulkintoja ajan ja analyysin hengessä, mutta kirjailijaelämäkertana se on aika kelvoton ja epäluotettavan subjektiivinen, kuten Ihanus osoitti. Kyllä se silti minua kauan sitten innoitti tutkimaan lisää.
     Juhani Niemeltä kuulimme, että kriitikoiden Vaaskivi-plaketti on vaikeuksissa, ei ole kuulemma Tampereen yliopistolla resursseja jakaa sitä joka neljäs vuosi! Tämä juhlavuosikin jäi väliin. Pidimme Kaarina Salan kanssa kummallisena, mutta luopuuhan SKS jopa Hiidenkivestä. Kaarina antoi hyviä vinkkejä Olavi Paavolaisesta
     Kalevassa oli eilen vastineeni Huovisesta Eero Marttiselle. Muutama sana Toukon kanssa ennen kuin hän lähti toiseen tilaisuuteen. Touko lukee kirjaani, jonka Kaarinakin oli juuri hankkinut.
     Rentoutuksena Woody Allenin elokuva To Rome with love, pikkunäppäriä episodeja, puoliromanttista, vähän julkkissatiiria, rakastettavia yhteensattumia, muutama suuri idea (suihkussa laulava Pajatso), ei mitään merkillistä, mutta viihdyttävää, bonuksena kauniita kaupunkikuvia Roomasta. Allen selvästi huvittaa itseään matkailemalla Euroopan metropoleissa, ja kyllä mekin kohtuullisesti huvituimme. Oli istahdettava La Famigliaan leppeänä loppuiltana, sielläpä hauska tarjoilija kuin Roomassa ainakin.

Lauantai 22.9.12
Myllykolun näyttelijöiden ensimmäinen kokous, aiheena ensi kesän Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Paikalla toistakymmentä, sekä vankkoja veteraaneja että uutta nuorta voimaa. Kyllä se siitä alkaa kehittyä. Vielä mahtuu, henkilöitä kaikkiaan kolmisenkymmentä. Puheenjohtaja Jussi avasi ja ohjaaja Marko Saario esittäytyi ja kertoi ideoitaan, minä vähän alkuteosta ja sovitustani esittelin. Kyseessä on Sillanpään viimeinen romaani (1945) ja samalla viimeinen, jota ei vielä ole Myllykoluun sovitettu. Kahvia ja pullaa saatiin, kiitos Hätösen perheen. Jäädäänpä odottelulle.
     Illalla sitten se Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää TT-Frenckellissä. Sain kokouksesta Sirpan mukaani, kun Marja on Tarvasjoella veteraanihautajaisissa asianomaisen toimikunnan ex-puheenjohtajana. Hyvä ja tarpeellinen näytelmä, heti sanottava. Puhuu kerrankin tärkeää asiaa, näyttää vanhusten hoidon kapeikot ja vaikeudet, valaisee hoitohenkilökunnan ongelmia mahdottoman työtaakan alla. Jokaisen päättäjän pitäisi tämä nähdä. Vaalien alla aihe on entistä polttavampi ja toivottavasti puhuttelee kauan vaalien jälkeenkin.
     On siinä kyllä joitain harhaiskuja ja epäuskottavia kohtauksia. Tuskin vastuullinen hoitaja jättäisi kuolleen vanhuksen lattialle lojumaan ja menisi vetämään kossua toisen vanhuksen luo ja nukahtaisi tämän sänkyyn, vaikka kuinka ahdistaisi. Testamenttijuttu aiheettomine epäilyksineen sen sijaan taitaa olla hyvinkin tyypillinen ja pohjaa tositapauksiin. Känniset bileet eivät tuoneet mitään uutta henkilöiden suhteisiin. Sivarit olivat mainioita, samoin mamu Adam ja tragikoomiset vanhukset, Eila Roine kärjessä. Tosin Taimin kaari katkesi oudon äkkiä ja Eino Grönin tupsahdus mukaan aivan kummallinen. Liikaa aiheita keräiltiin muutenkin, draamallinen keskitys olisi tehokkaampi. Paikoin hyvin osuva, paikoin horjuva ohjaus Marika Vapaavuoren.
     Mutta Marjut Sariola on kehunsa ansainnut, vetoavan henkilökuvan teki tästä kaikkia auttavasta Ritvasta, jollaista helposti poljetaan kuten tässäkin. Kirsimarja Järvinen oli hyytävän hyvä vastavoimansa. Mutta loppu hei, ymmärsin idean riisua näytelmä yltä ja hypätä suoraan todellisuuteen, mutta tällainen suora saarna laimentaa ja vesittää ilman muuta teoksen tehoa. Silti tästä tuli kaiken kaikkiaan hyvä joskin ahdistava mieli. Kuinka ne siellä kestävät, hoitajat ja heidän hoidettavansa? Eikö nyt tällaista asiaa jumakauta saataisi järjestykseen tässä upporikkaassa maassa. Minä vaikka ne hallituksen perustamat turhat ajatushautomorahat 200 miljoonaa pistäisin arvelematta vanhusten hoitoon. Kaikenkarvaista tutkimusta on muutenkin liikaa, tekoja puuttuu. Huippu-urheilun tukeakin voisi suunnata hoitajille, kunnes asiat kohenevat.

Tiistai 25.9.12
Kun Mannerheim sai mustan muodon Keniassa ja Muhammedia pilkataan, piti tietysti Mietaakin vetäistä jalustaltaan.
     Tapasin naapurin emännän Hilkan aamulla postireissulla, ja selvät sävelet oli hänellä: tämä on taas sitä keskustan vastaista kampanjaa, kun Mietoa ja Kaikkosta kampitetaan. Kovin sopivasti tapaukset vaalien alle ajoittuvatkin.
     Yhteistä on aikanaan yleisen ja hiljaisesti hyväksytyn ilmiön vetäminen nyt rikoksen kirkkaaseen valokeilaan. Onko tästä puhdistusvimmasta sitten jotakin hyötyä, mene ja tiedä. Ehkä tavat ja asenteet hitaasti kohenevat.
     Tiettyä jälkiviisasta hurskastelua voi kuitenkin vaistota näissä paljastuspeijaisissa. Totuus on aina kovin venyväistä lajia, varsinkin silloin kun vain vastakkaiset sanat kiistelevät. Eipä paljon innosta.
     Nyt A. Halonen julistaa just radiossa, että me olemme kaikki syyllisiä, kun vaadimme tässä julmassa systeemissä huippu-urheilijoilta voittoja. Joopa joo. Mikä istuin saisi meidät penkkiurheilijat tuomiolle?
     Mitä sanoin viimeksi: huippu-urheilun tuen voisi suunnata vanhusten hoitoon. Olisivatko tutkivat dokumentaristit sitten tyytyväisiä.

Keskiviikko 26.9.12
Helsingin huminaan, ensin Vkp:n ohjelmavaliokunnan kokoukseen (paljon ideoita, ensi kesän runko Sastamalaan alkaa olla koossa), vielä pientä jatkopohdintaa Vesan kanssa Kappelissa. Hämmästyin suurta riippuvaa mainosta ensi viikon torstain kirjallisesta tilaisuudesta ravintolan kellarissa, jompikumpi Nopola vierellä daamina.
     Puolustusministeriön tiedotustykin Jyrki Iivosen kanssa illallinen läheisessä turkkilaisravintola Anissa, paljon siinäkin tuuletettiin niin Venäjän kuulumisia kuin kotimaan tapauksia. Haglundista Jyrkillä myönteinen lausunto, aloittanut kuulemma terävästi, vaikka näin päältä päin ei ihan uskoisi.
     Ja meillä oli Marjan ystävätär Teija kylässä, saanut monien muiden mukana lähdön Nokialta, mitä siinä sitten käsittelivät. Mutta Teija ryhtyy pontevasti jatkamaan kesken jäänyttä gradua, ja mikäs sen viisaampaa.
     Joten olipa sosiaalinen rysäys yhtäkkiä maaseudun haudanhiljaisuuden jälkeen. Jaa ei niinkään, lähtösaunan tarjosi Tauno eilen omassa rannassaan puintien päättymisen kunniaksi. Kyllä siinäkin politiikkaa sivuttiin aika roimasti. Taunoa ärsyttää suuresti se, että joutuu pakosta katsomaan pätkiä mustasta Mannerheimista telkkarin ennakkomainoksissa. Moni jakaa varmaan tuskastuttavan tunteen.

Torstai 27.9.12
Osmo Rauhalan näyttely Kiasmassa. (Oli siellä toinenkin taiteilija pömpeleineen, joita joku yleisöstä luuli uusiksi ilmanvaihtolaitteiksi.)
     Seesteisen matemaattinen on Osmon maailmankatsomus, tyyni ja tasapainoinen. Hänen suuria syvämielisiä töitään katsoessa on tunne kuin maailmankaikkeuden arvoitus olisi juuri ratkeamaisillaan. Nyt näemme vielä merkkikieltä, mutta kohta kasvoista kasvoihin vai kuinka. Kauniita, viimeisteltyjä, tyylikkäitä pintoja, parhaimmillaan kaiketi julkisissa tiloissa. Pääskysten lentoa ihaili Marja. Tekisi silti mieli kuiskata taiteilijalle, että ensi kerralla lisää särmää, Osmo, vähän raavasta elämää ja säpinää. Mutta ehkä se on sopimaton toive, Rauhala kulkee nimensä mukaista häiriintymätöntä, syvähenkistä tietään.
     Väkeä oli seinät pullollaan, tuttuja kyröläisiäkin kuten Yrjölän Matti puolisoineen. Tervehtiessämme Osmoa toivoimme, että hänen suuri taidekeskuksensa melkein naapuriin Telilahden rantaan pian kohenisi. Saisimme Kierikkalan laidalle lisää taiteellista toimintaa. Mutta ymmärrämme, että lampaiden hoidossa ja New Yorkin reissuissa menee aikansa.
     Merja Rehnkin siellä risteili. Eilen hän huikkasi Tehtaankadulla, kun seison kolmosen pysäkillä, ja juoksutti painotuoreen kirjansa Yritä perässä - nainen miljoonabisneksessä. Komea teos ainakin ulkoisesti, sopii liikelaitosten lahjakirjaksi. En uskaltanut mennä julkkariin, kun siellä saattoi olla vaarallisen rikkaita ja kauniita naisia.
     Maj Lindin pianokilpailun voittaja oli itsekin silminnähden yllättynyt. Harmittelimme kun Johannes Piirto ei sijoittunut kärkeen, mutta finaalipaikka oli nuorelle miehelle huomattava saavutus. Hauskoja sisäänkääntyneitä ruipeloita nämä häikäisevät huipputaiteilijat. Puolan Oskari eläytyi niin että tuskan kyynelet tulivat melkein ruudun läpi. Kyllä pianonsoitto aina kuntaväittelyt voitti.

Perjantai 28.9.12
Vuorossa Pasi Tammen näyttelyn avajaiset galleria Heinossa.
     Vahvoja, rosoisia, mietteliäitä töitä, suuria kankaita, veitsellä veistettyä maalia. Vaikutuksen tekivät suuret alastomat mieshahmot, nämä masentuneet tyypit: "Minulle ei koskaan tapahdu mitään" ja "Keskellä". Oli myös kauniita ja uhkaavia pilvimuodostelmia sekä uudesti nähtyjä antiikin hahmoja, Narkissos ja Prometheus. Meillä on Pasin kanssa pieni tilaus menossa, siitä myöhemmin.
     Iltaviinille tulivat Sirpa ja Ari Hämeenkyröstä, jaa no Sirpa on nykyisin Jyväskylässä yliopiston lehtorina ja sieltä oli pudotellut (Ari loppumatkan kuskina) melkein yhtä päätä tänne etelään tyttären kissavahdiksi. Sirpalla on sanojensa mukaan melkein 200 kuulijaa kirjallisuuden luennollaan. Miten ne sillä tavoin järjestävät siellä. Hyviä uutisia Myllykolun rintamalta. Huomenna lähdenkin vielä katsastamaan Kyrön maita ja laittamaan paikkoja kuntoon.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute