Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Maanantai 30.9.13
Jälkimietteitä leijuu Prahan matkan vaiheilta.
   Minkälainen mieliala vallitsisi meillä, jos suuri osa älymystöä ja henkisen alan työntekijöitä olisi menettänyt asemansa, työnsä ja ihmisarvonsa? Kuten siellä tapahtui miehityksen jälkeen ja myöhemminkin. Olisiko ollut terveellistä professorin toimia joitakin vuosia putkimiehenä? En olisi pärjännyt. Vaclav Havel heloitti ikkunoita ja istui vuosia vankilassa. Hän ei luopunut vastarinnasta, vaikka painostus ja häirintä miliisin ja viranomaisten taholta oli todella härskiä. Meillä ollaan prinsessanherkkiä ja tehdään kanteluita, jos poliisi hiukan tönäisee.
   Ei ihme, että Kafkan Linna oli Havelin lempikirja. Sehän on nautittava ja kauhea absurdin vallankäytön kuvaus. Rupesin lukemaan vanhaa kirja vain verestääkseni muistoja, ja nyt olen aivan koukussa. Tuntuu pirun jännittävältä lukea kuinka maanmittari K selviää päivästä toiseen tavoittamattoman linnan tuntumassa. Erityisen hauska on K:n ja kaupunginjohtajan pitkä keskustelu sen sopimuksen luonteesta, jolla maanmittari töihin kutsuttiin - tai siis ei kutsuttu. Ei ole parempaa byrokratian sokkeloiden vinoluotausta!
   Luen välillä kirjaa saksaksi. Kafkan kieli on kirkasta ja kammottavaa kansliakieltä, tarina poukkoilee sinne tänne, mutta kerronnan logiikka on omassa lajissaan lujaa, kuten Kai Laitinen on todennut. Kuka tahansa puolipätevä kirjoittajakurssin ohjaaja tosin löytäisi kymmenen virhettä heti ensimmäisiltä sivuilta. Näin raskaasti ei kenenkään pidä kirjoittaa, jos mieli tavoittaa lukijoita! Ihme kyllä lukijoita on riittänyt pian sata vuotta.
   Ei ollut aikaa poiketa Kafkan museossa, sillä museossa pitää viipyä eikä vain poiketa. Kauan sitten olen siellä käynyt, muistikuva on epävarma. Varmaan museo on kehittynyt. Yleensä Praha ensimmäisellä käynnilläni 1985 oli aivan toinen kaupunki kuin nyt - harmaa ja hiljainen, ikään kuin kyyristynyt kylä on puhjennut turistien suursuosikiksi kaikkine kauppahärveleineen. Mutta kaunis se on! Hivelevän hienoja rakennuksia. Praha säilyi pommituksilta, ja hyvin sitä on muutenkin säilytetty. Olut on hyvää ja sitä on riittävästi. Gulassi ja stroganoff maistuivat. Painoa on taas pudotettava. Mutta välillä voi sallia itselleen kohtuullisia nautintoja.

Lauantai 28.9.13
Palattu onnellisesti Prahasta. Neljän päivän esitelmäkeikka takana.
   On heti todettava, että Mika Waltari on hämmästyttävän suosittu kirjailija Tšekissä edelleen. Viisipäiväinen Waltari-viikko 24-28.9. sisälsi esitelmiä, elokuvia, keskustelutilaisuuksia sekä kirjanäyttelyn. Uusia painoksia on tullut jatkuvasti, viimeksi Laška a tma eli osa Koiranheisipuun novelleista Markéta Hejkalován kääntämänä. Jopa matkakirja Lähdin Istanbuliin sekä Suomen historiaan liittyvä Kaarina Maununtytär ja Tanssi yli hautojen on käännetty. Myös harvinaisemmat Surun ja ilon kaupunki sekä Ihmeellinen Joosef ovat ilmestyneet viimeisten viiden vuoden aikana. Kiinalaisen kissan satujakin voivat tšekiksi lukea.
   Viikon ohjelmalehtisen bibliografiasta lasken, että kaikkiaan 23 Waltarin teosta on eri aikoina ilmestynyt Tšekissä, osa samojen uusia painoksia tai laitoksia. Häkellyttävin tieto on kuulemani yleisöäänestys: äskettäin äänestettiin aiheesta "sydämeni kirja" eli rakkaimmista kirjoista kautta aikojen. Sinuhe egyptiläinen selvisi kuudenneksi!
   Oli siis täysi syy viettää tätä täyteläistä kirjallisuusviikkoa. Järjestäjinä sikäläinen Kulttuuriministeriö ja vapaaehtoisjärjestö Skandinavian Talo, Prahan Suomen suurlähetystö, Yle ja Fili sekä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Mukana lisäksi kahdeksan tšekkiläistä yhteistyötahoa.

x x x

Saavuin tiistaina Prahaan, jolloin nuori valpas Michal švec oli vastassa ja johdatti mainioon Hotel U Medvidkuun. Pujahdin lounaalle viereiseen Shvejkin oluttupaan (yhteen monista), ja pian oli valmis sikäläisen Yleisradion tiukkaan haastatteluun. Tänä syksynä runoilijana debytoiva toimittaja Jonaš Zboril kyseli eloisasti puolentoista tunnin ajan, tulkkina aivan suloinen Ema Stašova. Eipä ole Suomessakaan mikään radio tehnyt näin perusteellista Waltari-juttua kanssani.
   Ilta Kansallisteatterissa, ikävä kyllä ei mennyt sen kiinnostavampaa kuin vanha Carmen perinteisenä oopperana, mutta itse teatteritalo tarjoaa niin paljon silmää hivelevää nähtävää, että ilta ei mennyt hukkaan. Poikkesin kotimatkalla jazzahtavaan rock-klubiin vähän vaihtamaan musiikillista ilmanalaa.

x x x

Koko keskiviikko oli varattu Brnon matkaan. Toinen Michal, nimittäin Kovár, nouti aamulla hotellista ja niin köröteltiin junalla vajaat kolme tuntia kaakkoiseen yliopistokaupunkiin. Matka hurahti rattoisasti ravintolavaunussa keskustellen, ja paljon kuulin tšekkien kokemuksista menneinä vuosikymmeninä sekä tämän ajan yliopistoelämästä. Kovár toimii yliopiston Baltian laitoksella, jonne hän minut vei mahtavan linnavuoren kautta.
   Itse luento oli suunnattu suomen ja kirjallisuuden opiskelijoille, joita tuli luokkahuone täyteen, ja hiiskumatta kuuntelivat. Oli tarkoitus puhua suomea, jotta oppisivat samalla kieltä. Ehkä pääosan ymmärsivätkin, niin ainakin Michal vakuutti. Hän aikoo pitää vielä kovan tentin luennostani.
   Paluumatkan kolkuttelin yksin ja lueskelin Kafkan novelleja. Eipä jaksanut paljon illalla enää kuljeskella.

x x x

Torstaina oli vuorossa käynti Kaarlen yliopistossa, missä tapasin suomen ja kirjallisuuden opettajia, joista Timo Laine oli tuttu jo edelliseltä Poznanin vierailulta. Kiitteli silloista luentoani, joka synnytti kuulemma muutaman "fanin", heh. Keskusteltiin tunnin verran heidän tutkimuksistaan ja työstään, elämäkertani Unio Mystica oli tuttu ja luetun näköinen.
   Kuulussa Slavia- kahvilassa tapasimme Michal švecin kanssa johtavan päivälehden Pravon kulttuuritoimittajan, tohtori František Cingerin, joka teki tuiman haastattelun Waltarista lehteensä - taas asiantunteva, hyvin valmistautunut toimittaja. Waltari otetaan täällä todella vakavasti ja halutaan taas esitellä laajasti.
   Pääluento illalla Kaupunginkirjastossa, eniten yleisöä sanoivat kuin missään tilaisuudessa viikon aikana, joka tosin jatkuu kahdella elokuvaesityksellä: Sinuhen Hollywood-versio nähdään kankaalla, samoin Komisario Palmun erehdys. On ollut myös Waltarin kääntäjien keskustelutilaisuus, pohdittu varsinkin kirjailijan tyylin tavoittamisen vaikeuksia.
   Oma esitelmäni meni oikein hyvin, kiitos ennen muuta Michalin, joka tulkitsi nopeasti ja taitavasti. Keskityin paljolti Sinuheen, sen syntyyn ja sanomaan, mutta muutakin tuotantoa yritin valottaa. Yleisö innostui tekemään muutamia kysymyksiä, tuli lämmin ja innoittava tunnelma. Yritän laittaa tilaisuudesta kuvan tuonne pääsivulle killumaan.
   Ei muuta kuin että palkitsin itseni pippuripihvillä ja talon oman panimon vahvalla oluella U Medvidkun ravintolassa, iltalenkillä ja syvällä tyytyväisellä yöunella.
   Aamulla koneeseen ja kotiin. Kiitin nuorekkaita isäntiäni aivan loistavista järjestelyistä ja huomaavaisesta johdatteluista joka käänteessä.
   Vielä jäi tarkasteltavaa tämän pintaraportin lisäksi. Ennen muuta Prahan kauneus, kahviloiden upeus, palvelukulttuuri ja Moldaun uljaat näkymät ansaitsevat lisähuomioita. Sekä täysosuma, matkalukemiseni Václav Havelin elämäkerta, kirjoittanut hänen avustajansa ja työtoverinsa Eda Kriseova, erinomaisen valaiseva ja kiinnostava kirja, suorastaan poliittinen satu, jossa hyvä palkitaan ja paha saa tuomionsa. Silti se on totta. Jatketaan toiste.

Maanantai 23.9.13
Sataa tihuttaa kun aamulla lenkkeilen Sepänpuistossa. Täällä taas ollaan.
   Lehdissä vielä jälkikaikuja FES-juhlista. Katariina Flemingin hyvä kuvaus seminaarista ja pääjuhlasta viime perjantain Suomenmaassa, tänään Satakunnan Kansassa ansiokas tarkastelu Sillanpään satakuntalaisuudesta, sukujuurista ja kerronnan piirteistä. Jotakin aina pirahtelee.
   Vasta luin täällä Risto Lindstedtin tarinan Taatan kahdesta asuinpaikasta Suomen Kuvalehdestä (37) - vähän kiusallinen tunne jäi siitä, että monet kohdat ja lauseet tuntuivat kovin tutuilta, mutta lähdettä ei Risto mainitse kertaakaan. Toimittajan etiikka hoi.
   Matti Pitkon muistelmat ilmestymässä, Iltsika jo viikonloppuna niitä tyhjenteli. Vuosikymmeniä vanhan kikkelikortin salaisuus paljastuu! Ike Kanerva tosin jo kumosi Pitkon suuren paljastuksen. Vieläkö heruu uusia sensaatioita puolikarkean pussin pohjalta?
   Päätän lehdistökatsaukseni tähän ja ryhdyn taas pakkaamaan - tällä kertaa kohti Prahaa, missä pidetään Mika Waltarille omistettu kirjallisuusviikko. Luennoin Brnon yliopistossa ja Prahan pääkirjastossa. Perästä kuuluu.

Sunnuntai, syyspäivän tasaus 22.9.2013
Istun viimeisiä hetkiä työhuoneessa, on keskipäivä. Kesä on auttamatta ohi.
   Eilen hyvästelimme savusaunan upean kuutamon valaistessa peilityyntä järven selkää. Hellä ja pehmeä ehtoo. Nyt on jo pakattu ja kunnostettu, kerätty omenat ja sienet ja valmistettu muuttoa. Mutta vielä tänne palataan. Aamulehti on ilahduttanut kahtena päivänä. Eilen Hannu Syväoja kirjoitti hyvän, aslallisen tarkastelun juhlaseminaarin annista. Hän poimi ydinkohtia esitelmistä ja päätteli aivan oikein, että Sillanpäässä riittää vielä paljon tutkimista ja uudelleen lukemista.
   Tänään päätoimittaja Jouko Jokinen jatkoi pääkirjoitussivun yliössään samaa aihetta. Hän käy härkää sarvista ja osoittaa, kuinka Hämeenkyrössä Sillanpäähän suhtaudutaan, vieläkin, ikään kuin sukupolvien perintönä. Jokisen omat lukukokemukset ovat myönteisen yllättyneitä, varsinkin Hurskas kurjuus on tehnyt häneen uudelleen vaikutuksen - eikä syyttä. Samalla hän toteaa, että Sillanpäätä on juhlittu runsaasti ja virkeästi, mutta etelän mediaan huomio ei ole suuresti yltänyt. Mitään FES-buumia ei ole havaittavissa. Mutta tähänkin aiheeseen palataan.
   Nyt ovat melkein kaikki kynälle (koneelle) kykenevät Aamulehdessä käsitelleet Sillanpäätä - paitsi Pitko, joka asuu pysyvästi Hämeenkyrössä. Tunnusomaista sekin. Hän tyytyy taivastelemaan kadonnutta postilaatikkoaan, merkittävä aihe toki sekin, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Vepan baari taitaa Sarven lisäksi edustaa juuri sitä perinteistä ("pimee juoppo") törinää, josta Jokinen niin osuvasti kirjoittaa.
   Eikä sitten muuta kuin nokka kohti etelää ja uusiin seikkailuihin. Mieleen painunut kesä on eletty, taas yksi parhaista. Siinä riittää muistelemista pitkän talven pimeinä iltoina, jotka vääjäämättä ryömivät vastaamme.

Perjantai 20.9.13
Kukahan kirjoittaa veijarikomedian kaikkien aikojen kaappaukssta: Elop tuli, näki ja kääräisi kokoon. Suuri puhallus. On ikävä Paavo Haavikkoa: kuinka pirullisesti hän osaisikaan tiivistää tämän ennätysmäisen vedätyksen. Näin suomipoikaa vietiin kuin sitä tunnettua kuoriämpäriä. Syyt syvät selviävät aikanaan.
   Mutta samaa mieltä olen kuin Matti Apunen Pressiklubissa: Nalle Wahlroos on sentään suomalainen valtaherra rahakukkulan harjalla, paljon parempi kuin joku venäläinen oligarkki täällä huseeraamassa. Puhumatta näistä amerikkalaisista supersaalistajista. Kyllä oikeata kotimaista herraluokkaa tarvitaan, juuri tällaista Wahlroosia, jolla on myös kulttuurista näkemystä. Naurettavaa on kuurnia hänen kartanonsa tupaantuliaisten pöytäjärjestystä. Isäntä kutsuu ja päättää, omilla rahoillaan juhlii, mitä siihen on kenelläkään nokan koputusta. Mustan kateuden kaivo vain on pohjaton.
   Juuri kun koripallosta päästiin, täytyy jännittää lentopalloa ja jotkut kai naisten jalkapalloakin. Iloittiin kun hakkasivat alkajaisiksi Hollannin tässä lentopelissä.

Keskiviikko 18.9.13
Luen ihmeellistä kyllä Santeri Alkion päiväkirjoja samalla kun eduskunta juhlii 150-vuotista valtiopäivätaivalta. Alkio taistelee vimmatusti kuningasvaltaa vastaan ja johtaa tasavaltalaista rintamaa syksyllä 1919, voittohan siinä lopulta tuli. Kari Hokkasen huolellinen toimitustyö tuo esiin elävän lohkareen itsenäisyyden alun historiaa. Alkion harras uskonnollisuus ja tinkimätön taistelumieli oikeastaan vastoin omaa tahtoa valaisevat miestä minulle uudella tavalla.
   On tässä tuoreempiakin kirjoja meneillään, niistä myöhemmin.
   Tuulee ja satelee, syksy tekee viimeinkin tuloa. Lämpöä riittää vielä. Tauno korjasi kesällä kaatamamme koivupöllit rannasta. Kaikenlaista kuntotyötä riittäisi vaikka kuinka. Korjasin yhdet pullistuneet ikkunapokat ja rupesin rakentelemaan kylmäkomeroa alakertaan, otollinen tila on suotta ollut puuvarastona. Pian tästä on muutettava kaupungin valoihin.

Tiistai 17.9.13
Myös Hämeenkyrön Sanomat kunnostautuu erinomaisen kattavalla ja monipuolisella raportoinnilla juhlasta. Näitä tallentelemme muistojen arkistoon.
   Suomen Kuvalehden juttua olen ehtinyt vasta vilkaista, Taatan jäljillä siinä ollaan. Vanha piikkilanganalituskuva on mainio, taisi olla Aarne Laurilan nappaama, hänkin taas jaksoi ponnia pääjuhlaan lauantaina. Heikki A. Reenpäällä oli ideoita Sillanpään kommentoidusta laitoksesta, ikivirkeä kaveri on siinä, karhunkin kuulemma kaatanut vielä viime vuonna. Myös Sillanpään kirjeiden kokoelma olisi saatava kokoon, mutta minä nyt painelen ensin läpi vanhaa elämäkertaani ja katson, mitä siihen on tullut laitetuksi.
   Muistettakoon, että F.E. Sillanpään Seuran historiikki tuli lykätyksi vuoteen 2015, jolloin seura täyttää 40 vuotta; sekin vielä töitä ja täydennyksiä teettää, vaikka Anna Ulvisen hyvä runko on valmiina.
   Olisi jo käännettävä vaihdetta, mutta ei auta, Eemeli pitää otteessaan. Paavolainen on hetken seisauksessa, kesällä naputtelin jo kestävän kivijalan, jonka päälle pian rakennetaan. Ei nää työt vaan lopu.
   Soitin ja toivotin hyvää nimipäivää Aila Meriluodolle; lämmin ja iloinen oli äänensä, Takaniemessä viettänyt kuukauden kesällä, päiväkirjakin elää. Ikäihmisissä on poweria.

Maanantai 16.9.13
F.E. Sillanpään syntymäpäivä alkoi kukkien laskulla haudalle, mukana myös kunnan edustajat.
   Viljaa kiiteltiin lauantain elämyksistä.
   Jatkoin Tampereen radioon kertomaan lisää päivän aiheesta, Päivi Solja haastatteli, entisen oppilaani Anna Siréninkin tapasin. Vilja apureineen laittoi Pälsin valokuvanäyttelyä Metsoon, avajaiset illalla.
   Mutta minun oli paineltava Poriin, missä oli viimeinen ponnistus: ensin lukupiiri Kaupunginkirjastossa, aiheena Enkelten suojatit, sen jälkeen vielä esitelmä alasalissa. Vilkas keskustelu lukupiirissä ja tupa täynnä esitelmää kuulemassa, yli 80 henkeä. Jäipä hyvä tunnelma syntymäpäivästä.
   Ehdin vielä iltauutisiin kotiin ja katselin alkuun susien koripallomatsia Sloveniaa vastaan, hyvin tuntui menevän (ja voittohan siitä tulikin, kuulin aamulla).
   Olikohan tämä nyt vähiin aikoihin viimeinen puhallus Sillanpäätä, toivotaan niin. Vaikka ei se tähän jää. Taunokin aamulla lehdenhakureissulla kysyi, että eikö sitä Sillanpäätä voisi jättää nyt rauhaan ainakin viideksi vuodeksi. Sanoin että ei Sillanpää mihinkään rauhaan jouda, mutta kyröläiset voisi jo päästää levolle, on niin voimille käypää ollut tää Sillanpää-touhotus kuulemani mukaan. Katsotaan mitä jatkossa keksitään.

Sunnuntai 15.9.13
Lepopäivä, hyvin ansaittu.
   Kävimme törmäläisten kanssa Sarvessa lounaalla, muuta ei juuri jaksettukaan. Aamulehden ansiokas raportointi eilisestä juhlasta ja seminaarista ilahdutti. Matti Kuusela on toimittaja parhaasta päästä, poimi juuri olennaisen. Hesarissa eilen pikku-uutinen kantaatista, sekin paikallaan.
   Baskervillen koira ei Teemalla enää säväyttänyt kuten silloin ennen, hyytävimmän tulkinnan muistankin radiokuunnelmana. Marja tarkkaili tähtien tansseja silmä kovana. Tami näkyy antautuneen syksyn suosikkipelleksi.

Lauantai 14.9.13
Jännittävä päivä, F.E. Sillanpään juhlavuoden seminaari ja pääjuhla Tampereen yliopistossa.
   Kuten Matti Kuusela mainiossa jutussaan sunnuntain Aamulehdessä Elokuuta mukaillen hehkutti: poutaa, vähän liiankin hellittävää poutaa, mutta juhlasaliin oli vain marssittava.
   Seminaariin tuli Kuuselan laskujen mukaan 304 kuulijaa, tämän kaltaiseen tieteelliseen tilaisuuteen hämmästyttävän hyvä tulos. Kasvatustieteilijä, Myllykolun kesän tuottaja Sirpa Eskelä-Haapanen avasi pelin kertomalla pedagogisia tulkintoja Sillanpään lapsikuvauksista. Etupäässä positiivisia malleja sieltä nousi esiin. Professori Heikki A. Reenpää innostui muistelemaan Sillanpään konkreettista omien lastensa kasvatusta 1930-luvulla kustantajan tuntemin esimerkein.
   Syvempiin varjoihin päästiin jatkossa, kun dosentti Riikka Rossi analysoi Toivolan Hiltun tarinaa, tätä avuttoman tytön luisumista seksuaalisen häirinnän ja monien väärinkäsitysten uhriksi. Rossi tarjoili laajempaa aate- ja kirjallisuushistoriallista viitekehystä onnettoman Hiltun kohtaloon.
   Kahvitauon jälkeen dosentti Pertti Lassila tarkasteli erinomaisen terävästi ja tarkkanäköisesti Elämän ja auringon maailmankuvaa, tätä aurinkokeskeistä kesän hurmausta, joka ratkaisee seksuaalisuuden ja moraalin ikuisen kysymyksen häikäisevän yksinkertaisesti: ongelmaa ei ylipäänsä ole! Lassilan mielestä Sillanpään esikoinen on ylittämätön kesän kuvaus ja merkitsi käännekohtaa Suomen kirjallisuudessa; eikä tähän minulla seminaarin puheenjohtajana ollut mitään vastaanväittämistä.
   Kokoonnuimme vielä keskustelemaan seminaarin päätteeksi pienimuotoiseen paneeliin. Yleisön joukosta ainakin Hannu Syväoja ja Pirjo Tuominen ja muutamat muut ruokkivat meitä hyvillä lisähuomioilla. Monenlaisia virikkeitä esitelmien pohjalta risteili, jouduin jopa vastaamaan Esko Helteen kysymykseen Sillanpään uskonnollisesta mielenlaadusta. Monistiksi ja materialistiksi miehen julistin, joskin Taatana nosti kristillistäkuvastoa esiin joulusaarnoissaan.
   Antoisa seminaari! Ystäväni ja vanha huonetoverini Helsingin yliopistosta Pertti Lassila, joka näitä on istunut varmasti kymmeniä elämässään, antoi vahvan tunnustuksen tilaisuuden tasosta. Totesimme samalla, että Tampereen yliopiston taideaineiden laitos (jos sellaista enää onkaan) loisti poissaolollaan. Muita aktivisteja oli riittämiin.

x x x

Ruokailutauon ja hotellissa piipahduksen jälkeen jatkettiin itse pääjuhlalla.
   Olihan meillä huikean näyttävä juontajapari, Vilja Pylsy ja "kotiapulaisensa" Jere, Vilja häikäisevän punaisessa puvussaan, Jere mustissaan miehekkäänä: suoraan kelpaisivat euroviisujen gaalaan, ja sen lisäksi hoitivat juonnot aivan mallikkaasti vailla yhtään lipsahdusta.
   Jussi Niinenmaa avasi ja heti kärkeen kuultiin kantaattini Elämän kultapuu Seppo Pohjolan modernin eloisana sävellyksenä ja nuorekkaan mieskuoro Eucan valloittavana esityksenä. Olin heti myyty. Mikä alku!
   Jatko noudatteli samaa korkeatasoista linjaa. Juhlarahan saimme Osmon ja Jussin kanssa Rahapajan toimitusjohtajan Paul Gustafssonin kädestä. Helmi Tarkki palkittiin liikuttavasti suurista ansioistaan Myllykolun äite-Miinan suorituksista ja omista illoistaan. Viimeksi Helmin "äite rakas" nähtiin ja kuultiin keväällä äitienpäivän juhlassa kirkossa. Ikää on 88, silti on äite iskussa.
   Osmo Rauhalan juhlapuhe käsitteli vapaasti ja jutelmanomaisesti kipeää aihetta, taiteilijan ja hänen yhteisönsä aina ongelmallista suhdetta. Sillanpään kohdalla aiheellinen valinta. Rauhala vetäisi hatusta joukon Sillanpään seurustelukumppaneita, joista Darwin, Freud ja Tolstoi tuntuivat kyllä tutunomaisilta, Nietzsche kaukaisemmalta. Lopuksi Rauhala tiivisti maalarin näkökulmasta Sillanpään merkityksen nimenomaan Hämeenkyrön maiseman ikuistajana.
   Kuultiin myös rock-yhtye Uniklubin kolme biisiä, viimeisenä Jussi Selon tunnelmallinen "Nuorena nukkunut", aamutv:ssä jo kuultu, nyt koko yhtyeen täyteläisenä esityksenä: oikein hyvä ja raikas venytys. Kuultiin myös nimikoiden tervehdys Matti Nummenpäältä.
   Olli Horttanan elokuva Siljan suviyö sai juhlavan kantaesityksen salin vähän ongelmallisessa tilassa (äänitys ei toiminut parhaalla tavalla) mutta hivelevän kauniista luontokuvista ja Ida teerin ja Antti Väreen herkästä kohtaamisesta saimme täyden kuvan. Upea lyhytelokuva, erityisen sykähdyttävää tietysti Marjalle nähdä hänen lavastamansa oma entinen makuukamarinsa elokuvan tyylin mukaisena kulissina. Kävimme kaikki lavalla taas pokkaamassa, Saara ja Artsikin joukossa. Oli oikein ensi-illan tuntua.
   Lopuksi Waltteri Torikka vetäisi Maila Böhmin säestyksellä pari muhkean vapautunutta laulunumeroa, ja kauniiksi päätökseksi yhdyimme kaikki Sillanpään Marssilauluun, josta yritän tuonne uutta Katarina Flemingin lähettämää kansikuvaa.

x x x

Olihan juhla, hohhoijaa. Elämän upein päivä, ylisti onnellinen Vilja, jonka sinnikkään ja huolellisen uurastuksen tuloksista saimme kaikki nauttia. Järjestelyt olivat huippuluokkaa. Tyylikkäästi olivat Jeren kanssa valinneet taustalle heijastettavat kuvatkin F. E. Sillanpään Seuran historiasta - siten että jokainen kuva valaisi juuri juhlassa menossa olevaa ohjelmanumeroa ja antoi sille syvyyttä. Loistavaa työtä!
   Kelpasi jatkaa juhlimista puhein ja tarjoiluin Tammerin kabinetissa, joka kertyi täyteen ohjelmansuorittajista. Riemukasta ja vapautunutta, Vilja täälläkin emännöi säkenöivään tyyliinsä. Tarjoilut hyviä ja keskiyön aikaan sopivan keveitä. Jatkoimme baarissa ja elokuvaporukan johdolla Plevnassa, kunnes kellon käydessä kahta ymmärsimme Marjan kanssa talsia kohti majapaikkaamme Hotelli Ilvestä. Taivas korkealla kuten Sillanpää ja Kuusela ovat havainneet.

Perjantai 13.9.13
Kerrankin täysosuma teatterissa.
   Ei nyt erityisin odotuksin menty Tampereen Teatteriin katsomaan vanhan tutun Les Misérables -musikaalin uutta tulemista. Se on nähty kantaesityksenä samassa talossa (Kurjat) ja aikanaan Lontoossa ja Helsingissä, kohtalaisen hyvässä muistissa on juttu.
   Mutta Tampereella koettiin jymy-yllätys! Aivan hiton hieno esitys. Jo ohjaaja Georg Malviuksen alkupuheenvuoro sairastapauksesta ja roolinmuutoksesta (Javertin roolissa Jonas Saari) antoi ymmärtää, että siinä vasta veijari, Malvius nimittäin. Mutta että ohjaus oli näin loistava ja koko ensemble huippuvireessä, sitä ei olisi uskonut ellei näkisi ja kuulisi. Upea teatteri-ilta tästä kehkeytyi.
   Ei pysty juuri erittelemään, sillä kaikki lauloivat ja näyttelivät suurenmoisesti, ja joukon yhteislataus suorastaan pursui rampin yli meidän 7. riville ja varmaan taaimpaan parveketuoliin saakka. Kaikki nauttivat lavalla, kaikista huokui suvereeni itsevarmuus. Jean Valjean, tenori Tero Harjunniemi, tekee näyttämöllisen läpimurron, väkevä tyyppi ja iskevä, lopussa syvenevä työ. Tomi Metsäkedon Marius lähes samaa luokkaa. Naiset kaikki ihania, itkettävän hyviä lapsetkin. Kumoukselliset barrikadilla railakkaita, kuoro soi komeasti. Ja illan yllätys: Ville Majamaan ja Ritva Jalosen huima koomikkopari, ihmisen naurettavaa raadollisuutta ruumiillistamassa.
   Väliajalla Reino Bragge kutsui pöytäänsä, jossa Marja sai seurustella hurmaavan ohjaajan ja minä lontoolaisen tuottajan edustajan kanssa, kiva myös tavata pitkästä aikaa iloinen Arja Koriseva puolisoineen. Muuta joukkoa oli kyllälti,poliitikkoja ja taiteilijoita, myös mestarillisen suomennoksen tehnyt Jukka Virtanen ja Liisa-vaimo sekä Lari Halme meidän edessä.
   Hyvin harvoin sitä tulee teatterista näin iloisesti yllättyneenä ja hyvällä tuulella, suorastaan onnellisena kaikesta nähdystä ja kuullusta. Kerrankin tehtiin täydellinen esitys ilman videoita, ilman väkinäistä nykyaikaistamista, ilman ylimääräisiä tansseja, vain niin että jokainen laulu vei tarinaa jäntevästi eteenpäin. Onhan tämä tietysti tuhansin esityksin testattu dramaturginen paketti, mutta siitä huolimatta: kiitos Georg Malvius ja koko joukkueensa! Kyllä Suomessakin päästään aivan korkeimmalle kansainväliselle tasolle, kun oikeat voimat polkaistaan lavalle.

Torstai 12.9.13
Tiistaina Sellon kirjastossa Espoossa todistamassa klassikoiden merkityksestä. Haastattelumuotoinen esitys soljui Sillanpäästä Aila Meriluotoon ja Veikko Huoviseen. Yleisöäkin oli paikalla heti alkuillansuusta. Antti Nylén ja Anna Kortelainen jatkoivat.
   On mieltä kohottava saavutus jo se, kun löytää sokkeloiseen kauppakeskukseen ja sen parkkihallista itse kirjastoon. Future shock, sanoisin.
   Keskiviikkona Vanhan kirjallisuuden päivien kokous jälleen, ensi kesän 30-vuotista kirjataivalta Sastamalassa on tavallista pontevammin juhlistettava. Alkaa se siitä taas hahmottua. Teema ja nimet julkistetaan aikanaan. Istahdimme kokouksen jälkeen Vesan kanssa Café Esplanadin terassille nauttimaan syysillan lempeästä auringosta, vaihdoimme kesän kuulumiset. Puhetta riitti myös Matti Salmisen Haanpää-kirjasta, josta on tulossa Vesan tinkimätön kritiikki Hesariin. Salminen kehua retostaa kovasti jalkautumistaan Piippolaan, mistä hän vasta on kuulemma löytänyt oikean Haanpään. Kunhan katsotaan. Minä tätä jalkautumismetodia olen käyttänyt Hämeenkyrössä jo kolme vuosikymmentä sitten ja aiemminkin, mutta en huomannut sitä kovasti ylistää eikä se muutenkaan siihen aikaan nauttinut ainakaan akateemista arvostusta. Odotellaan Vesan repäisyä.
   Ja viimein Kyröön tänä aamuna, joten en ehtinyt edes jalkapallokautemme finaaliin - muutenkin kausi katkesi kohdallani kesken eikä menestyskään ollut kummoinen. Artsi voitti lopulta pisteellä Matin ja uudisti kiinnityksen kiertopalkintoon.
   Tänään viimeinen FES-kävely Tampereella, 35 osanottajaa, sama rento lenkki kuljettiin Eemelin jäljillä Amurista Pyynikintorin kautta Aleksanterin puistoon ja poikettiin päätteeksi vanhaan lyseorakennukseen. Armas aurinkoinen sää saatteli tätäkin kierrosta. Kaikkiaan valistettavia kertyi kahdessa erässä lähes satakunta.
   Ja kauniiksi lopuksi luiskahdettiin Marjan kanssa Tampereen Työväen Teatteriin, missä näytettiin Prinsessaa - ensi-iltaan kun emme ehtineet. Anna Lappalaisen kirjasta ja elokuvastakin tunnettu tarina Kellokosken sairaalassa. Hyvä aihe, kotimainen musikaali, valtavasti tarpehistoa ja musiikkia ja laulua ja hörsellystä - ihan liikaa. Itse tarina, varsinainen draama hukkui tähän anteliaaseen täytteeseen. Paljon pienemmin ja terävämmin olisi asian voinut esittää. Missä kunnon vastavoimat, missä jänitteet? Arto Halosen ohjauksessa esiteltiin mielisairauden hoitomuotoja kuin opetusdemonstraatiossa ja päähenkilö unohdettiin välillä kokonaan. Armi Toivasen erinomainen nimirooli ei päässyt täysiin oikeuksiinsa. Eriikka Väliahde lauloi kauniisti, Kristiina Hakovrta vähintään yhtä hyvin. Esitys ei osannut päättää kuinka se loppuisi, viimeiset puoli tuntia selvästi liikaa. Lauri Meren kritiikki Hesarissa piti hyvin kutinsa.
   Mikähän siinä on, että mitään ei voida enää esittää ilman musiikkia, liikoja lauluja, näyttäviä tansseja, tarpeettomia videopätkiä jne. Mutta kaikesta huolimatta, hyvä ajatus, kelpo yritys ja kipeä aihe.

Maanantai 9.9.13
Kari Hotakainen on kova naama, hän on läsnä huoneessamme aamusta alkaen, mietelause täyttä asiaa radiossa. Kun hän on pari kertaa vieraillut myös ruudussa, ihailu miehen vankkaa tyyneyttä kohtaan kasvaa: ei koskaan mitään hötkyilyä tai intoilua, karua ja viisasta sanottavaa vain. Kirja on piakkoin luettava.
   Miten odottamaton voi tuollainen turma olla. Minäkin kun jonkun verran ajan, viimeksi Raumalle ja takaisin, huomenna Helsinkiin - koskaan ei tiedä, mitä vastaan tulee. Elämä on sattumanvaraista leikkiä, joskus aika julmaa.
   Pitäisi nyt innostua vähän koripallosta, eipä sitä ennen ole tullut seuratuksi. Kun yksilöurheilijat kaikkoavat, joukkueista Suomi saa voimaa. Kunpa sama alkaisi päteä yhteiskuntaelämässä.
   Kuubalainen serenadi saa hyvän vastaanoton myös Satakunnan Kansassa, tietyin kevennyksin. Huomaan teatterin kalenterista, että esitykset jatkuvat pitkälle ensi kevään loppuun.

Sunnuntai 8.9.13
Aurinkoinen kävely vanhan Rauman kujilla aamutuimiin, käytiin Unto Koskelan ja Hj. Nortamon syntymäkoteja tervehtimässä Kuninkaankadun varrella. Tyyntä aamua valaisi myös Länsi-Suomen loistava kritiikki Kuubalaisesta, jonka se totisesti ansaitseekin.
   Miellyttävät muistot Raumalta! Ajelimme Kyröön, missä en ehtinyt paljon kauniista päivästä nauttia, sillä matka jatkui Tampereelle. Yhteislyseon ilmaisutaitoa opiskelevat oppilaat olivat tehneet kulttuurisen uroteon ja valmistaneet draamallisen kiertoesittelyn koulurakennuksen entisen oppilaan Frans Emil Sillanpään lyseovuosista - se vanha lyseorakennus Aleksanterin puiston varrella palvelee nykyisin koulun lisärakennuksena Tyllinä. Erinomaista että se on taas koulukäytössä. Sain muiden mukana tilaisuuden tutustua kouluun ensimmäisen kerran erinomaisen johdatuksen saattelemana.
   Oppilaiden työ oli asiantuntevaa, tarkasti tutkittua. Siellä esiintyivät niin Haaviston Hulda kuin Mia Liljeroos, Tättälän Hilja ja myös Silja Salmelus, Elias Malkamäki ja Juha Toivola sekä Frans Eemeli itse. Hyvin olivat Sillanpäänsä lukeneet ja selvästi myös elämäkertaani. Mikä ilo biografian kirjoittajalle nähdä teoksensa katkelmia nuorten dramatisoimina kohtauksina!
   Tilaisuus päättyi Sillanpään ylioppilasjuhlaan juhlasalissa, kuultiin puhe ja laulettiin Maamme-laulu. Aivan vaikuttavaa. Juhani Kontro esitteli minulle lisää vanhaa opinahjoaan, jossa hänen ja Markun isä oli aikanaan saksan ja venäjän lehtorina. Vilja ja Jere olivat paikalla, eipä moni muu kyröläinen. Pirkkalaiskirjailijoiden entinen puheenjohtaja Vuokko Tolonen on jo toistakymmentä vuotta opettanut tässä kunniakkaassa laitoksessa. Kiitin oppilaita ja vastaavaa opettajaa, jonka nimi vilahti valitettavasti ohi korvieni.
   Ihmeellinen helteinen viikonloppu vaihtuvin ylentävin elämyksin. Ei surettanut edes Suomen rämpiminen Ruotsi-maaottelussa, jota koripallon Venäjä-trilleri sentään kohensi. Kestimme vielä Sillan huippuunsa viritetyn ja surullisen loppuratkaisun ennen kuin uni maittoi.

Lauantai 7.9.13
Kiivasta karonkkaelämää. Eilen Myllykolun lopettajaiset Kauhtuan saunalla, jotka kyllä lopetimme hyvissä ajoin, sillä tänään oli matkattava Raumalle seuraavaan ensi-iltaan. Tapio Niemen kanssa kirjoittamamme Kuubalainen serenadi oli viimein katsastettavissa.
   Tapio oli katsonut esityksen ennakkoon ja lähetti rohkaisevia kommentteja. Tapasimme Cumuluksen baarissa vaimoinemme ja otimme cubalibret rohkaisuksi. Sitten rohkeasti teatteriin, joka sijaitsee avaralla paikalla kanaalin rannalla hotellin lähellä, välissä kirjasto. Kävin kerran seuraamassa harjoituksia, sitä ennen alustavissa palavereissa.
   Olihan esitys kerrassaan myönteinen yllätys! Kirsi-Kaisa Sinisalo oli ohjaajana tehnyt hienoa työtä, pelkistänyt tekstiä, sovittanut sujuvia kohtauksia. Perttu Suomisen sävellykset nostivat varhain kuolleen Unto Koskelan runot kauniisti lentoon. Koskelaa esittävä Lauri Ketonen oli sopiva tyyppi ja lauloi hyvin, hallitsi näyttämöä miltei koko draaman ajan. Mika Waltaria esitti Norssin poika Reidar Palmgren älyllisesti ja miellyttävästi; uskoisin että Mika oli todellisuudessa juuri tällainen auttavainen ja itseään korostamaton henkilö. Illan tähti oli tietysti Satu Silvo Minna Craucherin repäisevässä roolissa, seksikkäänä ja mehukkaana salonginpitäjänä, toki myös juonittelevana ja vallantahtoisena. Ehkä Silvo tuo Craucheriin liiankin myönteisiä ja viekoittelevia piirteitä, mutta esitys on nautittava.
   Maiju-Riina Huttunen toi nuoruuden säihkyä Koskelan morsiamen Martta Kontulan rooliin, helisevästi lauloi ja oli kaunis. Vanttera Timo Julkunen oli fyysisesti mahdollisimman kaukana Uuno Kailaan tyypistä, mutta ihmeen uskottavan Kailaan hän silti teki sisäisin keinoin. Tulenkantajien jälkikauden rappioromantiikka kukki näyttämöllä koristeellisena ja vajottavana.
   Muutama pienempi rooli sopeutui hyvin kokonaisuuteen. Ihailimme Jens Walentinssonin tanssillista koreografiaa, Elina Vätön ajan henkeen tyyliteltyjä pukuja ja Samuli Hallan monikäyttöistä riepulavastusta käyttökelpoisine tasoineen.
   Piru soikoon, olihan mainio näytelmä, totesimme Tapion kanssa, emmekä enää aina erottaneet, kumpi minkäkin kohtauksen alunperin kirjoitti, niin hyvin ne sointuivat lopulta yhteen. Yleisö oli aivan innoissaan, taputti seisaaltaan ja tuntui riemuitsevan aidosti - tervehtivätkö sitten Koskelan pojan varhaista kuolemaa vaiko hänen ainoaa kestävää runoaan, Kuubalaista serenadia, jonka kaikki suomalaiset osaavat hoilata hiukan kännipäissään ainakin.
   Puheet, skoolaukset ja lahjanvaihdot lämpiössä nousivat tunteellisesti, olihan Kirsi-Kaisan viimeinen työ Rauman Kaupunginteatterin johtajana - täältä hän siirtyy Hämeenlinnaan johtajaksi. Tunnelma vaikutti kiitolliselta ja haikealta molemmin puolin. Teatteri tarjosi sitten illallisen, joka soi tilaisuuden sulatella näkemäämme ja kuulemaamme. Istuimme johtokunnan pöydässä Niemien kanssa, Laura Voutilainenkin oli ehtinyt keikkamatkallaan paikalle.
   Nyt vain näyttelemään niin riuskasti kuin takki kestää. Kaikki menestyksen ainekset ovat koossa.

Torstai 5.9.13
Syysflunssa vähän kiusannut kuten monia muitakin, mistä lie virus ampautunut. Upeita päiviä lipuu ohi puolikuntoisesti. Mutta tänään terhennyin Tampereelle vetämään kävelykierrosta FES:n jalanjäljille. Nelisenkymmentä kiinnostunutta kokoontui Amurin työväenkorttelin pihaan ja siitä lähdettiin muistelemaan Sillanpään kouluvuosia ja asumista hyvin tämäntapaisissa kamareissa. Säteilevä päivä saatteli lenkkiä Pyynikintorille ja siitä F.E. Sillanpään katua Aleksanterin puistoon ja vanhan lyseorakennuksen eteen (nykyinen Tylli), sisällekin pistäydyttiin.
   Vanhastaan tuttu psyykkinen piirre on se, että kotona vain yskittää eikä ääni kulje - mutta kun tulee tilanne ja kuulijoita, kummasti alkaa ääni kantaa eikä yskitä kertaakaan. Näin selvittiin kierroksesta kunnialla, seuraava viikon päästä 12.9. klo 16 samasta paikasta.
   Katselin eilen netistä suorana Obaman ja Reinfeldtin tiedotustilaisuutta Tukholmasta. Ei voi olla ihailematta Obaman levollista, hyväntuulista, täsmällistä retoriikkaa. Ei todella vaikuttanut aseenkalistajan puheelta, mutta jotain toimia on tulossa.
   Nokiasta ei voi keksiä mitään sanottavaa mitä ei ole jo ensimylläkässä sanottu. Kansallinen tukipilari kaupattiin kilpailijalle, tappioltahan se kuulostaa, vaikka monet selitykset kääntävät asiaa parhain päin. Mutta aika aikaa kutakin. Jos ei käy enää kännykät kaupaksi, niin koettakoot toiset vuorollaan. Eri asia täytyykö tällaisen välikappaleen aina kehittyä huimaan erikoistuvaan suuntaan. Kuka kaipaa herkintä tietokonetta jatkuvasti taskuunsa, en minä ainakaan. Riittävät hyvin nää pöydällä ja sylissä pidettävät myllyt. Herkeämätön on line on stressaava, luulisin. Kesällä saattoi vielä tehdä hyviä putoamisyrityksiä hektisistä informaatiovirroista.

Tiistai 3.9.13
Aamulla jysähtää iso uutinen, jota sitten pitkin päivää pureskellaan.
   Mutta minä vain näihin kirjallisiin tilaisuuksiin rientelen. Aamupäivällä julkistettiin Jukka Rislakin teos Vorkuta! Södikalla. Aina löytää Jukka uusia synkkiä kipupisteitä, tärkeitä käsitellä tietysti. Vankileirikapina Komin tasavallassa Jäämeren rannalla 1953 - voisiko olla enää hyytävämpää. Sankariksi nousee suomalainen Eino Prykä, kuvausten mukaan todella kova naama ja hieno ihminen. Tukka pystyssä olen alkua lukenut, tulee vain niin paha mieli ihmisten ja systeemin järjenvastaisesta julmuudesta.
   Etityisen kivaa oli tavata Anna Zigure pitkästä aikaa, yhtä iloinen ja herttainen kuin aina. Kelpaa Jukan pöyhiä kalmistoja, kun on tällainen vaimo kotona.
   Iltapäivällä huomattavasti lempeämpi juhlan aihe: Annantalossa julkistettiin Kirsti Mäkisen uudelleen kertoma Topeliuksen Lukemisia lapsille. Liittyypä siihen muistoja minullakin, vanha sarja on vielä tuolla entisessä lastenhuoneessa. Äiti näitä mulle luki, faija hankki kirjat. Jännä katsoa kuinka Kirsti on onnistunut pyyhkimään pölyt tutuista saduista. Ulkoisesti aivan upea kirja.
   Tilaisuus oli ihan hieno ja lämmin, loistavia puheita (Kaisa Kettunen, Leena Majander, Kirsti itse ja Riitta Uosukainen), SYK:n nuorisokuoro lauloi ja lopuksi voitiin katsella Risto Suomen uutta kuvitusta näyttelyssä. Sykähdyttävä hetki oli se, kun pieni Panu lauloi "Laps Suomen ällös vaihda pois..." juuri tänään, aamun uutiseen me kuulijat liikuttuen laulua peilasimme.
   Omakin työ vähän nytkähteli, kun tapasin eilen Juha Vakkurin Kappelissa ja palautin hänen muistiinpanojaan Paavolaisesta, taustalla taannoinen näytelmänsä Hertta ja Olavi. Juhan kanssa on aina valaisevaa keskustella, New Yorkista oli poika tulossa ja lähdössä Beniniin. Afrikka-kirjojaan olen lukenut, paksuja juntteja, seikkaperäisiä matkakuvauksia, välistä suorastaan jännittäviä. Tuskin on suomeksi tuoreempia, tietävämpiä, elävämpiä oppaita Afrikan todellisuuteen.
   Illalla näytti jo siltä, että aamun uutiseen oltiin sopeuduttu ja toivottiin kaikesta huolimatta kaikkea hyvää Nokian puhelimille ja yhtiön työntekijöille. Kuinka kestävää on analyytikkojen optimismi? Ja mitä kaikkea on kaupan taustalla? Jatkoa seuraa.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute