Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
palaute
pääsivulle

päiväkirja

Aapelinpäivän aamuna 2007
Ensimmäisen kerran kirjoitan uuden vuosiluvun. Pieni juhlava sävähdys.
     Onhan vuosi alkanut harmaasti ja pimeyden vallassa. Vettä satoi valtoimenaan, kun poikani kanssa ajoimme Helsingistä tänne maakuntaan. Ensin suorittava Turusta tyhjiä teitä faijaa katsomaan.
     Presidentin puhe ei tarjonnut nytkään yllätyksiä eikä juuri keskustelun avauksia. Lempeän tasapuolinen jokaiselle jotakin -linja jatkuu. Sisäpiiri, avustajat, virkamiehet kaiketi tunnistavat, mitä hyvin yleisten lausumien takana piilee konkreettisesti. Me muut saamme arvailla. Millä tavoin siis parannettava kv. yhteistyötä pakolaiskysymyksissä? Tällaisia pikkuseikkoja presidentti ei kerro.
     Urho Kekkosen ensimmäinen uudenvuoden puhe 50 vuotta sitten analysoi viiltävästi maailmanpolitiikkaa, sen syöksyyn vieriviä kiviä. Oltiin juuri selvitty Unkarin kansannousun järkytyksistä. Halonen korostaa globalisaatiota, mutta ei aukaise suuria linjoja maailman tilanteeseen eikä suhteuta niitä Suomeen. Aiheita olisi vaikka kuinka.
     Pakolaiskysymys on muuten kiitettävästi esillä, tv:ssä pyörii kaksikin sarjaa aiheesta, Tervon haukuttu Mogadishu Avenue sekä eilen alkanut Kotikatsomon Poikkeustila. Jälkimmäinen vaikutti realistiselta. Saamme vaikutelman miltä elämä vastaanottokeskuksissa näyttää, dramatisoituna tietysti. Kontrastina, taustakuvana tuoreet uutiset Somaliasta. Oppinut dosentti korostaa, että meillä on väärä kuva rauhanomaisesta islamista. Mistähän se siis tulee?
     Olisiko Aamulehden kulttuuriosasto virkistymässä. Tuoreeltaan kaksi kiintoisaa juttua, varsinkin Varpion ja Jaakko Syrjän duelli (31.12.) muistin luotettavuudesta suhteessa kirjallisiin merkintöihin - aiheena edelleen Väinö Linna. Saara Kesävuoren oivaltama lehtijuttu porautuu elämäkerrallisen tutkimuksen ytimeen. Ymmärrettävä joskin perin harvinainen on rauhallisen Syrjän tuohtumus, joka kumpua riveiltä ja niiden väleistä. Varpio on kirjassaan arvioinut "kaksinkertaisen" muistin epävarmuutta (miten Syrjä muistaa Linnan muistot), mutta uskonut enimmältä epäröimättä Valmarin aikalaismerkintöjä. Hyvä tasavertainen keskustelu toivottavasti yllyttää lukijoita Varpion ja Syrjän kirjojen äärelle.
     Tänään eloisaa debattia naistutkimuksesta, Arto Jokinen pöllyttää Niemelän ja Tammisalon ilmeisen reipashenkistä pamflettia Keisarinnan uudet (v)aatteet. Tunnustaa sentään tämä malefeminist, että naistutkimus voisi vähän ottaa biologiaakin huomioon. Ei olisi pahitteeksi. Mutta vierellä Kari Salminen Judith Butleria kommentoidessaan päätyy itsepäisesti uskomaan, että luonnosta voi puhua vain kulttuurin kielellä. Kyse onkin, minkä kulttuurin - yhteiskunnallisen, humanistisen vai luonnontieteellisen? Viimemainittua naistutkimus hylkii ohjelmallisesti, koska se ei vahvista valittua sukupuoletonta vakaumusta.
    Ykkösaamussa Hannu Raittila tiesi "tuhat metodia", joilla Saddam Hussein olisi voitu kukistaa. Tällaisia älypäitä maailma todella tarvitsisi. Jospa hän kertoisi vaikka vain sata metodia, joilla Somalia voitaisiin rauhoittaa. Tai kaksi.
     Kolmen viisaan keskustelu osoitti, että kosketus luonnontieteisiin antoi taas parhaat kommentit, nyt arkkiatri Pelkoselta. Mutta kärjistävä liioittelu on aina hauskempaa kuin kuivan asiallinen analysointi. Raittila rinnasti kansanäänestyksen vaaroiksi yhtä hyvin kansallisiskelmän valinnan kuin kannanotot kuolemantuomioon!

Keskiviikko 3.1.
Näin Elmon päivänä luin uudesta Bibliophiloksesta Kari Saviniemen artikkelin Juhani Peltosen vaiheista. Korson talon tuhoaminen turhan tien tieltä kuohuttaa vieläkin. Miljöön suunnittelu ei taida missään olla kunnallisen toimen vahvoja puolia. En myöskään tiennyt Peltosen vaikeuksista Otavalla. Vierailin pari kertaa Lopella Peltosilla, muistan laajan kirjaston ja Juhanin lempipuuhan: kirjaston järjestelyn viinin siivittämänä.
     Lehdessä on myös mainio juttu urheilukirjallisuudesta, Vammalan esitelmiä (huom. Veikko Huovisen huomio teatraalisesta jalkapallohurmiosta vuodelta 1986!) sekä paljon muuta, valaisua mm. Minna Canthin miessuhteista, missä Erkotkin esiintyvät.
     Saddam Husseinin teloitus lieveilmiöineen kuohuttaa laajalti. Ei ihminen pohjaltaan muutu. Tosin en muista, moralisoitiinko Nürnbergin tuomioista puoli vuosisataa sitten. Eiköhän niitä vieläkin pidetä oikeutettuina. Entä Eichmann? Stalin harrastuksista ei kannata muistuttaa. Vuoden 1918 teloituksia tutkitaan vieläkin. Huhtiniemen kaivaukset herättivät toiveen uusista kuohuttavista tapauksista. Reaktiot eivät poikkea paljon Saddamin salaa kuvatun videon tutkiskelusta. Ihmistä kiinnostaa toisen kuolema, varsinkin väkivaltainen. Teloituksia katsomme televisiosta harva se päivä, viimeksi Stauffenbergerin ja Elisabeth I:n suosikkien. Ne ovat aikansa todellisuutta, vaikka fiktiota. On kuitenkin ilmeinen tarve nähdä, näyttää. Kuinka kuvitteellinen esitys poikkeaa suorasta ja todellisesta? Tämä aika ei entisistä paljon sivisty.
     Tarja Halonen sanoi puheessaan, että maailma on julma ja paha, mutta ihmisten on tehtävä se paremmaksi. Ikään kuin ihmiset eivät kuuluisi julmaan maailmaan.
     Onnen tuokiot on vain tunnistettava. Esimerkkinä tällainen: kirjoitustyö lähtee aamulla sujumaan, samalla kattilassa porisee kinkun luilla muhevoitettu hernekeitto, sen kypsyessä käyn lenkillä, aurinko paistaa pitkästä aikaa - ja ihanaa soppaa maistellessa radiosta tulee suosikkini Asko Kaikusalon, vanhan norssin, riemukasta kerrontaa myyrien ihmeellisestä maailmasta. Taidatkos panna paremmaksi?

Torstai 4.1.
Helsingin Sanomat esittelee ansiokkaasti hallituskauden kulttuuripoliittisia saavutuksia ja myös takaiskuja. Kausi on ollut parempi kuin aikoihin (koskaan?), huomattavia tuloksia mm. kirjastojen rahoituksen siirto veikkausvaroista budjettiin (jota kauan turhaan yritettiin), näkövammaisten kirjaston kehitys ja elokuvan lisätuki. Kulttuuribudjetti on ollut jatkuvassa kasvussa, paremmassa kuin muut alat. Oopperaa ja Kajaanin teatteria on autettu jaloilleen. Vaikeissa tekijänoikeuksissa ja Venäjän suhteissakin on tehty selvää jälkeä.
     Kaikki tämä ja muutkin edistykset sopivat huonosti kuvaan kulttuuriministeristä aivottomana missinä. Päinvastoin Tanja Saarela on yllättänyt epäilijänsä, ja sitä on vaikea myöntää. Joitain hairauksia täytyy aina tulla, ystävyysseurojen rahat eivät yleisessä eteenpäin rientämisessä paljon tunnu, varsinkin kun monet seurat nuokkuvat menneisyyden unta (?). On loistavia poikkeuksia kuten Tuglas-seura. Menetykset kai enimmältä palautettiin.
     Eiköhän pian eduskunnasta kuulu ääniä, etteivät nämäkään tulokset mitenkään ministeristä johdu vaan eduskunnan sivistysvaliokunnan uutteruudesta. Jos saldo näyttäisi miinusta, se olisi luonnollisesti ministerin syytä. Ja katsokaas vaan: jatkossa media keskittyy taas ministerin pintajulkisuuteen ja sen röykytykseen eikä vahingossakaan kulttuuripolitiikkaan. Totta kai sekin on kohteen omaa syytä.
     Muuten, minkähän takia kulttuurirahoituksen virkistys ei säteile millään tavalla kuntiin? Päinvastoin vallitsee apea alasajo, museot suljetaan, maisemat pilataan, ideat haudataan.
     Ilon pilkahdus: lunta sataa klo 9.45.

Perjantai 5.1.
Mitähän Klinge ajattelee radion otsikosta "Jannen jäljillä"? Voin kuvitella hänen tuskansa, ja minustakin näin tuttavallinen rentoilu Sibeliuksen kohdalla vaikuttaa oudolta. Tawaststjernan jäljittelemätön esikuva painaa, eikä nuorella professorilla ole helppoa lähteä "jäljille". Mutta nämä vanhat norsuvitsitkö johdattavat meitä Sibeliukseen ja suomalaisuuteen? Onpahan ainakin heilahdettu Erik T:n sivistyneesti virittyneen dramatiikan jälkeen toiseen äärilaitaan.
     Samoin hämmästelin, että muutaman juopon kuolema myrkkyviinaan Pohjanmaalla on pääuutisaiheita niin radiossa kuin Aamulehdessä. Tällaista tapahtui Rööperin jätkien parissa joka talvi eikä kukaan perään huudellut saati pannut uutisiin.
     Kiintoisaa nähdä millaisiksi kriteerit vääntyvät nyt kun STT on heivattu radiosta. Matti Vanhanen kuuluu Eeva-lehdessä todenneen, että toisen epäonnesta tehdään nyt viihdettä. Juuri niin asia on, toteaa nimimerkki "vähän kokemusta omaava".
     Kolmanneksi kummastelen vielä kuntaliitoksia. Ainakin täällä vanhan Satakunnan korkeudella pakka on pahasti sekaisin, kunnat haahuilevat hädissään kuka minnekin eikä kellään näytä olevan jäntevää strategiaa tulevaisuuteen. Kuinka ennen kunnat vain rauhassa elää kituuttivat itsenänsä, eikä nyt riitä rahaa mihinkään? Joku on väittänyt, että nyt eletään ennennäkemätöntä nousukautta. Ei sitä ainakaan kunnista huomaa.

Loppiainen 2007
Aattona ihastelimme Jaanan ja Vesan talon onnistunutta laajennusta Tapanilassa. Koolla parhaita opiskelutovereita, meidän vanhaa joukkoa 60-luvulta, nautimme loistavan illallisen ja vietimme pitkästä aikaa nuoruuden riemukkaita hetkiä aamuyöhön saakka. Kaikki olemme jollakin tontilla kirjallisessa elämässä; ei meidän huonosti ole käynyt, vaikka opintovuodet otimme rennonpuoleisesti, muistaakseni.
     Varjon langetti faijan syvenevän väsymys; hänet siirrettiin kotoa Mariaan lepäämään.
     Ajoimme sitten vielä Kyröön Ylivakerin klaanin perinteiseen loppiaistapaamiseen, missä talo kuhisee entiseen tapaan monen sukupolven jälkeläisiä.
     Ja vielä takaisin Helsinkiin tarkkailemaan faijan tilannetta, joka tuntuu vakaalta. Aino järjesti hänelle hienon joulun Sepänkadulle, mikä saattoi käydä vähän voimillekin Viivyin Helsingissä, joka on taas varsinainen kotikaupunkini, vaikka täällä maan rauhassa vielä huhkin kirjoitustöitä ja viikonloppuja.
     Kouraiseva elämys: elokuva nimeltä Muiden elämä, tekijöitä en tässä muista, mutta harvoin olen niin herpaantumatta ja jännittyneesti mitään leffaa seurannut kuin tätä vanhan DDR:n urkintakoneiston armotonta työskentelyä tarkkailun kohteina näytelmäkirjailija ja hänen näyttelijätärystävänsä. Johtuikohan siitä, että käyn niin harvoin elokuvissa, mutta elin elokuvan miltei fyysisesti mukaan tempautuen, sisuksissa kihelmöivä kauhu kunnes lopulta armahtava, loistavaan repliikkiin napsahtava loppu toi täyden katharsiksen. Olihan siinä todella oikeaoppinen käännekohtakin. Parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Joku sanoikin että se on valittu viime vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi. Vähintään oscar-sateen arvoinen, luulisi niiden siellä omien vainojensa muistoissa ymmärtävän tämänkin kammottavan pohjapoljennon. Ja meillähän oltiin aikoinaan hyvinkin innostuneita tästä DDR:n esikuvallisesta sosialismista, jonka todelliset kasvot kääntyvät syyttävinä suoraan elokuvan katsojaan.
     (Pohjaa antoi sekin, että olin kuunnellut autossa ajellessani cd:ltä John LeCarrén itsensä loistavasti lukemaa kirjaa The Spy who came in from ther Cold - eli Mies kylmästä, hyytävä läpimurtoromaani Berliinin muurin synkimmiltä vuosilta (1963).
     Samaan teemaan tavallaan kuuluu lopulta Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista - niin paljon siinä on vakoiluun, salaisiin kontakteihin ja muihin hämäränpuuhiin liittyvää aineistoa. Kirja on kyllä vähän kuivakasti vaikka tarkasti kirjoitettu, ei mikään eloisa esitys. Kuva Hella Wuolijoesta rikastuisi entisestä, jos tämä tietopaketti samalla suhteutettaisiin hänen taiteilijatemperamenttiinsa ja työhönsä dramaatikkona. Loistavia tuloksia sillä saralla, mutta ei Paasikivikään ihan väärässä ollut ärjäistessään 40-luvun konspiratiivisina vuosina, että Hella on suuri roisto... Hänen suhteensa Väinö Tanneriin on muuan musta luku ja on muitakin.

x x x

Kun tästä alkaa vuosittain varsinainen uusi työkauteni, voi olla että merkinnät näille sivuille jäävät vähemmälle. Ehkä keskityn enemmän merkittäviin asioihin, ehkä työn etenemiseenkin. Jotkut aina ihmettelevät miksi pidän tällaista enkä osaa selittää sen kummemmin. Kenties kirjoittamalla selvittää asioita itselleenkin paremmin kuin hautomalla. Julkinen päiväkirja tuo palautteita, vihjeitä ja kontakteja, kiitos niistä. Ja tuo ilokseni yhä vähemmän (nimettömiä) kiukunpurkauksia. Joten jossain muodossa pidän yhteyttä, onhan tässä ne vaalitkin tulossa, jolloin monet arvovaltaiset "blogit" (vähän vieras sana minulle) ryhtyvät kukkimaan ja tämmöinen yksityisajattelu saa rauhassa jäädä vähemmälle huomiolle.

Nuutinpäivänä 2007
Joulun loppu, jo sitä kestikin. Kannamme vasta tuuhean kuusen ulos, sammutamme jouluvalot ja haikealta tuntuu taas. Härkäviikot alkavat maalla kevyen raikkaan pakkassään vallitessa. Marjan viimeinen kevätlukukausi, minun kiivain työkauteni, talvi ja kevät.
     Tieteen päivät menivät menojaan, ehdin vain pienelle tieteelliselle iltakävelylle. Yliopiston kirjastossa puhuttiin undergroundin muistoista ja 60-luvusta, valtionarkistossa oli hyviä näyttelyjä, Risto Rytin vaiheet ja juutalainen Helsinki. Suurimman vaikutuksen teki Rytin kuritushuone, rautaheteka ja ankea pöytä ja palli. Johan pantiin presidentin henkinen kestävyys koetukselle, eikä ihme että lopulta murtuikin. Hiljentävä ekspositio.
     Undergroundin merkitys meillä? Uuden sukupolven esiinmarssi, uskallus pitää protestoivasti hauskaa. Siihen aikaan kun kaikki ei ollut niin sallittua kuin nykyään, ilmiöllä oli varmaan meille suurille ikäluokille vapauttava vaikutus. Nyt tuntuvat muistot aika lapsellisilta. M.A. Nummisen Dägä on tänään leikkisä lastenlaulu, aikanaan siihen sisältyi viesti ja kapina. Tämän päivän undergroundia ovat poliitikkojen tekstiviestit, kaikkinaiset nettisivut (tämäkin) ja chattipalstat, ainakin mahdollisia. Samalla kapina on menetetty, viihde voittanut. Alitajunnasta on tullut osa valtamediaa.
     Tieteen päiviltä takavuosien muistuma. Käytiin painia uskosta ja epäuskosta, Porthanian sali äärillään, takaosasta Seppo Heikinheimo huuteli välihuutoja. Keskustelimme hänen kanssaan tauolla, Katri oli mukana ja protestoi epäuskon puolustajia. Heikinheimo vakuutti ettei Jumalaa ole, viimeinen todiste hänen mielestään oli Estonian haaksirikko. Muutaman kuukauden kuluttua hän teki itsemurhan.
     Isäni siirrettiin Laaksoon, tutulle osastolle, hyvien hoitajien huomaan. Paljon on puhuttu vanhusten hoidosta ja sen puutteista, mutta meillä on ollut onnea. Aina saatu paras, iloinen, huolehtiva kohtelu. Mutta onhan ankeita kohtaloita nähty riittämiin. Vanhuus on kaunis liuku tuntemattomaan tai sitten kamala odotustila.

PS Kun tässä pyhinä on tavattu kyröläisiä tuttuja, paikallislehden toimittajakin, huomaan kuinka huhut kulkevat ja värittyvät. Mitä minustakin on kerrottu ja varmasti uskottu. Juoru on instituutio, jota vastaan ei kannata taistella, joka on hyväksyttävä, joka on osa minua ja myös kertojia. Sillä on omat julkaisunsa ja palkkionsa. Se yhdistää meitä. Olkoon siis kiitetty.

Perjantai 19.1.
Saattelimme sitten isäni rajan yli rauhalliseen syvään uneen tiistaina.
     Vaikka pitkän 97-vuotisen elämän päätös ei tullut yllätyksenä, on silti päällimmäisenä tunteena syvä haikeus ja suru. Viimeinenkin selustayhteys elämän taipaleella on katkennut. Käännekohtaan liittyy samalla kiitollisuus näin kauan jatkuneesta, henkisesti virkeästä ja horjumattomasta tuesta ja kannustuksesta meitä jälkeläisiä kohtaan.

x x x

Kokoonnuimme Matti Vanhasen kutsusta Kesärantaan, koko maanpuolustuskurssi 143. Kymmenen vuotta sitten Matti harjoitteli kurssillamme pääministerin tehtäviä ja on selvinnyt nyttemminkin niistä hyvin.
     Prikaatikenraali Markku Nikkilä selvitti ytimekkäästi nopean toiminnan joukkojemme koulutusta Porin Prikaatissa. Kävi selväksi joukkojen korkeatasoinen koulutus ja toimintakyky verrattuna vaikkapa jenkkeihin ja britteihin, mistä rekrytoidaan enimmäkseen katujen työttömiä. He ampuvat ensin ja menevät sitten katsomaan mikä rasahti, kärjisti kenraali. Uskomme suomalaiseen sotilastaitoon kasvoi vankkumattomaksi. Sotilaita on aina ilo kuunnella, sillä he puhuvat selvää suomea ja suoraa asiaa.
     Nautimme illallisella paistettuja silakoita ja perunamuusia. Matti oli itse valinnut ruokalistan, mistä annoimme hänelle yksimielisen tunnustuksen. Matti myönsi, että kulunut EU-puheenjohtajuus oli huikea elämysten sarja ja ilmeinen menestys mielestämme. Tulevaan vaalikamppailuun hän suhtautui tyylinsä mukaan leppoisasti, liikoja jännittämättä. Porvariyhteistyön rummutus mediassa tuntui lievästi ärsyttävän, samoin muutamat muut mediailmiöt, joita sivusimme TV1:n kehityspäällikön Armi Kyynäräisen hyvällä asiantuntemuksella. Neuvoimme kuinka Armin tulisi yksikköään kehittää. Varsinkin lisääntyvät ohjelmien ennakkomainokset ottavat pannuun uutisia odotellessa, mutta Armi perusteli markkinoinnin tarpeellisuutta näkyvyyden lisäämiseksi kovassa kanavakilpailussa.
     Oltermannimme Matti Ala-Huhta vakuutti viihtyvänsä yhtä hyvin Koneessa kuin Nokiassa ja mikäs viihtyessä, kun uutiset vilauttivat hänen omistuksiaan yhtiössä. Se kertoo lujasta sitoutumisesta. Lopuksi pääministerin poistuessa keräämään voimia uusiin taistoihin kurssimme pohjalainen isäntä Risto Pouttu toivotti "kohtuullista vaalimenestystä" mihin toivotukseen lautasia kalistaen yhdyimme.

x x x

Hämeenkyröön on viikon kuluessa laskeutunut luminen talvi. Kahlasin nilkkoja myöten autolta keittiön ovelle. Helsingissä satoi vettä ja paistoikin.
     Olihan hämmästeltävää paikallislehden 85-vuotisjuhlanumerossa. Teemaksi oli valittu Rakkaus (!) ja julkaistu valtavan laajuiset haastattelut emeritus rovastimme Hannu Lehtipuun kihlauksesta Anneli-rovastinsa kanssa sekä pienempi jutelma meistäkin Marjan kanssa. Luojan kiitos Marja oli saanut puhelimessa hikeä vääntäen meidän juttuamme lyhennetyksi joutavuuksista. Leena-Maija on vuolas ja sinnikäs päätoimittaja, täytyy sanoa. Uskoisinpa että näistä riittää joka tapauksessa puhetta ja porinaa kahvipöydissä, varsinkin Hannun häkellyttävästä avomielisyydestä. Ihailuni rohkeudesta.
     Ylivakerin Tauno, vankkumaton tukimies, tuli vielä illalla tuomaan kukkia ja Hilkan kauniin kortin. Puhelimme pitkän tovin ja nautimme lasilliset punaviiniä. Kuulin tyrmäävän kuvauksen viimeisimmästä maisemallisesta yhteenotosta vanhalla rakkaalla taksvärkkitiellä. Kylän ilme ja yhteishenki ovat peruuttamattomasti rikkoutuneet uusien rakennushankkeiden myötä, ja tunnen kevennystä kun vuoden alusta olen taas kantakirjaltani helsinkiläinen.

Keskiviikko 24.1.
Kaksi teatteriesitystä, toinen viime viikolta, toinen eilisestä ennakosta.

Juha Jokela: Fundamentalisti. Teatteri Jurkan vierailu Espoossa.
     Ei heti uskoisi, että kahden henkilön lähes kolmetuntinen keskustelu uskonnosta voisi pitää niin pihdeissään kuin tässä tapahtui. Jokela on taikonut intensiivisen, sähköisen, sekä vapaamuotoisen että kiinteän esityksen kahdesta vastakkaisesta uskonnäkemyksestä, mukana eroottinen jännite naiivin, ehdottomuuksia etsivän ja uskoon heittäytyvän lahkolaistytön ja tieteellisesti suuntautuvan, radikalismillaan keikailevan pappismiehen välillä. Vieressäni istui eläkkeellä oleva kirkkoherra, joka haukkoi henkeään ja piti esitystä "hurjana". Sitähän se olikin. Lisäksi erityisesti tytöstä kasvoi syvä ja psykologisesti perusteltu läheisriippuvainen ihmiskuva. Antti Virmavirta johdatteli juttua kertojana takautumin ja muistelevin dramatisoinnein; ihmeen luontevasti istuva ratkaisu. Teatterista poistui syvissä aatoksissa.

Jorma Kairimo: Lehtikeisari. Ohjaus P. Kotkaniemi, TTT:n suurella.
     Saattoi odottaa karnevalistista, hilpeän kirpaisevaa kuvausta sensaatiolehdistön varhaisilta ranttalivuosilta. Aivan toisenlainen tuli: vakava, kolkko ja pinnallinen läpikelaus Urpo Lahtisen ja Hymyn pohjaltaan traagisesta menestystarinasta. Ei se myöskään ole kunnon moraliteetti, niin ohuesti hipaistaan polttopisteitä, mm. Timo K. Mukan kohtaloa ja seurannutta oikeudenkäyntiä. Onpahan keskivertoinen elämäkertanäytelmä miehestä, jonka käsissä kaikki muuttui kullaksi ja tuhkaksi.
     Lari Halme on hyvä ja notkea koomikko, mutta ei hänessä ole Lahtisen leikkisää klovnia ja nautiskelijaa, ei renessanssiruhtinaan alkiotakaan. Ihmeen äyskivä, kapea ja ryppyotsainen tepastelija nähdään lavalla. Muut ovat täytettä etupäässä (Ami Räsäsessä pientä komiikkaa), huumoria hitunen, satiiria nimeksi, todellista kritiikkiä ei senkään vertaan paitsi lopun syytös Pomo Paavolan toimia kohtaan. Lopustahan varsinainen draama vasta alkaisi.
     Mutta on yksi valopilkku: vierailijan Matti Onnismaan vetäisemä hirtevä hahmo Veikko Ennalasta! Salamyhkäinen tyyppi oli Ennala, myyttinsä kuristama tekstilläraatelija. En muista juuri juttujansa lukeneeni, vain vilkaisseeni: niissä oli jotain perverssiä briljanssia, epäaitoa. Hän piehtaroi alhaisissa aiheissaan ja tuijotti samalla ihastuneesti omaa napaansa. Pitkä kapakkakohtaus Lahtisen kanssa on kohtalaisen hyvä, paras. Yritystä sukeltaa pinnan alle.
     Tuntui että tekijän eivät oikein innostuneet aiheesta, vaan kuljettivat sitä välimatkan päässä itsestään. Hyviä naisnäyttelijöitä käytettiin polkualennuksella. Mitä saatiin irti esim. Annikki Ant-Wuorisesta? Kävely halki näyttämön. Ja mitä teki Irwin Goodmanin klooni juhlakohtauksessa, joita oli liikaa. Ryyppäämisen uskoi vähemmälläkin.
     Muistuu kaukaa (1976) mieleen Per Olov Enquistin näytelmä samantapaisesta aiheesta, nimeä en muista, mutta se keskittyi yhteen moraaliseen huutomerkkiin: yksityiseen ihmiseen häntä jahtaavan toimittajarevohkan uhrina. Nyt entistä ajankohtaisempi aihe! Kuka tekisi kouraisevan näytelmän, ei vain kiiltävää kavalkadia. Tästä poistui tyhjin aivoin.

Kaksi esitystä: toinen puhuttelee voimakkaasti kahden ihmisen dialogina, toinen pitkästyttää koko suuren näyttämön koneistolla. Teatterin käänteiset kasvot.

Tiistai 30.1.
TTT:n Lehtikeisari näkyykin saaneen teilaavia kritiikkejä kautta linjan. Apunen vielä naulasi omat teesinsä Aamulehden alakertaan. Radiosta olin kuulevinani, että ohjaaja Kotkaniemi oli hieman tyytymätön kritiikkeihin, varsinkin Hesarin. Tuskin asiasta saadaan isoa kärhämää. Harvoin enää kriitikot ja taiteilijat ottavat julkisesti matsia.
    Lukaisin Napi Lepokorven vanhan kirjan (1983) Sanovat Urpon sammuneen. Siinäkin oli enemmän eloa ja ainesta kuin kankeassa näytelmässä. Huvittavaa että Väinö Linnakin viihtyi Lahtisen piirissä. Napi siinä toimi uutterana välimiehenä. Kirjassa näkyy poikamainen kuvauskohteen ihailu sekä harmi tämän tolkuttomasta viinan orjuudesta. Eipä jaksanut voitoistaan juuri nauttia. Hurjasteluissakin oli jotain väkinäistä, usein poskelleen mennyttä.
    Turussa osuimme sunnuntaina hauskaan runomatineaan. Kulttuurikeskuksessa esitettiin runoja ja lauluja Achreniuksesta Risto Vuoriseen, yhdistävänä teemana tietysti hyvä Turku. Arja Lyly ja Riitta Vasenkari siirtyivät notkeasti tunnelmasta ja ajasta toiseen. Siellä kuultiin Erkki Mäkisenkin 'Liehuva liekinvarsi' naisellisena tulkintana, manalle meni nuorena hyvä mies. Kuultiin myös mainiota Mustapäätä ja ainakin minulle tuntemattoman tekijän Maritta Flyktin riemukas 'Martta Jokinen, Sofiankatu 3'. Löytöjä muitakin, kiva vaivaton ohjaus Marja-Leena Kurosen. Runotunti omistettu Jarkko Laineelle. Kun vielä kerran esittävät, kannattaa Turku-kävelyllä poiketa.

Tiistai 31.1.
Muisto Kirkasta; lämmin ja ystävällinen kaveri, joka kävi innokkailla kierroksilla.
     Kirka poikkesi meillä Kutsumuksessa matkalla Ikaalisiin ja halusi jotain paikallista täkyä alkujuontoonsa. Kerroin hänelle nämä vanhat nimittelyt: Ikaalisten hillopieksut ja Kyrön sarvipäät. Kehitä jotain niistä. Kirka innostui ja varmisti moneen kertaan kuinka ne nimitykset menivät. Muistikohan niistä mitään juontoa kehittää?
     Näistä köllinimistä ilmestyy Kirsti Mäkisen kirja maanantaina Runebergin päivänä. Ylihuomenna juhlistetaan Veijo Meren Manillaköyden 50-vuotista taivalta. Isä siunataan Valon päivänä. Näistä mennään kohti kirkastuvaa kevättä.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

polkualennuksella. Mitä saatiin irti esim. Annikki Ant-Wuorisesta? Kävely halki näyttämön. Ja mitä teki Irwin Goodmanin klooni juhlakohtauksessa, joita oli liikaa. Ryyppäämisen uskoi vähemmälläkin.
     Muistuu kaukaa (1976) mieleen Per Olov Enquistin näytelmä samantapaisesta aiheesta, nimeä en muista, mutta se keskittyi yhteen moraaliseen huutomerkkiin: yksityiseen ihmiseen häntä jahtaavan toimittajarevohkan uhrina. Nyt entistä ajankohtaisempi aihe! Kuka tekisi kouraisevan näytelmän, ei vain kiiltävää kavalkadia. Tästä poistui tyhjin aivoin.

Kaksi esitystä: toinen puhuttelee voimakkaasti kahden ihmisen dialogina, toinen pitkästyttää koko suuren näyttämön koneistolla. Teatterin käänteiset kasvot.

Tiistai 30.1.
TTT:n Lehtikeisari näkyykin saaneen teilaavia kritiikkejä kautta linjan. Apunen vielä naulasi omat teesinsä Aamulehden alakertaan. Radiosta olin kuulevinani, että ohjaaja Kotkaniemi oli hieman tyytymätön kritiikkeihin, varsinkin Hesarin. Tuskin asiasta saadaan isoa kärhämää. Harvoin enää kriitikot ja taiteilijat ottavat julkisesti matsia.
    Lukaisin Napi Lepokorven vanhan kirjan (1983) Sanovat Urpon sammuneen. Siinäkin oli enemmän eloa ja ainesta kuin kankeassa näytelmässä. Huvittavaa että Väinö Linnakin viihtyi Lahtisen piirissä. Napi siinä toimi uutterana välimiehenä. Kirjassa näkyy poikamainen kuvauskohteen ihailu sekä harmi tämän tolkuttomasta viinan orjuudesta. Eipä jaksanut voitoistaan juuri nauttia. Hurjasteluissakin oli jotain väkinäistä, usein poskelleen mennyttä.
    Turussa osuimme sunnuntaina hauskaan runomatineaan. Kulttuurikeskuksessa esitettiin runoja ja lauluja Achreniuksesta Risto Vuoriseen, yhdistävänä teemana tietysti hyvä Turku. Arja Lyly ja Riitta Vasenkari siirtyivät notkeasti tunnelmasta ja ajasta toiseen. Siellä kuultiin Erkki Mäkisenkin 'Liehuva liekinvarsi' naisellisena tulkintana, manalle meni nuorena hyvä mies. Kuultiin myös mainiota Mustapäätä ja ainakin minulle tuntemattoman tekijän Maritta Flyktin riemukas 'Martta Jokinen, Sofiankatu 3'. Löytöjä muitakin, kiva vaivaton ohjaus Marja-Leena Kurosen. Runotunti omistettu Jarkko Laineelle. Kun vielä kerran esittävät, kannattaa Turku-kävelyllä poiketa.

Tiistai 31.1.
Muisto Kirkasta; lämmin ja ystävällinen kaveri, joka kävi innokkailla kierroksilla.
     Kirka poikkesi meillä Kutsumuksessa matkalla Ikaalisiin ja halusi jotain paikallista täkyä alkujuontoonsa. Kerroin hänelle nämä vanhat nimittelyt: Ikaalisten hillopieksut ja Kyrön sarvipäät. Kehitä jotain niistä. Kirka innostui ja varmisti moneen kertaan kuinka ne nimitykset menivät. Muistikohan niistä mitään juontoa kehittää?
     Näistä köllinimistä ilmestyy Kirsti Mäkisen kirja maanantaina Runebergin päivänä. Ylihuomenna juhlistetaan Veijo Meren Manillaköyden 50-vuotista taivalta. Isä siunataan Valon päivänä. Näistä mennään kohti kirkastuvaa kevättä.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute