Henkil&ötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
palaute
pääsivulle

päiväkirja

Aapelin aamuna 2008
Vähän kankeasti sormet kulkevat näppäimillä. Mutta joulutauko on ihmiselle tarpeen. Mustin joulu aikoihin, ainakin maalla noin ikkunasta katsoen. Sitä valoisampi ja hellempi sisäisesti.
     Jäi mieleen aatonaaton hartaus Sikomäen ulkoilmakirkossa, vaikka täysikuu ei ikävä kyllä valaissut tapahtumaa, taivas pilvessä. Ari Suutarla vetäisi persoonallisen saarnan kirgisialainen parantajanlakki päässään ja Betlehemistä hankittu paimensauva kädessään. Marja luki evankeliumia hyvällä menestyksellä. Väkeä riittää tähän tilaisuuteen, vaikka kalliolle on liukkaita polkuja kiivettävä henkensä kaupalla.
     Muuten rentouduttiin lasten hyvässä seurassa. Turkkilainen joulupukki kävi ja oli antelias. Kinkkua ja sahtia riitti, samoin lipeäkalaa ja muuta tarvittavaa jotta joulu olisi täydellinen. Luin uudelleen Orm Punaisen, kun Tuomas Anhava luki siitä muhkean joulukuvauksen taas ääneen radiossa asialliseen tyyliinsä. Muutenkin oli radiosta paljon iloa, Taatakin saarnasi tasaisin väliajoin. Joku elokuva tarttui silmään televisiosta, Being Julia Somerset W. Maughamin romaanin mukaan oli ihana teatterimaailman satiiri.
     Niin ja savusaunaa pantiin alulle, sehän tässä tärkein oli. Pätevä kirvesmies, hirsien veistäjä löytyi, ja Tauno raivasi Voipaannokan töyrästä tarvittavaan perustusten valukuntoon. Impivaaramme alkaa tänä vuonna viimein kohoilla sankkaan kuusikkoon.
     Hauska oli palata Sepänkadulle ja silmäillä täällä levollisia pikkupyhiä. Uutta vuotta otettiin vastaan riehakkaasti talon kattotasanteella kilpailevia ilotulituksia seuraillen (kaupungin ja oopperan). Sitä ennen haettiin vauhtia Salokanteleitten rennosta vastaanotosta Kulosaaresta, missä tuttua kirjallista sakkia ja yhdet kihlajaisetkin juhlittavana. Tyttäriä piipahteli iltapäivällä ja myöhemmin Artsi ja Saara kohottelemaan keskiyön maljoja. Menneitä vielä muisteltiin, suuri muutosten vuosi takana ja tähän on tultu. Onnea tälle vuodelle! Juhlavuosi tästä toivon mukaan kehkeytyy monellakin tasolla, mutta sen eteen on tässä ensin tehtävä rivakasti töitä.

istoa. Muistan kuinka sovitin MTV-teatterille 1978 novellin ´Jäinen saari´, missä Saarinen on taiteilijan esikuva. Vapaastihan sekin hahmo on vetäisty, mutta pohjatunnot tulevat Hyvinkään erakosta. Tai ei Saarinen erakko ollut muuten kuin suhteessa virallisiin taidepiirehin, oli hänellä kavereita: Sallinen, Kanerva, Enroth, parhaana ainakin rahallisesti Waltari - ja sitten niitä Hyvinkään sakilaisia ja mustalaisia. Malleja! Komeita reheviä alastonmalleja joita maalasi ronskiin tyyliinsä milloin milläkin pensselillä. Viina virtasi, elämä kolhi, kaiken kesti vaimo Meeri.
     Markku Onttosen ohjaamassa tv-näytelmässä taiteilijaa näytteli Martti Katajisto, mitä Waltari vilpittömästi hämmästyi - hän näytti odottaneen Martti Oravistoa, kun aiheesta luonaan Tunturikadulla puhuimme. Ei se ihan Katajiston rooli ollutkaan, ei ollut riittävästi hurjuutta. Saarinen ja novellikin tarjoaisivat aineksia huomattavasti hurjempiin tulkintoihin. Elli Castrén selvitti nätisti opiskelijatytön roolin. Waltari kiitteli kohteliaasti sovitustani; kyllä sellainen nuorta kaveria lämmitti. Taustalla taisi olla pettymys Erik Häkkisen elokuvasta 1965 samasta aiheesta; Waltari näki, että tästä ei voinut ainakaan tulla huonompi.
     Illalla Waltari-seuran kokous Helkassa, paljon asioita; juhlavuoden programmi alkaa vähitellen pyörryttää. Mutta kaikesta varmaan selvitään tavalla tai toisella. Vaarana on, että Waltaria tulee uuvutuksiin saakka joka tuutista. Kyllä kai senkin kestää. ´Jäinen saari´ löytyy muuten kokoelmasta Kuun maisema (1953) ja monesta myöhemmästä valikoimasta.
     Katson uutisia ja toivon hartaasti, että järki voittaa Stora Enson johdossa, hallituksessa ja Kemijärvellä. Kannattavan tehtaan lakkauttaminen puuntuotannon tehokkuuden ja voiton maksimoinnin nimissä on jo äärilleen viety näyttö tästä kilpailutalouden säälimättömästä kierteestä. Tekisikö kansanliike käänteen kurimukseen? "Yhteiskunnalliset paineet" kuulemma kasvavat, eikö pääministerikin voisi jo herätä huomaamaan mistä on kysymys.

Tiistai 8.1.09
Kun kaiket päivät jotain nakuttaa, helpointa on välillä hetkeksi lysähtää tv:n ääreen. Niinpä tulee nähdyksi yhtä ja toista. Pitikö joku esim. tätä Lacrimosaa todella eleganttina taide-elokuvana? Pakahduttavaa tunnetta oli ja kaunista musiikkia ja hivelevää kuvaa Italiasta. Mutta muutenhan se oli puhdasta Nyyrikin viihdenovellia, olkoon kuinka tosipohjainen hyvänsä. (Katselin vain osan, loput kuuntelin kirjoittaessani.)
     Elämän makua on sentään Sydämen asialla sarjassa, jota seuraamme kuin kotikylän tapahtumia. Ikävä vain, että Hämeenkyrössä ei koskaan ollut noin kotoisaa ja välitöntä. Yorkshiren nummet ovat vallanneet mielemme, sinne on joskus päästävä. Ja olihan se onni, että sympaattinen joskin vähäilmeinen Nick Rowan saatiin viimein uusiin naimisiin monen selkkauksen jälkeen. Sarjassa valmistellaan suuria muutoksia, tänään Mike Bradleykin saapui näyttämölle. Muistamme ennen nähdyistä, kuinka hänen sitten avioliitossaan täällä kävi. Ihmeellistä että jaksavat loihtia niinkin tuoreita ja reheviä jaksoja, puhumattakaan mehevästä tyyppigalleriasta.
     Hämeenkyröstä puheen ollen, siellä käydäänkin nyt paikallislehdessä vilkasta kulttuurikeskustelua, en muista moista aikoihin. Mutta voi olla niinkin, että tämä keskustelu ja haikailu ovatkin sitten ainoita tuloksia kulttuurikunta-nimityksestä, jonka kunta otti kyltikseen. Hyvä edes niin. Mutta hauska olisi nähdä todellisia uudistuksia ja konkreettista toimintaa siellä kunnan yläpäässä. Vai onko aikomuskin vain paistatella menneisyydellä ja katsella tehtyihin tekoihin.
     Nythän Kemijärven ja koko puuteollisuuden tilanne alkaa paljastua kaikessa karvaudessaan, kun valtiolta vaaditaan summattomat suojellut metsät hakattaviksi tehtaan tarpeisiin. Ihmisten työ, tuottavuuden maksimointi ja luonto taas vastakkain. Ratkaisu ei olekaan niin yksinkertainen kuin vielä eilen hajamielisesti kuvittelin. Ympäristöaktivistit väijyvät vielä uudelleen avattavan tehtaan porteilla.
     Ihmisen onni voi olla yksinkertainen: kävely lumisilla kaduilla pienessä pakkasessa Sepänpuiston laitaa, Norssin ohi ja Korkeavuoren mäkeä Rikhardinkadun kirjastoon ja takaisin, pienelle hyödylliselle hakumatkalle. Palautuivat kouluajat mieleen, kuinka temppelinomainen oli tuo kirjojen ja unelmien linnake silloin ja on edelleen.

Keskiviikko 9.1.08
Hyvinkään taidemuseossa lämmin Yrjö Saarisen muistojuhla. Sonckin kokoelman lisäksi oli nähtävillä ilahduttavan runsas vähemmän nähty valikoima Saarista. Mikä värien leikki, intohimon ja vaiston kuohuva kokonaisuus. Yllätyimme suorastaan maalausten tuoreudesta ja voimasta. Millaisia ne ovat olleetkaan heti maalaamisen jälkeen. Kannattaa ehdottomasti käydä Hyvinkäällä tuonne maaliskuun puoliväliin mennessä.
     Hauska oli myös tavata taiteilijan poika Yrjö Saarinen, hyvin isänsä oloinen vekkuli, voisi kuvitella. Kerroin terveisiä Satu Waltarilta, joka ei ikävä kyllä jaksanut lähteä paikalle. Muisti Yrjön ihan pikkupoikana, tämä taas Sadun nuorena neitona. Waltarit kävivät Sotalaivassa (talon nimi) Saarisia tapaamassa ja nämäkin joskus Helsingissä Tunturikadulla.
     Esitelmäni panen vähän myöhemmin näkyviin kokonaisuudessaan, kun siitä on tulossa lyhyempi versio julkisuuteen pikapuoliin. Jälleen sain joitain lisäviitteitä yleisöltä, jota oli seisomaan saakka. Siitä nämä tilaisuudet ovat hyviä, että omakin tieto ja näkemys karttuu. Hyvinkäällä kunnon talvi, pieni pakkanen. Waltari-seuralaiset tekevät retken näyttelyyn 1.3.

Perjantai 11.1.08
Ilmeni että Egyptin uusi suurlähettiläs Maasoum M. Marzouk on kirjailija ja syvästi sivistynyt diplomaatti, joten meillä oli paljonkin puhuttavaa kun Abu Chakran kanssa kävimme häntä tervehtimässä lähetystössä. Abu Chakran lempiaihe on edelleen sokea runoilija Taha Hussein, jolla hän vannoo olleen yhteyksiä Waltariin ja Sinuheen. Olisi siis pidettävä kirjallinen kongressi aiheesta, joko Alexandriassa tai Kairossa, ja toinen Helsingissä. Saapas nähdä, mutta Faruk ainakin ajaa asiaa kuin heinäsirkkaa haulikkoon. Arabimaailman ja pohjoisen kansan yhteisymmärrys tuntui olevan suurlähettiläänkin sydäntä lähellä, joten pieniä mahdollisuuksia on. Abu Chakra esitelmöi aiheesta Suomen ja Arabimaiden ystävyysseurassa muistaakseni 29. päivänä kuluvaa kuuta.
     Vilkaisin Viiskulman Primulassa Kauppalehteä, missä oli Lauri Helveen tylyjä kommentteja Kemijärven tehtaan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista. Kai me elämme niin kylmää ja piittaamatonta kauppayhtiöiden aikaa, etteivät inhimilliset äänet jostakin pohjoisesta edes kuulu etelän kabinetteihin. Käsitin hyvin, että vain osakkeenomistajien ehdoilla pelataan ja yhtiön kannattavuuden lisääminen on loukkaamaton arvo sinänsä. Valtio ei voi yhtenä omistajana häiritä toisten osakkaiden hyviä toiveita pussin paksunemisesta. Silloin viis veisataan alueen ja ihmisten hyvinvoinnista. Ja sitten on se metsien suojelukysymys, johon Helvekin harmistuneena viittaa. Kaikkiaan seuraamisen arvoinen opinkappale aikamme arvoista tämä Kemijärvi.
     Jaa, on siellä sentään yksi vastarinnan kiiski ääntään korottanut. Odotinkin, ihmettelinkin eikö edes Paavo Väyrynen pukahda. Johan. Vaan tuskin on hänelläkään mitään sananvaltaa, menneisyyden kehitysaluepoliitikko koko mies, saattaa jopa ajatella pohjoisen maakunnan etuja enemmän kuin eteläisten ja ulkomaisten osakkeenomistajien ja sehän on tietysti paha virhe.

Lauantai 12.1.08
Olihan hankalaa löytää kunnon apupöytä tai kuten sanotaan pieni atk-pöytä. Vaellus jättikauppakasarmeissa on kaikkine liikennekaarroksineen sinänsä tainnuttava kokemus. Kuinka osaankaan taas antaa arvoa pienille kulmakaupoillemme Rööperissä. Miten kodikasta täällä on kierähdellä verrattuna kehä III:n betonikolossihelvettiin.
     Mutta löytyihän se jostakin Sotkan kulmauksesta yllättäen, tarkoitettuun paikkaan sopiva pöytä esiin vedettävin kirjoitusalustoin. Mutta sitähän ei saanut ostaa, koska se oli esittelykappale eikä muita ollut. Kauppa josta ei saa ostaa pöytää! No tyttö katsoi toisen liikkeen, missä niitä oli. Sinne sompailemaan halki harmaan tihkusumun ja loputtomien autoletkojen, löytyihän toinen Sotka jostakin Ikeakolossin ohesta, ja sain kantaa varastosta muoviin prässätyn paketin autoon. (Kuinka muuten autottomat tuolla asioivat?)
     Koettelemus ei siihen päättynyt. Pöytä oli koottava. Levyjä, lautoja, heloja pussillinen, liimaa pienempi muovitasku. Olettavat että täällä ollaan alan miehiä ja kaikki työkalut on hankittu. Löytyivät sentään. Sitten ohjekuva auki. Insinöörit osaavat tehdä hyviä kokoomisohjeita, joita seuraamalla joutuu heti ymmälleen. Pari kolme tuntia tuskaisaa taistelua, ja pöytä alkaa olla kehikossaan, mutta huojuu arveluttavasti eikä oikein pysy liitoksissaan. Olin jo heittää toivoni, kunnes kumma kyllä tajusin yksien ihmeruuvien asennuksen ihan itse ilman kuvan tai ohjeen vähintäkään apua, koska niissä ei puututtu tällaiseen yksityiskohtaan. Pöytä nousi ja seisoo jokseenkin heilumatta. Huokaus ja hämmästys. Vedettävä tasokin liukuu kivuttomasti esiin ja takaisin. Ihmetys ja helpotus. Marja avusti ratkaisevasti kestämään hermoja menettämättä.
     Mutta miksi me alistumme tällaiseen simputukseen? Eikö nyt tällaista pöytäpahasta voi edes esikoota, ettei joka tomppelin tarvitse ihan listojen kiinnityksistä itse aloittaa? Mutta mehän alistumme kaikkeen ja saamme tällaisia selviytymis- ja itsehillintäkokeita valmistajilta ihan kaupan päällisiksi. Kiitos siitä. Kuinka mielettömiä pakinoita Olli näistä kirjoittaisikaan. Herrasväki Jakari kokoamassa pöytää ohjeen mukaan ja minä ja ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen antamassa hyviä neuvoja! Lopun voi vain aavistaa.
     Meidän oli palkittava itsemme K 50 discossa Kappelin kellarissa, minne Marjakin pääsi sisään, kun kaikkien henkkarit tarkistettiin; alle viiskymppisillä ei asiaa. Yläkerran Lilu meitä sinne houkutteli, ja hauskaa olikin. Juuri tällaisia rentoja huvipaikkoja ikäluokkamme tarvitsee. Hyvä meininki, sai hytkyä itsensä hikeen ja lattialla kyyristelystä kipeytyneet lihakset laukesivat. Suositeltava paikka, disco kerran kuussa. Pitäkää silmällä, tavataan Kappelissa.

Nuutinpäivänä 08
Juttu Yrjö Saarisesta ja Waltarista tänään Hesarissa poiki yhtä ja toista kyselyä ja komenttia; olihan se helppo huomata komeiden kuvien ansiosta. Pistänkin siis sen pitemmän Hyvinkäällä pitämäni esitelmän tuonne kirjoituksiin, jos joku asiasta kiinnostunut haluaa vielä lisätä tietojaan. Oheen suositeltava myös C.E. Sonckin kaksiosainen teos Saarisesta, saatavana ainakin Hyvinkäältä, kaupungin kustantama, ilmestyi 1977, runsas ja hyvä kuvitus, poskettomia juttuja. Ja näyttelyyn siis mars mars Hyvinkään taidemuseoon kuka haluaa nähdä verevää värien loistoa.
     Kun katselin dokumentin ensimmäisestä kuulennosta 1969 ja sen täpäristä vaiheista ja teknisestä uhkarohkeudesta ja riskeistä, ihmettelin kyllä ihan oikeasti mihin kaikkeen ihminen pystyy. Vaan ei lopettamaan sotia, väkivaltaa, vääryyttä ja kurjuutta maan päältä. Noiden avaruusseikkailujen jälkeen meidän työpöydän kokoamien eilen alkoi kieltämättä tuntua aika vaatimattomalta ponnistukselta.
     Nuutin nuppuun päättyy juhlakausi viimeistään. Ei ole enää selityksiä ellei työ luista. Pimeätä ja harmaata ja märkää on vaan edelleen, mutta valoa kohti epäilemättä mennään.

Keskiviikkoaamuna 16.1.08
Luen Hufvudstadsbladetia ja pidän väkivaltana sitä, että Helsinki kahmaisee omin valloin kummallisen piikin Sipoosta itselleen. Olen samaa mieltä kuin Hannu Nyberg Hesarissa, että nyt ei ole syytä olla ylpeä stadilaisuudesta. Karlssonin kuva osuu sekin absurdin ytimeen.
     Elämme vahvojen ja rikkaiden ja häikäilemättömien Suomessa. Kemijärvi on oikein hyvä koetinkivi. On syntynyt hallitseva luokka, jolle ihminen ei sinänsä merkitse enää mitään. Onkin suuri tutkimusaihe aikanaan, mistä ja miten tällainen epähumaani ajattelu on näin voitollisena kasvanut aikana, joka yrittää kaikin tavoin ylläpitää korrektia pintaa, puolustaa samaan aikaan rauhaa ja demokratiaa, luontoa ja ihmisarvoja, missä on oma ristiriitansa siinäkin. Koska taloudellista kasvua tässä vain suojellaan ja ajetaan.
     Mitähän demokraattista on siinä, että vahva pääkaupunki polkaisee heikkoa Sipoota rumalla saappaalla varpaille? Kohta joku selittää, että vahvojen taloudellinen etu on jo sinänsä demokratiaa - ei sitä tarvitse enää ihmisiltä kysellä.
     Tätä murheellista taustaa vasten tuottaa sentään vähän hupia lukea Tuomas Nevanlinnan mainio kolumni Vaalinnanvapaudesta Hesarista. Jospa sentään on tällaistakin halua jäljellä: vaalia arvokkaita asioita, joilla ei ole mitään taloudellista tai hallinnollista merkitystä.

Perjantaiaamuna 18.1.08
Kemijärvestä ja Summasta käy keskustelu edelleen kuumana, sekä Hesan että Hbl:n johtavat pääkirjoitukset, tv-keskustelu eilen ja radio paahtaa asiaa parastaikaa klo 8.30. Voisiko tästä tulla joku käännekohta? Tuskin, epäillä sitä sopii. Osakkeenomistajat ja globaali kannattavuus(=voiton maksimointi) kaiken määräävät, eivät ihmisten tarpeet paitsi siis omistajien. Tämähän on oikein räikeää työn ja pääoman, oikeastaan työttömyyden ja pääoman ristiriitaa, mutta kukaan ei tohdi enää tunnustautua edes marxilaiseksi. Pääomalla on kiire, ihmiset voivat lekotella. Paitsi ne harvat jotka jäävät raatamaan toistenkin edestä. Eikös ihmisiä irtisanota sillä perusteella, että jälkeenjäävillä olisi töitä. Loistava logiikka. Piiritanssi kuin Agatha Christien Kymmenessä pienessä neekeripojassa.
     Voisihan iloita edes siitä, että Lapin mäntypuut jäävät pystyyn, mutta eihän se pitemmän päälle niin mene, puut vaan suunnataan suurimpiin ja tehokkaimpiin tehtaisiin ja tämmöiset pienet rullat kuten Kemijärvi saavat mennä. Joku on Kauppalehden mukaan sanonut, että parasta tehtaalle olisi että se vieritettäisiin puskutraktorilla Kemijärveen.
     Marja lähtee käymään Tarvasjoella hehheh, hankkinut täältä omia juttujaan niin että painaa tukka suorana milloin voimistelemaan elävän soiton tahdissa tai ilman, milloin bongaamaan lintua, milloin uimaan tai opiskelemaan ranskaa. Minä täällä vaan nyhjään tän Waltarin äärellä, mutta eilen kävin matkailumessuilla Turkin osastolla ja uimassa samalla reissulla, toissailtana kuultiin Töölön perällä Ari Suutarlan kuvauksia vammaisten kehitystyöstä, joka kuuluu olevan huomattavan jalomielistä ja tehokasta. Viimeksi tarkisti poika vammaisten olot Vietnamissa ja Kamputseassa.
     Villa Karosta Beninistä kuuluu pieniä suurpiirteisyyksiä varojen käytössä, mutta epäilenpä, että se on kaikkein pienintä sillä rintamalla. Kehitysapuahan tuupataan vaikka nyt Tansaniaan könttinä suoraan budjettiin eikä kukaan perään ihmettele mitä rahoilla tehdään. Toivottavasti jotakin. Beninissä sentään harjoitetaan hedelmällistä kulttuurivaihtoa, vaikkas se Um:n reviisorin kulmasta voi näyttää rahankylvöltä vailla vastinetta. Tuotto kun on näkymätöntä laatua, henkistä.
     Jälkiviisaat sekoilevat selkäni takana, haukkuvat Vanhasta maalaispojaksi ja teinipojaksi USA:n matkan johdosta ikään kuin pääministerin omat intressit hallitsisivat eikä laajan virkakunnan ja Um:n järjestelyt. Nyt kuitenkin Kanerva ja Vanhanen ovat siellä lyhyen ajan sisään kipaisseet ja Halonen saa lepäillä reservissä. Eiköhän suhteet ole normaalit.

Maanantai 21.1.08
Tali-Ihantala 1944. Olihan nähtävä kun Ruotsin kuningaskin on nähnyt. Sitä paitsi Åke Lindmanin viimeinen suurtyö, Åke on reilu Sörkan kundi, kenellä on pitempi ura elokuvassa ja teatterissa? Matti Kassila pystyy kilpailemaan, mutta ei hänkään futiksessa.
     Minulla se suuri etuoikeus, että mentiin leffaan parhaan asiantuntijan Vesa Karosen kanssa. Poika tunnistettiin jo Bristolin aulassa ja muuan fiksu veteraani tuli kiittämään hyvistä kolumneista ja kirja-arvosteluista. Olikin harvinainen elokuvayleisö: varttuneita miehiä.
     Itse elokuva on kritiikkejään parempi, voimme tässä todeta. Se on hyvin todellinen sodan kuvaus, karu, jyrisevä, järkälemäinen. Siinä ei ole turhaa dramaturgiaa eikä juonen kiekauksia eikä yhtään naista. Se menee samalla logiikalla kuin sota arvataksemme menee eteenpäin tilanteesta toiseen mitä todellisuus vastaan tuo. Sitä ei ole sokeroitu eikä kehitetty jännitysmomenttia eikä lisätty myöskään kauhuelementtiä. Se on paljasta sotaa Talin-Ihantalan rintamanosalla. Kovinta sotaa. Efekteissään kerrankin uskottavaa, todistavat mukana olleet, ei komeaa leiskuvan punaista tai muuta pyromaanista briljanssia. Mutta voi siinä korvat mennä lukkoon.
     Jotenkin tämä koruttomuus ja rehellisyys miellytti meitä. Olisihan voinut tilanne käydä vielä selvemmäksi, sen koko dramaattisuus. Nyt saimme sen kuvan, että suomalaisten nerokkaasti keskitetty tulivoima ja saksalainen lennosto lopulta pelastivat Suomen ja jyräsi ryssät perääntymään. Koko tulihelvetti, miesten ihmeellinen kestäminen kalliomaastossa ilman poteroa, jäi sittenkin kokematta. Odotimme vielä kovempaa loppunousua.
     Panssarisodasta sai hyvän käsityksen, Reino Lehväslaihokin yhtenä rämäpäänä joukossa. Korpraali Väisäsen yksittäinen tuhoamistyö oli Vesan mukaan vielä suurempi kuin tässä nähty. Siihen liittyy mysteerio: Väisänen katosi jäljettömiin poistuttuaan kenraali Vihman autosta. Mitä tapahtui pojalle? Tätä ei elokuvakaan kerro.
     Muutenkin sain leffan jälkeen, kun istuimme Hemingwayssä Guinnes-lasillisilla, kuulla Vesalta paljon kiintoisaa taustaa ja myös täydennystä ja oikaisua elokuvan tapahtumiin. Sodanjohdon ankaria kiistoja ei ollut mukana, ja muutakin loivennusta oli tehty. Vihman kaatumista oli aikaistettu. Sehän oli sinänsä turha ja mieletön näytös, kertoi Vesa. Laguksen osuus, isän ja pojan, oli hyvä. Lindman ja Benedict Zilliacus ovat tuoneet suomenruotsalaiset ja vapaaehtoisetkin mukaan kuten edellisessä elokuvassa, joka perustui Harry Järvin autenttisiin kokemuksiin. Tässä ei ole vastaavaa keskushenkilöä, tässä sotii koko kollektiivi. Paitsi että Bez oli itse tulenjohtajana Tali-Ihantalassa. Tuntemus nousee omista kokemuksista. Alkaa olla viimeisiä kertoja kun niihin voidaan nojautua tekovaiheessa. Kovia naamoja.
     Totesimme myös, että olihan tämä vähän toisentasoista sotaa kuin Smedsin raikuva musiikkishow teatterissa, missä Vesakin oli käynyt Tuntematonta komeutta todistamssa ja hyvin säilyttänyt kriittisen mielensä kylmänä. Tässä nyt saattoi miettiä mitä siellä todella tehtiin ja mitä pelastettiin. Ja kuinka mahdottomissa oloissa. Sotasankareina vilahtelee tässä vanhoja kunnon taistolaisia. Jotakin ehkä oppineina. Reipashenkinen sodanvastaisuus on nyt hyvin mahdollista ja hauskaa, kun miehet ensin torjuivat murskaavan ylivoimaisena kiilana jyräävän vihollisen. Ihan oikeasti.

Keskiviikko 23.1.08
Olikohan Hitlerin psykoanalyyttisestä profiilista todellista hyötyä? CIA aloitti psykologisten profiilien laadinnan maailman johtajista, ja metodi on jatkunut Saddamiin saakka. Onkohan Halosesta ja Vanhasesta tehty vastaavia tutkimuksia? Mikä on heidän lapsuudentraumojensa merkitys heidän päätöksilleen.
     Hesan kulttuurissa taitavat olla aiheet vähissä, kun vielä kerran kolumnisti käskee Vanhasen mennä katsomaan Smedsin Tuntematonta. Pääministerin pitäisi ehdottomasti mennä teatteriin näkemään, että Suomi on kuollut. Sielläkö hän sitten viisastuisi. Teatterin kassavirta ainakin on voimissaan. Miten pääministerin siis pitäisi reagoida, jotta kulttuurissa oltaisiin tyytyväisiä. Lyödä kintaat tiskiin ja todeta, että kuolkoon loputkin? Vaiko havahtua joihinkin reippaisiin, pelastaviin päätöksiin Kemijärvellä. Eikö ole jo myöhäistä elvyttää vainajaa.
     Vai pitäisikö umpirauhallisen Vanhasen ehkä ryhtyä teatterin sodanvastaisen kiihotuksen jälkeen hillitsemään sotahimojaan. Ei hän tietääkseni ole edes Natoon kovasti menossakaan. Amerikoissakin tyytyi ihailemaan Arnoldin miekkaa, joka on melko vanhentunut ase. Vanhasta on enemmänkin syytetty passiiviseksi kuin sotaintoiseksi, joten ei hänessä siinä suhteessa ole paljon pahennettavaa. Olimme samalla Maanpuolustuskurssilla, ja siellä vallitsi hyvin tyyni ja asiallinen tunnelma, ei kukaan yllyttänyt sotaan. Mikä hiton velvollisuus ylipäätään on mennä teatteriin yhteiskuntaoppiin, kun maailmaa näkee omilla silmilläänkin.
     Ja eikö sinne koko eduskunta kohta komenneta Smedsin sulkeisiin näkemään, kuinka helvetin huonosti kaikki menee, kun autoritaarisesti totellaan upseereita. Ai niin, se lopun ampuminen on siis symbolinen, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Mainio näkemys! Taisi se Jokelan ampujakin ampua symbolisesti väärää maailmaa, tuskin ketään henkilökohtaisesti. Paljonko mahtoi lohduttaa.
     On kiva aikanaan lukea joku teatteritieteilijän analyysi tästä sodasta ja sen sanomasta. Kuinka sen voisi tiivistää. Tähän asti on luettu tunteenomaisia halleluja-purkauksia. Saska Snellmanin löytämää ydintä, luokkasovun purkautumista (mitä ei ole Linnan romaanissa) ei nähdäkseni kukaan ole jatkanut, mutta enhän minä kaikkia julkaisuja lue. Jos Sarastien ja Rokan sopu olisi säilynyt, olisiko Smedsin Suomi yhä elossa? Tuskin vaan, konsensus oli elinaikanaan kulttuurikriitikkojen kirosana.
     Turhaan minäkään tätä enää jauhan, tää oli nyt sen Hesarin kolumnistin syytä. Tulkoon hiljaisuus.

Torstai 24.1.08
Eero Vartio piti ansiokkaan esitelmän Waltarin saduista seuran kokouksessa Töölön kirjaston nimikkosalissa. Hän oli koonnut satujen bibliografian, esitteli tärkeimpien motiiveja ja teki myös hyvän ehdotuksen: pitäisi julkaista Mika Waltarin Kootut sadut, mahdollisimman täydellinen laitos ilmestymistietoineen. Tätä kannatimme, terveisiä kustantajalle. Yksi kuvitettu satu on kuulemma tulossakin.
     Waltarihan oli suurten sadunkertojien jälkeläinen, niiin itämaisten kuin kotoisen Topeliuksemme. Kerronnan polveileva, vuolas juoksu toistoineen ja formuloineen tulee maailman satuperinteestä. Hän vain kykeni laajentamaan sadut historiallisten romaanien monikerroksiseen kontekstiin, Sinuhesta alkaen. Siinäkin pohjana muinaisegyptiläinen taru, jota Waltari käytti vapaasti hyväkseen.
     Monet sadut varsinkin Kiinalaisesta kissasta (1932) on kirjoitettu ja kerrottu alkuaan Satu Waltarille. Kun istuin hänen vieressään ja kuuntelimme Eeron analyysejä ja hiljaa hän kuiskaili kommenttejaan, tuntui siinä historia keskuudessamme viivähtävän. Myös Esko Tammivuori, entinen Istanbulin konsuli, intoutui muistuttamaan itämaisista sadunkertojista.
     Hyvästä tilaisuudesta astelee myrskyn riepottelessakin rikastuneena ja kohonnein mielin kotiin. Waltari-seura on lähtenyt juhlavuoteen suotuisissa tunnelmissa.

Maanantaiaamuna 28.1.08
Kello kahdeksalta valkenee jo, vastapäisen talon yllä taivas sinertää. Kynttilästä kevättä.
     Muistellaan, palautellaan kapinan alkua 1918. Helsingissä seminaari tarkasteli eilen tapauksia punaiselta puolelta kuten ennenkin. Mediassa valkoinen terrori hallitsee edelleen keskustelua. Juuri nyt Kimmo Rentola pohtii radiossa vasemmiston hajoamista. Traumaattinenhan muisto on siellä. Jos veteraaneja vielä löydetään tai isovanhempien kertomuksia, ne ovat punaisten leireistä (Tv1 tänään, Hesa eilen). Tällä tavoin Esko Salmisen väite pitää paikkansa: ellei punainen totuus, niin ainakin punainen katsantokulma on yhä vallitsevana.
     Antti Alanen ja Yrjö Varpio puhuivat äsken aamutv:ssä elokuvista ja kirjoista maltillisesti, mutta korvaan sattuu, että sana kriittinen tarkoittaa aina punaisen kulman ymmärtämistä, ei koskaan punaisiin itseensä kohdistuvaa kriittisyyttä. Sodan jälkeen ilmestyi valkoista kritiikitöntä kirjallisuutta (punaisia vahvasti kritisoitiin), mutta 50-luvulla Linnasta alkaen viimein oikealla tavalla kriittistä eli valkoisia kritisoivaa, siis tasapuolista.
     Joissakin lehtijutuissa, vaikkapa Huovialan alakerroissa Aamulehdessä on uskallettu kertoa, mistä kapina alkoi ja mikä oli tavoitteena. Se on sitä kriittisyyttä, jota ei esiintynyt punaisessa kriittisessä kirjallisuudessa tai historiantarkastelussa - tai jos esiintyy, sen peittoaa punaisia ymmärtävä jälkikriittisyys joka on oikeata kriittisyyttä.
     Tässä raiteisiin iskostuneessa keskustelumaastossa, jota ei hevin huomaa kun se on niin itsestään selvä, ymmärrän hyvin, että Kuningasajatukseni kaltainen kirja sivuutetaan syvän hiljaisuuden vallassa, koska se sattuu tarkastelemaan tapauksia vaihteeksi valkoisten toimijoiden näkökulmasta. Vai onko paljon tällaisia kuvauksia? Tuskin yhtään tulee mieleeni Haavikon (Yksityisiä asioita) tai Marko Tapion kesken jääneen yrityksen (Arktinen hysteria) jälkeen.
     Toisenlainen kapina kiehuu keskuudessamme tänään. Kansanliikkeet lakkautettujen tehtaiden jälkimyrskyssä ovat perätin tervetulleita; ihmiset eivät vaieten ja nöyrytyen alistu ihan mihin hyvänsä. Ainakin ääntä pidetään ja mustataan reippaasti yritysten mainetta täällä ja Saksassa. Jotain se on sekin. Björn Wahlroosin kyynisyys ällistyttää: että yritysten yhteiskuntavastuu on vain tehokkaan voiton tavoittelua ja osakkeenomistajien etua, ei muuta. Tässä voi tulla käänne ajatteluun, onhan se äkkiä tullut ilmastokysymyksissäkin. Kaikkea ei voi katsoa vain kaikkein kylläisimpien kannalta, jotka myös ovat nälkäisimpiä.
     Kuinka liiketaloudellinen ajattelu hiipii kaikille aloille näkyi huvittavasti jopa Matti Klingen laajassa kiinnostavassa haastattelussa (Hbl toissapäivänä); ennen liike-elämän toimijoita väheksynyt Klinge puolusti poliittisten toimijoiden leirinvaihtoa Suomen sodan 1808-09 jälkeen osakepelureiden logiikalla: kun vanha yritys vajoaa, on heitettävä pelimarkat uuteen ja nousevaan. Näinhän juuri Stora Enso ja Nokia toimivat, ja kansaa jää jalkoihin mutta mitäs siitä.
     Olisiko kapitalistinen kansanliike pelastus? Näin ehdottaa Heikki Ikonen Aamulehden asiat-liitteessä; siis että ostaisimme osakkeita kaikin ja allaisimme niiden voimalla vaikuttaa yrityksiin. Lienee toivotonta, kukaan meikäläinen ei saa semmoista osakepottia kasaan, että sillä olisi merkitystä, ja jos saisi, kääntyisi hän kuten Wahlroos ja Klinge neuvovat aina siihen suuntaan, mistä edullisin potti kiiltelee. Yksityinen yhteisöllisyys on voimissaan.

PS Historiantutkija Marko Tikka puhuikin äsken asiaa radiossa, jotain tiukan tasapuolista sentään siellä tutkimuksen puolella. Mm.että lähes puolet uhreista kuolivat vankileireillä espanjantautiin. Mikä ei tietenkään vähennä katastrofin koko kauheutta.

Keskiviikko 30.1.08
Palannut Kuopiosta, missä aloitettiin Sillanpään Elokuun harjoitukset Kaupunginteatterissa. Marita Jama on tehnyt mielestäni hyvän, romaanin ytimeen ulottuvan sovituksen, jossa vaikeat takautumat on ratkaistu rytmillisillä monologeilla - tosiaan sävellyksen muoto kuten dramaturgi ilmaisi. Lasse Lindeman ohjaa ja isännöi keskustelutilaisuutta näyttelijöiden kanssa, jossa tarinoin niitä näitä lähinnä romaanin taustasta ja vähän sen rakenteesta ja sisällöstä. Syntyi vilkas ja toivon mukaan antoisa keskustelu. Näyttelijävalinnat lupaavia, varsinkin pääroolin (Jukka Auvinen) osalta. Kirjoitin pyynnöstä myös lyhyen tekstin käsiohjelmaan. Esityksen valmistumista kannattaa seurata; tätä ennen Elokuu on esitetty vain Keravalla teatterissa eikä aivan onnistuneesti; Matti Kassilan hieno elokuva tietysti muistetaan. Sitä on vaikea ylittää, mutta teatteri voi intiimissä studiossa kuten Kuopiossa tavoitella romaanin hermoa ja rytmiä vähintään yhtä intensiivisesti.
     Muistaakseni Klingen mielestä Sillanpää Kuopiossa on kuin Ovidius Tomiissa, mutta hyvä kun vereksiä tulkintoja tulee muualtakin kuin kotikonnuilta, missä helposti jämähdetään raiteisiin, sen tunnustan omaltakin osaltani. Kuopiossa tehdään vankasti oman maakunnan aiheita ja luotetaan myös kotimaisiin uusiin teksteihin, mikä ilahduittavaa.
     Puhelimme Lassen kanssa Puijonsarvessa kaikenlaista lähinnä teatterin maailmasta illastaen ja muistellen menneitä. Tampereen Nätyn tilanne oli esillä; jos OPM:n uudet suunnitelmat taideyliopistosta pitävät, Näty ilmeisesti ajetaan alas ainakin nykymuodossaan. Kuinka tämä vaikuttanee draamalinjan asemaan, kenties vahvistavasti? Sen ongelma vuosikymmenet oli ontuva yhteistyö Nätyn kanssa, vaikka tilanne lienee viime vuosina kohentunut. Kun Tampereella juuri on ruvettu keskittämään teatterikoulutuksen laaja-alaisempaa yksikköä, OPM näyttäisi nyt vetävän maton sen alta. Eipä tekisi yhtään enää mieli olla tässä sopassa professorina.
     Junamatka Savoon ja takaisin on leppoisa ja antaa mahdollisuuden lueskeluun ja miestiskelyyn, Waltari jauhaa kaiken aikaa mielessä, mutta pari kirjoituspäivää silti menetin; otettava tuimasti kiinni. Kauno alkoi soitella Hämeenkyröstä, seminaari vuoden 18 tapahtumista näyttää sittenkin järjestyvän, kun pantiin viimein veteraaniaktivisti asialle. Eiköhän se siitä, ollaanpa kuuntelulla.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute