Sulka
Henkilötiedot
Julkaisut
      Teokset
      Näytelmät
      Artikkelit
Kirjoituksia
      Ajankohtaista
      Esitelmiä / Puheita
      Kannanottoja
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Uusi vuosi 2009
alkaa merellä, Helsingin yllä keveitä tulituspyörteitä. K 50 täällä discoilee, meitä on pieni joukkue, huoletonta, rentouttavaa.
     Presidentilläkin on sanottavaa, aiheista ei puutetta. Baremboim pelleilee Wienissä. Sitten puku taas niskaan ja Marina Palaceen, puolustusministeri kutsuu.
     Renny Harlin mainostaa Mannerheim-elokuvaansa tarmokkaasti ja taitavasti. Ammattimiehen tietoisku kuvin, dokumentein, marssitahdein, patrioottinen viritys ilmeisen vilpitön. Täyttää tässä seurassa varmasti tehtävänsä. Näkyy että Harlin on tosissaan, pilkkakirveet laskettava.
     Tavataan kurssikavereita maanpuolustusjotokselta 1997, vanhoja norsseja, yllättävänkin monia Unio mystican lukijoita, pyhät tehneet tehtävänsä. Ei hullumpi alku tälle vuodelle.

Perjantai 2.1.09
Vuoden kohottavin tapaus: Ginan unelmahäät. Vihdoin he saivat Bellamyn kanssa toisensa. Kyynelehdimme illalla liikuttavaa jaksoa lempisarjastamme Sydämen asialla.
     Poistan, palauttelen menneen vuoden aineistoja. Kaikkea kertyy. Haen SKS:n kirjastosta pinkan Yrjö Jylhän runokokoelmia. Ilkka Kuusistolla on ideoita libreton viimeistelyyn. Uusiin töihin.

Lauantai 3.1.09
Yliopiston kirjaston rauhassa. Senaatintori vilisee venäläisiä turisteja, navakka pakkasviima. Korkeavuorenkadun divarista löydän Jylhän Ristin lumessa. Tyyri väitti joskus, että parhaita sijoituksia ovat runokirjojen ensipainokset. Ajat ovat muuttuneet.
     Hernesoppa kinkun luitten mausteilla valmistuu, ihanaa. Nautimme punssin ja pannukakun kera, parempaa gourmeta ei voisi löytää Pariisistakaan.
     Käyn katsomassa viimein Putoavia enkeleitä, Marja oli jo kutsuvierasnäytännössä. Jokseenkin positiviinen kokemus, mutta tämä Helenan fiktiivinen rooli vaikuttaa kovin tehdyltä ja väkinäiseltä. Tommi Korpela pelastaa elokuvan melko mahtavalla Viidan tulkinnallaan. Hyviä kohtia, myös vieraita ja epäuskottavia. Kirjallista elämää elokuvissa kuvaillaan merkillisesti, niin tässä kuin Päätalossa. Tällaisiksiko he todella kuvittelevat kirjojen infoja? Naiset jäävät taustalle, nuori Aila on yksitasoinen ihastuja, sitten pelkkä kärsijä. Missä oikean Ailan rohkea iloisuus? Häivähtää hiukan varttuneessa kirjailijassa. Kustannustoimittaja on tietysti juoppo nainen. Hm. Kaikkein merkillisin on Lohtanderin esittämä groteski hullu psykiatri, jonka funktio jää täysin käsittämättömäksi.

Sunnuntai 4.1.09
Jatkamme elokuvan käsittelyä Haagassa Ursulan ja Anssin luona; ehkä tässä piirissä jotakin tiedetään aiheesta ja taustasta. Seurasin itsekin aikanaan Viita-legendan valmistelua ja ilmestymistä, arvostelinkin sen silloin kiittäen Demariin. Anssi näki kai sen kimpoilun minuakin läheisemmin. Ursulaa ihmetyttää aiheesta Helenan hahmo: miksi tällainen kireä fiktiivinen kehys? Ursula ei tunnista elokuvasta juuri mitään tuttua, sentään runoilijaparin vanhimpana lapsena avaintodistaja. Kun päähenkilöillä on oikeat nimet, oikeat tunnusmerkit - miksi sekoittaa mukaan tätä teennäistä kuvitelmaa? Maailmalla tehdään hienoja kirjailijakuvia ilman tällaista temppuilua - vaikkapa Thomas Mannista tai viimeksi Selma Lagerlöfistä. Miksei meillä elämän, historian omiin kehyksiin luoteta. Se ei tietenkään tarkoita orjallista uskollisuutta tosiasioita kohtaan, vaan jotakin lojaalisuutta sentään. Eri asia, jos taide suuresti voittaisi näistä lisäilyistä. Pidimme Ryhmiksen näytelmää huomattavasti parempana, kaikki lisäkeksinnöt vain himmensivät alkuperäistä aihetta.
     Puheltiin myös demarien surullisesta tilanteesta, josta Anssilla oli vakavaa pohdittavaa ja sisäpiirin tietoja. Kellot soivat pian puheenjohtaja Urpilaiselle? Vaikka onkin kuulemma hyvä yhdessäolojohtaja. Sauli Niinistö sen sijaan yllätti koko kansan häillään, taitavasti pitänyt salassa suhteensa. Mutta kommentointi näyttää heti valuneen ikäeron taivasteluun. Annetaan nyt Saulin ja Jennin onnen kukoistaa rauhassa.

Loppiaisena 2008
Näin päättyi viimein monien vaiheiden vuosi.
     Hyvästelimme Waltarin juhlavuoden eilen karonkassa Bottan Jääkäri-kabinetissa. Paikalla Waltari-seuran ydin juhlatoimikunnalla jatkettuna. Oli syytä tyytyväisyyteen kuten puheenjohtaja Anssi Arohonka yhteenvedossaan totesi. Harvoin jos koskaan on näin runsain määrin yhtä kirjailijaa muistettu, käsitelty, luettu ja toivon mukaan myös uudelleen arvioitu - sekä kotimaassa että ainakin seitsemässä muussa Euroopan maassa, saattoi olla jokunen lisääkin. Satakunta keikkaa kertyi omalle tililleni.
     Juhlavuoden erityinen piirre oli se, että sitä ei johdettu ylhäältä valtiovallan toimin, vaan noin puolitoista sataa tapahtumaa syntyi etupäässä spontaanisti järjestäjien ja lukijoiden toimesta. Olihan valtuuskuntakin olemassa, mutta sen rooli jäi muodolliseksi. Tämä juhlatoimikunta kyllä heilui pääjuhlien järjestäjänä toimekkaasti ja johtokunta piti pitkiä kokouksia. Mutta pääosa oli vapaiden Waltarin harrastajien, kerääjien ja lukijoiden, kustantajan - jopa muutaman tutkijankin.
     Ehkä on onnistuttu ainakin torjumaan muutamia kiisteltyyn kirjailijaan kohdistuneita pinttyneitä ennakkoluuloja, murtamaan totunnaista kuvaa "viihdekirjailijasta" ja herättelemään akateemistakin horrosta, josta näkyy merkkejä - pari väitöstä viimein tulossa. Oma kirjani on myyty Akateemisesta loppuun näytekappaleita myöten.
     Matti Klinge kiitteli kirjaani hyödylliseksi: oli saanut kuulemma virikkeitä taas omaan Waltari-harrastukseensa, mutta intressimme eivät mene ainakaan päällekkäin. Tähtäilemme kirjailijaa eri suunnista. Hän pitää Saarikoskea jotensakin Waltarin rinnalla, tietysti norsseja ja klassikkoja molemmat, mutta hiukan eri painoluokassa. Jospa Klinge kirjoittaisi aiheesta muutakin kuin päiväkirjaansa. Kävelimme taas yhtä matkaa kotikulmille, puhetta Ritva Haavikon Waltari-kirjasta sekä Salokanteleen Kross-kirjasta, jonka Matti pani matalaksi päiväkirjassaan. Kummastelin tätä ja kuulin perusteluja, jotka tuntuvat vähän von oben -henkisiltä, ikään kuin valmiin odotushorisontin sanelemilta. Taustalla käsitys venäläisestä ja saksalaisesta vaikutuksesta Viron kulttuuriin, jota Klinge taitaa suurvenäläiseen tyyliin liioitella. Luettava lisää Krossia jotta voin kunnolla keskustella.

x x x

On joka tapauksessa huokaisun aika. Kaikki taas tällä erää niin hyvin kuin takana. Kun selaan kertyneitä leikepinoja en voi kuin hämmästellä julkisuuden määrää, jonka vuosi on tuottanut. Viimeksi KU:n Viikkolehti ja Uutispäivä Demarikin ovat reagoineet laajasti, viime mainitussa Waltari-kritiikin ohessa peräti Aarne Laurilan ymmärtävä arvio viime vuoden romaanistani Kuningasajatus, jota ei juurikaan noteerattu. Aarne näkee, että nostan esiin harvinaisen kulman vuoteen 1918, jota ei ole kirjallisuudessa käsitelty aikoihin. Upseerien kuvausta hän pitää löytönä. Parempi myöhään...
     Loppiaisiltana kävelyllä Marjan kanssa keskikaupungilla, ihailemassa Tuomiokirkon moninaisia valaisuja sekä kryptan erikoista seiminäyttelyä. Leuto leppoisa ilta, ihmisiä liikkeellä. Tuntui taas niin hyvältä elää kaiken keskellä.

Keskiviikko 7.1.09
Viimein nähty Jan Troellin erinomainen elokuva Ikuistetut hetket, suuri myönteinen yllätys. Marja siitä puhui koko syksyn ja tänään viimein sai minutkin ravistelluksi mukaansa. Kannatti tosiaan. Mistä tämmöinen Maria Heiskanen on yhtäkkiä loikannut maailmantason filminäyttelijäksi? Hän on täysin Bergmanin parhaiden tähtien tasoinen. Muhkea tyyppi on myös Mikael Persbrandt, tämä uudempien aikojen Per Oscarsson. Elokuva sinällään kertoo taiteen, valokuvauksen voimasta tavalla, joka hakee vertaistaan.

Torstai 8.1.09
Jo suunnitellaan uusia töitä, ei auta. Tapaan lounaalla Sari Forsströmin, kiva keskustelu. Vesan kanssa puhetta Jylhästä, libretonkin lähetin taas Kuusistolle uusituin puhdistuksin. Eiköhän ala olla Taipaleenjoki musiikillisesti kehyksissään. SKS:n arkistoakin pengoin pitkästä aikaa. Tieteen päiviin osallistuimme vain tv:n välityksellä, kiintoisia keskustelun välähdyksiä ja dokumenttisarjan aloitus Darwinista. Loputtoman evoluution, kaiken manipulaation mahdollisuudet pelottavat.
     Tutkittava väitöskirjaksi aiottua käsikirjoitusta Waltarista. Aihe ei hellitä.

Lauantai 10.1.09
Reippailen onnittelemaan Aila Meriluotoa, joka täyttää vuosia, tosin epäjulkisesti. Iloisena aamutakissa vastassa, näyttelen kukkakaupan lähettiä. Puhelemme lyhyesti elokuvasta, tietysti: jotakin hyvää, jotakin vierasta, paljon paisuttelua. Tarkennan muutaman yksityiskohdan kuinka ne kulkivat elämässä. Aila on jo aamulla kirjoittanut runon!
     Päivä tuottaa muutakin: kuulen ääneni radiosta, Waltari-juttua uusitaan. Iltalehdessä on nyt vasta joskus syksyllä tehty juttu elämän käännekohdista, vaikuttaa kovin kertauksenomaiselta. Miksi lensin taas lankaan. Mutta siellähän killun lööpissä vielä kerran.
     Kun yritämme illalla katsoa muistellen Viimeistä tangoa Pariisissa, ei lähde oikein vetämään. Aikanaan kohuttu ja rohkea, nyt vain angstisen pitkäveteinen.

Sunnuntai 11.1.09
Hitaasti selvitetty joulun kirjoja. Gazan kauheat tapahtumat antavat kumisevan taustan Thomas Kangerin sinänsä vaatimattomalle dekkarille Kuolleessa kulmassa. Siinä kysymys ihmissalakuljetuksesta, Gazan pakolaisista, korruptiosta, Ruotsin kansankodin synkästä puolesta. Toimittajan rutiinilla hutaistu kirja, mutta kertoo paljaasti missä sillä puolen lahtea mennään.
     Aivan toista tasoa on Stieg Larssonin kehuttu ja kohuttu, kerrassaan loistava Miehet jotka vihaavat naisia. Muun ohessa suurliike-elämän viiltävä aukileikkaus, teollisuussuvun
     kuvaus siinä kuin Mannin Buddenborookit tai Forsytein taru. Rappeutunut äveriäs suku oli aiheena aina Waltarin Palmuissakin. Larsson punoo juonen mestarillisesti ja näyttää samalla Mankellin ja Kangerin tavoin hyvinvoinnin julmaa kääntöpuolta, petosta ja raakuutta. Siinä kuoli varhain kova tekijä.
     Käyty vielä kerran Ateneumissa Waltarin taiteilijaystäviä katsomassa, kuuntelemassa Tuula Karjalaisen kuratointia, sankka yleisömenestys loppuun saakka. Ellei joku ole vielä nähnyt parasta näyttelyä, aikaa on ensi sunnuntaihin.
     Muuten, Hitchcockin varhaisjännärit (YleTeema) ovat aika kökköjä teoksia, sanokoon Petteri ja muut intoilijat mitä hyvänsä.

Maanantai 12.1.09
Uutisointi voisi aina olla tasapuolisempaa vai mitä. Ainakin voisi valottaa asiain kumpaakin laitaa. Vasta suomalaisen upseerin haastattelu radiossa kertoo, että Hamasin soturit piilottelevat kouluissa ja sairaaloissa. Tällöin Israelin julmat pommitukset tulevat vähän uuteen valoon.
     Kuuntelen näitä joutessani kun ajelen Hämeenkyröön ja takaisin. Kauhea viemärinkaivuu menossa, piha myllerretään. Vanha tukkeutunut viemäri taitaa olla peräisin 1920-luvulta. Harmaata, märkää, liukasta, ankeaa on maalla. Riisun joulukoristeita.
     Gazan murheellisessa konfliktissa hyökkääjän ja tätä tukevan maan ulkoministerit ovat naisia. Joskus kuulee väitettävän, että naisten hallitessa maailma olisi parempi ja rauhaisampi.
     Naisia, ihania kulttuuritahtoisia naisia kohtaan palatessa huoneen täydeltä illalla Hyvinkäällä, missä saan taas puhua Waltarista soroptimisteille, zontille ja akateemisille naisille. Täydellinen menestys, ainakin yleisön osalta: kirjoitin kymmeniä omistuksia ja sain kaakkua ja kahvia ja kuohuviiniä. Mitä enempää voisi elämältä toivoa.

Nuutinpäivänä 2009
Joulun loppu. Raukeus voisi hellittää. Järjestelen vieläkin viime vuoden papereita.
     Urheilusta on mennyt maku, toteaa Jaakko Paavela, entinen esimies MTV:n ajoilta. Hän vaatii että lätkätappeluita ei näytetä tv:ssä. Hiihdon alamäki alkoi sprintistä ja tietysti paheni dopingpaljastuksista. Kaikki tehdään tv:n ehdoilla, valittaa Paavela, entinen tv-pomo. Aiheellista puhetta. Vuoden urheilija on ampuja, tässä lisääntyvän väkivallan maassa. Hyvä tyyppi sinänsä.
     Sellaisesta viihdepläjäyksestä kuin Presidentin kanslia on noussut pieni poru. Satuimme näkemään kuinka lauantaina Niinistöä ja morsianta pantiin halvalla. Tuottajan mielestä pitää olla rohkea. Eikö voisi samalla olla hauska ja älykäs, tämä ei ole kumpaakaan, ainoastaan törkeä. Sekö on rohkeutta ja ainut keino herättää huomiota.
     Kun lukee Mankellia ja Larssonia, ruotsalainen yhteiskunta alkaa näyttää kammottavalta väkivallan, sadismin, perversioiden ja korruption pesältä. Ehkä tekijät vähän liioittelevat, huomiota täytyy sielläkin herättää. Mutta kuvaukset panevat miettimään. Suuri maahanmuutto näyttää kirjojen valossa olevan yksi suuri väkivallan alkusyy, mutta ruotsalaiset itse usein syypäitä.

Keskiviikko 14.1.09
No joo, Troellin Ikuistetut hetket pääsee Oscar-ehdokkaaksi ja ohjaaja ja päätähdet on palkittu Ruotsin parhaina. Aiheellisia valintoja, pitkästä aikaa hieno ja syvällinen elokuva. Helsingissä menee vielä Engelissä, välttämätön nähtävä.
     Matti Kassila soittaa ja kiittää onnittelustamme, täytettyään vuosia. Hän on seurannut Renny Harlinin Mannerheim-elokuvan vaiheita ja pelkää liian runsaan aineiston tukehduttavan elokuvan. Sinnehän kiinnitettiinkin uusi käsikirjoittaja ilmeisesti fiilaamaan entistä mammuttia ohuemmaksi. Kiintoisaa seurata mitä siitä tulee.
     Istahdimme illalla lähikapakkaan Pultsi Karilan ja Kirstin kanssa, vähän siinäkin juhlistettiin Waltari-vuoden päättymistä. Ei ollut Pultsillakaan, alan konkarilla, hyvää sanottavaa Presidentin kansliasta tai muusta tv-viihteestä saati kotimaisista sarjoista. Kunnon draamaa ei tv reppufirmoineen pysty tuottamaan nykyisillä resursseilla eikä ole enää oikeita toimituksia.
     Kun kotona vilkaisemme uutisia, huomaamme että Matti Vanhanen on ottanut johtajuuden ja esittää mittavaa elvytyspakettia, jonka rinnalla oppositionkin unelmat kalpenevat. Kekkosen otteita, kieltämättä.

Torstai 15.1.09
Totta on mitä kuuli väitettävän: Espoon Kaupunginteatteri pystyi pyyhkimään pölyt Waltarin kiertuekomediasta Myöhästynyt hääyö sellaisella menestyksellä, että katsomo on jatkuvasti täynnä. Nytkään iltapäivällä ei näkynyt juuri yhtään tyhjiä paikkoja, eläkeläisiä riittää ja meitä muita vetreitä. Jussi Helminen on iskenyt hyvään rakoon, kun muut teatterit etupäässä kaihtavat Waltaria. Teatterissa kaikki tuntui muutenkin toimivan mallikkaasti lippukassalta ja kahvilasta alkaen, Marja vertasi jopa Lontoon Old Viciin.
     Waltarin komedia on niin poskettomin ja epäuskottavin tilantein rakennettu, että se humisee kirkkaasti absurdin puolelle. Mutta mitkä farssit ovat uskottavia? Kun pelin säännöt hyväksyy, täytyy ihailla Waltarin tilannetarkkuutta. Hannu Raatikaisen ohjaus poimi yhtä tarkasti osumat. Hyvä miehitys kruunasi loput, Oiva Lohtander aivan muhkea Amerikan eno, Pirkko Mannola veikeä anoppi ja nuoret Miia Nuutila ja Jukka Rasila terhakkaasti käänteissä mukana.
     Miksi aina tarvitaan jotain Ray Cooneya pelastamaan kassat, kun meillä on edes yksi yhtä hyvä farssin tekijä. Uusia ei ole juuri kasvanut. Farssi on ajoituksen ja yhteispelin taidetta kuten tiedetään. Kun osasi unohtaa aikansa eläneet (?) asenteet, teutaroivan naisvihan ja yleisen hölmöilyn, nautti tekemisen taidosta. Poskettomuudesta tulikin hauska nostalginen leikki. Minua ainakin nauratti ihan oikeasti.
     Kun kerran Espooseen saakka ehdittiin, katsastettiin saman tien Emman valtavat kokoelmat tai osa niistä. Siinäkin, Hannu Väisäsen huoneessa ja muussa oli sulattelemista. Silti herkin työ oli jokin Ruokokosken naisen pää. Joskus palattava ja varattava kunnolla aikaa.
     Ja sitten karkaamme lomalle tunnettuun paikkaan. Ansaitsemme katkoksen kaiken huminan jälkeen. Palaamisiin joskus kuun lopulla.

The Obama Day 20.1.09
Oli vetäydyttävä ajoissa rannalta ja asettauduttava BBC:n suoran lähetyksen äärelle.
     Näin näimme historian lehden kääntyvän. Ihmisten toivo paremmasta on niin koskettava ja aito, että se jo kantaa johonkin, lähimpään tulevaan. Mutta synkät pilvet varjostavat.
    Kun The Auguration tarkoittaa enteistä ennustamista, mitä tietää kahden senaattorin pyörtyminen lounaalla ja Obaman sinänsä rennon harmiton sekoilu valan vannomisessa? Ehkä uuden inhimillisen aikakauden alkua kaiken pöyhkeän tärkeilyn jälkeen.
     Uskomme mekin uuteen aaltoon, jota massojen toivo kannattelee. Obama ei ole uusi vapahtaja, mutta voi olla kanava kaikille hartaille odotuksille ja rukouksille. Hänen retoriikkansa on ihailtava, voimallinen: johtajan puhe. Tältä tuntui hotellissamme. Ja Atlantilta puhalsivat raikkaat tuulet kuohuvin mainingein näille aurinkoisille rannoille - selvästi Amerikan suunnalta.

Sunnuntai 25.1.09
Vankasti kotimaassa talven keskellä, Hämeenkyrössä hanget melko korkeat. Raikasta vaihteeksi.
     Tulomatkalla kuuntelimme radiosta oppilaani Annen tulitusta munille: hiukan rasittavaa kalkatusta, varsinkin päälle inttely kun ihmiset asiallisesti yrittivät soittaa ja kertoa omia kantojaan. Totta kai studioväki on vahvemmilla väittelyssä, mutta tällaisena julistava ja riekkuva besserwisser-ohjelma tekee hallaa koko feminismin jalolle aatteelle. Tai ehkä totista sanomaa ei niin vakavasti pitänyt ottaakaan vai mitä.
     Paitsi sauna odotti täällä myös työtehtävä: vierailu Kangasalan Kirjakahvilassa, joka oli siirtynyt Hotelli Urkuun. Anja Aarnio vetää ja väkeä oli kahvila täynnä, yli sata henkeä. Puhetta vieläkin Waltarista, virkistävän tauon jälkeen. Aihe näyttää edelleen kiinnostavan, itsekin pääsin taas vauhtiin. Paljon sainkin palautusta ja lämmittäviä kiitoksia.
     Päivän yllätys oli aamuinen Teeman uusinta: Mikko Niskasen ohjaama Gorkin Ihmisiä elämän pohjalla vuodelta 1967, todellista tv-teatteria jollaista ei enää tehdä eikä usein nähdä. Mikä näyttelijäkaarti, mikä intensiivisyys, mikä traagisuus, huumori ja humaanisuus. Miten hyvin se oli kestänyt aikaa. Millaisia tuokioita Tauno Palolla, Tarmo Mannilla, Unto Salmisella! Vain Vesku näytteli yli vehreyttään. Ja pohjalla niskasmainen kipeys vielä vailla sitä patetiaa, jota seuraava dokumentti osuvasti esitteli. Mikko oli Mikko. Hyvin muistan kesäni Käpykolossa 1971, jolloin kirjoitettiin ja kuvattiin Tulipunakukkaa, elokuvana vaatimatonta, kokemuksena rikasta. Kianto-juttuakin tehtiin juuri tuon takkapuhelun aikoina. Paljon olisi kerrottavaa eikä tähän mahdu, ehkä joskus.

Torstai 29.1.09
Päivälehden museossa on asiantunteva ja havainnollinen näyttely 'Palmut ja valtatiet' - pääosissa Tulenkantajat ja varsinkin Olavi Paavolainen. Se on hyvää jatkoa ja täydentää tavallaan Waltarin juhlavuoden tapahtumia ja Ateneumin hienoa näyttelyä, joka jo päättyi.
     Tänään sonnustauduttava pitämään esitelmää illalla museoon, aiheena vaihteeksi Paavolainen. Aina jaksaa tuttukin asia kiinnostaa, sali tuli ääriään täyteen ja lisää tuoleja hilattiin. Mari Mörö kertoi Paavolaisen puutarhasta sekä Kivennavalta että varsinkin Keuruulta, missä hänen kesäpaikkansa on kuulemma vähän rempallaan kuten muutkin vastaavat, joista kukaan ei jaksa pitää huolta. Kunnat varovat ottamasta tämmöisiä museoita ristikseen.
     Puolestani posottelin Paavolaisesta sen mitä Unio mysticassa ja vähän lisää. Kun luin viisaita tutkielmia (Laitinen, Riikonen) huomasin kuinka Waltari on aika tarkoin retusoitu pois Paavolais-tutkimuksesta, ja Olavi itse kasvaa vähän mittaansa suuremmaksikin. Harva on tarkastellut hänen bluffauksiaan ja yliheittojaan, kaikki näyttää menevän täydestä. No tässä suhteessa yritin täydentää hiukan ihannoitua henkilökuvaa. Vaikka kaksikin elämäkertaa on ilmestynyt, kokonaisesitys Paavolaisesta puuttuu yhä kuten Hannu K. Riikonen kirjassaan Sota ja maisema aiheellisesti huomauttaa.
     Aktivoiduin lukemaan teosta Lähtö ja loitsu (1937) joka on jäänyt jostakin syystä väliin - sehän on 'pimeyden trilogian' keskiosa, joskin koko trilogia jäi sitten viimeistelemättä. Hienoja kuumeisia visuaalisia impressioita laivamatkasta Buenos Airesiin. Vasta tästä luen, että Franco oli alkuaan Kanarian saarten kuvernööri ennen ryhtymistään Espanjan sisällissotaan. Ohessa on paras kuvaus satujen saarista mitä olen lukenut, saarten historiasta, maisemista ja merkityksestä. Mukana on suorastaan essee onnellisten saarista kautta maailmankirjallisuuden. Teneriffaan Paavolainen näyttää kukkien ystävänä perin juurin mielistyneen - kauan ennen turistirantojen ryntäyksiä. Kun mekin äsken vierailimme hyvin perinteisesti Kanarialla, siellä pääsaaren Playalla, saa koko saaristo tässä uutta arvonnousua joten kohteenkin voi jo tunnustaa.

Perjantai 30.1.09
Mieluisa palkintotilaisuus WSOY:n kerroksessa: Lauri Jäntin palkinnon antoivat. Lisäksi neljä kunniamainintaa jaettiin. Arkkitehti Ilona von Heiroth hoiti tyylikkäästi jakamisen. Anto Leikolan mainio pitkä subjektiivis-historiallinen kommenttipuhe jäi mieleen. Muistuttipa Anto siitäkin kirjallisuudentutkijoiden vanhasta vammasta, joka ei tunnustanut kirjailijan olemassaoloa vaan pelkän tekstin. Sain tunnustuksen itsepäisyydestäni, - samaa keskustelua käytiin joulukuussa P.E. Svinhufvudin palkintotilaisuudessa, samoin taannoin Jarmo Virmavirran kolumnissa.
     Nyt on enää odotettava sitä tutkijoiden vastaiskua, jota Vesa tässä ennusteli ja toivotti turnauskestävyyttä. Muuten tilaisuus muodosti sopivan loppusinetin koko Waltarin juhlavuodelle omalta kohdaltani. Hauska oli kuohua kohotella ja tavata tuttuja, jopa Helena Petäistöä, jonka kanssa muistelimme Pariisin onnistunutta seminaaria syyskuussa. Helenan Teematka-kirja sai kunniamaininnan, tutustuttava sen käyttökelpoisuuteen.
     Muistan Lauri Jäntin, kanslianeuvoksen, majurin, tietokirjailijan: haastattelinkin häntä aikanaan 80-luvulla Sillanpäästä. Leppoisa sydämellinen herrasmies. Hienon palkinnon perustanut, kiitos siitä.

Lauantai 31.1.09
Huikean säteilevä pakkaspäivä: niinpä lenkki torille, pullea matikka reppuun ja sopan keittoon. Talven iloja.
     Onko kukaan herättänyt aikoihin semmoista keskustelua kuin Nina Mikkonen päiväkodeista. Täräytys herätti median laidasta laitaan. Aihe tuntuu aika vanhalta, moneen kertaan jauhetulta, mutta ajassa näyttää piilevän uutta latausta. Nuorten pahoinvointi on indikaatio. Nina tekaisi samalla kirjailija Tontistakin pienen julkkiksen. Kuuluisuutta voi saavuttaa vaikka vain hämillisesti vaikenemalla. Vastapeluriaan Tontti nimittelee jälkikäteen "ihmispoloksi", minua taannoin "hömpänsuoltajaksi". Tämä sama Tontti, joka esiintyy nyt syvällisesti Uutisvuodossa ja muissa vähemmän hömppämäisissä yhteyksissä.
     Vanha kaarti näytti pudonneen jo pelistä Euroviisujen karsinnassa. Piukat paikat piti vielä kerran katsottuna pintansa Teemalla.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute