Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Loppiaisena 2010
Saan kuin saankin Meriluodon kertaalleen selväksi määräaikaan mennessä. Sitten on jäljellä toimittamista ja tarkistamista. Kymmenen sivun päivävauhti välipyhinä on vienyt kaiken ajan ja huomion. Loppua kohti työ aina kiihtyy.
     Olisi ollut houkuttelevia kutsuja ja tilaisuuksia, Sinalla siellä Pihkatapissa ja Ylivakerin klaanin perinteinen kokoontuminen Myllykylässä, mutta täällä vain jämitettiin tämän kirjoituksen äärellä. Marja on oikolukenut tarkoilla silmillään. Mutta vielä on paljon työtä Mikko-Olavi Seppälälle ja Vuokko Hosialle. Kuvituksesta puhumattakaan.
     Onhan sentään nautittu uljaasta talvesta! Mikä riemu vaikka vain pistäytyä puistossa ja asioilla. Koska päästäisiin hiihtämään...
     Marja on lisäksi lukenut Lippe Suomalaisen kirjan Elämässä kiinni ja pitänyt kovasti, kertonut mulle parhaita paloja. Muistan Estelle Suomalaisen mahtihahmon ja hallavan koiransa tallaamassa Johanneksen kirkon vaiheilla, kun lähdin kotiin Norssista. Varsinainen näky. Toisinaan Tauno Palo ulkoilutti mustaa villakoiraansa. Karista riittää tarinoita.
     Minä selvitin Lipposen muistelmia loppuun, vähän liian virallista ja puoluekeskeistä, mutta jykevää kerrontaa. Lipponen aina lämpenee kun pääsee haukkumaan Juhani Suomea tai sivaltamaan Erkki Tuomiojaa. Seppo Lindblomin kirja Koivistosta oli epäilemättä elävämpi eikä minua häirinnyt edes se kohdehenkilön varaukseton ihailukaan. Siihen oli aihetta.
     Enpä ole ehtinyt miettiä edes kulunutta vuotta. Olkoon rauhassa, nyt eteenpäin. Helmikuussa toivon mukaan helpottaa, kevät valaistuu, on aika hengähtää.
     Niin, hyvää alkanutta vuotta kaikille! Ei menetetä toivorikkauttamme.

Torstai 7.1.10
Kaksi tapaamista kirjan merkeissä. Mikko-Olavi vaikutti aika innostuneelta, kun puhelimme Café Engelissä. Viettänyt tekstin parissa suorastaan "toimittajan juhlahetkiä". Joitakin hyviä parannusehdotuksia, joihin heti isken. Kaksi lukijaa on vilkuttanut vihreää valoa, Olvi ja Marja.
     Illalla tapaan Ailan itsensä Arkadiankadulla. Vien valkeita Avalanche-ruusuja tämän lumenpaljouden ja lumikuningattaren kunniaksi. Sunnuntaina hän täyttää 86 mitä ei kyllä uskoisi. Nautimme hyvää punaviiniä ja juttu kulkee menneisiin vuosiin. Miten värikästä elämää!
     "Ja silti mä olen aina ollu tämmöinen harmaa", ihmettelee Aila, kaiken kokemansa jälkeen. Harmaa varpunen kuin Edith Piaf? - Miten sä olet selvinnyt? "Mä olen sitkeä. Se on vaan sitä mökinakan sitkeyttä niin kuin Aapeli sanoi." Saan vielä arvokasta lisäaineistoa kirjaan.
     Hieno runokirja on muuten Ailan viimeisin Miehen muotoinen aukko (2005): kauniita, lämpimiä ja suorasukaisia rakkausrunoja edesmenneen miehen muistolle. Johon siihenkin sisältyi totisesti yhtä sekä toista. Miten antoisa aihe elämäkerralle!
     Ja miten mahtavaa on kävellä korkeiden hankien keskellä lumen narskuessa jalkakäytävillä. Kestäköön talvi, paukkukoon pakkanen, tulkoon vaikka lunta tupaan.

Perjantai 8.1.10
Huojennuksen päivä; loputkin tekstiä lennähti kustantajalle. Olihan se ennen juhlavampaa jättää oikein paperinen käsikirjoitusnippu, mutta kieltämättä sähköposti ja liitteet helpottavat kommunikointia. Heti kolmekin tahoa talosta lähetti innostuneen tuntuisia kiitoksia. Nyt pidettävä pakollinen viikonlopputauko.
     Lehti kertoo, että Sydämen asialla -sarjan käsikirjoittaja suunnittelee jotakin vastaavaa tehtäväksi Suomessa. Siitä vaan, mutta tuskin onnistuu läheskään samalla tavoin kuin brittien väärentämätön ote. Ei edes Hardwick saisi täällä toimimaan, vaikka Reinikainen olikin suuri suosikki aikanaan. Mutta aihe itsessään kiehtova, aika hyvään ylsi se Väänäsen taannoinen poliisisarja Kemijärveltä.
     Mitä on sanottava Paavo Väyrysen uudesta paluusta? Eikö se rohkaise meitä suuria ikäluokkia. Vielä ei kannata heittää lusikkaa nurkkaan. Vieläköhän Paavo herättää kiivaita ristiriitoja kuten joskus vai joko olisi kypsynyt viisaaksi valtiomieheksi. Tuskin polkaisee suurta kannatusta etelässä tai nuorten parissa. Mutta mitä kirjoittakaan Lasse Lehtinen jossakin: jos eläkeläiset äänestäisivät eläkeläisiä, heillä olisi eduskunnassa yksinkertainen enemmistö. Jospa Paavo iskeekin suureen turhautuneeseen tyhjiöön?
     Pressiklubissa vaihteeksi hyvä keskustelu, poissa kyyniset vitsinvääntäjät. Aina lämmittää, kun suomalainen mies saa puolustajia.

Lauantai 9.1.10
Harry Järv sai hyvän nekrologin Hbl:ssä, minustakin hän oli esikuvallinen kirjallisuuden ja tutkimuksen moniottelija. Järvin teos Konst är kvalitet oli aikanaan tärkeä virike Sillanpää-tutkimuksissani; yksi essee siinä näytti Sillanpään vahvan aseman Ruotsissa jo kauan ennen Nobelia.
     Mutta mehän lähdimme junalla Tampereelle niin kuin herra ja rouva ainakin. Juna kulki ajallaan ja päästiin Tampere-taloon katsomaan ja kuulemaan vuoden ensimmäistä ensi-iltaa, The Sound of Music. Juuri tällaista viatonta ja puhtoista ja helposti sulavaa katkaisua kiivas kirjoittaminen nyt kaipasikin.
     Kaimani Panu Raipian ohjaama esitys oli laatuviihdettä ilman muuta. Lapset olivat erinomaisia, koko joukkue tasainen ja varma. Maria Lund on suloinen, vaivaton, laulaa kauniisti ja näyttelee hyvin. Mitä muuta voi toivoa. Marjan mielestä hän oli parempikin, eloisampi kuin kalvea Julie Andrews elokuvassa. Jukka Leisti piti kapteenina koomikonmölyt mahassa ja toimi kurinalaisesti. Laura Jurkasta mahtava laulaja on kehkeytynyt, voisi hyvin siirtyä oopperaan.
     Jos joku kriitikko sanoo, että draamallisia vastakohtia oli vähän loivennettu ja esitys oli liiankin luistava ja käänteet kovin helppoja, niin sitäkin kantaa voi kyllä ymmärtää. Mutta lavastus oli hieno, orkesteri soitti hyvin, kuuluvuus oli loistava ja koko juttu oikein antoisa vuoden aloitus.
     Rattoisaa oli tavata monia tamperelaisia tuttuja pitkästä aikaa. Tampere itsessään oli lumoavan huurteinen satukaupunki sisämaan usvaisen pakkasen kohmeessa. Illastimme Mylläreissä, missä palvelu oli joutuisaa ja ystävällistä. Ja heilahdimme viimeisellä juoppojunalla kotiin yhdessä Katja ja Tauno Äijälän kanssa varsin vilkkaasti keskustellen. Kuulimme että Marian isä oli vastikään kuollut: miten upeasti hän silti keskittyi ilakoivaan rooliinsa. Vähän jo ennakoitiin samalla Ilmajoen ensi kesän oopperaa Taipaleenjoki, jota Tane on ollut ideoimassa. Sen merkeissä toimitin Jylhä-kirjan tänään Helena Juntuselle ja Tuomas Parkkiselle. Kohta kova ruljanssi alkaa.

Sunnuntai 10.1.10
Onko kenenkään tuttavapiirissä ketään Nyyrikkiä? Nimipäivä vaan säilyy komealla paikalla. Kalevalassa Nyyrikki oli metsästyksen jumala, mutta järjestääkö mikään metsästysseura nykyään juhlia Nyyrikin kunniaksi? Uhraako lahjoja metsästysonnen kohentamiseksi?
     Ehkä tunnettu viihdelukemisto taannoin pilasi komean nimen kaiun. Vietimme Marjan kanssa päivää reippaalla lenkillä jäällä ja Uunisaaressa ja Kaivarissa. Hieno talvi jatkuu, lumi narskuu askelten alla, paljon ulkoilijoita ja kelkkailijoita Ullanlinnan mäessä Mietimme että jospa Marjan tytär Salla saakin pojan tänään, Nyyrikkihän siitä voisi tulla. Lyhennyksenä Nyrkki, aika iskevä pojan nimi vai mitä. Marja rallatti nimeä ennakoivasti.
     Kun katseltiin illalla Teemalta aika naiivin tuntuista leffaa The Clock, puhelin pingahtikin ja viesti kertoi, että suloinen sunnuntaipoika oli syntynyt illan suussa Tyksissä. Kyllähän Marja tohkeni mummiksi ihan tolaltaan ja minäkin saan kuulemma oleilla jonkunlaisena varataatana. Poika sai helposti muistettavan syntymäpäivän 100110. Meidän Vilholla on vielä symmetrisempi 181181.
     Nyt vaan odotellaan tuleeko siitä Nyyrikkiä.

Maanantai 11.1.10
Tulihan se sieltä, laaja ja kohtalaisen asiallinen juttu Jylhästä jopa Aamulehteen eikä ollut kuin neljännesvuoden myöhässä kirjan ilmestymisestä. Sain heti muutaman viestin asiasta, joten on sitä tässä odotettukin. Professori ja kirjailija A.A. tosin pitää juttua heikohkona, mutta ollaan nyt tyytyväisiä tästäkin.
     Muuten kun olen lehteä hiukan moittinut, varsinkin kirjallisuuden katoamista sen palstoilta, korviini tuli Hesan päätoimittajan Janne Virkkusen viisas sana radiosta: se että lehteä haukutaan osoittaa vain, että sitä pidetään tärkeänä. Pahempaa olisi vaitelias välinpitämättömyys.
     Kun jutun kainalolaatikossa jäätiin pohtimaan Jylhän väitettyä sadomasokismia, siinä on viitattava lähinnä hänen varhaisiin runoihinsa. Niissä väkivalta ja uhrin osakin saavat kyllä suorastaan nautinnollisen hurmion piirteitä. Jotakin nämä säkeet kertovat epäilemättä runoilijasta itsestäänkin, joka sitten jalosti viehtymyksensä talvisodassa sankarillisiin ponnistuksiin. Olisihan lehden arviossa voinut enemmän nostaa esiin juuri Vesan kirjoittamaa vahvaa talvisodan osuutta.
     Kiitos monista onnitteluista, joihin minä en ole mitenkään osallinen, mutta Marja varsin onnellinen lapsenlapsestaan, jonka kuvan sai illalla kännykkään ja sekosi täysin.

Tiistai 12.1.10
Martti Suosalo ansaitsi Ida Aalberg -palkinnon. Kävimme tarkistamassa asian Aleksanterin Teatterissa, missä menee vanha tuttu Gogolin Mielipuolen päiväkirja. Vertauskohtina olivat Tarmo Mannin ja Matti Tapion maineikkaat tulkinnat. Tuotin neljännesvuosisata sitten Mannin esityksen MTV:lle, silloin jouduin perehtymään siihen aika hyvin. Televisio ei tehnyt oikeutta Mannin suurelle tulkinnalle, mutta tulipa kulttuurihistoriaa kuitenkin talteen.
     Suosalo tekee aivan toisenlaisen esityksen kuin edeltäjät. Hän tuo Gogolin hahmon tähän päivään, miksi hyvänsä virkamieheksi puku päällä. Hän sotkee puheilmaisua tahallisesti antaakseen viitteitä mielen sekasorrosta. Hän näyttää herranpalvojan ja itsetunnoltaan nitistyneen pikkumiehen ahdistuksen. Lopulta hänen megalomaniaa tavoittava hulluutensa on looginen ja vailla kaikkea ulkoista tehostusta. Aikamme sairaskuva. Viiltävä ja raaka mielenkuvaus.
     Taustan valotaiteesta, kalseista kuvaruuduista kiemuroineen emme erikoisesti välittäneet, olkoon kuinka maineikkaan tekijän (Mikki Kuntun). Muuten kouraiseva ja paljas esitys, Kari Paukkusen ohjaus. Gogolin teksti on kuolematon syväkairaus häiriintyneeseen tajuntaan.

Nuutinpäivä 2010
Juhani Aho tulee, oletteko valmiit?
     Istuin maittavan silakkalounaan ravintola Haviksessa Etelärannassa ja kuulin Jussi Brofeldtin selvitystä, mitä kaikkea nyt jo on valmisteltu suureen Juhani Ahon juhlavuoteen 2011. Tällöin tulee 150 vuotta kirjailijan syntymästä ja 90 vuotta kuolemasta. Oli siinä muitakin merkkipaaluja, joten juhlintaan on kerätty tukevasti aiheita.
     Juhlavuoden suunnittelussa on se uusi piirre, että se on yhden miehen aivan suvereeni hanke tähän saakka. Ahon pojantyttären poika Jussi Brofeldt heiluttaa yksin ja toistaiseksi omilla varoillaan tahtipuikkoa. Ja soitattaa jo aika laajaa orkesteria. Hän on ilmeisen tehokas yhteydenottaja, vaikka pysyvä asuinpaikkansa on Tukholma. Tuskin mikään kulttuuritaho Helsingissä on tähän mennessä välttynyt Jussi Brofeldtin varsin määrätietoiselta lähestymiseltä. Niinpä tulin minäkin perusteellisesti informoiduksi.
     Ja mikäs siinä, Juhani Ahon luonteikkaan patsaan ohitan miltei päivittäin lenkilläni ja ihailen, kuinka hienoon kuntoon hänen asuintalonsa on nyt entisöity siinä Armfeltintien ja Juhani Ahon tien kulmauksessa. Totesimme Brofeldtin kanssa, että olimme kumpikin Tukiaisen veistämän Ahon patsaan paljastustilaisuudessa joskus 60-luvun alussa, Jussi lastenvaunuissa ja minä innokkaana koululaisena. Oli siis hauska tavata aikojen päästä uudelleen.
     Kun olen aikoinani sompaillut läpi mittavat Sillanpään 100-vuotisjuhlat 1988 ja äsken Waltarin vastaavat 2008, on kiintoisaa verrata millaisin ottein nyt liikkeelle lähdetään. Jussi Brofeldt aloitti virittelyt neljä vuotta sitten! Ketään näin antautunutta impressaaria en ole tähän mennessä kohdannut. Mitään toimikuntia tai virallisia tahoja ei ole toistaiseksi tarvittu, vaan yhden aktivistin herättely on suorastaan tehokkaampaa. Vaikka onhan siellä Juhani Ahon seurakin niitattu mukaan, mistä ex-puheenjohtaja Jussi Salokanteleen kanssa vaihdettiin muutama sana kun Hallituskadun kulmassa törmäsimme.
     Mutta Meriluotohan tässä täytyy vielä viimeistellä, siispä uusi tapaaminen M-O Seppälän kanssa antoi lisäviitteitä ja korjauksia käsikirjoituksen hiontaan. Kuvitustakin on tuossa yksi pöytä levällään. Ensi viikollahan rävähtää jo Koskenniemen elämäkerta, joka osaltaan aktualisoi tämänkin aiheen ja antaa ainakin vankasti taustaa ja lisävaloa.

Torstai 14.1.10
Ennen opimme koulussa, että De mortuis nil nisi bene - kuolleista ei pahaa sanaa. Kaarina Hazard ei tällaisesta ole ilmeisesti koskaan kuullut, ei myöskään Päivi Tiilikka, joka toteaa, ettei solvaus ole kunnianloukkaus, jos kohde on vainaja. Onko hän huomannut, että vainajalla on myös omaisia.
     Vanha moraalikoodi on muuten hyvin hengissä, mikä ilmenee kanteluitten määrässä. Eivät kaikki ole Halme-faneja, eivät Itäkeskuksen baarien kundit heti löydä JSN:n osoitettakaan, kyllä siellä on ihan valistuneita kansalaisia kantelemassa. Joku loiva huomautus voi Hazardille tulla häpäisystä avoimen haudan äärellä. Parhaiten pääsee esiin, kun panee härskisti halvalla kanssaihmisiä. Ruumiskirstun päältä se onnistuu parhaiten.
     Klassinen esimerkki tällaisesta on tietysti Edelfeltin tauluun ikuistettu Kaarle-herttua herjaamassa Klaus Flemingin ruumista, mutta siinähän oli kyse valtapoliittisesta rähinästä Ruotsin ja Puolan hallitsijoiden kesken. Tänään poliittisia vastustajia tuskin enää pilkataan hautajaisissa, päinvastoin kuoleman majesteetti on tasoittanut vanhat vihollisuudet.
     Tuoreempi tapaus tulee mieleeni Mika Waltarin kuoleman jälkeen 1979. Tällöin media suitsutti Waltaria suurena humanistina, mikä ärsytti Hannu Salamaa. Hän kirjoitti niin ikään avoimen haudan äärellä Kansan Uutisiin ihmettelynsä siitä, kuinka Waltarista oli äkkiä tullut suuri humanisti, vaikka hän vielä sotien aikaan kirjoitti propagandaa taistelustamme natsi-Saksan rinnalla suurta, humaania ja rauhantahtoista Neuvostoliittoa vastaan.
     Tällöin lehden kulttuuritoimittaja ja osa lukijakuntaa nousi paheksumaan Salaman menettelyä - nimenomaan ajankohtaa ja hyvän käytöksen puutetta. Iltalehti varmaankin puolustaa kolumnistiaan, ja pulina kiehuu täällä netissä.
     Kun Yrjö Jylhä ampui itsensä Turussa 1956, oli vielä tapana tarkoin vaieta kuolemaan liittyvistä seikoista ja vainajan varjopuolista muutenkin. Talvisodan sankarin mainekehä ei vähääkään himmentynyt, vaikka sen ajan hazardihommaaja olisi voinut keittää kokoon hyvinkin mehukkaan kolumnin Jylhän viimeisistä ajoista. Sekoilua, sekakäyttöä ja sairautta olisi ollut julkisuuteen ammennettavaksi. Väkivallan ihailuakin olisi varhaisrunoista löytynyt.
     Elämäkerran kirjoittajat vapautuvat pieteettirajoituksista viimeistään puolen vuosisadan hiljaiselon jälkeen.
     Jylhästä ja vähän Sillanpäästäkin kävin tänään todistamassa Hyvinkään Kansallisten seniorien kokoontumisessa, missä oli koolla sata kuulijaa ja tunnelma hyvä ja lämmin. Saan aina kohtuuttomia kiitoksia kuulemma ymmärrettävästä kielenkäytöstäni, mikä osoittaa vain että akateeminen kieli on eriytynyt entistä kryptisemmäksi erikoismurteekseen. Sikäli kuin suomea enää yliopistoissa käytetäänkään.

Lauantaiaamuna 16.1.10
Lehtikatsauksen aika.
     Jos Hazard katsoi harjoittaneensa mediakritiikkiä, miksi hän valitsi solvaavat ja eläimellistävät ilmauksensa Halmeesta? Eikö hän niillä kääntänyt kritiikin kärjen kohdistumaan nimenomaan itseensä?
     Kiintoisaa sekin, jos JSN ei voi käsitellä kanteluita, ellei kohde itse ole niitä tehnyt eikä voi tehdä, koska on kuollut. Omaistenko pitää ruveta hillumaan Tonin kunnian perään? Eikö neuvosto valvokaan yleisiä hyviä tapoja mediassa?
     Huomattavasti tärkeämmän asian otti Hesarissa esiin pari päivää sitten kulttuuripolitiikan veteraani Aarne Laurila murehtiessaan Helsingin hienojen interiöörien pilaamista. Historialliset tilat tuhotaan viihdesaleiksi. Hyvä esimerkki Espan Jugendsali, josta tehtiin sekava kahvila, eikä se edes menestynyt vaan tulee heti myyntiin. Mutta voiko tällaista barbariaa mikään pysäyttää?
     Kommentaattorien hidalgo Unto Hämäläinen toteaa tänään Hesarissa yksikantaan, että Vanhasessa vara parempi. Vanhasen täytyy jatkaa pääministerinä, koska hän on paras sille paikalle. Hauskasti kääntyvät astelemat. Ensin pilkattua ja vainottua Vanhasta ja koko hallitusta vaadittiin kovaan ääneen eroamaan, ja nyt Mattia anellaan ilmoituksestaan huolimatta jatkamaan.
     Tyhjää kenttää hallitsee miten tahtoo Paavo Väyrynen, mitä kukaan ei olisi kuukausi sitten uskonut. Uusien pitäisi päästä kasvamaan, mutta miten. Kolmen tunnin päästä Paula Lehtomäki päästää kannattajansa pinteestä. Asetelma on vähintään mielenkiintoinen. Taidan käydä lenkillä Yrjönkadun uimahallissa ja palata sitten asiaan.

x x x

Perhana tästä minnekään uimahalliin kerinnyt, kun juutuin työhöni. Mutta Lehtomäkeä tuli tarkoin katselluksi ja kuunnelluksi.
     Kyllähän onkin viisas nainen! Käsitykseni muuttui kerrassaan. Että nuori nainen, jolla olisi nostetta ja tuhannen taalan paikka, malttaakin panna arvot oikeaan järjestykseen eikä lähde tavoittelemaan mahdottomia. Ihailtavaa.
     Vielä hän ehtii moneen kertaan tavoitella vaikka kuuta taivaalta. Hän palaa varmasti eikä katoa minnekään nytkään. Sitä paitsi hän esiintyi hyvin, luontevasti ja vakuuttavasti.
     Mutta keitä sinne nyt jääkään? Väyrynen ja Korhonen ja kukaties nuori Rantakangas, jolla nyt luulisi olevan starttikuopat jo valmiina. Kiviniemi ei hurmaa joukkoja. Pulaa tulee pian johtajista, joko huudetaan Esko Ahoa takaisin ja Vanhastahan jo kaivataan. Tulee suurten palaajien kisa, veteraanit kehiin.
     Erikoisin oli Kimmo Tiilikaisen lausunto, että puheenjohtaja ei voi osallistua puolueen kehittämiskeskusteluun, koska se tulkitaan heti puheenjohtajapeliksi. Mistäs ehdokkaat sitten puhuisivat, pakkasista ja Haitin järistyksestä vai. Tuleepa joka tapauksessa kiintoisa ja yllätyksellinen politiikan kevät.

x x x

Kävimme iltapäivän matineassa katsomassa Svenska Teaternin Körsbärsträdgårdenin, kun Tšehovia tulee kohta lisää, ainakin moskovalaisten Lokki Kaupunginteatteriin. Erik Söderblomin ohjaama esitys oli levitelty areenalle keskelle katsomoa, joten me saimme istua näyttämöllä, kokemus sekin. Aluksi esitys tuntui sekavalta, mutta kiinteytyi ja voimistui, kunnes taas loppua kohden laskeutui melankolisesti kuten teoksen henkeen kuuluu. Hyvin sen katsoi täyteen kolmeen tuntiin. Keskushenkilöksi nousi Johan Storgårdin älykäs ja väkevä Lopahin, vaikka se kaupan jälkeinen kännikohtaus meni kyllä turhan roimasti överiksi. Rabbe Smedlund oli oivallinen Firs.
     Jostain syystä muistan juuri nämä henkilöt parhaiten Eino Kaliman hienosta Kirsikkapuistosta Kansallisessa keväällä 1964: Heikki Savolainen oli siekailematon Lopahin ja Vilho Siivola (ellei Uuno Montonen?) riipaiseva Firs. Viimeinen kohtaus jäi mieleen, niin tässäkin.
     Onhan tämä näytelmä ajankohtainen jos mikä, niin fraasi kuin onkin: Tšehov näki juuri mitä nyt tapahtuu, kun vanhat interiöörit pilkotaan ja omaisuudet jaetaan ja työt ulkoistetaan. Kuinka peritty elämänmuoto murtuu ryskyen. Ihmeellinen kirjailija.
     Teatterin jälkeen ehdin vihdoin Yrjönkadulle saunaan ja uimaan.

Sunnuntaiaamuna 17.1.10
Rento ja irtonainen olo, mikä johtuu eilisillan hytkymisestä K 50 diskossa Kappelin kellarissa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi poikkesimme. Hyvä ja liikunnallinen harrastus, kirjoittamisesta kipeytyneet hartiat ja niska saavat vertyä kerrakseen. Marja on villi kilpatanssija, ja kyllä minäkin siinä mukana keikahtelen. Tuttuja tanssijoita siellä tapaa.
     Hesa ja Hbl seuraavat aika kiitettävästi ulkomaista kirjallisuutta. Jukka Petäjä jaksaa viipottaa maailmalla haastattelemassa suuruuksia, nyt kiintoisasti Salman Rushdieta. Ja Hbl nostaa kirjoja, joista ei muuten tietäisi mitään ellei seuraa jatkuvasti ulkomaisia julkaisuja.
     Kiva nähdä lehdestä kevään kirjalista: lasinkirkas, hullunrohkea Meriluotokin joukossa. Paljon kirjoja tosiaan ilmestyy. Sesonki on selvästi tasoittunut syksystä kevään puolelle.
     Sormi meni nyt suuhun niin kenttäväeltä kuin kommentaattoreilta Lehtomäen väistyttyä pelikentältä. Jäätteenmäki voi olla musta tamma, mutta minä tarkkailen edelleen Rantakankaan edesottamuksia - heikkoutena tosin kielitaito näin EU-aikoina. Mutta omien maittensa kielillähän siellä enimmät posottavat paitsi tietysti lobbyissa, missä päätökset syntyvät.
     Marja heräsi, pian lähdettävä Turkuun katsomaan sitä ihmettä, elävää tyttärenpoikaa.

x x x

Turku-retkellä luin junassa kirjan AC - Takapirujen kuningas (Like 2009) ja paljon palasi muistoja mieleen hiukan surkuhupaiselta elokuvaskenaristin taipaleeltani. AC eli Arno Carlstedt oli tuottaja vailla vertaa, elokuva-alaa läpikotaisin kolunnut veijari, joka oli aina tilanteiden tasalla ja pesi muut mennen tullen. Kahdessa AC:n elokuvassa olin mukana, molemmat epäonnistuivat, Niskasen Tulipunakukka ja Kassilan Haluan rakastaa, Peter. Jälkimmäistä olen nyt tarkastellut Meriluoto-kirjaa varten. Ei se ehkä niin huono ollut, hyvääkin siitä löytyy, vaikkapa Tea Istan päärooli, josta hän sai Jussin.
     AC panee kirjassa ohimennen halvalla minuakin monien muiden joukossa, se hänelle sallittakoon. Se suorastaan kuului hänen olemukseensa. Hän tiesi kaikki kompromettoivat juorut elokuva-alan ihmisistä, eikä niitä ollut vähän. Palkkion maksamiset hän osasi välttää niin liukkaan elegantisti, ettei hänelle voinut edes suuttua.
     Kimmo Miettisen kirjoittama kirja alkaa hyvillä jutuilla, mutta latistuu sitten luettelomaiseksi kronikaksi. Kun AC siirtyy musiikkialalle (vailla sävelkorvaa), kirjasta katoaa viimeinenkin mielenkiinto. Kiitos kuitenkin muistojen palautuksesta.
     Niin ja Marjan tyttären lapsi näytti viihtyvän hyvin tässä maailmassa, kun häntä siellä silmäilimme. Ovat ajat muuttuneet mitä tulee synnyttäjien olosuhteisiin. Tulen kirjassa kertomaan millainen oli tilanne runoilija Meriluodon kohdalla... Foijassa saatiin blinejä ja simpukoita, tuore mummi toimi matkan emäntänä. Olen lukenut ja kommentoinut erään turkulaisen esikoiskirjailijan in spe omaperäisen käsikirjoituksen, mistä hyvästä tuomisena on myös kassillinen jaloa juomaa. Joten kovin tuloksellinen oli Turku-retkemme.

Maanantai 18.1.10
Vielä viimeisiä piirtoja Meriluodosta. Keskustelu aamulla Touko Siltalan kanssa, käväisy kirjastossa ja arkistossa - aina löytyy jotakin. Jatkan vielä SKS:n arkiston pöllyttelyä.
     Elokuvissa ei ole käyty herran aikoihin, nytkin jälkijunassa Tyttö joka leikki tulella - Larssonin kirjat vielä suht. tuoreessa muistissa. Onnistuneet näyttelijävalinnat kannattelevat muuten melko yksitasoista kerrontaa, kirjan mukaan menee moitteettomasti.
     Katselin Akateemisen alennustiskejä, mutta mikään ei heti tarttunut hihaan. Eikö kirjoja ole jo kylliksi? Täällä ja maalla olisi hyllyissä loppuiäksi lukemista eikä kaikkea ehtisikään. Parhaita pitäisi lukea uudelleen. Mutta kirjojen tekemisellä ei ole loppua.
     Waltari-seuran johtokunnassa kävin kertomassa, että on aika vetäytyä ainakin toistaiseksi. Tervettä kiertoa tarvitaan, kymmenen vuotta on siinäkin kulunut. Hienoja matkoja olisi tarjolla Tallinnaan ja Sveitsiin, mutta ei nyt ennätä.
     Meidän talossa on filmattu alkava sarja 'Naisia kaupungilla', mutta se alkoi niin ikävän pahantuulisesti, että heti oli lopetettava ja katsottava tallenteelta Francon aikaa, jossa on aina sydämellinen pohjavire kaikista vaikeuksista huolimatta. Miksi meillä niin usein tehdään tympeän riitaisia olohuonejuttuja? Nainen huutaa ja kiroilee lapselle. Siksikö että elämä on sellaista. Ei kaikilla.

Tiistai 19.1.10
Kyllähän ystävät varoittivat, että Kansallisen Platonov on kamala eikä kestä katsomista, mutta se kai juuri alkoi kiinnostaa. Kuinka Tšehovista niin kammottava on saatu?
     Meninpä uhallakin, kun Marjalle tuli naisvieras ja saatoin poistua häiritsemästä heidän tunnustuksellista keskusteluaan.
     Vähän kauhisti, kun kuulin että se on neljä tuntia. Suunnittelin jo livahtamista väliajalta, jos esitys ylittäisi kestokyvyn. Mutta aina ystävällinen päävahtimestari Jouni Jutila kehui jo etukäteen esityksen sellaisiin korkeuksiin, että huomasin kaikki pakoaikeet turhiksi.
     Ja kyllä sen katseli, osin jopa kiinnostuneena. Alkupuoliskon varsinkin. Se on nuoren Tšehovin säälimätöntä itserippiä, kuvaus ylimielisestä ja itsekeskeisestä naissankarista, johon kaikki naiset vain rakastuvat eikä mies voi sille mitään. Joitain tuttuja provinssin antisankarin piirteitä siinä häämötti.
     Mutta esitystyylien muodikas yhdenmukaisuus alkaa jo kyllästyttää. Miksi pitää olla tämmöiset rumat telineet lavastuksena (kuten Svenskanissakin), miksi sekalainen puvustus aikakaudesta toiseen riipottaen (kuten Svenskanissa) - ja miksi herran tähden pitää jatkuvasti plutia siinä lätäkössä jalat märkinä ja toiset välistä rähmällään ja uppisukelluksissa? Näin tiheästi käytettynä alkoi todella rasittaa.
     Hyvien näyttelijäin on kai suostuttava kaikkeen. Antti Luusuaniemi on jäntevä Platonov, Mi Grönlund upea nainen, puheilmaisua myöten. Uusia naisia muitakin. Ja kunnon veteraaneja siellä Ismo Kalliosta alkaen. Kyllä heitä katseli ja kuunteli.
     Ymmärsin niitä, jotka poistuivat väliajalla. Loppujaksossa melodraama karkasi käsistä. Tuli tahatonta tai tahallista komiikkaa raivoisiin loppuselvityksiin. Vähemmälläkin olisimme ymmärtäneet.
     Mutta kuten päävahtimestari Jutila tähdensi, Moskovassa tätä on näytelty kahdeksan tuntia ja tässä sentään puristettu neljään tuntiin. Kiitos siitä, D. Hare ja M. Baran.
     Tšehov -valmennus tähtää tässä edelleen moskovalaisten Lokkiin. On kulunut 47 vuotta siitä kun elin Kaliman unohtumattoman Lokin tässä samassa salissa, nyt se tulee vierailuna Kaupunginteatteriin. Sitä odotellessa sopii lueskella vaikka Tšehovin kirjeitä Martti Anhavan huolekkaana toimituksena.

Keskiviikko 20.1.10
Kuvitusta saatiin kokoon aika läjät Södikan yläkerrassa Meriluoto-kirjaan. Tämä on hauska vaihe kirjan teossa, mutta viimeistelyä riittää vielä tekstissä.
     Marjan viehko sisko käymässä, häntä junalle saatellessa poikettiin Omppu Omenamäen näyttelyn avajaisiin Postimuseoon. Monipuolista kortti-. juliste- ja muuta taidetta esillä, kirjankansiakin paljon. Jokin juju on aina Ompulla töissään.
     Samalla matkalla vielä Bristoliin, missä näytettiin Havukka-ahon ajattelija melkein tyhjälle salille, onneksi edes Hannes Markkula oli lisäksemme paikalla. Mutta elokuva on hyvä, pidimme oikein kovasti. Se on aidosti ja luontevasti tehty, pohjoisen luonto avautuu komeana ja ihmiset alkuperäisen oloisina kuten kaikki tarpeisto ja kuvauspaikat.
     Kai Lehtinen on erinomainen Konsta. Kun vertaan aiemmin näkemiini, muutama ero korostuu. Legendaarinen Lauri Leino oli lauhkean hyväntahtoinen kansanäijä, oikein sympaattinen, ja Risto Mäkelässä oli juurevuutta ja muheaa olemusta, vähän ärhentelyäkin. Mutta Lehtinen löytää Konstan pohjimmaisen herkkähipiäisyyden ja äykkämäisyyden, jota ei ennen ole näissä tulkinnoissa tuotu esiin. Konsta on loukattu taiteilijaluonne, arka kunniastaan ja menneisyydestään. Lisäksi Lehtisessä on roima annos oikeaa korpiuskottavuutta.
     Muutkin ovat mainioita, Hannu-Pekka Björkman ja Tommi Korpelan juuri oikeita tyyppejä lisensseiksi. Mooses Pessin naurusta saadaan olennainen irti, puhumattakaan Kuoliaaksinaurattajasta, mikä kohtaus on oivallisesti toteutettu. Jopa Konstan avaruusmatkoista ja välikäsistä selvitään tyylikkäästi. Pulipää Nikke on oikeanlainen pikkukaveri.
     Ymmärrän ja jaan täysin Kari Väänäsen haikeuden siitä, ettei Veikko Huovinen ehtinyt tätä nähdä. Hän olisi pitänyt varmasti, tolkun lailla kehunut. Katsonut että jo vain filmarit onnistuivat tuomaan Konstan taas elävänä kairaan ja rantamaille. Käykää nyt ihmeessä katsomassa, ettei sitä tarvitse tyhjälle salille veivata.

Torstai 21.1.10
Kova Koskenniemi-päivä.
     Aamulla julkistettiin Martti Häikiön kaksiosainen elämäkerta Södikalla, paikalla paljon historiantutkijoita, vähän kirjallisuudentutkijoita (minä). Kuvasti hyvin tutkimuksen tilannetta: kirjallisuudentutkimus on antanut VAK:n levätä rauhassa puoli vuosisataa. Nyt koettiin muhkea historiavoittoinen ylösnousemus. Kuultiin Laulumiesten tulkitsemia runoja (Jyki Malmio messissä), Häikiön valaiseva esittely sekä runsasta keskustelua.
     Häikiö joukkoineen jatkoi Turkuun VAK:n kotimaille julkistamaan edelleen kirjaa. Eikä siinä kaikki. Illalla jatkettiin aiheesta Suomalaisella Klubilla, paneelissa Häikiö, Katarina Eskola, John Simon ja mä. Siitä taisi tulla hyvä keskustelu, pysyi ainakin asiassa ja lähestyi Jyrki Vesikansan puheenjohdolla elämäkertoja monesta kulmasta. Miesvoittoinen salillinen kuunteli. Uusi tuttavuus Simon osoittautui hienoksi herrasmieheksi, joka kertoi erikoislaatuisesta työtilanteestaan Pekka Herlinin ja Koneen historian vaiheilta. Olen lukenut kirjaa vasta alle puolenvälin, nyt sain lisää sytykkeitä.
     Kata Eskolan massiivista sarjaa vanhemmistaan, Elsa Enäjärvestä ja Martti Haaviosta, olen käynyt läpi aina tuolloin tällöin, nyt Sodassa-osaa tarkemminkin, koska siitä saa niin hyvän käsityksen ihmisten ajatuksista ja tunnoista tulisen talvisodan aikana.
     Ihmisten elämä osoittautui jälleen antoisaksi puheenaiheeksi, niin historiallisesti, kirjallisesti kuin moraalis-eettisesti. Ryskyen on murtunut se padottu vastustus biografiaa kohtaan, joka vielä opiskeluaikoinani oli vallalla.
     Jatkoimme vielä parilla lasillisella keskustelua Häikiöitten luona tuossa puiston toisella laidalla, Marjakin hälytettiin mukaan. Martti on generöösisti julistanut minun Unio Mysticani ja Waltarini hänen Koskenniemensä esikuvaksi ja innoittajaksi, formaatti on sama, sama myös oivallinen kustannustoimittaja. Lukijaystävällisesti Martin kirja on jaettu kahtia. Moni valitti katkerana, että minun kirjaani ei voinut lukea sängyssä. Huomenna luetaan Hesarista, mitä kirjasta varsinaisesti ollaan mieltä. Turun Sanomat jo pohjusteli.

Perjantai 22.1.10
Pekan juttu Koskenniemestä Hesarissa olikin ankarampi kuin odotin, vaikka kuulin siitä ennalta joitain viitteitä. Olisihan Tarkka voinut nostaa jotain esiin Häikiön kirjasta, nyt h&aenä vaikuttaa miltei sankarilliselta. Ja eikö se jatkajan järjestely mennyt normaalin muodon mukaan paitsi että se salattiin muilta perheen jäseniltä vuodeksi. Oliko se niin raskauttavaa?
     Samaa mieltä kuin Katarina Eskola viime torstaina Suomalaisella Klubilla: enpä olisi uskonut, että jonkun hissifirman historiaa voi lukea näinkin kiinnostuneena.
     Häikiö esittää, että Koskenniemi yritti valtiorikosoikeuden jäsenenä 1918 pelastaa Irmari Rantamalan (Maiju Lassilan) - ennen on väitetty päinvastaista. Muuten hän sivuuttaa aika nopeasti sodan vaiheet Koskenniemen kannalta. Ei näytä oikein selvinneen mitä Veikko tuolloin puuhaili. Runoja kirjassa siteerataan aika paljon, lähemmin niihin puuttumatta. Eteneminen rivakkaa, elämä pitkä, taidettakin tuli kuin turkin hihasta. Jatkettava.

Maanantai 25.1.10
Koskenniemi liikkui kokoomuksen liepeillä, mutta ei koskaan astunut kunnolla sisälle. Piti yhteyttä lähinnä varapuheenjohtaja Linkomieheen. Humanistin yleisempi dilemma: varsinainen puoluepolitiikka tuntuu vieraalta. Linkomies oli poikkeus, myöhemmin vaikka Claes Andersson ja tietysti Häikiö itse.
     Sillanpää lausui Koskenniemestä yleisen arvostuksensa, mutta vertasi samalla julkiseen rakennukseen, jota voi ihailla ulkoapäin, mutta johon ei juuri tee mieli astua sisälle. Häikiö siteeraa Koskenniemen laajan selittävän kirjeen Sillanpäälle, joka oli vain lähettänyt suullisia terveisiä (vahvasti laitamyötäisessä) Nuorena nukkuneen arvostelusta. Molemmat yhtä herkkähipiäisiä.
     Vähän valju kohde Koskenniemi on toistaiseksi Häikiöllä, ehkä vastaan tulee vielä tanakampaa taisteluaineistoa. Kirjallisia ja akateemisia yhteenottoja riittää.
     Lisäillyt lähdeviitteitä Meriluotoon, tarkistellut ja katsellut. Alkaa olla kohta kuosissaan. Upea päivä lenkkeillä välillä hohtavalla jäälakeudella. Mieltä ahdistaa Viehätyksen putkirikko, joka osoittautuu Viitasen raporteissa pelättyä pahemmaksi. Onpa sentään pätevin ammattimies hätää hoitamassa.

Tiistai 26.1.10
Taisteltu pääsystä vakuutusyhtiöön puhelimella. Täysin toivotonta. Ensin napsuteltava oikea palvelunumero, jonka signaalia ei koskaan ensimmäisellä kerralla siellä päässä tunnisteta vaikka kuinka painaisi. Toiseksi asiakas jätetään roikkumaan huonon popmusiikin pariin puoleksi tunniksi, kunnes yhteys katkeaa. Marja kokeili piruuttaan loppuun saakka, kuinka ns. palvelu toimii. Ei mitenkään. Mitään tiedotusta ei kuulu. Ilmeisesti vakuutusyhtiön toimintamalliin kuuluu asiakkaan karkottaminen väsyttämällä.
     Tätä jatketaan, uusituin voimin ja uusilla menetelmillä.
     Suomalaisella Klubilla ratkottiin hyvässä yhteisymmärryksessä Mikko Pohtolan nimeä kantavan, koululaisille suunnatun kirjoituskilpailun voittajat. Teemat liittyvät suomalaisuuteen. Nuoret kirjoittavat viisaasti, hyvin ja valmiin tuntuisesti, turhankin aikuismaisesti. Vähän enemmän rosoa ja spontaanisuutta voisi kaivata, mutta opettajien kiittävä kannustus voi vaikuttaa mallintavasti. Tietysti luimme valmiiksi karsitun kärjen, voihan siellä olla monenlaista. Parhaissa on riittämiin vauhtia ja liikettä. Maahanmuuttajien jutut yllättivät raikkaalla positiivisuudellaan. Maaliskuussa julkistetaan.
     Veijo Meren Nuorempi veli Kansallisen pienellä elvyttää nostalgisia kuvia maaseudulta, jossa muutos ei vielä suuremmin tunnu. Jotakin 70-luvun taitetta eletään, alkutekstissä muistaakseni 30-lukua. Samaa pesäpalloa, lavatanssia ja perinnönjakoa. Draamaa ei synny, mutta sentään hupaisa laatukuva. Jonkinlainen näyttämönovelli. Kiva oli nähdä tuoreita näyttelijöitä, totesimme. Olimme liikkeellä Janen ja Vesan kanssa, jokseenkin tyytyväiset näkemäämme. Mietimme kuulemaamme lausahdusta, jonka mukaan maalaiset tehdään tässä tyhmiksi. Oliko näin? Sanavalmiita he ainakin ovat, mutta elämäntapa lievästi sanoa töksähtelevää ja satunnaista. Juttu jää melko pieneksi, mutta omalla veijomaisella tavallaan hykerryttävä se on.
     Istuttiin jatkoilla pitkästä aikaa Seurahuoneen baarissa, kaunis miljöö ja huomaavainen palvelu. Sitä pitäisi elvyttää useammin.

Keskiviikko 27.1.10
Unet karisivat äkkiä silmistä, kun viiden jälkeen availin Hesaria. Oma kaupunki -palstalla kerrottiin, että Vesa Karonen ja Panu Rajala luennoivat illalla Yrjö Jylhästä Töölön kirjastossa. Kuinka niin? En ollut kuullutkaan. Illalla piti mennä katsomaan Tiian ennakkoa Tabe Slioorista.
     Soitto kahdeksalta Vesalle: oletko tietoinen? Ei tiennyt Vesakaan mitään siitä, että pitäisi luennoida Töölön kirjastossa. Tämä kuului näköjään Työväenopiston sarjaan kirjailijoiden elämäkerroista, viime viikolla oli Pekka Tarkan ja Joel Lehtosen vuoro.
     Ne on näköjään unohtaneet kertoa meille tapahtumasta. Mitä tehdään? Kai sinne on mentävä, jos yleisöäkin tulee paikalle, muutenhan juttu kaatuu meidän niskaamme.
     Niin päätimme tehdä. Hain Otavasta vielä kassillisen kirjoja, jos joku haluaisi ostaa. Kirskuvassa pakkasessa Töölön tuttuun kirjastoon.
     Mutta kun astuin saliin, siellä istui Riitta Vaismaa valmiina katederilla pino kirjoja ja papereita edessään ja takanaan heijastuskuva kirjamme kannesta. Hänellä loksahti leuka: "Mitä sä täällä teet?" - No kun Hesarissa sanottiin... yritin selittää. Selvisi että Riitan täällä piti luennoida Mervi Tuomikosken sijaisena! Eikä meitä tarvittaisi lainkaan, ilmoitus oli kuulemma lehden moka.
     Vai niin. Vesakin tuli sitten ja väkeä kolmisenkymmentä, joten päätettiin pitää keskustelu Jylhästä. Ja hyvinhän se meni Riitan juontaessa ja esittäessä lausuntanäytteitä ja kuvia. Me Vesan kanssa todistimme omasta puolestamme. Ihan kohtuullinen ilta siitä toivon mukaan kehkeytyi. Kaikki kirjat myytiin eikä piisanneetkaan.
     Mutta olipa perusteiltaan kummallinen keikka, ensimmäinen tämänlaatuinen vedätys meidän kohdallamme. P. Tarkka viileänä miehenä ei ollut ilmaantunut omalla vuorollaan, hän kai aavisti harhautuksen. Tiedotus ei liene Työväenopiston vahvimpia puolia.
     Me nappasimme Vesan kanssa lämmittävät ryypyt Rautatientorin Texas-baarissa, mistä hilpaisin vielä vilkaisemaan Picasso-näyttelyä, kun jono oli kadulta kadonnut. Paljon nuoria ihmettelemässä taidetta, hyvä idea tämä iltayön avoinnapito. Saatoin vielä hyvästellä työt, avajaisissa moni jäikin kunnolla katsomatta. Luen samalla uudelleen Françoise Gilot'n kirjaa Elämä Picasson rinnalla, aivan erinomainen ja selvänäköinen. Nyt kun miehiä narautetaan pienenpienistä seksuaalirikkeistä (tänään Räty ja Salminen vuorossa), ketään ei näy häiritsevän Picasson raaka sikamaisuus suhteessaan naisiin.
     Suhde vakuutusyhtiöön eteni kafkamaisten tilanteiden jälkeen, mutta siitä myöhemmin; se on oman veisunsa arvoinen tarina.

Torstai 28.1.10
Vesa selvitti lehdestä, että olihan se opiston tiedotteessa se eilinen erehdys eikä suinkaan lehden moka. Mutta mitään vahinkoa ei tapahtunut, ainahan me Jylhästä puhelemme kun tilaisuus avautuu. Mervi Tuomikoski toteaa pahoittelussaan, että tämä onkin tehokas tapa saada luennoitsijat liikkeelle. Lisääkin tulossa, ainakin Vallilassa.
     Jarmo Virmavirta kirjoittaa miehekkäästi talvisodasta ja kirjastamme Uuden Suomen kolumnissaan tuossa nettisivulla. Erinomainen juttu, kiitos siitä. Veikko Huuska lähettää Ikaalisista samansuuntaisen viestin, niitä putoilee. Lämmittävää näillä viimasäillä.
     Vaikea on piirittää suurta vakuutusyhtiötä. Puhelin osoittautui toivottomaksi, eikä netissäkään onnistunut, koska tarvittavat tunnukset ja muut koodit ovat jossakin kansiossa, joka on siellä vahinkotalossa. Joten päätin marssia suoraan lähimpään Erottajankadun toimistoon. Johdonmukainen yllätys: se oli kiinni, pahvit ikkunoissa, suljettu ja ilmeisesti lopetettu.
     Tässä vaiheessa vakuutusyhtiö alkoi todella muistuttaa Kafkan Linnaa.
     Mutta emme vähällä lannistu. Noin puolen päivän väijytys puhelimessa laukaisi lopulta kanavan, ja sainkin kuulla elävän Emilian suloista ääntä. Hän vastasi korvausasioista ja tykitin hengästyneenä hänelle koko jäätyneen ja puhjenneen talon ongelman. Kävi ilmi, että kotivakuutus on kunnossa ja korvaa mm. vesivahingot. Niitähän siellä on.
     Mutta Emilia riemastui huomatessaan, että vakuutus ei katakaan laitevaurioita! No niistähän varsinainen vahinko on tulipalopakkasilla tullut: rikkoutuneesta kiertovesipumpusta, puhki jäätyneistä putkista ja haljenneista pattereista. Siis ainoastaan valuneen veden vauriotko korvattaisiin?
     Katsotaan kuinka käy. Nyt sinne painelee joka tapauksessa asianomainen tarkastaja, ja putkitaiteilija Viitanen on luvannut esitellä ja hyppiä tasakäpälää ja repiä hiuksiaan vahinkojen äärellä. Jännityskertomus jatkuu.
     Vanhanen tässä vaikeuksiin taas joutuu, mutta vasta tutkitaan aletaanko tutkia. Silti revitellään jo kuvia valtakunnanoikeudesta. Mielestäni melko kohtuutonta. Ilmeisesti tasavalta ei rauhoitu ennen kuin pääministeri saadaan kunnolla nalkkiin jostakin. Kuinkahan mones yritys? Jatkoa seuraa tässäkin, arvaamattomaan kaukaisuuteen.

Perjantai 29.1.10
Tiian ensi-ilta Aleksanterin teatterissa, aiheena Tabe.
     Ensin voisi kysyä miksi. Luinhan minäkin Tabe Slioorin muistelmia Jalluista, mitähän olin toisella kymmenellä. Joitain yksityiskohtia jäi mieleen, mm. kuinka Tabe ja Erik päättivät toisen ollessa matkoilla ajatella kiihkeästi toisiaan tietyllä kellonlyömällä. Kaupunginjohtajan, urheilumiehen huima hullaantuminen taisi silloin meitä poikia huvittaa.
     Nyt se kuvattiin kauniina tuhkimotarinana, jossa sitten ilmeni tummia varjoja. Mikään romanssi ei säily ikuisesti. Tiia ilmoitti tv:ssä ihailevansa kovasti Tabea. Miksi ihmeessä? Vai onko luksuskurtisaani jo aikamme idoli? Rikastuvaan rakastajattareen ei liity enää moraalisia moitteita, vaikka meitä miehiä vainotaan jopa sopimattomista puheista. Oliko Tabe aikansa Susan Ruusunen vähän vain korkeammassa potenssissa?
     Vastauksia tuli teatteri-illassa. Tiiahan sopi rooliin ilmiömäisen hyvin. Kuka muu meillä voisi tehdä saman? Kenessä on samaa kypsää ja samalla säteilevää kauneutta ja elämän voimaa. Minua yllätti Tiian eläytyminen nuoren Taben kehitykseen ja hurmasi sitten täydelleen hänen leiskuva lavavoimansa Taben voittojen tiellä. Ehkä lopun laskukausi jäi armeliaasti vähemmälle.
     Eija-Elina Bergholmin teksti on sutjakkaa pintaliitoa, aihe ei anna pontta mihinkään syvempään kouraisuun, vaikka joitain poliittisiakin vihjeitä sieltä tihkui. Miehiä, niin Erikiä kuin Urhoa kohdeltiin hienovaraisesti. Kerran Erik kuvattiin Taben kanssa kylpyammeessa, siinä kaikki intiimiydet. Ihan rehelliseen lähikuvaan ei pyrittykään. Taben loisto häikäisi tekijät. Mutta iloinen olin Tiian hienosta heittäytymisestä, kihauttavasta seksikkyydestä, kauniista puvuista, kankaiden taitavasta käytöstä, yleensä eleganssista ja näppäristä vaihdoista (ohjaus Kimmo Kahran). Nuoruuden tyttöystävästä on puhjennut entistä kukoistavampi näyttelijä; ihmeen vähän hän siihen nähden saa rooleja kantateatterissaan. Nyt irrotteleekin virkavapaalla.
     Ensi-illassa oli vaikka ketä, aihe veti julkkiksia ja Tiia teatterilaisia. Juteltiin väliajan kuohuviineillä Eeva-Liisan ja Anna-Leenan kanssa, tavattiin teatterinjohtaja Reimakin Lumikin kanssa ja monia muita. Saas nähdä vetääkö monologi tavallista kansaa teatteriin.

Sunnuntai 31.1.10
Pikakäynti Kyrössä eilen osoitti, että vahinko Viehätyksessä pelkäämääni lievempi. Ansio tietysti kuuluu putkitaituri Viitaselle. Kaikki on talossa ylösalaisin, mutta kirjat pysyivät kuivina. Nyt vain kiinnostaa, minkä kolon vakuutusyhtiö keksii livahtaakseen korvauksista. Kaunista oli maalla, lunta ja kelmeää auringonsumua kun hiihtelin hiljakseen Impivaaran ympäri; sauna ainakin seisoi paikoillaan. Näin saavutettu talven ensimmäinen hiihtokilometri; siitä se alkaa.
     Ylivakerilla Hilkan muusin ja läskisoosin äärellä pohdimme vielä Taunon kanssa vahinkoon liittyviä kysymyksiä, jotka alkavat valjeta. Pitäisi olla kuten toisella naapurilla hälytin kännykässä, joka heti kertoo koska lämpötila laskee. Mutta niin tekniseen huippuun tuskin yllämme. Tauno on lukenut Hyryn Uunin ja piti että täyttä asiaa ja normaalia elämää, ei mitään turhaa tunnelmointia. Muurauksen ja sähkötyöt tekijä tuntuu hyvin hallitsevan, Tauno vahvisti.
     Toin sukset Helsinkiin ja hiihdinkin tänään lisää kilometrejä, ainakin neljä. Ensimmäisen kerran sitten vuoden 1950 suksille pääsi suoraan tästä Sepiksen alaovelta! Silloin viimeksi olin 5-vuotias, siitä on valokuviakin. Mahtavaa painella lumisia katuja rantaan ja jäälle, missä tosin oli jo liikaa lunta, mutta Kaivarin latu oli auttavasti auki, sen kiersin ja sitten takaisin Merikatua ja Laivurinkatua pitkin. En moista talvea muista paitsi silloin 60 vuotta sitten.
    Sillä välin Marja pihabongaa lintujaan tuolla puistossa luistimet jalassa! Hyvin on jäädytetty ja lanattu tänä talvena, luistelijoita on muutamia muitakin. Mutta mitään ruuhkia ei kentällä esiinny.
     Jussi-gaala on kehittynyt, yritetään olla vähän juhlavia ja pukeudutaan toisin kuin takavuosina. Mutta kaikessa imelyydessä ja kiitoksissa on edelleen kestämistä. Riemullista silti, että pääjussit menivät oikeisiin osoitteisiin, Klaus Härölle ja Heikki Nousiaiselle. Olihan hyvin erottautunut elokuva tämä pappi Jaakobin tarina. Lasse Pöystin betonipysti kehystettiin väärällä julkistajan valinnalla, ikään kuin Suomisen Ollia korostaen. Pöystin ainutlaatuinen ura olisi kestänyt arvoisensa esittelyn. Palkittu meni sen verran hämilleen, ettei ollut puheessa parhaimmillaan. Paras oli Härö: kirkas asiallisuus voittaa teennäiset vitsin yritelmät. Sketsit osoittivat kirkkaasti, miksi huumoria on niin vähän suomalaisissa elokuvissa. Se on vaikeaa, sitä ei enää vakavina aikoina oikein osata.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

ystävästä on puhjennut entistä kukoistavampi näyttelijä; ihmeen vähän hän siihen nähden saa rooleja kantateatterissaan. Nyt irrotteleekin virkavapaalla.
     Ensi-illassa oli vaikka ketä, aihe veti julkkiksia ja Tiia teatterilaisia. Juteltiin väliajan kuohuviineillä Eeva-Liisan ja Anna-Leenan kanssa, tavattiin teatterinjohtaja Reimakin Lumikin kanssa ja monia muita. Saas nähdä vetääkö monologi tavallista kansaa teatteriin.

Sunnuntai 31.1.10
Pikakäynti Kyrössä eilen osoitti, että vahinko Viehätyksessä pelkäämääni lievempi. Ansio tietysti kuuluu putkitaituri Viitaselle. Kaikki on talossa ylösalaisin, mutta kirjat pysyivät kuivina. Nyt vain kiinnostaa, minkä kolon vakuutusyhtiö keksii livahtaakseen korvauksista. Kaunista oli maalla, lunta ja kelmeää auringonsumua kun hiihtelin hiljakseen Impivaaran ympäri; sauna ainakin seisoi paikoillaan. Näin saavutettu talven ensimmäinen hiihtokilometri; siitä se alkaa.
     Ylivakerilla Hilkan muusin ja läskisoosin äärellä pohdimme vielä Taunon kanssa vahinkoon liittyviä kysymyksiä, jotka alkavat valjeta. Pitäisi olla kuten toisella naapurilla hälytin kännykässä, joka heti kertoo koska lämpötila laskee. Mutta niin tekniseen huippuun tuskin yllämme. Tauno on lukenut Hyryn Uunin ja piti että täyttä asiaa ja normaalia elämää, ei mitään turhaa tunnelmointia. Muurauksen ja sähkötyöt tekijä tuntuu hyvin hallitsevan, Tauno vahvisti.
     Toin sukset Helsinkiin ja hiihdinkin tänään lisää kilometrejä, ainakin neljä. Ensimmäisen kerran sitten vuoden 1950 suksille pääsi suoraan tästä Sepiksen alaovelta! Silloin viimeksi olin 5-vuotias, siitä on valokuviakin. Mahtavaa painella lumisia katuja rantaan ja jäälle, missä tosin oli jo liikaa lunta, mutta Kaivarin latu oli auttavasti auki, sen kiersin ja sitten takaisin Merikatua ja Laivurinkatua pitkin. En moista talvea muista paitsi silloin 60 vuotta sitten.
    Sillä välin Marja pihabongaa lintujaan tuolla puistossa luistimet jalassa! Hyvin on jäädytetty ja lanattu tänä talvena, luistelijoita on muutamia muitakin. Mutta mitään ruuhkia ei kentällä esiinny.
     Jussi-gaala on kehittynyt, yritetään olla vähän juhlavia ja pukeudutaan toisin kuin takavuosina. Mutta kaikessa imelyydessä ja kiitoksissa on edelleen kestämistä. Riemullista silti, että pääjussit menivät oikeisiin osoitteisiin, Klaus Härölle ja Heikki Nousiaiselle. Olihan hyvin erottautunut elokuva tämä pappi Jaakobin tarina. Lasse Pöystin betonipysti kehystettiin väärällä julkistajan valinnalla, ikään kuin Suomisen Ollia korostaen. Pöystin ainutlaatuinen ura olisi kestänyt arvoisensa esittelyn. Palkittu meni sen verran hämilleen, ettei ollut puheessa parhaimmillaan. Paras oli Härö: kirkas asiallisuus voittaa teennäiset vitsin yritelmät. Sketsit osoittivat kirkkaasti, miksi huumoria on niin vähän suomalaisissa elokuvissa. Se on vaikeaa, sitä ei enää vakavina aikoina oikein osata.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute