Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Aapelin päivänä 2011
Tulihan vuosiluku ihan oikein, siihen on totuteltava.
     Alkaa Juhani Ahon juhlavuosi, ja sen avasin lukemalla teoksensa Heränneitä (1894). Hohhoijaa, sanoo joku, voisiko enää mitään museaalisempaa ja mielenkiinnottomampaa löytää. No jaa, ajatellaan niin että herääminen oli muodissa 1890-luvulla kuten oli taas 1970-luvulla ja pian uudelleen. Taannoin Arvid Järnefelt heräsi tolstoilaiseksi ja Aho kiinnostui tästä ilmiöstä, tutki perhekohtaisesti läheisempää pietismiä. Ei hän uskoon hurahtanut, vaikka suhtautuikin hyvin sympaattisesti tähän vahvaan kansanliikkeeseen, joka jätti pitkät jälkensä eikä ole kuollut vieläkään.
     Ahon mielenmuutosta mietin, hänhän kiivaili ennen jyrkästi kirkkoa vastaan ja kuvasi pappeja kriittisesti. Heränneissä hän vaistosi jotain aitoa hengellistä nousua, jolle piti antaa arvoa. Me muistamme poliittisen herätyksen 70-luvulla, ja nyttemmin on herätty luontoon ja vegaaneiksi ja sukupuolineutraaleiksi ja sen sellaisiksi. Uusia herätysliikkeitä on syntynyt myös uskonnon elähdyttämissä joukoissa. Jospa heräisimme kaikki tavallamme uuteen vuoteen, uuteen reippaasen elämään...
     Näitä pohdimme päivällä Annelin mainiosti laittaman lipeäkalan äärellä rovasti emeritus Hannu Lehtipuun residenssissä Kyröspohjan kylässä. Hannu kertoi muiston herätysjuhlilta vuodelta 1939, jolloin hän oli kahdeksanvuotias ja pääsi mukaan tarkkailijaksi isänsä kanssa. Silloin lapsetkin oli puettu mustiin lierihattuihin ja körttiin. Mikä muuten on körtti? No sen takin takaliepeen kolme liuskaa, halkioiden erottamat. Kuulemma karut asut ovat taas palaamassa herätysjuhliin.
     Hämeenkyröstä on lähtöisin eräs erikoinen herättäjä, tämä Tapani Koivuniemi, puunjalostusinsinööri, joka on perustanut oman uskonlahkon ja sen periaatteisiin nojaaman firman. Siitähän on vähän hälisty HS-Kuukausiliitteen artikkelin jälkeen. Hannu tunsi hänen lähtökohtansa, ja Wikipediassa on aiheesta laaja selvitys. Me papit mietimme siinä jälkiruokaan päästyämme miksi täältä hyvästä Hämeenkyröstä sikiää kaikenlaisia hourupäitä ja originelleja ja huijareita. Muistimme että Minna Craucher syntyi siinä ihan lähellä Hannun taloa samassa Kyröspohjan mahtikylässä. Lisätään sarjaan Johan Bäckman, juuret meidän Vanajan kylässä. Tätä ilmiötä ei suorasanainen Ari Suutarlakaan kyennyt meille selvittämään, vilkaisiko minua arvioivasti?
     Hannu esitteli Mauno Rosendahlin neliosaista herännäisyyden historiaa hyllystään, Arin mukaan jo melkoinen harvinaisuus, varsinkin kun ensimmäinen osa oli ruotsiksi. Rosendahl oli hänkin tietysti Hämeenkyröstä lähtöisin, tuolta mäen päältä Tuokkolan talosta. Toinen kansallinen herättäjä Yrjö Koskinen heilui naapurissa pappilassa, myöhemmin hän oli Juhani Ahon aatteellinen vastapeluri, kunnes herrojen näkemykset kansallisella sarakkeella lähenivät 1890-luvun lopulla.
     Tulihan herännäisyyttä yhden päivän eväiksi. Mikä on seuraava kansallinen herätyksemme? Ilmastosta ei juuri nyt ole suurta huolta, päinvastoin siunaamme suotuisia talvisäitä tällä korkeudella. Ennakoimme että seuraava herääminen tapahtuu tärähtäen vaaleissa, kun perussuomalaiset panevat maan politiikan uuteen järjestykseen.
     Illalla katsoimme Niskas-dokkarin viimeisen osan, joka vähän hajosi kuten ohjaajan elämäntyökin. Hieman murheellinen mieli siitä jäi, varhain katkesi Mikko. Muistan kuinka hän tuli vielä PoikaTuomis-seminaariimme 1989 ja kertoi silloin yhteiskoulun pihassa olevansa vakavasti sairas. Vielä hänellä oli tekeillä dokumentti Kekkosesta, joka ei valmistunut. Harmaaksi oli mennyt ennen niin tulinen Mikko Niskanen. Hyvät ja värikkäät muistot jäivät lyhyistä yhteistöistämme.
     Petteri olisi voinut ottaa mukaan vielä sen kuvaukseni Mikon ja Kalle Päätalon ensimmäisestä kohtaamisesta, jota olin todistamassa. Kuinka jää alkoi sulaa miesten väliltä. Se lähti siitä, kun Kalle kehaisi juuri sitä talvista hevosajokohtausta Surmanluodeissa, sen aitoutta. Siitä kasvoi yhteisymmärrys, siitä lähti tämä Päätalo-savotta liikkeelle, Mikon viimeinen työ.
     Donner kertoi Mannerheimista verkkaisesti, arvovaltaa tavoitellen. Oudosti hän leikkasi heti alkuosan lopussa kuolemaan, hautajaisiin, patsaaseen. Mitä hän näin varhaisella siirtymällä tavoitteli? Sitäkö että pysymme jatkossakin mukana. Katsellaan rauhassa edelleen.
     Olihan täyteläinen Aapelin päivä, huokaisin sängyssä ja luin pätkän Jumalan nyrkistä, Frederick Forsythen tiiliskiveä Persianlahden sodasta. Hei, tämän ajan heränneitä ovat tietysti äärimuslimit, fundamentalistit kaikissa maissa. Jäljet pelottavat.

Maanantai 3.1.2011
Ellei sydän olisi pysäyttänyt toissakesänä, ellen olisi ikävissäni lojunut Tampereen Keskussairaalassa heinäkuun kauneimmat päivät, en olisi koskaan ruvennut katsomaan Francon aikaa. Mutta kun lauantaina ei ollut muutakaan tekemistä, tulin seuranneeksi monta tuntia Alcantaran perheen elämää. Ja jäin koukkuun kuten sanotaan.
     Jotkut sekoittavat sarjan Serranon perheen typerähköön farssiin, mutta Francon ajassa on kysymys kokonaan muusta. 70-luvun poliittinen tilanne Espanjassa on ihailtavan luontevasti, tarpeen tullen terävästi nivottu tavallisen perheen sydämellisesti kuvattuun elämänmenoon. Meillä ei mikään perhesarja edes yritä mitään vastaavaa, tyydytään arkisiin käänteisiin, kliseisiin ihmissuhteisiin ja tavanomaiseen poskensoittoon torailevien perustyyppien kesken. Ikään kuin yhteiskuntaa ei olisikaan, ei mitään ajan tapahtumia, jotka ihmisiin vaikuttavat. (Totta puhuen katsojan kokemukseni rajoittuu näissä joihinkin viisiminuuttisiin. Mutta ne eivät kertaakaan tempaisseet mukaansa, ei edes tämä uusin yritelmä, vaikka siinä on kovia kyröläisiä tähtiä Tapani Pertusta Antti Väreeseen.)
     Tämä kaikki sen takia, että tämän illan jakso osoitti taas vakuuttavasti, kuinka hienoa työtä sekä ihmiskuvauksena että yhteiskunnan analyysinä Francon aika on. Ellette usko, katsokaa uusinta ensi sunnuntaina.
     Pudotus olikin aika kova, kun yritin vilkaista sitä vanhaa Varesta myöhemmin illalla. Reijo Mäen lukijana en tavannut tyypeistä yhtään sitä mielikuvaa, minkä letkeät kirjat ovat synnyttäneet. Leffa panosti, kuten monet vastaavat, kyyniseen väkivaltaan, kalseaan seksiin ja monotoniseen vittuiluun. Ehkä uudet Varekset tavoittavat kirjojen hengen paremmin ja näyttävät myös vähän Turkua, kaupunkikuvauksethan juuri valavat etsivän seikkailuihin niiden persoonallisen luonteen. Mutta sama ulkomaisten kovakiiltopintaisten esikuvien matkiminen on kuulemani mukaan pakottanut pikalaukkaan myös uusimman Harjunpää-elokuvan, joten toivoa ei paljon ole.
     Ajatelkaas jos joku tämän hengen ohjaaja olisi taannoin päässyt tuhoamaan vaikkapa Waltarin Palmu-kirjat. Kassilalla oli omaperäistä tyylitajua ja ymmärrystä kirjailijan spiritille; vasta viimeinen Palmu ajoi ojaan, mutta siinä ei ollutkaan enää Waltarin suuntavaloja.
     (Tämä tv- ja elokuvakatsaus sen takia, että lievä flunssa yllätti, mutta se menee yleensä kahdessa päivässä ohi.)

Tiistai 4.1.11
Hesarin apurahaselvitys herättää monia tunteita kirjailijoissa ja kirjallisuutta seuraavissa piireissä. Kiintoisaa kuinka yllättävät naamat nousevat barometrien kärkeen. Rahanjaoissa ei koskaan päästä objektiiviseen oikeudenmukaisuuteen, monet henkilökohtaiset seikat vaikuttavat. Muistan omalta kaudeltani kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana, myös kuudesta vuodesta taiteen keskustoimikunnassa, kuinka satunnaisilta monesti tuntuivat nämä jakopäätökset.
     Tottakai jakajat ovat alojensa asiantuntijoita, mutta heillä on taustavoimansa, mieltymyksensä, ystävyyssuhteensa, poliittiset sympatiansa, liittokohtaiset sitoumuksensa jne. Keskusteluissa erottuvat helposti kunkin suosikit, ja vahvimmat jyräävät ehdokkaansa läpi. Kullakin on oma missionsa: kuka ajaa näytelmäkirjailijoita, kuka lastenkirjallisuutta jne. Mukana on myös jokunen tunnollinen, asioihin ja teoksiin vilpittömästi syventynyt puolueeton puurtaja, joka tosissaan yrittää tarkastella tasoja ja vertailla teoksia. He ovat poikkeuksia. Tulos on sitten erisuuntaisten intressien kompromissikudelma, ja paljon hullumminkin voitaisiin taiteen rahoja jaella.
     Joten turha on puolustella hämmentäviä tilastoja, selitellä että tuetaan pääasiassa vähälevikkistä, mutta ei myöskään rangaista hyvin myyviä kirjailijoita. So what. Vääryyttä kärsivien joukko on aina sankempi kuin onnen ja jakajien suosikkien, eikä kukaan saa mielestään täyttä oikeutta.
     Jaksan edelleen hämmästellä yltiömukavia olojamme. Kuka olisi lapsena kuvitellut, että joskus saa leffat laajakuvina kotiinsa. Voimme pikkuhiljaa paikata aukkojamme suurelokuvien kohdalla. Selvitin ensin Arabian Lawrencen ja nyt peräti Papillonin. Henri Charriéren alkuteosta tarkasteltiin tuoreeltaan 1970 Pekka Tarkan kritiikkipraktikumissa yliopistolla; sen verran muistan että Matti Brotheruksen suomentamassa kirjassa oli paljon monivaiheisempia seikkailuja kuin mitä elokuvaan mahtui. Mutta vaikuttava leffa anyway, autenttisilla paikoilla filmattu. Loistavat itseään säälimättömät päänäyttelijät Steve McQueen ja Dustin Hoffman kruunasivat elokuvan. Tietysti ranskan kieli olisi tehnyt aidomman, jotenkin myös julmemman vaikutuksen kuin loivemmin luistava englanti.

Loppiaisena 2011
Turussa menee kovaa: kulttuuripääkaupunkiin asetettiin uusi piispa ja viimeisin Vares-leffa kuulemma (Hbl) esittelee kaupunkinäkymiä viimeinkin kaikessa kauneudessaan. Tehdään asiaa Turkuun. Ja tietysti Tallinnaan.
     Turusta meillä on päinvastoin täällä vieraita, Marjan tytär perheineen, johon kuuluu yksivuotias valpas poika. Lasta tässä juhlitaan, lapsi viimeistelee joulutalon fiiliksen, mutta pian se on hiipumaan päin. Loppiainen on vuoden sympaattisin kirkkopyhä: ei tarvita suuria valmisteluja, vain leppoisaa laskeutumista. Lahjat on annettu ja saatu, kinkkukin syöty: hernerokka valmistui taas herkullinen sen jäänteistä.
     Katsottiin kuinka Kaarlo Kalliala sai hiippansa ja sauvansa Turun tuomiokirkossa. Vaikutti jämerältä piispalta. Kari Mäkinen lausui lämpimiä sanoja, ja Kalliala kertoi hyvän anekdootin Itävalta-Unkarin ohjesäännöstä, jonka mukaan kuollut keisari otettiin kirkkoon vasta kun hänet oli ilmoitettu köyhäksi syntiseksi.
     Kun illalla vielä kuuntelimme vanhan koulukaverin Eero Huovisen mietteitä (jäivät joulurauhan julistuksen jälkeen kesken, tuli glögiä ja puuroa juuri siihen saumaan), loppiaisesta kehkeytyi hengellisen pohdinnan päivä. En usko, että Erno Paasilinna, joka aikanaan pilkkasi piispoja tekopyhiksi ja turhanaikaisiksi patsastelijoiksi, olisi paljonkaan näitä viisaampi ajattelija, pikemmin päinvastoin. Ainakaan hän ei antaisi lohtua ja toivoa varjossa vaeltajille, hammastenkiristystä ja vihaa kylläkin.
     Arkkipiispa ja piispa emeritus ovat kumpikin käsitelleet Waltari-elämäkertaani hyvinkin ymmärtävästi, edellinen Teologisessa aikakauskirjassa ja jälkimmäinen viime syksyn mietekirjassaan. Tohtoreita kumpikin ja syvällisiä kirjanoppineita. Eero jopa punnitsi Unio Mystican keittiövaa'alla, nyt en muista lukemaa, mutta mainittavan eksaktia kirjallisuuskritiikkiä mielestäni joka tapauksessa.
     Meillä oli Eeron kanssa joitain yhteisiä opettajia Norssissa, vaikka olimme rinnakkaisluokilla. Hän muistelikin Maca Castrénin valaisevia historian tunteja, mutta äidinkielessä meillä oli eri opettajat, tärkeitä molemmat. Olikohan sekin Mors lilla Ollen hilpeä sadisti Norssista, sopisi hyvin, ettei vain olisi Kalle Sorainen, Sillanpään kaveri ja Kierkegaardin tutkija. Mutta saattoi olla Saksalaisen koulun puolelta. Näin meitä ennen kuritettiin ja kasvatettiin.
     Taitavasti Eero väisteli tulenarat moraalipoliittiset kysymykset ja tähdensi vain pääasiaa, Jumalan persoonallista tuntemista. Mediaa tällainen ei kiinnosta, polttavan tärkeitä heille ovat homoliitot ja kirkosta eroamiset. Aika hyvä markkinaosuus kirkolla edelleen on kuten Eero vaimeasti muistutti. Kun katseli penkkirivejä Turun tuomiokirkossa Kallialan virkaanasettajaisissa tai Huovisen lähtösaarnan aikaan Helsingissä, tuli tunne ettei tuota instituutiota pienet puhurit paljon heiluta.

Lauantaiaamuna 8.1.11
Olisiko muutettava käsitys Tapani Koivuniemestä ja hänen firmastaan. Työsuojelutarkastuksessa hän näkyy saaneen puhtaat paperit. Eilen Voimalassa tuli vielä pientä kritiikkiä, mutta myös se havainto, että liikkeenjohtajat kadehtivat näin vahvaa ja tuloksellista johtajuutta. Ehkä Hämeenkyrön poika onkin poikkeuskyky, joka pystyi rauhallisella tyylillä vakuuttamaan oppilapsensa, kuten ohjelmassa kuultiin.
     Voimala avasi taas hyvän näkemyksellisen keskustelun. Paluu on tervetullut, sillä ohjelma ei lannistu kulutettuihin politiikan aiheisiin, vaan jaksaa usein kohota tällaiseen katsomusten väliseen sananvaihtoon. Antti Nylén esitti hyvän kommentin siitä, että meiltä puuttuu kristillinen älymystö kokonaan. Keitä ennen olikaan, Mika Waltari, Kari Suomalainen, Lasse Heikkilä. Onhan nytkin Antti Eskolalla myöhäistä tutkivaa yritystä, mutta tunnustavia kristittyjä - taitavat olla piilossa. Keskustelu on jätetty piispoille ja papeille.
     ällistyttävä juttu aamun Hesarin alalaidassa. Suvi Ahola on niin ihastunut Mikko Niskasesta luotuun kuvaan, että antaa kirkkaasti väärän todistuksen: "Ja kaiken aikaa hän oli myös naistensa puoliso, lastensa isä..." Juuri sitä Mikko oli kaikkein vähiten, vaikka pystyi näyttelemään senkin roolin ulospäin loistavasti. Täydestä meni näköjään. Petterin dokkariin olisi voitu ottaa Vuokko Niskanen hiukan valaisemaan tätä puolta. Ja kun Suvi leimaa haastateltavat (kaikki) kaapin päältä deklamoiviksi epäihmisiksi, keitä hän osoittaa: pienviljelijä Sakari oli eniten äänessä, sitten pari konginkankaalaista kaveria, muutama näyttelijä ja ohjaaja. Jos joku deklamoi piinallisenkin pateettisesti, niin se oli kyllä Mikko itse. Kaapin päällekin hän kapusi hyvin halukkaasti, vaikka synnyinseudulleen pysyi uskollisena. Mainio mies muutenkin.
     Sinänsä joku oikea henkilö kaapin päältä, vaikka Pepsi Paloheimo, AC Carlstedt tai Jörn Donner, olisi tuonut vähän särmää ja tietoa rahoituksen ja tuotannon ja politiikankin puolelta. Niskasen kuva olisi asettunut uomiinsa ja moni kohta täsmentynyt. Mutta henkilökuva tehtiin nyt hellästi ja ihaillen taiteilijan omilla ehdoilla kuten Petterillä usein on tapana.
     Miten nousi mieleeni Mikon vanha sotahuuto, joka joskus kaikui Keiteleen rannoilla: "Mikon maailma ei ole Mallorkka, Mikon maailma on Konkinkankas!"

Sunnuntai 9.1.11
Menin halpaan, myönnetään. Luin vähän väärin Aholan intention Niskasesta; haastattelujen osalta hän siis tarkoittikin Mikon omia onttoja deklamointeja. Mutta formulointi oli helposti väärin käsitettävissä, kova elokuvamieskin tuossa kummasteli jutun ristiriitaisuutta. Olkoon, Suvi selviää kuiville osasta syytteitä, hehheh.
     Niin selvisi myös Lisbeth Salander eilen päättyneessä Larssonin filmatisoinnissa. Aikaisemmat näimme oikein teatterissa, viimeisen katsoimme kanavalta, joka kieltämättä pirstoi jäntevän leffan sietämättömiin taukoihin. Mutta kokonaisuus sentään selvisi.
     Kun tv-ruutua pääsin moittimaan, niin lisättäköön alituinen valitus ohjelmien ennakkomainosten ärsyttävästä toistuvuudesta. Siitä on kyllä ihan arvovaltaisestikin kirjoitettu, mutta mikään ei auta. Jörkka Donnerin murahdusta Mannerheimistaan saimme nauttia noin kuusi kertaa illassa. Mitä hiton järkeä siinä on? Se nimenomaan karkottaa ohjelman ääreltä. Samoin kuuluttajien yleistynyt tapa "luonnehtia" enemmän tai vähemmän imelästi alkavia ohjelmia saa niskakarvat nousemaan. Haluan itse päättää, onko joku leffa kihelmöivän jännittävä vaiko hivelevän kaunis rakkauskertomus. Jotkut kertovat jopa sisällöstä ja juonesta vesitykseen saakka.
     Tulipa kevyt olo, kun sai haukkua kaikkien yhteistä viihdetehdasta. Onhan sillä arvonsa. Uusinnoistakin voi nauttia, ja joulun pyhät olisivat kokonaan toisenlaiset ilman tätä ihmekojetta. Mikään nettipujottelu ei voita imevän fiktion tai painavan dokumentin antimia.
     Joulua laskostimme pimenevänä iltana, koristeet laatikoihin, kuusi pihan perälle. Haikeaa ja tyydyttävää. Takana eheä kolmen viikon juhlakausi. Kuka kestäisi enempää. Totesimme että täysin stressitön mutta sitä täyteläisempi joulu. Kaiken levollisen oleskelun lomassa sain kokoon 37 liuskaa J. Ahon merkillisestä elämästä. Vaimo on lukenut ja hyväksynyt. Lisäksi väittää lukeneensa hemmottelevan emännöinnin ohessa viisi kirjaa, viimeksi Jalosen hyvän Poikakirjan ja Siri Hustvedtin lumoavan Lumouksen. Eteenpäin, elävät sielut!

Tiistai 11.1.11
Hyvä ykkössarja yllä.
     Karin päivän uutinen on se, että Kari Häkämies sittenkin irtisanoutui eilen illalla Hämeenkyrön kunnan johdosta. Vikkelä poika, täytyy sanoa. Vielä pari viikkoa sitten istuimme rauhassa Sarvessa ja kaavailimme kirjallisuusseminaaria. Kuinka nyt käynee seminaarin, nostaako joku ajelehtivan melan. Puhellessamme kävi kyllä riittävän selväksi Karin kiipeli, kun vaimo on palannut Kotkaan virkaa hoitamaan. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei poikamieselämä Hämeenkyrössä mitään herkkua ole. Eikä kai muutenkaan johtopaikalla.
     Puolitoista vuotta kesti melkoinen mylläkkä, mutta taloushan koheni ja uusia ajatuksia sinkoili. Nyt laskeudutaan nihkeään interregnumiin. Mistähän uusi johtaja esiin ponnahtaa. Eivät ole mitään palkitsevia huippuvirkoja nykyään. Häkämiehen kirjallinen ura varmaan jatkuu entistä pontevammin.
     Sydän syrjällämme olemme katselleet tulvakuvia Australiasta. Eivätkö Tuomelat, talomme entiset asukkaat, ole juuri tuolla Brisbanessa vesimassojen armoilla. Ei ole leikin tekoa. Hämeenkyrössä ei ole pahemmin tulvinut, ainakaan tähän saakka.
     Jonkunmoinen katastrofi täällä Helsingissäkin vallitsee, kinokset jymöttävät, syvät raiteet kaduilla ja jäisiä lohkareita putoilee katoilta. Vasta yksi kuolonuhri tullut. Autot pysyvästi jumissa tuollakin Tehtaankadulla, mistä viimeksi jurrattiin irti ja jätettiin onneksi auto maalle. Kyllä täällä sentään selviää, toista on siellä maapallon kääntöpuolella. Vielä joulun aikaan Tuomelat tervehtivät lähtevänsä sateessa kalaan, kun meillä pakkaset paukkuivat. Nyt se sade on paisunut yli kaikkien äyräiden. Kamppailkaa, hyvät ystävät, selvitkää!

Keskiviikko 12.1.11
Päivälehden arkistossa lukemassa Juhani Ahon kirjeenvaihtoa. Antti J. Aho on käyttänyt niitä paljon mutta valikoiden, samoin tietysti julkaistut kirjekokoelmat. Kiintoisia ovat ne kirjeet ja katkelmat, jotka jääneet eri syistä varjoon.
     Kappelissa neuvonpito tulevista tapahtumista Ahon vaiheilla Järvenpäässä. Näitä tulee monenlaisia. Kulttuurijohtajan kaavailema pääjuhla vaikuttaa ainakin tämänpäiväiseltä, museaalisuus kaukana. Keskustelu voi lähteä Ahosta ja kytkeytyä tämän päivän vahvasti muuttuvaan kustannusmaailmaan.
     Dokumentti Markku Koivistosta ja Nokian herätyksestä pani miettimään, miksi siellä lähestytään Jumalaa näin jumalattoman vaikeasti ja suurieleisesti. Eikö yhteys voi olla välitöntä kuten Luther yritti tolkuttaa. Miksi massatapahtumat, jättikonsertit, riskibudjetit, kaikki hihhuloinnit, joita sydänsairas mies yrittää pitää pinnalla henkensä kaupalla?

Nuutinpäivänä 2011
Tieteen päivillä paljon väkeä. Kuuntelin aamupäivällä sessiota suurten ikäluokkien arjesta, joka edusti muodikasta mikrohistoriaa. Hyviä esityksiä oli Henrik Meinanderilla, Jenni Kirveksellä ja Kai Häggmanilla. Varsinkin viimeksi mainittu avasi silmiä näkemään, kuinka nopea on ollut tämän hyvinvointivaltion rakentaminen, jonka purkamisesta nyt ollaan huolissaan. Vielä 30-luvulla 3% kansasta oli yleensä eläkeoikeuden piirissä ja sosiaalikulut olivat 1% bkt:sta. Nyt ne ovat jotain 40. Vasta 1956 ihmiset alkoivat saada sellaista kansaneläkettä, josta jäi rahaa käteen. Vain puoli vuosisataa sitten! Sitä ennen vanhat tekivät työtä tai antoivat lastensa hoitaa itsensä hautaan.
     Pysähdyttävintä oli se, kuinka Häggman osoitti Kelan tai SKS:n arkistosta noutamiensa haastattelututkimusten pohjalta, että valtaosa ihmisistä oli hyvin tyytyväistä puutteelliseen elämäänsä ilman ilman eläkettä tai sähköä tai muita mukavuuksia. Harva osasi edes keksiä mitään parannuksia itselleen. Ja kolmannes kansasta muistaakseni ei välittänyt edes nostaa kansaneläkettä, koska piti sitä nöyryyttävänä. Liikuttavin oli Häggmanin esimerkki 74-vuotiasta siivoojasta, joka teki edelleen (olikohan 50-luvulla) kahta siivoustyötä ja hoiti lapsia elättääkseen itsensä ilman sosiaalitukia. Ja oli hänkin hyvin tyytyväinen pieniin kuluihinsa (kahvipaketteja, saippuaa, raitsikkalippuja tms.).
     Sotavuosista yleensä lähdettiin, ja kuulin senkin että Suomen ennätys syntyvyydessä oli 24.8.1945 jolloin syntyi 495 lasta. Minä synnyin kolme päivää myöhemmin. Sankassa seurassa ollaan, armaat ikäluokkatoverit. Joten Tieteen päivillä viisastuu tai saa ainakin lisää tietoja. Nehän jatkuvat sunnuntaihin saakka. Kun olisi aikaa, olisi hyvä kuunnella semmoisia aloja, joista ei tiedä mitään.
     Matti tuli vastaan Aleksilla ja piti Donnerin Mannerheim-dokumenttia fiaskona. Laiskasti ja ylimielisesti tehty satunnaisen tuntuinen kooste, jonka kruunaa tekijän veltto ja epäselvä selostus, sanatkin mörähtävät nieluun niin ettei niitä kuule. Minä olen nähnyt vain ensimmäisen osan, jonka rakenne kieltämättä hämmästytti. Katsotaan nyt kokonaisuus ennen kuin vallan tuomitaan.
     Tutkimukset jatkuvat Päivälehden arkistossa. Illalla kipaisin Opetushallitukseen tapaamaan viehkeitä soroptimisteja, keskusteltiin elämäkerroista. Hieno ympäristö, fiksu kuulijakunta, lämmin tunnelma. Sain kukkia ja kuohuviiniä. Voiko vuoden ensimmäiseltä keikalta enemmän toivoa.

Perjantai 14.1.11
Riittävästi luettuani Ahon kirjeitä arkistossa tavattiin Ateneumissa, nautittiin kuhaa ja herkkusieniä ja katseltiin italialaista viivaa sekä Eino Mäkisen kansatieteellisiä valokuvia. Muutama viime vuosisadan alun modernisti sykähdyttikin kuten Franco Gentilini, joka on kuvittanut Kafkaa ja Decameronea. Toinen kiintoisa taiteilija oli Marino Marini, jonka värikkäät hevosfantasiat muistuttivat vähän meidän Otto Mäkilää ja hänen uniaan. Myös Il Teatro -sarja oli irtonaisen inspiroiva.
     Mäkisen kuvista näkyi muun ohessa, kuinka heinää tehtiin Hämeenkyrössä 1930-luvulla. Enpä kyllä usko, että ihan tuommoisissa piikkopaidoissa ja röttihousuissa arkena heiluttiin, mutta kuvauksia varten oli haettu kait vähän historiallisempaa rompetta ylle. Hienosti entisajan kuvaajat oivalsivat valon ja varjon suhteet ja leikin, siinä Mäkinen eteni taiteellisesti Inhan viitoittamaan tietä.
     Kun Kino-Palatsi on siinä kulmalla, poikkesimme katsomaan uutta Vares-elokuvaa Pahan suudelma. Se olikin myönteinen yllätys, maltillisesti kerrottu perinteisen rakenteen rikoselokuva ilman mitään action-henkisiä lisätehosteita. Antti Reini oli mielestämme erinomainen Vares, juuri oikean oloinen, mitä nyt turhan komea ja matalaääninen, mutta olennoltaan sopiva. Muutkin hyviä paitsi Eppu Salminen liian energinen ja virkeä Luusalmeksi, pitäisi saada vetelämpi ironikko tähän hauskaan vaikka yksitasoiseen rooliin. Reijo Mäen letkeää sanailua saisi olla vähän enemmän, nyt huumori kovin pinnanalaista, sinänsä tehoavaa (Luusalmen kirja). Anu Sinisalolla on hyvä osa keskeisenä naisena. Sitä paitsi näimme upeita kuvia Turusta, mistä Marja varsinkin nautti.
     Sydämen asialla seikkailtiin vaihteeksi Australiassa, joka tuli maana leimatuksi siinä aika negatiiviseen sävyyn, lieneekö brittien yleinen tapa. Lohduksemme saimme viestin Tuomeloilta, ettei heillä siellä Brisbanen eteläpuolella niin suurta hätää olekaan ja että aussit kamppailevat yhteisrintamassa ponnekkaasti tulvan tuhoja vastaan. Hyvä juttu.
     Iloinen yllätys vielä yksi: kun vilkaisin uutta Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren talk-showta, josta en mitään odottanut - sehän olikin hauska. Varsinkin Minna Kauppi oli aivan repäisevä! Mistä näin itseironinen urheilija on yhtäkkiä ilmaantunut. (Huomaan etten ole seurannut suunnistusta, häpeä kyllä.)
     Kun vielä katsoin yötä myöten vanhaa klassikkoa Raivo härkää ja Robert de Niron ällistyttäviä muodonmuutoksia ja tirvaisuja, tulihan taulua, valokuvaa ja elokuvaa yhdelle päivälle.

Lauantai 15.1.11
Talven selkä alkaa taittua. Säteilevä päivä, lenkkeiltiin Kaivarissa, lämmiteltiin lohisopalla Uunisaaressa. Väkeä liikkeellä, Klingekin arvokkaana. Käveltiin jäällä. Harmi että sukset edelleen maalla.
     Yrjönkadun uimahallissakin vilkasta, saunoin ja uin ja vesijuoksin pitkän kaavan mukaan. Nautinnollisia saluunoita kuten myös K50-disco Königissä, siellä me ikäjuhlijat irrottelimme lihaksia innokkaasti, hyvä välitön tunnelma.
     Olipa liikunnallinen päivä. Työ koneen yli kumartuneena vaatii vastapainonsa.
     Turun kulttuurivuosi avattiin hillittömin tulilieskoin ja symbolisin spektaakkelein Auran rannoilla. Emme ihan päässeet tv:n äärellä selvyyteen, mistä kuvaelmassa oli kaikkiaan kysymys, mutta lohduksemme Alma ja Sallakin jotka sentään seikkailivat paikan päällä yleisömassan keskellä, pitivät show'ta sekavana ja ylimitoitettuna, tulipiirroksia sinänsä upeina. Mutta huomiota kertyi ja rahaa räjähti taivaalle, joten kulttuuri kukoistakoon edelleen Suomen Turussa. (Eikö siellä kotimaisia tekijöitä olisi löytynyt ja vähän vähempäänkin voitu tyytyä, mutta näyttävyys ennen kaikkea, ja näin brändi kirjoitettiin mustalle pakkastaivaalle. Kuorojen esitys oli kaunis.)

Sunnuntai 16.1.11
Kolmannen osan jälkeen on todettava Donnerin Mannerheimista, että siinä on rikasta ja hienoa kuvamateriaalia, paljon semmoista mitä en ole koskaan nähnyt, vaikka näitä dokumentteja on ruudussa pyörinyt.
     Vahinko vain, että D selostaa niin vaisusti ja vetelästi, tavoitellen kai lapidaarista historian kerrontaa. Monia kiintoisia kohtauksia menee silmien ohi arvokkaan vaiteliaisuuden saattelemina. Kuka, mitä, koska, missä? D ei vaivaudu kertomaan. Parhaita ovat autenttiset ajan henkeä välittävät selostajat filmiväläyksissä. Tänään (kirjoitan maanantaina) Hbl:ssa Bengt Lund moittii D:n selostusta epäselväksi, sanoja nieleväksi, mitä se onkin.
     Ehkä D ajattelee, että kuvat puhukoot ja asiat tunnetaan ja riittää niukka viittaileminen. Mutta jäntevä ja innostunut ote avaisi asioita tuoreella tavalla. Uuteen historiantutkimukseenkin voisi viitata. Sellaista ei näissä kuulu eikä näy. Ihmettelen myös D:n väsähtänyttä sävyä, joka usein kallistuu ironiseen negatiivisvoittoiseen kannanottoon. Esim. talvisodasta: ei ainutlaatuinen taistelu, tosin sankarillinen. Mitä rinnastusta D ajatteli, Maratonin taisteluako? Lyhyt aika, pakkanen ja talvi, hyökkääjän ylivoima ja sen suuret tappiot tekivät tämän taistelun ainutlaatuiseksi, muusta puhumatta. Mutta patrioottisuutta on tietysti kaikin ajoin varottava.
     Ihme juttu on sekin, että pääkohteen, Mannerheimin, sodanjohdon ratkaisuja ei käsitellä juuri ollenkaan. Ehkä niitä tulee jatkosodassa. Kaikkea muuta kuvaa virtailee valtoimenaan. Täysin odotettua taas se, että selostus myös vuoden 1918 osalta eteni vanhaa tuttua rataa, Kekkosen ja Linnan ajoista opittua. Suomalaisia ei nyt onneksi enää leimattu talvisotaan syyllisiksi kuten 70-luvulla.
     Kiitos kuitenkin harvinaisesta, sykähdyksen hetkiä herättävästä filmiaineistosta. Ehkä joku vielä tekee terävän, uusimman tiedon lävistämän, syvällisen henkilökuvan Mannerheimista.

Maanantai 17.1.11
Francon aika taas erinomainen, liikuttava. Via Espana sinkosi tieto, että sarjaa tehdään edelleen! Carlito on nyt kuulemma armeijassa. Siispä meillä riittää nautinnollisia maanantai-iltoja.
     Enon opetuksia katsoin siihen saakka, kun eno ja pappi rupesivat juopottelemaan. Vaikutti vähän mälsältä, hyvin kotimaiselta.
     Himmeä tihkuräntä tarjosi muuten pitkän hyvän työpäivän. Kun kaikilla rintamilla (paitsi Tunisiassa) on hiljaista, voi elää kuin kellossa ja keskittyä omiin hommiinsa. Niinistö puhuttaa; ei saisi ajatella itsenäisesti, vaan puolueen edun mukaisesti.
     Hämeenkyröön haetaan kunnanjohtajaa. Pankaa nyt paperit sisään, te jotka kaipaatte hankaluuksia, talouden kurimusta, kovaa vastarintaa ja kauniita maisemia.

Tiistai 18.1.11
Vesa Karonen oli taas oikeassa viime viikolla todetessaan Hesarin palstalla, että radiossa on mietelauseista pula. Maanantaina luettiin puolenpäivän aikaan jotain armeijanvastaista julistusta, joka tuntui kumpuavan 60-luvun kultaisilta vuosilta, ja tänään jotain muuta sosiaalisraporttia. Eikö mietelauseen tulisi sisältää ajatuksia, jotka kohoavat normaalin uutismössön yläpuolelle ja valaisevat ihmiselämän ns. ikuisia kysymyksiä. Tai ainakin avaavat aavistamattomia näköaloja, herättävät, sysäävät kuulijan ajatukset hetkeksi uusille raiteille.
     Lukenut paksua möhkälettä, Matti Klingen mittavaa Iisalmen ruhtinaskuntaa (SKS 2006). Kesällä jo Matti vinkkasi, että kirjasta voisi olla hyötyä, kun tutkiskelen Juhani Ahoa. Totisesti onkin. Ahon maailma pappis- ja herännäistaustoineen valaistuu laajalla säteellä. Klinge saa Iisalmen kuulostamaan hengellisen elämän merkittävältä keskukselta. Tavattomat tiedot hän on kirjaan koonnut, näkee yhteydet ja syventää henkilöverkostot kohta kohdalta. Poimin kirjasta vain sen minkä tarvitsen, houkutus olisi lähteä laajemmille retkille.
     Miten helposti joutuu asiantuntijaksi. Soitti Järnefeltin kulttuurisuvun jälkeläinen ja tiedusteli muuatta yksityiskohtaa Ahon lastuista. Hän oli saanut viitteen Klingeltä Hagelstamin kirjakaupassa. Kyse on lastusta, joka arvattavasti kuvaa Armas Järnefeltin ja hänen tulevan puolisonsa Maikki Pakarisen yhteiskonserttia. Antti J. Aho on näitä urhokkaasti selvittänyt, hänen kirjoittamastaan isänsä elämäkerrasta on paljon hyötyä, detaljien aarreaitta.
     Matti, joka tuomitsi Donnerin Mannerheim-dokumentin, ei ollut Klinge, kuten muutamat ovat synkeinä arvelleet. Hänelläkin lienee kantansa, joka luetaan ensi syksynä päiväkirjasta.

Keskiviikko 19.1.11
Kun tulin katselleeksi Teeman uusintaa kirjakeskustelusta Tallinnassa, olikin kiintoisaa kuulla Maimu Bergin ja sen toisen kaverin kannanottoja Sofi Oksasen Puhdistukseen, kun kirja oli vasta käsikirjoitusnippuna heidän pöydällään. Hyvin olivat jo jyvällä mitä tuleman piti. Muutenkin kiva pistäytyminen naapurissa, niitä soisi jatkettavan tiheämmin tänä kulttuuripääkaupungin vuotena.
     Itse pistäydyin Louhelan kirkossa Myyrmäen kupeella puhumassa vielä Ailan kirjasta ja elämäkerroista kansallisille veteraaneille. Vaikutuksen teki Juha Leiviskän suunnittelema avara ja valoisa kirkkosali, mutta tilaisuus oli tietysti siinä naapurihuoneessa, kuulijoita laskivat 102. Joku väitti siellä yleisöennätykseksi.
     Presidenttimme tarkasti Afganistanin turvajoukot vähemmän sotilaallisen oloisena ylijäämävormussaan. Vhdyttävä ja ikuinen miete!

Lauantai 22.1.11
Erno Paasilinnan äreä ääni herätteli nostalgisesti aamulla radiosta. Sheriffi osoittautui Ernon lempileffaksi. Mutta Juha Virkkusen taltioidussa haastattelussa tuli pari hauskaa kohtaa osoittamaan, kuinka hyökkääjä tarvitsee hyvän viholliskuvan. Ellei sellaista muuten ole tarjolla, se on itse luotava.
     Erno syytti, että Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämää vastaan 70-luvulla hyökkäsi "raivoisasti" koko kirjallisuudentutkijakunta. Kuinkahan oli. Meren kriittisin arvostelija oli silloin Esko Rahikainen, taisi olla maisteri (nyttemmin lisensiaatti) ja kirjastonhoitaja, virkeä ja vilpitön harrastajatutkija (kunnianimitys, ei pejoratiivinen!). Hannes Sihvo, Kiven ja Meren tutkija, ihan oikea professori, sitä vastoin on moneen otteeseen puolustanut Meren Kivi-näkemyksiä, vielä Meri-kirjassaankin Täynnä liikettä (1998). Viimeksi Hannu Mäkelä on romaanissaan taas tullut eri tulkintaan Kiven rakkauselämästä kuin Meri aikanaan. Hän palaa Rahikaisen näkemyksiin, joka on jatkanutkin tutkimuksiaan.
     Todellinen kuva on yleensä ristikkäisempi ja vivahteikkaampi kuin suoran tulittajan esittämä mustavalkea asetelma. Mutta Ernon suuri missio oli kurittaa akateemisia typeryksiä, olkoot argumentit vaikka kuinka ilmasta tempaistuja.
     Toinen hänen syytöksensä koski Suomen herroja, jotka ovat esittäneet, että köyhyys jalostaa ihmistä. Hah? Kuka ja koska ja missä? Viittasiko puhuja kenties Topeliukseen, joka kehotti olemaan hyvä köyhille. Kuka hänen jälkeensä on ihannoinut köyhyyttä? Osoitteita ei taida löytyä, ellei sitten Pentti Linkola tai joku vihreä ole kysymyksessä, mutta heitä tuskin voi nimittää herroiksi. Missä luuraavat varjonyrkkeilijän vastustajat?
     Mutta poleemikon ei tarvitse täsmentää kohteitaan eikä noudattaa erityistä totuudellisuutta, muuten syytökset vesittyisivät.

Sunnuntai 23.1.11
Lenkkeilty Tarvaspäähän nelosen pysäkiltä Munkkiniemessä, hyvä reitti, kävelijöitä ja hiihtäjiä. Sukset edelleen maalla, hitto. Maalauksellinen lumimaasto johdattaa nuoren Gallén-Kallelan näyttelyyn. Se osui nyt oivallisesti, sillä noihin Pariisin interiööreihin ja eksteriööreihin 1880-luvulta oli helppo mielessäni sijoittaa myös Juhani Aho, joka tuli paikalle, kun Gallén oli palaamassa kotiin 1889. Samoja naisiakin saattoivat tavata, houkuttelevia kokotteja, joita ikuistivat toinen tauluihin, toinen teokseensa Yksin.
     Gallén yhdisti kansallista aiheistoa ranskalaiseen symbolismiin, ja Aho oli samoilla jäljillä. Kun Yksin herätti Suomessa metakan, Aho puolustautui kirjoittamalla Päivälehteen satiirisen lastun "Taiteilija joka maalasi paljaan naisen" - mallina Gallén ja hänen Aino-taulunsa, josta keskimmäinen versio riipuu nyt Tarvaspään alakerrassa. Siinä pakenee ilkamoiva Aino, suorastaan Väinöä vietellen.
     Eikö alkavana Tarvaspään ja myös Ahon juhlavuotena hänetkin olisi voitu yhdistää näyttelyyn, varsinkin kun tornin huoneissa olisi hyvää tilaa. Vielä ehtii, kun kaksi uutta näyttelyä on vielä museoon tulossa.
     Lenkin päälle nautimme lämmikkeeksi Marjan laittamaa madekeittoa ja blinejä ja vähän valkoviiniä. Voisiko elämä enää ruhtinaallisemmin pyhäpäivän palkita.
     Kenneth Branagh on yllättävänkin luonnikas Wallander BBC:n sarjassa. Hämmästyttää se, kuinka Shakespearen draamojen tähti (viimeksi näin Hamletina) pystyy paneutumaan tähän nuutuneen ruotsalaispoliisin hahmoon kuin omaansa. Huvittavaa sekin, että Ystadin väki puhuu englantia, muitta kirjoittaa esim. tietokoneelle ruotsia. Ei se häiritse, kielen unohtaakin. Palomuuri näytti, kuinka idealistit terroristit yrittävät tietokonepelinä saada Euroopan talouden sekaisin. Eipä aavistanut Mankell, että yhtenä päivänä sama talous saadaan sekaisin ihan eurooppalaisen maan omin laillisin keinoin.

Tiistaiaamuna 25.1.11
Guggenheim jakaa kiintoisasti. Hesa valitsi heti linjansa, ja tänään Saska Saarikoski puolustaa museota voimallisesti. Hän harmittelee, että tämä asia kerrankin yhdistää kansan ja eliitin: kummatkin vastustavat turhaa museota. Linjat eivät taida olla ihan niin selviä.
     Hbl kunnostautuu jälleen kertomalla, että Guggenheim on tullut häntä koipien välissä takaisin viidestä kaupungista, Rio de Janeirosta, Hongkongista, Guadalajarasta, Vilnasta ja Taichingista. Las Vegasissa museo on suljettu kävijöiden puutteessa. Helchinsky on siis viimeisin reunamaan etappi, johon museota tuupataan. Täällä niin helposti hullaannutaan maailman nimistä.
     Mutta antaa tulla vaan. Sopiihan tänne lisää taidetta. Hesassa on yleisönpalstalla ihan fiksu ehdotus: tehdään Kiasmasta Guggenheim. Näin tyhjillään kolisevaan nykytaiteen museoon saadaan edes vähän potkua. Tarvaspäässä kun lenkkeilimme, siellä päin olisi paljon tyhjää tilaa kummallisille luomuksille. Voisivat saada synergiaa toisistaan, Gallén-Kallela ja Guggenheim.
     Eilen vilkaisin helpotuksen tuntein tähtien äimistelyä espanjalaisessa linnassa. Pahimmassa tapauksessa minäkin voisin tuolla huokailla. Kutsu kävi, mutta jostain (vaimoltakin) tuli viisaus pidättäytyä. Niin voimallinen ei sentään ole narsistinen esiintymiskaipuuni. Mutta hauskaa kun aikuisilla on leikkimieltä.
     Yksikin repäisevä Ahon kirje pelasti arkistopäiväni, mutta Niemen Jussi onkin sen julkaissut. Sitten kertasin persoonallisen opettajani Annamari Sarajaksen esseen kirjasta Orfeus nukkuu (1980): ihmeen kirkasta ja viisaasti oivallettua. Näin joutuisaa, syvällistä, vaivattomasti luettavaa tekstiä ei kukaan tutkija enää kirjoita. Ne tekevät jotain ihmeellistä poststrukturaalista risuaitaa. Katsokaa Annamarin kuvaa kirjan takakannesta. Muistan kuinka hän tyytyväisenä totesi: "Ilmeenikin kertoo että täältä pesee!" Vahinko ettei Ilpo Tiitinen päässyt aikomassaan Annamarin elämäkerrassa edes alkuun. Molemmat autuaasti vainaita. Kyllä ällistelisivät, jos aavistavat, että kaikista desperaadoista juuri Panu heidän rakasta Ahoaan tässä yrittää leipoa.
     Ilmanko näin unen, että päätin viimein saattaa väitöskirjani valmiiksi. Mikä huojennus huomata aamulla, ettei enää tarvitsekaan tiedettä edes ajatella.

Keskiviikkoaamuna 26.1.11
Eilisestä jäi vielä mieleen pari kohtaa.
     Stadin kundia lämmitti Kaupungintalon näyttely stadin mestoista, jota Jussi Pajunen (Kuliksen kundi) ja Lasse Liemola ("Anna pois mun kitarain..") ja Heka "slangiproffa" Paunonen olivat joukolla avaamassa. Jaettiinhan siä sit plakettejaki parhaille nuorille skrivaajille. Kiva nostalginen happening. Folkkaa oli iha mielettömästi. Jänskä juttu, et näyttelyä oli prägännee kasaan mun vanha Waltari-ryhmä Södikalla anno joskus 08, Riitta Toiviainen ja Mikko-Olavi Seppälä, joka onkin kova kundi: äsken vasta se sai järjestykseen ja kansiin Suomen teatterihistorian ja varmaan jo metskaa uusii duunii. Fiksua seki et Riittaa ja sen älytöntä fotojen tuntemusta käytetään näis jutuis hyväksi.
     Jos jotain pitäis huomauttaa, niin slangi oli niissä plaguissa snadisti ylikireetä mun makuun, vähän niinku lastattua kaikilla mahdollisilla ilmauksilla, mutta enhän mä tunne kielen koko kirjoa ja tuolla oppii tsennaamaan lisää. Oli siin Sandiksestakin upeit fotoja. Kanstii mennä siis Kaupunginhalliin tsiigaan vanhoi kuvii ja tsekkaan niistä nastoi selityksii.
     Me dallattii talolta Kansalliseen ja yritettiin tsiigata semmosta stygee ku Kristuksen morsian, mut se oli ihan seko, semmosta pinnallist pulinaa ja huulenheittoo ja ihme trikkejä. Trendejä oli kyl yritetty niinku kauheesti tsempata messiin. Oli lesboi ja uskovaisii ja ihme hiippareita säkit päässä ja kaikkee kirkollist krumeluurii, mut ei tuoreenpuoleista ajatusta eikä yhtää oikeeta ihmistä, joka olis jelppiny vähä snaijaan näit nykymailman juttui. Jotenka me jaksettiin sittaa siä väliaikaan saakka ja dallattii sit skruudaan toho Groteskii, ku se nimi sopi joteski pelin henkee. Siä oliki iha älyttömän hyvä safka ja staili tarjoilu, joten menkää te sinne suoraan stadihallilta ja jättäkää toi teatteri vaikk välii. Ei sen puolesta,, joku voi sitä digatakki ja nuorta jengii ainaski nauratti kaikki irtopointsit, joita siin kyllä vilisi. Et sillee.

Keskiviikko 26.1.11
Nyt kun nähtiin viimein Kaupunginteatterin Enron, jota Tiia suositteli jo ensi-illassa, niin olihan vähän järeämpi nykymaailman peilaus kuin Kristuksen morsian - tietysti ihan eri sarjoissakin. Mutta nuoren naisen kirjoittamia draamoja molemmat, tämä Lucy Prebble ei ollut kolmikymppinenkään vääntäessään tämä toisen näytelmänsä. Heini Junkkaala on kuusi vuotta vanhempi, takana jo laajempi draamatuotanto.
     Kyllä uskonnollista aihetta voi käsitellä jäntevästi, älykkäästi ja ennen kaikkea elävin ihmiskuvin - siitä osoituksena Juha Jokelan erinomainen Fundamentalisti.
     Uskonnosta oli tavallaan kysymys myös Enronissa: uskosta rahaan, keinotteluun ja maksimaalisiin voittoihin, jotka silattiin pääjohtajan kristillisellä vakaumuksella. Irvokas kuva kieltämättä. Näytelmä on valmistettu niin rautalangasta vääntäen, että ilman taloustiedon alkeitakin alkaa ymmärtää, kuinka energiajätti USA:ssa paisui kuin sammakko maailmanlopun edellä ja sitten pihisi tyhjiin jättäen jälkeensä raunioita ja ruumiita. Kammottava kuva ihmisen ahneudesta, josta kasvaa instituutio. Oppitunti siitä, kuinka osakkeet nostetaan keinotekoisesti pilviin - ja sitten korttitalo romahtaa. Voisikohan meilläkin joku kirjoittaa vastaavaa. Jokelan Esitystalous oli sinne päin ja sitten se Reko Lundán -vainaan talousopillinen näytelmä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa taannoin Kansallisen pienellä. Kuka jatkaisi?
     Kari Heiskasen ohjaus noudatti aiheen ja tekstin kovaa, kylmää, tahallaan kapean elotonta linjaa. Ei tässäkään ollut ihmisiä, pelkkiä rahantekokoneita, voittajia ja häviäjiä ja sitten tuomareita. Kaikki näyttelivät sopivan hyytävästi. Ei mikään ilostuttava, mutta antiikin tragedian tapaan kenties puhdistava ilta.
     Päivällä olimme jo toisen kerran tuuppaamassa Ahon juhlavuotta alkuun, nyt vanhalla Polilla eli hotelli Linnassa, missä julkistettiin (!) Uusi-Hallilan ja Helttusen ansiokas prokirja juhlakalusta, joka ilmestyi hyvissä ajoin viime vuonna. Tuula ja Anne vetivät kattavan tietopaketin tilaisuudessa, ja kaikenlaista tuntuu vuoden mittaan tapahtuvan, kuten taustapromoottori Jussi Brofeldt tyytyväisenä sai todeta.
     Kun minulta kysyttiin suhdettani Ahoon, nostin kolme kohtaa monien joukosta. Aho loi ensimmäisenä tyhjästä ammattikirjailijan roolin ja osoitti, että sillä voi menestyä ja elää niin herrasmiehen kuin kansanmiehenkin täyttä elämää. Hän ei kaihtanut edes kapuamista kansakunnan kaapin päälle. Toiseksi Aho murtautui ensimmäisenä suomenkielisellä puolella kansainväliseen, ainakin pohjoismaiseen tietoisuuteen. Ja last but not least: kyllä osasi Jussi pelata korttinsa naisten kanssa ja hoidellakin eroottiset kolmionsa, vaikka kriisejäkin oli. Näistä jatkettakoon.

Perjantaiaamuna 28.1.11
Kirjoittavathan hyvin vanhat ystävät, Anja ja Vesa Hesarissa. Kummallakin aiheena Hella, tai Vesalla oikeastaan lähtökohtana kielikritiikille Juurakon Hulda. Mainio oivallus. Anjan kanssa olen (elokuvaa näkemättäkin) samaa mieltä siitä, että tietty näköisyys, tietty ulkoinen tunnusmerkillisyys vahvistaa roolikuvaa tunnetusta henkilöstä. Mitä on Hella normaalikokoisena ja ilman kimittävää ääntään, virolaisperäistä ääntämystään? Varsinkin kun näillä oli elimellinen yhteys hänen persoonallisuuteensa. Meillä usein ohjaajat ja näyttelijät tekopyhästi korostavat, että tarkoitus ei ole tehdä "näköiskuvaa", vaan siis jotain muuta. Kysymys on yleensä kykyjen etsinnän laiskuudesta. Miten maailmantähdet näkevät valtavasti vaivaa etsiäkseen yhdennäköisyyttä hahmoihinsa, lihottavat ja muuntuvat jos tarvitaan. Onhan valinnanvaraakin enemmän suurissa maissa. Mutta kyllä näyttelijöitä löytyisi. Minne on hävinnyt Tuula Nyman? Tai vastaavat rehevät hahmot.
     (Ohjaaja ja näyttelijä istuvat tuolla aamutv:ssä ja perustelevat vaihtoehdotonta näkemystään. Olen muuten kaivannut Tarmo Poussua ja kollegaansa Tähtihetkeen; he olivat hyvä napakka keskustelupari. Nyt lyhykäiseen ohjelmaan on tungettu löysähköä haastattelua, jota tulee muutenkin joka kanavalta.)
     Anja rohkeni epähienosti viitata tähän naisen lihavuuteen samaan aikaan, kun Keskon pääjohtaja on rennosti heitellyt "kokovartaloministeri" Kiviniemestä. Epäkorrekti vitsailu kiellettäneen pian lailla. Haluaisinpa nähdä sen naisen, joka ei piittaa ulkonäöstään ja sen kohennuksesta. Kiviniemi kaunistuu silmissä, suosii värejä vaatteissaan, stailaa huolella. Ja jos ulkonäkönsä eteen näkee vaivaa, eikö sitä saisi siis kommentoida? Tuskin se asiaosaamista himmentää. Siinä yksi naisliikkeen paradokseja.
     Huojentuneena ajattelin jo ennalta, että eipä tarvitse vaalikeskusteluja pian seurata, kun kiidämme muille maille pahimmaksi aikaa. Jan Anderssonin kopeasti, ylimielisesti ja puolueellisesti johtama a-studio antoi murheellista ensimakua tulevista jankkauksista. Eikö puheenjohtajan enää tarvitsekaan olla tasapuolinen ja jakaa puheenvuoroja, vaan hänen täytyy itse arrogantisti puuttua näkemyksineen joka käänteeseen? Lämsän, rauhallisen virkamiestyypin, loppupuheenvuorokin keskeytettiin, jotta ivallisesti ilmehtivä Ervasti saisi viimeisen sanan. Se siitä Ylen tasapuolisuudesta, joka muutenkin on koetuksella jo alkumetreillä.
     Hannu Marttila vertailee hyvää asiantuntemusta osoittaen Amin Maaloufin romaania Leo Afrikkalainen Mika Waltarin Mikael-romaaneihin. Heti heräsi halu tutustua Maaloufin teoksiin lähemmin. Lähdettävä pian Södikalle kuvaneuvotteluun ja vielä arkistokierrokselle ennen heittäytymistä kirjoittamisen loppukierteeseen.

Lauantai 29.1.11
Lumitöitä riittää kotipihalla Hämeenkyrössä ennen kuin päästään edes pirtin rappuselle. Auto paksun hangen alla. Tauno kyllä viittasi että sen olisi voinut heidän navettoonsakin viedä. Täällä kun 20-luvulla tehty autotalli on auttamattoman ahdas, mitoitettu sen aikaisille autoille.
     Matkailimme herroiksi ja rouviksi junalla ja bussilla kirkolle ja siitä pirssillä pihaan. Takaraivossa vielä tuntuvilla Kirstin tarjoama herkullinen monilajinen illallinen viineineen viehkeitten daamien, Lailan ja Seelan, seurassa. Niinpä maistuivat nyt kaalikääryleet ja piimä, vastapainoksi.
     Täällä on rauhoittavaa. Taitoluistelua katselemme hohtavien hankien keskellä, tuulen viuhuessa ikkunain takana. Ihmeellisiä naisia, salskeita miehiä, todella koreita poikia Marjan iloksi. Ja toivotuissa Esko Rahkonen lauloi Marja-tangon! Pitkästä aikaa kotisaunaan, vähän lempimään. Ei jumalauta elämä voi tästä yhtään parantua.

Sunnuntai 30.1.11
Usein Hesarin Karlsson oivaltaa ja osuu, niin tänä aamunakin. Pilapiirtäjän tehtävä on kääntää kaluttu asetelma ylösalaisin ja näyttää sen naurettava puoli, tunnistettavat piirteet vahvistaen. Kari oli siinä mestari, Karlsson kulkee samaa tietä.
     Mutta Keskon Halmesmäen vitsailu herättää kysymyksen siitä, onko epähieno heittely lajikohtaisesti luokkarajattu. Viihde on omassa rauhoitetussa kategoriassaan. Jossain Uutisvuodossa tai Presidentin kansliassa tai pakinoissakin voi heittää mitä silmitöntä herjaa hyvänsä tunnetuista hahmoista. Mutta annas jos pääjohtaja yrittää, vaikka kömpelösti, kohta on koko media ja tiedostava naisarmeija kimpussa. Halmesmäellä on valtava painoarvo, Jari Tervolla ei kai sitten mitään. Jari Sarasvuo sanoi, että johtaja on nykyisin kaikkein suojattomin.
     Loukkaantumisyhteiskunnalla on selvät pelisäännöt: pilkata saa jos laji on oikea, mutta lempeäkin leikinlaskun väärällä areenalla rangaistaan.
     Hjallis osasi kysyä Timo Soinilta oikeita, vilpittömästi jankkaavia kysymyksiä. Kysyjä lyö omat mielipiteet avoimesti pöytään. Talk show, joka luottaa pelkkään kahdenkeskiseen puheeseen, voi jopa päästä asioihin kiinni. Kannattanee katsella jatkossakin.
     Sitä paitsi Donnerin Mannerheim kieltämättä parani loppua kohti. Missähän näitäkin filmejä, joita tähän oli löydetty, tähän asti on piilotettu? Lopun kehittely nykypäivän Suomeen oli kyllä perin harvoin vedoin harsittu, tuskin edes tarpeellinen.
     Hiihdeltiin lähimaastossa ja pururadallakin, nautinnollista. Nanosuksi kulkee ja pitää, keli mainio, sää taivaallinen. Myrskykin laantui. Tauno poikkesi illalla puhelemaan. Hänen hiihtolenkkinsä vähän toista maata kuin meidän tunnustelu. Mutta vielä tässä ehditään vertymään.

Maanantai 31.1.11
Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.
     Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani - kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.
     Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute

sa tai pakinoissakin voi heittää mitä silmitöntä herjaa hyvänsä tunnetuista hahmoista. Mutta annas jos pääjohtaja yrittää, vaikka kömpelösti, kohta on koko media ja tiedostava naisarmeija kimpussa. Halmesmäellä on valtava painoarvo, Jari Tervolla ei kai sitten mitään. Jari Sarasvuo sanoi, että johtaja on nykyisin kaikkein suojattomin.
     Loukkaantumisyhteiskunnalla on selvät pelisäännöt: pilkata saa jos laji on oikea, mutta lempeäkin leikinlaskun väärällä areenalla rangaistaan.
     Hjallis osasi kysyä Timo Soinilta oikeita, vilpittömästi jankkaavia kysymyksiä. Kysyjä lyö omat mielipiteet avoimesti pöytään. Talk show, joka luottaa pelkkään kahdenkeskiseen puheeseen, voi jopa päästä asioihin kiinni. Kannattanee katsella jatkossakin.
     Sitä paitsi Donnerin Mannerheim kieltämättä parani loppua kohti. Missähän näitäkin filmejä, joita tähän oli löydetty, tähän asti on piilotettu? Lopun kehittely nykypäivän Suomeen oli kyllä perin harvoin vedoin harsittu, tuskin edes tarpeellinen.
     Hiihdeltiin lähimaastossa ja pururadallakin, nautinnollista. Nanosuksi kulkee ja pitää, keli mainio, sää taivaallinen. Myrskykin laantui. Tauno poikkesi illalla puhelemaan. Hänen hiihtolenkkinsä vähän toista maata kuin meidän tunnustelu. Mutta vielä tässä ehditään vertymään.

Maanantai 31.1.11
Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.
     Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani - kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.
     Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.

henkilötiedot | kalenteri | päiväkirja | julkaisut
kirjoituksia | palaute