Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Uudenvuodenpäivä 2013
Tästä se alkaa. Ensimmäinen vastaantulija Vanajantiellä oli nainen, mikä sopii alkavan FES-juhlavuoden teemaan: äitiys, naiseus ja heräävä lempi. Loskainen, happirikas keli.
     Presidentti Niinistön puhe täytti odotukset. Uusi (väliaikainen?) lavastus Mäntyniemessä tuotti jo sinänsä raikkaan, uudistuneen vaikutelman. Tyyli oli selkeä ja iskevä, itse kirjoitetun kuuloinen. Sanoma tuli perille, töitä on paiskittava, yritettävä itse, jätettävä jurputus. Oleskeluyhteiskunta oli hyvä termi, joka jää elämään. Ehkä yksi viittaus kulttuuriin, vaikka kirjallinen sitaatti, olisi tehnyt terää. Nyt kunnian sai Tapsa Rautavaaran tuttu laulu, "oi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla..."
     Ahneudesta ja itsekkyydestä varoittaessaan Niinistö oli samalla asialla kuin paavi uudenvuoden tervehdyksessään. Toivotus Jumalan siunauksesta kalskahtaa meillä taas uudelta, vaikka se edustaa pitkää perinnettä. Onkohan Teemu Luukka (Hesa 2.1.) kuunnellut kaikki presidenttien puheet, kun merkkaa ennen Ahtisaarta vain Paasikiven toivotuksen 1952. Minä olen selvästi muistavinani, että Kekkonenkin alussa 1956 toivotti samaa. Ja miksi Paasikivi olisi lopettanut siunaukset 1952? Tarkistakoot ne, joilla arkistot on käsillä.
     Radiosta kuulin hyvän ohjelman aivan alkuaikojen puheista, Ståhlbergista Kekkoseen. Kiinnostava katsaus, mainiota kuulla varsinkin Ståhlbergin virkaanastujaispuhe 1919, kun olen kaivautumassa samaan aikakauteen. Jämeriä puhuivat myös muut vanhat presidentit. Svinhufvud painotti eheyttä miltei samoin toivein kuin Niinistö nyt. Rytiltä jäi mieleen sodan aikainen ilmaisu: "Teräksisempi ei kansamme itsenäisyystahto voisi olla."
     Lahjoina vielä kaksi valiodraamaa: Downton Abbey ja Vallan linnake, varsinkin jälkimmäisessä oli kehitetty nautittavan visainen ulkopoliittinen dilemma (Turkistanin presidentti!), jonka lopputulos jäi vähän auki, kun tekstitys tallenteelta katosi. Kuka meistä ymmärtäisi äkkiseltään tanskaa?
     Onnellista lähteä uudelle taipaleelle, vaikka talouden ennusmerkit taivaalla synkkenevät. Eiköhän tästä selvitä, arvelimme Marjan kanssa, hyvillä mielin kaikesta siitä mitä sentään on.

Aapelinpäivänä 2013
Johan syntyi liikettä Niinistön puheesta. Ei pelkkiä sanoja, vaan peräti tekoja. Tämä on jo harvinaista, viimeksi sattunut kai Kekkosen aikoina. UK näytti esimerkkiä kuntoilussa, Niinistö vyön kiristyksessä. Voisi kuvitella, että eduskunnassa ei ole pelkästään hymyileviä naamoja. Ensin tämä juristi simputti edustajien järjestyksenpitoa ja nyt jo alentaa heidän palkkojaan. Kansaa arvatenkin ilahduttaa.
     Rasismista ei täällä Hämeenkyrössä ole kunnon kokemuksia. Silloin kun täällä oli majoitettuna Kosovon albaaneja, heitä kohdeltiin ylimpinä ystävinä. Pelattiin futismatseja Kosovo-Kyröspohja ja semmoista. Mutta uskottava on, että muunlaista esiintyy, kun kiukkuinen toimittaja sunnuntain Hesarissa kertoi kokemuksistaan. Siitä nyt puhetta piisaa. Meillä aina puututaan asioihin kiivaasti.
     En silti ymmärtänyt Annamari Sipilän kolumnin ideaa Hesarissa: että olisi nyt opeteltava olemaan kylmiä ja välinpitämättömiä ja kohauteltava vain olkaa esim. telakan työttömyydelle. Kaiketi myös rasismille? Mitähän semmoisellakin asenteella voitettaisiin.
     Seulottuani pyhinä kirjapinoa takerruin lukemaan kunnolla Heidi Köngäksen (Könkään?) romaania Dora, Dora. Onpa ihmeen hyvin kirjoitettu ja vetää mukaansa Lapin kairoille ja Petsamoon, jään ja sodan ja tappion tunnelmiin. Albert Speerin ympärillä kiristyvä hyytävä ilmakehä tavoitettu erinomaisesti. Jatkan hiljalleen.
     Islannin talousihmettä esitteli kiintoisa tv-dokumentti. Harvassa maassa kai niin rivakasti on ensin rikastuttu ja sitten puhdistettu kansa ja pankit tyhjiksi. Silti elämä jatkuu. Meillä ollaan sentään paremmissa asemissa. Luovutaan vain minun puolestani viidenneksestä, kun tuolla satujen saarella meni monelta kaikki.

Loppiaisaattona 2013
Olisipa tosiaan ohut suomalaisten teatteriklassikoiden humus, jos se Kiveen, Ahoon ja Canthiin loppuisi, kuten Suna Vuori väittää Hesarin esseessä. Minne jäävät Jotuni, Wuolijoki ja Lassila? Puhumatta Linnankoskesta, Järviluomasta ja Waltarista, näistä kassojen kerääjistä. Aho oli sitä paitsi prosaisti ja kirjoitti kaksi heikkoa näytelmää, mutta Vuori kai ajattelee Juhan dramatisointeja. Eivät ihan huonoja ole uudemmat Meri, Manner ja Peltonen. Ohut on tässä tapauksessa kirjoittajan oma kotimaisten klassikoiden tuntemus.
     Eilen tarkistuttamassa terveyttä Pihlajalinnassa, ilo on asioida räväkän tohtorin Jari-Vesa Isokotamäen ja kauniiden hoitsujen kanssa. Tähän aikaan vuodesta on aikoja tarjolla eikä jonoista tietoa.
     Sitten kokoukseen Viljan emännöimään mökkiin tuonne Sikomäen kupeeseen, missä Sillanpään 125-vuoden tapahtumia ideoitiin viidettä tuntia! Jere meitä seuran johtokunnan jäseniä ja täydentäviä aktivisteja evästi hyvillä tarjoiluilla. Jollei näistä tyköaineista juhlavuotta rakennu niin ei mistään. Sirpa tuottajana löi pöytään valmiita sopimuksia näytelmän osalta. Näin täsmällisesti ja hyvissä ajoin ei ole koskaan toimittu. Itse vuoden tapahtumissa tulee tietysti kiire, mutta yrityksen puutteesta ei sovi ainakaan soimata.
     Tänään jatketaan. Ensin tulee ohjaaja Marko Saario neuvottelemaan meille sovituksen tarkistuksista, ja sitten mennään harjoituksiin opiston musiikkiluokkaan, minne paikallislehtikin on tulossa. Työn alla siis Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäinen teatterisovitus.
     Kaiken päättää ylivakerilaisten sukukokous illemmalla Näsijärven purjehdusseuralla Tampereella. Siellä esitellään Lahden Henriikan upouusi sulhanen ja liuta vastasyntyneitä: tuoreita tulokkaita ovat Hietasten Liisan ja Elinan tyttäret, Elli ja Meeri. Viimeksi toissailtana syntyi naapuriin Laurille ja Paulalle kolmas lapsi, sekin tyttö, joka tuskin pääsee paikalle. Näin vahva sukukunta karttuu.
     Kovin sosiaalis-aktiivista meininkiä täällä, vasta maanantaina päästään Helsinkiin lepäämään.

Maanantai 7.1.13
Bussilla heilahtaa kevyesti Hämeenkyrön kirkolta suoraan Kamppiin. Siitä melkein yhtä suoraan Kuuhun (siis ravintolaan) Töölön perälle pitämään Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokuntaa. Toiminnanjohtajallamme Johannalla on uusi toimenkuva Sastamalassa, nyt hän markkinoi kunnan matkailua laajemminkin. Sen kunniaksi lounastettiin ja ensi kesää suunniteltiin. Moraali on niin iso teema, että sen alle mahtuu paljon ja vaihtelevaista. Hiotaan ainekset kuntoon helmikuussa.
     Francon jälkeen ja Vallan linnake pitävät pintansa. Elävä ihmiskuvaus voittaa aina kovan toiminnallisuuden puhumattakaan rivosta viihteestä, jota iltapäivälehdet bussissa ennakoivat. Kiva olla taas Helsingissä, joulua täälläkin riisuttiin. Helpotus että auto jäi maalle talliin: lunta on tulossa lisää.

Tiistai 8.1.13
Kyllähän siitä Hesarin tuntee, vaikka sisältö tuntuu jotenkin kevyeltä ja ohentuneelta. Nyt kiinnitetään kaikki huomio muotoon, jutut jäävät toisarvoisiksi. Näin on muuallakin, sähköisissä ja tallenteissa: tarjotin on tärkein, ei niinkään tarjottava. Totutellaan rauhassa tabloidiin, kunhan jutut eivät mene ihan tableteiksi.
     Lenkillä yliopiston kirjastossa (menee remonttiin 1.6.), lounaalla bistro Amandassa torin varrella ja piipahdus Otavassa, missä yritin puhua Sillanpään julkaisemisesta. Ei suurempaa innostusta. Enkelten suojatit ja muutkin hienot lapsinovellit ansaitsisivat uuden huomion näinä kaltoin kohtelun nousuaikoina, mutta kuka nyt enää Nobel-kirjailijasta kiinnostuisi.
     Illalla kävin vielä huvin vuoksi Sarjakuvakeskuksessa piirtelemässä croqiita elävästä mallista. Viimeksi näitä harrastelin Hämeenkyrössä, siellä Kyrölän vapaassa taidepiirissä.
     Ja piruako Downton Abbey piti näin traagisesti lopettaa ennen pitkää taukoa.

Keskiviikko 9.1.13
Piirtyi muistiin aikanaan tämä päivämäärä, jolloin koulut vanhoina hyvinä aikoina aina alkoivat.
     Astelin ensi kerran WSOY:n uusiin tiloihin Korkeavuorenkadulla, vielä on järjestelyä ja keskeneräistä. Kalseampaa kuin Bulevardilla, mutta varmaan ihan asiallista. Kirjailijoiden tuttuja muotokuvia saattoi jo tervehtiä alakerran seinillä.
     Vuokon kanssa käytiin kolme tuntia läpi käsikirjoitustani. Kirja syntyy, kun tyylikäs kansikin on valmiina. Jotain pientä vielä korjailen. Aina vavahduttaa, nyt tavallista enemmän. Vuokon lausunto kuitenkin vapauttava, kuten myös Leenan joulun aikaan.
     Katselin lähteissä Karin näyttelyä Päivälehden museossa, tuttuja kuvia nekin, näyttelyä riittää myös kotikirjoissa. Huomio uudesta tynkä-Hesarista: Karlssonin joskus hyvinkin osuvat piirrokset on kutistettu pikkutilkuksi pääkirjoituksen alle. Kaikki lehdessä pienenee, ehkä ajatuksetkin?
     Heidi Köngäksen Dora, Dora luettu yöllä loppuun , ei ihan kestänyt sama jännite ja loppupuolella käytiin lähellä viihteellistä melodraamaa. Mitään kovin uutta ei sittenkään kerrottu, hyvin tiesimme että natsit olivat pahoja. Speerin osuus Hitlerin toimiin kasvoi. Toiminnan tarve kai vaati vähän seksuaalista väkivaltaa, mitä ilman mikään kirja ei enää tunnu elävän. Silti hyvin tutkittu ja kirjoitettu.
     Rentouduimme illalla Musiikkitalossa kuunnellen Wagneria (Tristan ja Isolde) ja Schubertia (8. sinfonia) Kaupunginorkesterin soittamana ja kapellimestari Kanasen (Hartmut Haenchenin) johdolla. Nautinnollinen ilta, komeata, sykähdyttävää, rytmikästä musiikkia. Mieli lepäsi ja virvoittui. Anto Leikola takanamme vahvisti, että Klingen käsitys (päiväkirjassa) hänen juhlakirjastaan on oikea.

Torstai 10.1.13
Koko päivä kirjallista työtä, aamuseitsemästä iltayhdeksään. Lenkillä kävin rannassa, hernesopalla kahvila Suomessa ja päivätorkuilla. Ei mitään muuta. Joskus innoitus iskee.

Perjantai 11.1.13
Luin junassa Maria-Liisa Nevalan muistelmia Mieleni talot. Vanhat ajat yliopistolla palasivat mieleen. Sinnikkäänä Maria-Liisa edelleen käy jälkipeleinä taannoisia virkataistelujaan ja valituksiaan, noita akateemisen elämän huvittavan totisia turnajaisia. Meidän rennonpuoleinen boheemi "ystäväpiiri" (Vesa, Ilpo ja muut) seurasi laitoksen kahvipöydästä penkkiurheilijoina Maria-Liisan kiihkeää matsia milloin Kai Laitista, milloin Timo Tiusasta vastaan. Sinnikkyys palkittiin, ja viimein tuore professori loikkasi Kansallisteatteriin. Ehdin vasta tähän kohtaan.
     Ronkan Yrjö saatettiin Hämeenkyrön hautausmaahan. Ihme että mies eli näinkin pitkään, yli 80-vuotiaaksi. Kaljasammio, jonka Yrjö elämänsä aikana kumosi kurkkuunsa, täyttäisi varmaan Kirkkojärven. Mutta niin vain hiihti Pirkan hiihdon joka talvi varmaan yli 30 kertaa. Joku voi muistaa tarkan luvun. Kova urheilija ja soittoniekka oli nuorempana, innovatiivinen insinööri, hauska veikko virkeinä aikoinaan. Äijäkodissa kävin häntä loppuaikoina tervehtimässä. Yrjö luki kirjojani ja vaati niihin nimikirjoitukset. Muutakin hän luki loppuun saakka, espanjaa ja Roomalaiskirjeitä. Levon ansaitsee värikäs Virsu.
     Meitä oli vanhoja kavereita saattamassa, Huusarit ja Pitkot, Hannu Lehtipuu, Tuulikki Nikkilä ja sukulaisia. Hannu sanoi iltaisin lukevansa Huovistani, varmaan kirjailijan perussuomalaiset ajatukset virkistävät rovastia. Arkun jäljessä asteltiin saattueena kirkosta hautausmaalle hyytävän tuulisessa pakkasessa. Sekin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä.
     Kirkolla asioin hoitokeskuksessa, kahvilassa, kukkakaupassa, kirjastossa, lehden toimituksessa, osuuskaupassa ja mietin, että tällaista olisi elää täällä taas pysyvästi. Autottomana hurautin taksilla Viehätykseen.
     Wilho Ilmarin ohjaama Nummisuutarit (1938) oli kyllä toivottoman hidas ja perusteellinen Kivi-tulkinta, mutta kiva oli nähdä (vaikka vain loppupuolelta) ikään kuin teatterihistorialliset roolihahmot, Unto Salmisesta Oke Tuuriin ja Aku Korhoseen. Eihän voi sano Timo Malmin tavoin (Iltsari), että Salminen ei ollut "pätevä" Eskoksi, niin vanhentunut ja raskas kuin tulkinta tämän päivän mittapuun mukaan onkin. Eläytyminen oli sitäkin hartaampaa.
     Mutta Ben Kingsley kirjallisuuden professorina, joka viettelee kauniin oppilaansa, oli hyvä ja jotenkin läheisen oloinen loppuillan tuttavuus. Philip Rothin tarina taisi olla hyvinkin omaelämäkerrallinen, niin töksähtäen tulevat juonen käänteet - kuten elämässä, ei fiktion suunnitelmassa. Penélope Cruz oli ihana. Mutta kehittelyssä jäi jotakin auki, ikään kuin ilmaan, perustelematta. Kuin elävässä elämässä.

Nuutin päivänä 2013
Hiihtolenkillä rannassa, Myllykolussa ja taksvärkkitiellä. Hieno keli, upea ilma.
     Eilen harjoituksissa opiston musiikkiluokassa, hyvinkin hedelmällistä keskustelua henkilöistä, taustoista, motiiveista, luonteista. Marko Saario ohjaa, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus hahmottuu. Reino Bragge soitti eilen ja tarjosi sopivaa kunniatehtävää. Tampereen Teatterin talo täyttää 100 vuotta.
     Tietystä impulssista innostuin lukemaan Tawaststjernan Sibeliusta, hauskaa ja henkevää. Aina silloin tällöin siihen tulee jostain kohtaa palatuksi. Katselen nyt mitä kukin on tehnyt itsenäisyyden aamunkoitossa 1919. Sibelius oli vankasti kuningasmielinen ja Mannerheimin kannattaja, Leino heittelehti hervottomasti sinne tänne, kuten Onerva elämäkerrassaan suorasukaisesti kuvailee. Sibeliuksen ja Leinon yhteenotto Kalevalanpäivän tilaisuudessa!
     Hain valokuvia F. E. Sillanpään Seuran historiikkiin, laadin kuvatekstejä. Muistorikasta hommaa. Anna Ulvisen kirjoittama teos saatetaan kuluvana vuonna viimein julki.
     Talo kuntoon, mies tielle. Paluujunassa luin loppuun Maria-Liisan kirjan. Säntillistä ja asiallista selontekoa teatterinjohtajan vuosista. Jatkaa kunniakkaasti Arvi Kivimaan perintöä, myös korrektiuden tasolla. Kai Savola on turhaan vaiennut, ehkä Terttu vielä kirjoittaa. Maria-Liisa käy kovasti läpi lehdistön reaktioita, henkilökohtaisista tunteistaan kertoo vähemmän. Etupäässä on ollut myötämäkeä ja menestystä, voisi tuosta päätellä.
     Mikä muuten teki Salmelaisen muistelmista niin suosittuja? Elävä tyyli, persoonallinen läsnäolo, vahvat ja kaihtelemattomat henkilökuvat näyttelijöistä. Maria-Liisa pysyttäytyy viileänä, etäämmällä aiheistaan. Kun hän innostuu (vaikka talosta), tekstiin tulee eloa.
     Taas Marjan hyvään hoitoon. Vilkaisin paksusta Hesarista kevään kirjoja, siellähän killutaankin peräkkäin Maria-Liisan kanssa. Minun kirjani tuskin täyttää samaa asiallisuusvaadetta... Hailakalta tuntuu edelleenkin uusi Hesari, ei voi mitään. Hbl tuossa on selkeämpi, ryhdikkäämpi ulkoasultaan, tekstit tummemmat, kuvat jyrkemmät. Hahmottuu paremmin. Ja maalla Aamulehti jatkaa uljaasti ison lehden leveää perinnettä.

Maanantai 14.1.13
Matkavalmisteluja, käynti Bonnierin linnassa ja Suomalaisella Klubilla, joka kuhisi lehtimiehiä.
     Olen saanut kirjan niin hyvin kuin valmiiksi, viimeiset korjaukset perään heitettynä. Nyt on aika irtautua, ottaa loma ja hellittää parikssen jälkeen monta kuukautta kauempaa.
     Kävelty paljon, uitu ja syöty kohtuullisesti, juotu vettä enemmän kuin viiniä. Aurinko sen kun porottaa. Perhanan tervettä elämää.

Torstai 24.1.13
Hola, vilkas viikko takana.
     Nuorena halveksin minäkin etelän turismia ja keihäsmatkoja, jotka ovat jo menneisyyttä. Nyt näen tällaisessa aurinkolomassa paljon onnellisia puolia. Kaikenlaista kuntoilevaa askarta voi löytää, eikä muista matkalaisista tarvitse olla riippuvainen.
     Ehkä elämäämme täällä komistaa erityisesti tämä palatsinomainen Villa Cortés, jota emme lakkaa ihastelemasta. Valtaisan avarat linnamaiset tilat, korkeat hallit ja huoneet, loputtomiin oleskelutiloja, ravintoloita, baareja, allastilaa, meren rantaa, kylpylää ja ties mitä. Tuntuu kuin suunnittelija olisi tyhjentänyt kaikki ideansa, millä tavoin aikamme turistikansaa voisi ilahduttaa ja hemmotella. Kaiken kruunaa peräti virikkeellinen historiallisuus raskasta barokkikalustoa ja kookkaita taulujäljennöksiä myöten. Väritys hillityn murrettua, hienostuneen hämärää. Luulimme että tämä on ikivanha ruhtinassuvun residenssi, mutta ällistyimme kun luimme että komeus on rakennettu entisen tylsän näköisen hotellin paikalle vuonna 2002! Onpa arkkitehti kerrankin saanut toteuttaa itseään. Ihmeellinen innovaatio kaikkineen.
     Marja tämän tilasi, eikä hintakaan ollut päätä huimaava, joten suosittelemme.
     Olemme kiipeilleet Montana Chayofitan rinteillä, mistä avautuu uljaita näkymiä toisiin vuoriin, rannoille ja poukamiin. Eniten huvitti valtava, kaiketi ökyhuvila tai antiikin tapainen kylpykeskus korkealla rinteessä. Se oli rakennettu hyvään alkuun, mutta jäänyt kesken, rahat kai loppuivat. Siellä se möllöttää ja vahtii autiona haukan tavoin Vistasin hiekkarantaa.
     Rantaviivaa on juostu ja meren syliin heittäydytty, käyty markkinoilla ja jopa suomalaiskapakassa tanssimassa, lisää flamencoa katsomassa ja kuulemassa ja ties mitä. Tänään tutkimme katamaraanilla delfiinejä ja uimme ja nautimme lounasta pysähdyspaikalla. Puhelimme brittipariskunnan kanssa, joka jyrkästi torjui aloitukseni "Your Prime Minister had a speech..." "He's not our Prime Minister!" Lupasivat muitta mutkitta äänestää NO jos referendum EU:sta kerran toteutetaan. Aitoa brittiläistä politiikan intohimoa heissä.
     Olen saanut rauhan lukea jopa Proustin Kadonnutta aikaa, jonka etsiskely on kotona tupannut jäämään kiinni koukeroisiin lauseisiinsa. Täällä ne jotenkin avautuvat paremmin ja tuottavat tyyntä nautintoa. Marjalla on vilvoituksenaan Ulla-Lena Lundbergin Is.
     Mutta tärkeintä ja tyypillisintä: lähtiessä luulin jo jättäneeni seuraavan kirjani sisään, mutta täällä alitajunta on ponnautellut siihen paljonkin uutta ja tarkistettavaa. Etäisyys tarkentaa muistoja ja nostaa uusia pintaan. Siispä aamutunnit intensiivistä tekstin läpikäymistä ennen kuin myönnän lopuksi päivää itselleni vapaata. Vielä viimeinen luku jäljellä.

Sunnuntai 27.1.13
Matti Salo oli aivan oikeassa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat kannattaa lukea yhtäjaksoisesti kahdessa päivässä. Niin se säilyttää jännitteensä, lukija pysyy hyvin mukana ja voi hahmottaa aika ovelasti rakennetun romaanin henkilöineen.
     Tähän oli hyvä tilaisuus täällä etelän aurinkovarjon alla. Ihailin Oksasen jäntevää ja tuoreita ilmaisuja löytävää tyyliä, kunnes poikkeavien vertausten käyttö alkoi jo maistua maneerilta. Kun luo tiheään sykkivää, kliseitä murtavaa kerrontaa, siitä tuleekin oma taitonäytöksensä, joka asettuu helposti kerrottavien asioiden eteen aidon elämyksen esteeksi. Mutta tämä on vain pieni haitta, kokonaisuutena romaani on mielestäni merkittävä saavutus, tekijänsä paras ja monitasoisin, vaikka toista on yleensä väitetty.
     Ehkä odotukset olivat tämän kohdalla kohtuuttoman korkealla. Siitä arvostelujen lievä pettymys. Ehkä kirjan raivokas markkinointi vähän sekoitti vastaanoton horisonttia. Täysin antautunutta lukijaa en ole havainnut muita kuin mainittu Matti. Ilmoittaudun hänen sekundantikseen.
     Voisi tietysti toivoa, että äärimmilleen jännitetty henkilöasetelma laukeaisi hiukan lukijaystävällisemmin, muutamin selventävin viittein. Nyt lukija saa hyvin tarkkaavaisena päätellä paljon itse. Pirullisesti päähenkilöiden, parin perheen, kohtalot on kiedottu toisiinsa. Keskiössä kammottava aviotragedia ja sen toimeksipaneva tyyppi, tämä monikasvoinen paholainen Edgar. Kirjallisuus ei tunne monia hänen veroisiaan. Hänen vastapeluristaan Rolandista ei kasvateta mitään ehyttä vastarintasankaria. Myös Juudit jää naisena askarruttamaan ajatuksia pitkään, hänen tunteensa ja motiivinsa, joista annetaan myös varsin säästeliäitä viitteitä. Hyvän romaanin luo viimekädessä lukija itse.
     Kauheaa aikaa olivat Viron miehitysjaksot, molemmat, lyhyt saksalainen ja pitkä neuvostomiehitys, joka vasta päättyi. Romaaniin mahtuu aikaa sodista 60-luvun puoliväliin. Suomesta avattu laivaliikenne ehtii mukaan, ja mitä se aiheuttaa: ei liennytystä, vaan äkisti lisääntyvää tarvetta Neuvosto-Viron karmeissa valvontaelimissä! Oksanen kuvaa neuvostoajan ankean arjen hyytävästi, hyvällä tuntemuksella ja tehokkaasti.
     Silti en voi olla vertaamatta Jaan Krossin huomattavasti leppoisampaan otteeseen, vaikka kuvattu aika ja kokemukset lankeavat paljolti yksiin. Kross on ne omissa nahoissaan kokenut Siperian leirimatkaa myöten, Oksaselle ne ovat geneettistä muistia ja tarkkoja tutkimuksia. Krossin jahkaileva, kaarteleva, jutusteleva, salavihkaa ironisoiva tyyli on kaukana Oksasen kiihkeästä huohotuksesta. Tietysti he kirjoittivat eri aikoina, se on huomattava. Kross näkee huumoria ja tragikoomisia väläyksiä kesken mustaa tragiikkaa, Oksanen on koko ajan syyttävästi etukenossa. Hänen romaaninsa on aggressiivinen, mustavalkea, leimuavasti kirjoitettu. Häneltä puuttuu kokonaan huumori, ja siitä voi tulla vielä este tiellä todella suureksi romaanikirjailijaksi.
     Mutta palkitsevaa ja herättelevää oli yhtäkaikki kulkea hänen hirveyksiensä matkassa täällä etelän unettavassa lomakeitaassa. Kuinka vastakkaisia ovatkaan ihmiskohtalot ja myös kansojen. Kuinka kiitollisia saammekaan olla (teemastahan Suomessa nyt keskustellaan) siitä, että maan johtajat luotsasivat meidät niin vähin vaurioin vaikeiden sotien lävitse. Minun ikäpolveni kaatoi menneinä vuosikymmeninä heidän niskaansa monta laskiämpäriä sokeassa neuvostoihailussaan, nyt on ollut aikaa oikaista näkemyksiä. Oksasen kirja auttaa eteenpäin juuri siinä.

Tiistai 29.1.13
Lähtöpäivä, mutta on tätä riittänytkin. Tällainen puhtaasti oleskelulle rakennettu paikka on ihan hyvä ja ihanteellinenkin, jos on varannut mukaan työtä, keksii tekemistä ja ajattelemista. Lukemiseen löytyy paras rauha, Maughamin siirtomaanovellit ovat täällä erityisen hyvää ja älyllisen eleganttia viihdettä.
     Nautintoamme kohotti ratkaisevasti tämä maanmainio majatalo Villa Cortés, joka todistaa, että uusvanhakin voi olla todella tyylikäs, huolekkaalla maulla ja kauniisti murretuin värein ja monin taide-esinein suunniteltu.Tämän juhlavan hämärässä hallissa oli ilo naputella näitäkin pieniä rivejä.
     Meressä uinti, pyöräily ja moninainen reippailu viimeistelivät latautuneen vireen, jonka varassa nousemme kolmen tunnin päästä Helsingin koneeseen. Perillä odottaa kuulemma kauhea myräkkä, mutta me kestämme sen lempein tuulosin ja suloisin muistoin.

Torstai 31.1.13
Mikä symmetria päivämäärässä.
     Matti Klingen muistelmia ei voi lukea maalla eikä matkoilla, sen vuoksi kirja vähän keskeytyi. Se on luettava arvokkaasti kirjoituspöydän ääressä. (Saman neuvon annoin niille, jotka valittivat Unio Mystican kokoa ja painavuutta.) Jatkan nautinnollista lehteilyä ja kuvien katselemista. Tekijä painottaa omaa ja poikansa kuvaharrastusta, joka kantaa kaunista satoa kirjassa. Sattuikin että tulin juuri lukeneeksi yhden osan Proustia matkalla, siinähän on niin ilmiselvä taustakuvio Klingen "löytämisille" (hän ei tyydy kadonnutta etsimään). Jo Klingen tapa viljellä merkitseviä lainausmerkkejä on Proustilta tuttu, tietysti myös perheen ja suvun vahva läsnäolo.
     Kun vertaan taas Jaan Krossin muistelmiin, niin kovin eri tavoin kansat ja historia kahta intellektuellia kohtelevat. Mikä olisikaan Kross, jos hän olisi elänyt Klingen silkosileän ja myötätuulen saatteleman elämän. Molemmilla oli onnellinen lapsuus sivistyneessä perheessä, intoa opiskeluun, tajua historiasta ja taitoa havaintoihin, mutta siihen yhteydet päättyvät. Ehkä juuri kovat koettelemukset ja kansan kärsimykset kasvattivat Krossista sen taiteilijan, joka hänestä sitten karaistui.
     Olen kahlannut kahden viikon Hesarit, ja tuntuu kuin se olisi käynyt kevyemmin ja rivakammin kuin ison lehden aikoina. Olisiko uudistus sanomaa keventänyt? Havaitsin että Vesa Sirén oli vertaillut Krossia ja Oksasta samana viikonloppuna kuin minäkin siellä etelän villassa. Vesa keskittyi pahuuden juuriin, kun minä kiinnitin huomion (viime sunnuntaina) tyylin, sävyn ja huumorin kysymyksiin. Kross kulkee tässä edelleen seurana kuin myös Klinge.
     Jotta tulisi oikein kotoinen olo matkan jälkeen, piipahdin Mika Waltari -seurassa kuulemassa vanhan koulukaverin Eino Leinon esitystä Mikan ja Saima Harmajan suhteista ja muustakin. Eikka on julkaissut kiintoisan kirjan Kirjailijoiden Helsinki, jonka hankin omistuksin. Päivi Istala paahtoi lisää Harmajaa kehiin, juhlavuosi kun on alullaan. Aamulla hän kertoi tv:ssä Veijalaiselle, että ei uskaltanut tanssia nuorena Johnny Liebkindin kanssa. Siinä olisi Johnnyn hymyhuulet hyytyneet, kun Päivi oikein olisi päässyt vauhtiin. Hauska on käydä Waltarin ystävien pakeilla ja marssia sitten loskaillan halki Töölöstä kotiin.
     Norssien päivä, voi sanoa: meitä oli kolmekin elävää klassikkoa Töölön kirjastossa, Eikka puhui yhdestä entisestä ja minä päivällä luin toisen muistelmia. Kutsu on jo tullut meidän ja rinnakkaisluokkien riemujuhlaan toukokuussa: saimme valkolakin 50 vuotta sitten!

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute