Sulka
Henkilötiedot
Pääiväkirja
Julkaisut
Kirjoituksia
Puheita
Galleria
Palaute
Pääsivulle

Päiväkirja

Lauantai 4.5.13
Viikko on vierähtänyt kotimaassa. Henkeä vedetty, vappua vietetty.
     Taata lakitettu Hämeenkyrössä, FE:n juhlaraha esitelty ja kuultu, kuinka Turkka Mastomäki tulkitsi miehekkäästi kirjoittamaani kantaattia. VPK:n soittokunta kajautteli miltei Retuperän kunniakkaaseen malliin.
     Mutta heti vapun perään oli terästäydyttävä ja paineltava ensin Raumalle, missä harjoitellaan Kuubalaista serenaadia. Lupaava harjoitus! Lauri Ketonen laulaa kauniisti Unto Koskelan runoa, avulias nuori Waltari on Reidar Palmgren (Norssin poikia tietysti) ja Satu Silvo tapailee sensuellisti Minna Craucherin viettelijätärelkeitä. Kirsi-Kaisa Sinisalo ohjaa vielä tämän ennen kuin siirtyy johtajaksi Hämeenlinnaan.
     Me kirjoittajat, Tapio Niemi ja mä, olimme tyytyväiset tähänastiseen näkemäämme. Pientä pressiäkin pidettiin ennen kuin ajelin tukka hulmuten Tampereelle Akateemisen kohtauspaikalle. Siellä jouduin tiukkaan tenttiin, mutta yleisö suhtautui ystävällisesti ja ostelikin kirjaani aktiivisesti.
     Junalla Helsinkiin, seuraavana päivänä pari kokousta ja arkistossa plarailua, kunnes uuteen tenttiin, tällä kertaa pää-Akateemiseen. Nyt saatiin hyvä ja älykäs keskustelu! Juhani Seppänen oli erinomainen haastattelija, tunsi aiheen jotensakin omakseen ja teki osuvia kysymyksiä. Mikäs vastaillessa. Yleisöä yllättävän paljon kauniina keväisenä illansuuna, satakunta sanoi joku. Tuttuja näkyi, kustantajan väkeä ja vanha luokkatoverini Qv muiden muassa. Kirjaa meni entistä enemmän. Tämä olikin viimeinen promootio tällä erää, tähän oli hyvä lopettaa.
     Ja nyt mä olen taas Viehätyksessä, tulossa Kyröskosken Naiskuoron kevätkonsertista, johtajana ihana Tuulikki Nikkilä. Kyllä oli hersytteleviä naisia, hurmaa ja huumoria, herkkiä elokuva-aiheisia lauluja.
     Päivällä Norhan sisarussarja kävi Sarkkilassa lintutornien taistoa (56 lajia), kotimiehen tehtävänä makkarasopan lämmitys. Siinä välissä poikkesin Tarkin Helmin luona harjoittamassa hänen tulevaa äitienpäiväjuhlan monologiaan. Helmi keitti kaffeet ja kertoi ratkihauskoja kylätarinoita, niistä pitäisi joskus kirjoittaa. Vielä pyöräilin Myllykoluun seurailemaan Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäistä ulkoharjoitusta. Alkuasemissa ollaan, mutta Marko Saario tekee tarkkaa työtä. Ihmeellinen lavastusratkaisu on vasta tekeillä, herättää odotuksia ja kysymyksiä, sittenpä näemme kuinka se toimii.
     Aina joku ystävällinen lähimmäinen ihmettelee, kuinka mä jaksan ja ehdin kaikkea. Joskus ihmettelen itsekin, vaikkapa juuri tämmöisen viikon jälkeen. Yritetään taas rauhoittua jatkossa.

Tiistai 7.5.13
Hoidettu Helsingissä pari juttua: Suomalaisen kirjoituskilpailuraadin viimeinen kokous Klubilla ennen kesää ja Marttojen Huovis-ilta Munkkiniemen seurakuntakeskuksessa. Molemmista selvitty ansiokkaasti, edellisessä maittava päivällinen ja hyviä tehtävänantoja syksyksi, jälkimmäisessä kahvia, kakkua, lahjoja ja lämpöä. Kutsuja Eila Virkkala viettti syntymäpäivää. Suorittanut estetiikan suullisen tentin Rafael Koskimiehelle tämän mökillä Keuruulla 40-luvulla. Muistaa luennoilta myös nuorenn Aila Meriluodon. Elävää kulttuurihistoriaa! Tiirakarin Ailalta sain muistokkaita valokuvia. Varttuneet naiset ovat viehkeitä, Huovisestakin kiinnostuivat.
     Lisäksi ahersin muutaman tunnin arkistossa ja kuuntelin Ilmari Pimiän herttaisia muistoja Kannakselta ja Kivennavalta. Aiomme Vesan kanssa vallata Kannaksen kesäkuussa, joukkueenjohtajana Martti Turtola. Hankin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kirjastosta. Tuuli Reijosen Kannaksen mosaiikkimaailma on hyvä suppea johdatus.
     Lämmin kesäinen päivä! Nautin muikkuja ja kahvia Kauppatorilla, lokit kirkuivat, laivat tekivät lähtöä, merituuli puhalsi ja elämä maistui,

Helatorstai 2013
Ei nyt satanutkaan niin lujasti kuin luvattiin eikä varsinkaan ukkostanut. Se oli sikäli hyvä, että helaavalkeat Sikomäen laella voitiin viettää suunnitelman mukaisesti - paitsi että Katariina Pylsy ei saanut kirjoittamaansa näytelmää täysilukuisena esitetyksi, ei tullut näyttelijöitä. Niinpä sisukas rouva näytteli sen yksin poikansa kanssa. Lukuteatteri antoi kuvan entisajan helaavalkeista, ja Veijo Koskiranta säesti viululla hanurilossa, kevään viimeinen esitelmä. Puhuin siitä merkillisestä seikasta, että kaksi viime vuosisadan alun johtavaa kirjailijaa Aho ja Sillanpään saivat kumpikin tärkeimmät vaikutteensa samasta Järnefeltin perheestä, tosin eriaikaisesti. Eero Järnefelt oli kummallekin merkittävin opastaja, Aholle lähin kaveri, Sillanpäälle ihailtu esikuva. Kolmisenkymmentä kuulijaa, sihteerin Riitta Blomstedtin tarjoamat kuvanäytteetkin saatiin toimimaan. Tätä vähän jännitin, kun oli arvovaltaista kuulijakuntaa, perheen jälkeläisiä ja Suvirannan isäntäparia myöten. Ilmeisesti selvisin, kun kiiteltiin.
   Nostin Kappelissa maljan itselleni, taas yksi työkausi matkoineen puheineen ja muineen ohi. Latvia oli lätkässä ihan vähällä yllättää Suomen, virkistävää.

Keskiviikko 15.5.13
Pitkän arkistopäivän päätteeksi Kansallisen Omapohjaan vilkaisemaan, kuinka Juhani Laitala tulkitsee Veikko Huovista. Kuvittelin että sinne voi näin kevään korvalla mennä vaan, mutta näytäntö olikin loppuunmyyty! Sain sattumoisin yhden peruutuspaikan. Ex-pääjohtaja Maria-Liisa ja Pauli sattuivat samaan näytäntöön. Vertailimme kokemuksiamme tämän kevään muistelmakirjailijoina, muistelimme kirjallisuuden laitoksen aikoja.
   Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on oikein hyvä pieni kirja, josta Jukka Rantanen oli dramatisoinut melko ohuita siivuja. Oli keskitytty toiminnallisiin kohtiin, muutamaan värikkääseen tyyppiin ja ruumiinjäsenten luonnehdintoihin. Itse kortteerin etsintä motiiveineen pysytteli taustalla. Varsinkin loppu, missä kortteeri viimein löytyy, töksähti yllättävän lyhyesti. Tunnin kesti esitys.
   Juhani Laitala on hyvä tyyppi Konstaksi, muistuttaa vähän Risto Mäkelää, joka esitti hahmoa Kansanteatterissa 1960-luvun taitteessa. Laitala oli asteen leppoisampi, kontaktihakuinen, luonteva reaktioiltaan. Lavastuksen muodosti reikäinen rätti vai lakanko lie. Kun teos sijoittuu 60-luvun murrokseen, modernit ilmiöt ovat sekä kaukaisia että ennakoivat nykyisyyttä. Jaksaa vanha Huovinen vielä näinkin paljon kiinnostaa pääkaupunkilaisia: esitykset jatkuvat jouluun saakka.  

Perjantai 17.5.13
Norssin päivä, erityinen juhla hyvästä syystä. Puoli vuosisataa tuli täyteen siitä, kun pääsimme ylioppilaiksi. Sen kunniaksi kokoonnuimme, niin me klassikot kuin linjat, vanhaan kouluun. Keskustelimme kuohuviiniä kohotellen ensin toisessa kerroksessa, saimme Juhani Saloniuksen opastuksin katsella koulun nykytiloja ja päädyimme juhlasaliin nauttimaan ohjelmasta ja hyvästä illallisesta. Pajari oli ruokavastaava, Jukkis Virta yleisvastaava.
     Enpä olisi ikänä uskonut ruokaryyppyjä ja viiniä siemailevani juhlasalissa, jossa jäykkinä jonoissa kuuntelimme sadat aamuhartaudet aikoinamme. Nykyisin ei sellaisia enää pidetä, parven urutkin kuulemma epäkunnossa. Manu Konttinen niillä moduloi meidät taannoin terävään vireeseen ennen oppitunteja. Taisi Lassi Rajamaakin joskus päästä polkemaan urkuja.
     Tässä täytyy heti siteerata Haban eli Harry Halénin riemukasta muistelmaa "Ei voi nahkaa kylliksi varoittaa":
     "Kummallinen koulu, jossa hirmuiset opettajat vain vaanivat tilaisuutta iskeäkseen niskaan, ja kuitenkin jotkut uskalsivat harrastaa vaikka mitä. Rukousten aikana opettajan on huono sännätä rivistön keskelle huitomaan, mutta heti ovella saattaa luiseva käsi temmata kunnottoman ulos ruodusta. Opettajat ovat sijoittuneet pitkin seinustoja kautta salin kuin lammaslaumaa piirittävät sudet."
     Nyt oli tunnelma salissa huomattavasti vapautuneempi. Kuultiin Jorma Kaimion puhe ja Eero Huovinen siunasi joukosta ennen aikojaan poistuneet. Laulettiinkin niin pirusti, sillä joukossa oli YL:stä tuttuja äänivaroja. Harvoin on Suvivirsi tai Gaudeamus igitur simahtanut niin uljaasti kuin tässä kevätiltaisessa juhlassa.
     Siilitukkainen linja Huovinen teki katalan tempun haastamalla minut ex tempore puhumaan, koska olen mukamas voittanut kulttuurikilpailussa Norssin puhemestaruuden. Yleensä emerituspiispaa pitäisi uskoa, joten en ryhtynyt väittelemään. Sen sijaan muistin Jussi Saloniuksen pitäneen kilpailussa komean puheen keskustelun tärkeydestä. No sitä sai poika sitten kokea riittämiin julkisen sovittelu-uransa aikana. Kommentoin päiväkirjaani ytimekkäästi Saloniusta: "Tärkeä jäkälä". Profeetallinen havainto sekin.
     Lueskelin nimittäin muistoja verestääkseni päiväkirjaani seitsemänneltä luokalta 1962 ja saatoin kehaista, että todella saavutin kulttuurikisassa toisen palkinnon novellien sarjassa, heti koulun kirjallisen mestarin Tapani Päiväsen jälkeen. Siitä sain valtavasti puhkua, luin kotiainetta varten Hurskaan kurjuuden pian myös Sinuhe egyptiläisen.Totean päiväkirjassa lyhyen asiallisesti, että ryhdyn joskus vielä tutkimaan näitä kirjailijoita lähemmin, Sillanpäätä ja Waltaria. Tämä on dokumentoitu huhtikuussa 1962. Kuka sanoo, ettei koulu ohjaa tulevaan elämään.
     Ilta sujui rattoisasti klassikkopöydässä, jossa juttua pitivät yllä Baby Kaimio, Klutsi Helkama, Jyki Malmio ja Jontsi Jäntti, kreikkalaistunut Selikin sieltä lausahteli viisauksia pöydän päästä. Lede Virranne kaavaili yhteisiä futismatseja. Saadaanko vahvistus Kyröskosken kentälle? Jukka Suni tunsi kyröläisen lekurin, jonka nimi on nyt kadonnut muististani. Qv lahjoitti taas cd-kiekon ehtymättömästä dokumenttivarastostaan. Matti Laippari Laipion kanssa murehdimme, että hänen vanha kiistakumppaninsa jazzin vainiolta Jaska Tahkis ei sitten jaksanut näihin juhliin saakka.
     Mutta olihan meitä siinä, kaksikymmentä nahkapesun kestänyttä klassikkoa. Oi sitä opettajien kirjoa, joka meitäkin aikoinamme kuritti. Kun luin Haban muistoja heistä, olin tukehtua nauruun. Joskus tästä kaikesta on minunkin oma juttuni kirjoitettava.

Helluntai 2013
Myllykolun harjoituksissa päiväsaikaan todettava, että ainakin siellä on vahvoja tyyppejä. Muhkeata miesenergiaa, myös hauskoja naistyyppejä. Uusia kasvoja, mikä tekee helposti urautuvalle kesäteatterille terää. Kahvila hoitaa huoltoa mainiosti. 
   Eikö ole rangaistus joutua katsomaan viisi tuntia lätkää kauniina helluntai-iltana. Vanhoina hyvinä aikoina MM-kisat pidettiin joskus maalis-huhtikuun tietämiin. Voimme olla kiitollisia, että kisat päättyivät, kummasti niihin aina tempautuu ainakin loppupeleissä mukaan. Mutta joka ei ollenkaan välitä lätkästä ja futiksesta, ei ymmärrä ihmissuvun eräitä olennaisia puolia. Voiko tajuta historiaa tai aikamme liikehdintöjä, ellei osaa ikään kuin koeputkessa katsoa kilpailullisten joukkueliikkeiden olemusta ja niiden herättämiä reaktioita?
   Joka tapauksessa voimme huokaista helpotuksesta: mitään joukkohysteriaa ei nähdä turuilla tai toreilla, ei kompastella kännissä koneista ja jos kompastellaan, kukaan ei kiinnitä huomiota. Suomalaiset osaavat alistua myös hammastelevaan tappioon. Sekin kasvattaa kansakuntaa, on aina kasvattanut, sodista alkaen. Sama koskee euroviisuja, jotakin Loordin poikkeusta lukuunottamatta olemme tyytyneet toisen viulun soittajiksi, oli ennakkohuuma kuinka kuumaa hyvänsä.
   Tappioista toipuu helposti vaikka katselemalla luomakunnan ihmeitä tänä kevään rynnistysaikana, joka valtaa kiihkollaan unteloimmankin talvijäärän.

Torstai 23.5.13
Alkuviikko kirjoittelua, eilen illalla saunomista nuorten elokuvantekijöiden kanssa (Olli Horttana ja apulaisensa Vilma ja Vilja), myöhäiseen venähti, mutta silti aamulla baanalle ja Helsinkiin. Iltapäivä keskitettiin WSOY:n kirjailijapäivän puheenvuoroille.
   Eniten pysähdytti uuden toimitusjohtajan Timo Julkusen esittämä kiekko, josta ilmeni että 2 % kansastamme ostaa parikymmentä kirjaa vuodessa, alle 10 % ostaa 4-5 kirjaa lähinnä lahjoiksi, sitten on laajempi rengas Dan Brownin ostajia: kirjan vuodessa – ja neljännes, 25 % ei osta koskaan yhtäkään kirjaa eikä myöskään lue. Joka neljäs vastaantulija!
   Tässähän ei ole kirjasto mukana yleisen lukuharrastuksen kannalta, mutta silti ja samalla ihmetyttää, kuinka isot kustantamot yleensä pysyvät pystyssä näin kapean ostavan asiakaskunnan varassa.
   Kuultiin kumminkin monia toivorikkaita ja valaisevia puheenvuoroja kustantajan eri osastojen edustajilta; ehkä parasta antia olikin, että kirjailijat saivat nähdä ja kohdata kustantajaansa koko leveydeltä ja kuulla mitä kukin siellä askartelee.
   Saku Tuominen toi provokatorisia terveisiä suuresta muuttuvasta maailmasta, jonka rattailta kömpelö ja kielipuoli kansamme on kuulemma jo auttamattomasti pudonnut. Digitekniikka avaa huikaisevia mahdollisuuksia (jokainen voi perustaa itselleen oman kustannusyhtiön), mutta tämä puhe oli vain välineistä eikä vähääkään tärkeimmästä eli sanottavasta, itse viestistä, tarinasta, jonka kertominen on kirjailijan tehtävä – ei sittenkään välineillä pelaaminen. Se jääköön bisnesveijareiden ikiomaksi leikkikehäksi. Sanoma ei muutu, vaikka sitä levittävät välineet leijailisivat avaruuden sfääreissä. Kysymys on perimmältään siitä, onko sanottavaa ja osaako sen kirjoittaa.
   Saatiin tarjoilua, tapailtiin kollegoja, oli illalla jo välitöntä ja rattoisaa. Markku Envallin kanssa tiivis keskustelu ajankohtaisista aiheista. Hänen myönteinen kommenttinsa Lavatähti-kirjastani oli eräs ratkaiseva ja rohkaiseva palaute

Perjantai 24.5.13
Kirjallinen ohjelma jatkuu, nyt Tervasaaren Savussa. Tapasin toimittaja Jaana Rinteen ja kirjailija Katja Ketun, meitä valokuvailtiin, saimme parsapitoisen lounaan ja yritimme puhua kovasti rakkaudesta ja erotiikasta. Ilta-Sanomiin tätä juttua aiotaan.
   En olisi suostunut, sen verran harmistuin lehden tyhmistä lööpeistä ym, mutta Jaana teki asiallisen tarinan Seuraan, joten mikäs siinä: varsinkin kun voimme Katjan kanssa verrytellä Vanhan kirjallisuuden päivien pääseminaaria varten. Silloin puhutaan moraalista, ja sitä sivuttiin vähän nytkin. Aina huoli siitä, tulinko taas sanoneeksi jotain älytöntä, mutta kaiketi Jaana jutun lähettää nähtäväksi.
   Katjan novellikokoelman Piippuhylly ehdin lukea. Sen kehys on hauska, tämä piippujen valikoima, joista tarinat nousevat. Muuten Katja kirjoittaa rankasti ja roisisti, erittäin elävää ja uusia ilmaisuja löytävää kieltä. Saattoi taas havaita, että fiktion puolella ilmaisemisen vapaus on rajattomimmillaan, mutta annas olla kun siirrytään faktan ja oikeiden ihmisten puolelle: kylläpä vahtii tekohurskas mediajoukkue pienintäkin viittausta johonkin viattomaan rakkauselämän piiriin liittyvään – ja heti heilahtaa tuomion miekka.
   Illalla katsoin ja kuuntelin koko hiivatin Wagnerianan eli Siegfriedin alusta loppuun, nelisen tuntia. Ringin edellisetkin osat katsoin, vain vähän jäi lopusta Valkyyriaa, mutta tallenne odottaa. Ajattelin näet paikata tämän Wagnerin mentävän aukon sivistyksessäni. Poskettomia tarinoita, mahtipontisia, vallantäyteyttä tavoittavia, sukurutsaisia jumaltaruja. Mutta musiikki imee jollakin ihmeen voimalla mukaansa, eikä aika edes tule pitkäksi. Jotakin erikoista jujua tässä taiteessa on. Metropolitanin roolijako hipoo täydellisyyttä, häikäisevää (ja pitkää) laulantaa tuutin täydeltä. Selvitettävä vielä se viimeinen osa maalla.

Lauantai 25.5.13
Siitä ei nyt tullut mitään, täytyi se Jumalten tuhokin tallentaa.
   Sillä heti aamusta Kyröön ehdittyäni oli riennettävä Myllykolun talkoisiin ja pian sen jälkeen Ikaalisiin ns. tilintarkastuslounaalle Huusarien Tuomarintaloon, missä monet riemukkaat illatsut on istuttu. Matti kuljetutti meitä ja Aulikki Plihtaria ja Liisa Åfeltia kuulemassa ruovikon linnustoa, Gyllingin Kalmaassakin menomatkalla piipahdimme (Marja tunnisti laulajia), ja sitten saimme nauttia grillin vihkiäisten tuloksista. Herkullista siikaa ja viiniä.
   Joten katso siinä sitten jotain Wagneria. Hyvä kun jaksoin kotona Mestarien liigan finaalin, jonka loppu olikin todella näkemisen arvoinen. Saksalaisen kulttuurin vallassa siis eletään, niin oopperan kuin jalkapallon merkeissä.
   Päivä oli satumaisen kaunis, varmaankin vuoden paras, ei se tästä enää voi parantaa. Luonto vehreimmillään, puhtaimmillaan, suvi vasta alkamassa.

Keskiviikko 29.5.13
Tässä pitäisi lukea selostusta elokuvapolitiikasta. Kirjailijaliitto järjesti ekskursion Elokuvasäätiön tiloihin, mutta luistin viime hetkillä: liian kaunis kevätpäivä matkustaa! Tällaiset pimeän tilan symposiumit pitää järjestää syksyllä ja talvella parhaaseen leffa-aikaan.
   Siispä sain lahjaksi kaksi vapaata päivää, huomisenkin. Käytän ne viisaasti lojumalla riippukeinussa ja lukemalla todella imevää ja hyvää kirjaa: Gillian Flynn, Kiltti tyttö. Tämä on nyt se Gone Girl, jonka Marja luki alkukielellä jo Edinburghissa aivan kirjaan liimautuneena. WSOY julkaisee suomennoksen näinä päivinä. Älykkäästi kirjoitettu jännittävä teos, mitä muuta voi ihminen riippukeinussa toivoa.
   On myös kylvötöitä, ruohonleikkuuta, puitten hakkuuta, saunan lämmitystä, kokon kohentelua ja ensimmäinen pihajumppakin pidettiin Marjan johdolla. Miten tekee liikunta hyvää kankean talven jälkeen, painokin putoaa.
   Katsottava silti Borgenia eli Vallan linnaketta, josta havaittiin, että tanskalainen politiikka on fiktiivisenäkin kiinnostavampaa kuin totinen suomalainen, jota saattoi seurata ykköseltä heti Femman sarjan päätyttyä. Onko toimittajien vaisuutta, että mitään räväkkää ei keksitä eikä tule julki. Entiseen ylimielisen alentuvaan tyyliin keskustelua vedettiin. Keskustelijoita yllytettiin tappelemaan enemmän, mutta heti kun innostuivat vähän huutamaan, puheenjohtaja puuttuu isällisesti peliin.
   Mikael Pentikäisen potkut ihmetyttää kaikkia. Miksi kelpo urakan tehnyt päätoimittaja lentää kuin joku lätkävalmentaja kaseikkoon kesken pestin? Hesarin murentunut arvovalta sai uuden lommon. Mutta hienosti julkaisivat sunnuntaina Kianto-juttuni, joten pidetään nyt pienempää suuta. Toimitus ainakin osaa asiansa. Sanoman hallituksessa taitaa kusi nousta kuumemittarissa. WSOY:n panivat jo vanhasta arvotalosta muuttamaan palokunnan naapuriin. Ranskan Villa Linnasta luopuivat, samoin Suvikunnasta. Hyvä kun kunnon kustantaja pääsi eroon tuhoisasta isäntävallasta. Mutta kuinka käy Bonnierissa, sielläkin toimitusjohtaja lähti lätkimään. Kaikki pannaan kaupan. Kuten Kaj Kalin totesi Anjan haastattelussa: enää ei paraskaan pelastu.

Torstai 30.5.13
Bibliophilos (2/2013) ilahdutti. Sanna Nyqvist vaatii aivan oikein kirjallisuudentutkimukselta kiinnostavaa populaaria yleistajuisuutta. "Mikä on, ettei tutkimusta voi kirjoittaa elävästi ja innostavasti? Tieteellisyys ei synny tylsästä kielenkäytöstä, vaan ajattelun kirkkaudesta."
   Totta joka sana. Samoin tilanteen kuvaus: "Paitsi tutkijoiden estyneisyys, myös kustantajien toimet tekevät hallaa (populaarille) kirjallisuudentutkimukselle."
   Lisäisin tuohon kireän kollegiaalisen kritiikin, meritoitumispakon ja yleisen ahtaan, reviirejä puolustavan ilmapiirin. Tuntuu kuin vakava kirjallisuudentutkimus määrätietoisesti pyrkisi siihen, ettei kukaan lukisi sitä. Paitsi työn tarkastajat.
   Avarammasta päästä Markku Envall tutkailee Mika Waltari -seuran uusinta vuosikirjaa peräti suopein sanoin. Hienoa kun tällainenkin julkaisu asiallisesti noteerataan. Harva nimikkoseura pystyy yhtä näyttäviin vuosikirjoihin, kuten Markku perustellusti toteaa.
   Samassa lehdessä on edelleen tämän kevään väittelijän Juha Järvelän kirjoitus "Miten Waltari päätyi suomentamaan Hemingwaytä?" Yhteys oli ohut kuten jutusta voi huomata, mutta selvää on, että kirjailijat eivät Pariisissa kohdanneet, vaikka Järvelä toisin uumoilee. Ei ollut yhteistä kieltäkään. Waltari olisi taatusti muistelmissaan kertonut näin merkittävästä kohtaamisesta. Nämä tulenkantajat ja muut pysyttelivät omissa porukoissaan kuten suomalaiset yleensä ulkomailla.
   Hyvä kulttuurilehti tarjoaa paljon tutkittavaa. Bibliophilos on elpymässä lievästä kirjapölyisestä kuivuudestaan. Sitäkin toki rämisevässä mediamaailmassa tarvitaan.
   Jatkan Kilttiä tyttöä, kuten kuvasta näkyy. Vangitsevassa romaanissa on vain se haitallinen puoli, että se anastaa aikaa toukotöiltä. Tänään sain perunat viimein maahan, tilliä on ja persiljaa sekä retiisiä. Ruoho kahteen kertaan leikattu, laituri korjattu, puuvene paisumassa. Kesä alkaa olla jo sisäänajettu.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute

aan, puheenjohtaja puuttuu isällisesti peliin.
   Mikael Pentikäisen potkut ihmetyttää kaikkia. Miksi kelpo urakan tehnyt päätoimittaja lentää kuin joku lätkävalmentaja kaseikkoon kesken pestin? Hesarin murentunut arvovalta sai uuden lommon. Mutta hienosti julkaisivat sunnuntaina Kianto-juttuni, joten pidetään nyt pienempää suuta. Toimitus ainakin osaa asiansa. Sanoman hallituksessa taitaa kusi nousta kuumemittarissa. WSOY:n panivat jo vanhasta arvotalosta muuttamaan palokunnan naapuriin. Ranskan Villa Linnasta luopuivat, samoin Suvikunnasta. Hyvä kun kunnon kustantaja pääsi eroon tuhoisasta isäntävallasta. Mutta kuinka käy Bonnierissa, sielläkin toimitusjohtaja lähti lätkimään. Kaikki pannaan kaupan. Kuten Kaj Kalin totesi Anjan haastattelussa: enää ei paraskaan pelastu.

Torstai 30.5.13
Bibliophilos (2/2013) ilahdutti. Sanna Nyqvist vaatii aivan oikein kirjallisuudentutkimukselta kiinnostavaa populaaria yleistajuisuutta. "Mikä on, ettei tutkimusta voi kirjoittaa elävästi ja innostavasti? Tieteellisyys ei synny tylsästä kielenkäytöstä, vaan ajattelun kirkkaudesta."
   Totta joka sana. Samoin tilanteen kuvaus: "Paitsi tutkijoiden estyneisyys, myös kustantajien toimet tekevät hallaa (populaarille) kirjallisuudentutkimukselle."
   Lisäisin tuohon kireän kollegiaalisen kritiikin, meritoitumispakon ja yleisen ahtaan, reviirejä puolustavan ilmapiirin. Tuntuu kuin vakava kirjallisuudentutkimus määrätietoisesti pyrkisi siihen, ettei kukaan lukisi sitä. Paitsi työn tarkastajat.
   Avarammasta päästä Markku Envall tutkailee Mika Waltari -seuran uusinta vuosikirjaa peräti suopein sanoin. Hienoa kun tällainenkin julkaisu asiallisesti noteerataan. Harva nimikkoseura pystyy yhtä näyttäviin vuosikirjoihin, kuten Markku perustellusti toteaa.
   Samassa lehdessä on edelleen tämän kevään väittelijän Juha Järvelän kirjoitus "Miten Waltari päätyi suomentamaan Hemingwaytä?" Yhteys oli ohut kuten jutusta voi huomata, mutta selvää on, että kirjailijat eivät Pariisissa kohdanneet, vaikka Järvelä toisin uumoilee. Ei ollut yhteistä kieltäkään. Waltari olisi taatusti muistelmissaan kertonut näin merkittävästä kohtaamisesta. Nämä tulenkantajat ja muut pysyttelivät omissa porukoissaan kuten suomalaiset yleensä ulkomailla.
   Hyvä kulttuurilehti tarjoaa paljon tutkittavaa. Bibliophilos on elpymässä lievästä kirjapölyisestä kuivuudestaan. Sitäkin toki rämisevässä mediamaailmassa tarvitaan.
   Jatkan Kilttiä tyttöä, kuten kuvasta näkyy. Vangitsevassa romaanissa on vain se haitallinen puoli, että se anastaa aikaa toukotöiltä. Tänään sain perunat viimein maahan, tilliä on ja persiljaa sekä retiisiä. Ruoho kahteen kertaan leikattu, laituri korjattu, puuvene paisumassa. Kesä alkaa olla jo sisäänajettu.

henkilötiedot| kalenteri| päiväkirja| julkaisut
kirjoituksia | galleria | palaute