Skip to: site menu | section menu | main content

Currently viewing: antrea.fi » Juttuloi » Antrean Seurakunta II

Antrean Seurakunta II

Antrean Seurakunta 200 - vuotias (osa II)

Antrean Seurakunta

Kirkkoherra Salokkaan laatima kertomus seurakunnan vaiheista. Karjala-lehti 7.8.1924


Strandmann oli yhtä tunnollinen ja tarmokas, kuin hänen edeltäjänsäkin oli ollut ja hänen oli suotu seurakunnassa vaikuttaa paljon kauvemmin kuin Starckin, nim. kokonaista 23 vuotta. Hän onkin se Antrean tähänastisista kirkkoherroista, jonka toimintakausi on pisin. Kun Andreas Saelan, joka yli 30 v. oli ollut Antrean kappalaisena, kuoli v. 1811, tuli hänen seuraajaksensa hänen poikansa Daniel Saelan.

Entisenä koulumiehenä Strandmann kiinnitti huomionsa pitäjänkouluun, joka Laureniuksen ajoista asti oli ollut huonossa kunnossa, sillä Naarmasaaressa sijaitseva pitäjäntupa oli rappeutunut käyttökelvottomaksi ja koulumestarin täytyi opettaa lapsia kotonaan. Jo Starck oli yrittänyt saada pitäjäntupaa korjatuksi, mutta pitäjäläiset väittivät, että jos niin tehtäisiin, ottaisi paikkakunnalle majoitettu sotaväenkomppania sen heti haltuunsa ja asia raukesi lopultakin. sotaväelle oli valtio rakennuttanut jonkunlaisen pienen kasarmin Naarmasaareen 1796, mutta 1808-1809 sodan jälkeen oli sotilaskomppania siirretty pois ja rakennus oli kylmillä. Pitäjänkokous päätti 1.10.1811 anoa tätä rakennusta valtiolta ja tehdä siitä pitäjäntuvan ja koulun. valtio luovuttikin tuon rakennuksen ja 1814 sen hirret siirrettiin kirkonkylään ja rakennettiin niistä erikseen koulu, joka tuli pappilan maalle ja pitäjäntupa, jolle hankittiin paikka Potinkaran maalta.

1812 ilmoitettiin, että kirkontornin suuri kello oli särkynyt. Tämän johdosta määrättiin, etteivät pitäjäläiset itse enää saisi hautajaistilaisuuksissa soittaa kelloja, vaan annettiin soittaminen kirkonvartijan tehtäväksi. Tähän aikaan oli vielä vallalla kaunis tapa, että joka päivä aamuin illoin soitettiin aamu- ja iltakelloja, varsinkin kesäisenä aikana. Lukkari, koulumestari, kirkonvartija ja haudankaivaja määrättiin 3.4.1806 vuoroviikottain pitämään siitä huolta. Siihen asti olivat siitä huolehtineet vain lukkari ja kirkonvartija.

Näihin aikoihin aletaan pitäjänkokouksissa käsitellä yhä runsaammin taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka ennen kunnallisen itsehallinnon perustamista olivat yksinomaan seurakuntien huolehdittavina. Nämä vuodet merkitsevätkin jonkinlaista taloudellista nousua niin Antrealle kuin Wuoksen rantaseuduilla yleensä.

V.1818 kaivettiin yksityisen henkilön toimesta sitä kannasta mikä eroittaa Suvannon Laatokasta. Vuoksen alajuoksu muutti suuntaa Suvannon kautta Laatokkaan ja laajoja lietemaita ilmestyi ranta-asukasten varallisuuden kartuttajiksi. W. 1822 hyväksyttiin Antreassa lainamakasiinin ohjesääntö, katovuosien varalle koetettiin hankkia viljaa. Katovuosi oli ollut esim.1816. Erityinen lautakunta valittiin 1834 huolehtimaan kulkutautien ehkäisemisestä ja useina vuosina kustannettiin edustajia toimikuntaan, joka jatkuvasti ajoi Vuoksen laskemisasiaa.

Usein esiintyy pitäjänkokouksissa ehdotettuihin uudistuksiin nähden jäykkää vastarintaa ja vanhoillaan pysymisen halua. Kun Strandmann 1818 ehdotti, että rakennettaisiin köyhäintalo, jotta säästyttäisiin köyhien elättämisestä ruoduilla, hylättiin ehdotus yksimielisesti, samoin kävi 1831, kun Strandmann ehdotti kirkon ja pappilan palovakuuttamista, ja kun hän 1827 hallituksen kiertokirjeen johdosta ehdotti kätilön ottamista seurakunnan palvelukseen, selittivät ukot, että heidän vaimonsa olivat vankkarakenteisia, jotka tähänkin saakka hyvin olivat suoriutuneet synnytyksistään, jonkatähden ehdotus hyljättiin. Niin, että se antrealainen viisaus, joka myöhempinä vuosina hylkäsi tarjotun ajosillan Vuoksen yli, on vuossatoja halki ollut enemmän kielteistä laatua.

Pienen vilahduksen tämän alan maataloudellisista harrastuksista saamme, kun näemme Strandmannin 11.8.1812 maaherran kiertokirjeen johdosta tiedustelevan, kutka pitäjäläisistä olivat erikoisesti kunnostautuneet esim. parantamalla peltojaan, ottamalla soita viljelykseen, kehittämällä karjanhoitoa, rakentamalla kivirakennuksia tai kiviaitoja tai harrastamalla perunanviljelystä, joka silloin oli vasta alullaan paikkakunnalla.

Muita ansioita eivät antrealaiset kumminkaan voineet esittää, kuin kiviaitojen rakentamisen. Mainittiin, että Elias Rantapaajalalla on 100 syltä kiviaitaa, Tuomas Maltaalla 20, Yrjö ja Elias Hatakalla Liikolassa kummallakin 30 ja Antti Koljosella Hatulassa 20 syltä kiviaitaa. Perunaa viljeltiin useassa talossa, vaikkakin vain vähän.

Kirkkoherra Strandmann ylläpiti kirkkokuria yhtä ankarasti, kuin hänen edeltäjänsäkin, taisteli viinanmyyntiä vastaan, jota pyrittiin harjoittamaan kirkonmäelläkin ja valvoi koulumestarin työskentelyä pitäjänkoulussa. Hänen toimintansa sekä kirkollisella että yhteiskunnallisella alalla kantaa kauttaaltaan huolellisuuden leimaa.

Strandmann kuoli heinäkuussa 1836 ja hänen jälkeensä määrättiin Antrea Porvoon piispan K.G.Ottelinin palkkapitäjäksi. Yli 30 vuotta oli seurakuntamme kirkkoherrana siis oikeastaan Porvoon piispa, mutta ani harvoin tämä täällä kävi muuten kuin tarkastusmatkoilla. Seurakunnan johdossa olivat piispan määräämät sijaiskirkkoherrat.

Ensimäinen näistä oli Kaavin ent. kirkkoherranapulainen August Lorenz Wendell, joka toimi sijaiskirkkoherrana Antreassa 1838-1846. Kappalainen Daniel Saelan oli kuollut jo 1833 ja hänen seuraajaksensa oli tullut Johan Reinhold Winter.

Wendellin ensimäisiä toimia oli kirkon korjauttaminen. Jo Strandmanin eläessä oli 29.3.1835 päätetty, että kirkko perin pohjin uusittaisiin. Seuraava vuosi, jolloin työ piti suoritettaman, oli kova katovuosi, jonka tähden se lykättiin vuoteen 1837. Mutta sillä välin Strandmann ehti kuolla ja seurakunta päätti odottaa siksi, että uusi kirkkoherra saataisiin työtä johtamaan. Syyskuun 29 p. päätettiin antaa arkkitehdin tarkastaa kirkko ja tehdä korjaussuunnitelma. Työ päätettiin tarjota suoritettavaksi erikoisessa tilaisuudessa, josta ilmoitettiin paitsi kuulutuksilla oman seurakunnan ja Viipurin kirkoissa myöskin paikkakunnan ensimäisessä suomenkielisessä sanomalehdessä "Sanansaattaja Wiipurista", joka pari vuotta aikaisemmin oli alkanut ilmestyä. Oli siis päästy niin pitkälle, että julkinen sana paikkakunnalla ensi kertaa sai palvella ilmoitusvälineenä yleisessä asiassa. Työn sai suorittaakseen viipurilainen raatimies Jonas Mennander. Sekä kirkon että kellotapulin katot tehtiin kokonaan uudestaan ja kirkon katolle pieni torni. Jotta kirkko tulisi valoisemmaksi, tehtiin siihen viisi uutta ikkunaa. Penkit tehtiin kokonaan uudestaan ja sellaiset asetettiin lehtereillekin, missä niitä ei siihen asti ollut ja etehisten ulkopuolelle tehtiin kiviset portaat. Saarnatuoli, minkä rovasti Starck oli siirtänyt miesten puolelle, pantiin taas vanhalle paikalleen naisten puolelle ja sen kohdalle rakennettiin miesten puolelle lukkarin penkki. Kirkko maalattiin sekä ulkoa että sisältä ja alttaritaulukin uusittiin, joten työn päätyttyä näytti melkein siltä kuin seurakunta olisi saanut kokonaan uuden ja entistä kauniimman temppelin.

Kirkon ympärillä ollut hautausmaakin oli käynyt liian pieneksi. Sen vuoksi päätettiin 20.10.1844 laajentaa sitä etenkin etelään ja itään päin. Kaikki talot velvoitettiin manttaalimääränsä mukaan ottamaan tähän työhön osaa.

Kirkon tulot olivat 1700-luvulla olleet vähäiset ja ne supistuivat vielä pienemmiksi sen jälkeen kuin kiellettiin myymästä hautapaikkoja kirkon lattian alla. Kun menot sen sijaan kasvoivat, oli ruvettava keksimään uusia keinoja niiden peittämiseksi, 1800 luvun alkupuolella tuli yhä yleisemmäksi tapa, että seurakunnan tarpeisiin päätettiin koottavaksi erityisiä apumaksuja.Koonti suoritettiin niin että papit kinkerimatkoillaan kokosivat pitäjänkokousten päätösten mukaan milloin 3, 4, tai 5 kopeekkaa jokaiselta täysikäiseltä seurakuntalaiselta. Kun tällaisia apumaksuja vähitellen alettiin tarvita joka vuosi, muodostui niistä varsinainen vero, jonka suuruus pitäjänkokouksissa määrättiin. Erikoislaatuinen oli se vero, mikä tarvittiin ehtoollisviinin hankkimiseksi. 1700-luvulla kirkkoherra itse piti huolta ehtoollisviinin hankinnasta, vieläpä kuten näyttää omalla kustannuksellaankin. Mutta kun viinin hinta 1800-luvun alussa suuresti kohosi, kieltäytyi Strandmann siitä huolehtimasta. Silloin järjestettiin asia niin, että jokainen joka ilmoittautui Herran Ehtoolliselle, oli joka kerta maksettava 2 kopeekkaa. Strandmannin kuoltua tästä järjestelmästä luovuttiin ja perustettiin erikoinen viinikassa, johon vuosittain koottiin pieni vero. Tämä kassa on ollut olemassa ainakin vuodesta 1838 alkaen.

Wendell oli päättäväinen ja jyrkkätuumainen mies, kuten näkyy seuraavastakin tapahtumasta, joka tässä kerrottakoon osottamaan, miten kehittymättömiä sivistysolot olivat vielä 1800-luvun puolivälissä ei suinkaan Antreassa, vaan muuallakin. Pitäjäntuvan lämmittäjä Elina Iivonen myi pitäjäntuvalla julkisesti viinaa ja sen vuoksi Wendell pitäjänkokouksessa 21.5.1843 ehdotti, että hänet erotettaisiin toimestaan. Mutta vaikka Iivonen itsekin tunnusti syyllisyytensä, nousi ehdotuksen johdosta pitäjänkokouksessa perin suuri tyytymättömyys. Kaikki puhujat olivat erottamista vastaan, vieläpä jotkut selittivät, että kirkon lähellä välttämättä tarvittiin anniskelupaikka. Wendell julisti silloin omalla vastuullaan eroittavansa Iivosen. Siitä nousi niin suuri melu ja huutaminen, että Wendell hajoitti kokouksen, varmaankin ainutlaatuinen tapaus pitäjänkokoustemme historiassa. Mutta erottamispäätös jäi voimaan.

Wendellin kuoltua oli sijaiskirkkoherrana Antreassa Gustaf Adolf Cajander 1846-1863. Hän on hyvin uutterasti pitänyt pitäjänkokouksia sekä johtanut niitä taidolla ja maltillisesti. Hän näyttää nauttineen yleistä luottamusta ja oli heräävän kansallistunnon elähyttämä ja innostuttama mies. Hän aikanaan 1859 alkoi kirjoittaa pitäjänkokoustenkin pöytäkirjat suomenkielellä.

Entistäänkin laajemmalle ja taloudellisesti erittäin elvyttävästi vaikutti hänen aikanaan 1856 ja 1857 toimitettu Kiviniemen kannaksen puhkaiseminen. Wuoksen vedet laskivat ja uusia saaria ja rantamia muodostui asujamiston varallisuuden kohottajiksi. Se oli sangen tarpeellinen tulojen tuottaja aikana, jolloin seurakunnalla oli melkoisia rasituksia kestettävänä. Näitä tuottivat varsinkin seurakunnan pappiloiden rakennustyöt. Kirkkoherranvirkataloon päätettiin 29.9.1850 kokonaan uusi asuinrakennus, koska entisestä ei enää korjaamallakaan saatu kunnollista. piirustukset tilattiin lääninarkkitehti V. Karmilta ja jo 1852 oli kaikin puolin asianmukainen ja kaunis pappilarakennus valmis. Se oli tullut maksamaan n. 2600 ruplaa. Kappalaisvirkatalo päätettiin niinikään 13.8.1854 rakentaa uudestaan. Tämän pappilan paikasta syntyi erimielisyyttä seurakunnan ja kappalaisen Johan Winterin välillä. Winter nimittäin ehdotti pappilan siirrettäväksi Kuomolan mäelle, jota vastoin seurakunta olisi halunnut pitää sen entisellä paikalla maantien poskessa. Valitustietä asia joutui ensin Kuvernöörin ja sitten Senaatin ratkaistavaksi. Lopputuloksena oli, että kappalaispappila siirrettiin kaikkine rakennuksineen nykyiselle paikalleen Kuomolan mäelle.

Yhä runsaimmiksi ja moninaisimmiksi kävivät vuosi vuodelta ne yhteiskunnalliset asiat, jotka joutuivat pitäjänkokousten käsiteltäviksi. Vaikka ne eivät koskekaan suoranaisesti kirkollista elämää, lienevät niistä tärkeimmät tässä yhteydessä mainittavat, koska seurakuntien niistä tähän aikaan oli huolehdittava. Paljon työtä antoi joka vuosi lainajyvästön hoitaminen. Sen hoitajana oli 1840-luvulla Antrean silloinen nimismies Aleksanter Kronsten, joka tunnollisuutensa vuoksi nautti suurta arvonantoa. Hänen seuraajansa A.V.Karlstedt taas eroitettiin toimesta tileissä ilmenneiden epäsäännöllisyyksien vuoksi. 1853 asetettiin lainajyvästölle erityinen hallituskunta, joten kaikkia lainausta koskevia kysymyksiä ei enää tarvinnut ratkaista pitäjänkokouksissa.

Seurakunnan köyhäinhoitoa varten laadittiin uusi ohjesääntö 1847, jonka mukaan asetettiin köyhienhoitolautakunta ja 8 piirimiestä eri tahoille seurakuntaa huolehtimaan köyhien hoidosta. Köyhäinhoitomenojen kartuttamisen pelosta ei näihin aikoihin annettu lupaa muuttaa Antreaan muuta kuin sellaisille henkilöille, jotka asettivat takauksen siitä, etteivät joutuisi seurakunnan huollettaviksi.

Säännöllistä postikuljetusta ei 1840-luvulla vielä ollut, vaan talolliset olivat velvolliset kuljettamaan virkamiesten virkakirjeitä vuoron perään, samoin kuin he huolehtivat kyydityksestäkin. Saadakseen postinkuljetuksen säännöllisemmäksi nimismies Kronsten usein ehdotti, että palkattaisiin vakinainen postinkuljettaja, mutta kun siihen ei suostuttu, otti hän 1851 itse huolehtiakseen postikuljetuksesta, kun kuljetusvelvolliset talonpojat suostuivat maksamaan pienen korvauisen siitä. Siitä asti tuli postinkuljetus paremmalle kannalle.

Uusi ja hyvin tuntuva rasitus tuli seurakunnalle kun Suomen ruotusotaväki 1859 jälkeen uudistettiin. Meidän seurakuntamme oli ylläpidettävä 20 ruotusotamiestä, joille kaikille oli hankittava torpat. Useita vuosia vei tämän asian järjestely.

Kun vielä lisäksi tuli teiden ja siltain rakentamisia- esim. tie Pullilasta Hulkion sillalle rakennettiin 1855 ymmärrämme että pitäjänkokouksissa usein kuului valituksia yhteisten rasitusten kasvamisesta.

Seurakuntamme kappalainen Johan Winter kuoli 1858 ja hänen seuraajakseen tuli David Toikka, joka 1861-1879 on täällä pappina toiminut. Sijaiskirkkoherra Cajander taas siirtyi täältä 1863 Sulkavan kappalaiseksi ja hänen jälkeensä Kristian Calonius hoiti kirkkoherran virkaa neljä vuotta kunnes antrealaiset runsaasti 30 vuotta kestäneen väliajan jälkeen saivat valita oman kirkkoherran, seurakunta kun lakkasi olemasta Porvoon piispan palkkapitäjänä.

Näihin aikoihin tapahtuivat ensimäiset aluemuutokset Antrean laajassa seurakunnassa. Jo 1863 oli se osa Kavantsaaren kylää, joka oli Viipurin maaseurakuntaan kuulunut, siirretty Antreaan, jonne muukin Kavantsaaren Hovin alue kuului. Tämän siirron kautta lisääntyi seurakunnan väkiluku 89 hengellä. Tätä huomattavampi oli kumminkin se aluejärjestely, mikä tapahtui pitäjän pohjoisosissa.

Jo rovasti Strandmannin kuoltua oli Konnun kylä anonut oikeutta saada liittyä Jääskeen. Siitä ei silloin antrealaisten vastustuksen vuoksi kumminkaan tullut mitään. Mutta kun pohjoiskulmalla olevien kylien seurakunnallinen hoito Antreasta käsin oli hankala ja niiden kylien asukkaat edelleen kävivät Jääsken ja Kievun kirkoissa, määrättiin keisarillisella päätöksellä 15.2.1858, että nämä kylät ovat liitettävät Jääsken ja Kirvun seurakuntiin. Siirto tapahtui vasta piispa Ottelinin kuoleman jälökeen 1.5.1866. Jääskeen siirrettiin silloin seuraavat 11 kylää: Ahtiala, Ahvola, Eevala, Ihalempiälä, Kamajauhola, Kemppilänjärvi, Kontu, Käriniemi, Lottala, Myllölä ja Oravala. Kirvuun taas siirrettiin seuraavat 14 kyläkuntaa: Eijola, Haikola, Ihaksela, Jantula, Jänikselä, kohtamaa, Lahdenmaa, Matikkala, Niukkala, Paavilanmäki, Sairala, Torajärvi ja Worniala. Näin saatiin pitkäaikainen tyytymättömyyden syy poistetuksi ja asianomaisten seurakunnalliset tarpeet mahdollisimman yksikertaisella tiellä tyydytetyiksi.

Asukasluku seurakunnassa oli vuosien kuluessa melkoisesti kasvanut. Ne 3026 henkeä, jotka 1727 olivat seurakunnan kirkonkirjoissa, olivat jo 1754- siis vajaassa 30 vuodessa lisääntyneet 4390 hengeksi ja 1815 oli väkiluku kirkonkirjain mukaan 6977 ja 1865 eli niihin aikoihin, jolloin aluesiirtoja alettiin panna toimeen, 8796. kyseenä olevien aluesiirtojen kautta tämä väkiluku väheni noin neljännellä osallaan ollen v. 1870 kaikkiaan 6472 henkeä. Seurakunnan omaisuuden jakamisesta syntyi oikeudenkäynti, joka 1869 päättyi siten, että antrealaiset saivat pitää suurimman rahastoistaan, nim. kirkonkassan kokonaan, mutta viinikassasta ja muista rahavaroista heidän oli annettava osa kirvulaisille ja jääskeläisille. Pappilat sitävastoin jäivät jakamatta.

Kun antrealaiset piispa Ottelinin kuoleman jälkeen jälleen itse saivat valita oman kirkkoherran, tuli seurakunnan kirkkoherraksi tohtori Henrik Konstantin Corander. Hän on Antrean kirkkoherroista korkeimman opinarvon saavuttanut ja siirtyi tänne Helsingin yliopistosta, missä oli ollut suomen kielen dosenttina. Hänen suomen kielen taitonsa olikin, kuten arvata sopii, paljon parempi kuin Cajanderin ja Caloniuksen. Hän harrasti sellaisten uusien sanojen keksimistä, joita tarvittiin kielessämme, kun siitä tuli virallinen ja julkisessa yhteiskuntaelämässä käytetty kieli. Niinpä hän kirkonkokouksen nimenä käytti sanaa "kirkon suunto", jota tuskin muualla maassamme onkaan käytetty, kuin Antreassa Coranderin aikana. Luonteeltaan hän oli vaatimaton ja ystävällinen.

Vuosien 1866-1868 ankarat katovuodet eivät liene, pitäjänkokousten pöytäkirjoista päättäen, Antreassa aiheuttaneet niin pelottavia kärsimyksiä kuin muissa osissa maatamme. Valtiolta pyydettiin kyllä 300 tynnyriä viljaa lainaksi, mutta perunia ilmoitettiin 20.1.1867 olevan riittävästi. Ja kun köyhäinhoitolautakunta kokouksessa, missä läänin kuvernöörikin oli saapuvilla, päätti että jokaisen oli koottava 2 puutaa jäkäliä leivän aineeksi, kumosi pitäjänkokous tämän köyhäinhoitolautakunnan päätöksen, koska hätää ei arvioitu kovin huutavaksi. Kuitenkin liikkui kerjäläisiä joukottain ja kuolevaisuus oli huomattavasti suurempi kuin tavallisina vuosina.

Suuri muutos seurakunnallisessa elämässä tapahtui kun 1865:n kunnallilain mukaan oli perustettava erityinen kunnallishallitus, jonka oli otettava haltuunsa suurin osa niistä yhteiskunnallisista tehtävistä, mitkä siihen asti kuuluivat seurakunnalle. Kun Antreassa ensi kerran oli valittava kuntakokouksen esimies ja kunnallislautakunta 10.9.1865, kävi kumminkin niin, että pitäjäläiset kuten pöytäkirjassa sanotaan " tulivat siihen surulliseen päätökseen, ettei koko pitäjässä löydy sopivaa miestä kunnallishallituksen esimieheksi ja varaesimieheksi, jonka tähden he katsoivat tarpeelliseksi, että seurakunnan asiat koetettaisiin vielä edespäin hoitaa entisellä tavalla, siksi kun he vähitellen kerkiävät tottua näihin uusiin asetuksiin, mutta sillä eroituksella, että koska pitäjänkokouksia pitäessä moni kevytmielinen ja lyhyvästi ajattelevainen seurakunnan jäsen niissä nostaa peräti sopimatonta rähinää, niin ei näitä kokouksia enää pietä kirkossa, vaan lupasi seurakunnan nykyinen kirkkoherran viran toimittaja antaa pappilan renkituvan silloin kun kokouksia pietään, kokouksen tarpeeksi". Niinpä pidettiin edelleen pitäjänkokouksia entiseen tapaan, ja Caloniuksen aikana todellakin pappilan renkituvassa. Mutta kun laki määräsi, että kunnallishallitus oli kaikkiin seurakuntiin asetettava ennen 6. 2. 1868, valittiin 27. 10. 1867 suuren tyytymättömyyden vallitessa kuntakokousten esimieheksi pastori David Toikka ja annettiin hänelle toimeksi kutsua koolle ensimäinen kuntakokous, missä kunnallishallinto järjestettäisiin. Tämän jälkeen kirkonkokouksissa käsiteltiin vain seurakunnallisia asioita.

1. 7. 1870 tuli käytäntöön uusi kirkkolaki, jonka mukaan seurakuntiin oli asetettava erikoinen kirkkoneuvosto. Antreassa valittiin ensimäinen kirkkoneuvosto 25. 9. 1870. Siihen tuli silloin 13 jäsentä. Kun uudessa kirkkolaissa oli määräys, että jos paikkakunnalliset olot niin sallivat, oli jonakin määrättynä arkipäivänäkin viikottain pidettävä hartauskokous, määrättiin 4. 5. 1873 että lauantai-iltasin pidetään kirkossa hartauskokous muulloin paitsi kelirikon vallitessa ja pimeänä vuodenaikana. Jonkun aikaa sitä tapaa lienee noudatettukin.

Kun uudesta virsikirjaehdotuksesta oli 1880 annettava lausunto, syntyi kokouksessa kiivas ja meluisa keskustelu, jonka pääajatuksena oli, ettei ollenkaan tahdottu uutta virsikirjaa, eipä edes suostuttu antamaan uudesta ehdotuksesta minkäänlaista lausuntoakaan. Vielä senkin jälkeen kuin virsikirja sitten tuli käytäntöön, lienee vanhalla kirjalla täällä ollut paljon hartaita ystäviä.

1875 tapahtui seurakunnalle se onnettomuus, että kirkkoherran virkatalon päärakennus paloi. Seuraavana vuonna rakennettiin sen tilalle uusi. Säästäväisyyssyistä ei sillä kertaa hankittu piirustuksia arkkitehdilta, vaan ne laativat seurakunnan omat miehet maanmittausinsinööri O. Zimmermann, kanttori Bertil Kokki ja kirkkoherranapulainen V. Weckman. Että näin on tapahtunut ei suinkaan seurakunnalle eduksi, sen ovat virkatalonhaltijat tämän jälkeen kyllä saaneet tuntea.

Rovasti Corander kuoli 1878. Hänellä oli viime vuosina sairaaloisuuden tähden ollut apulaisina K. V. Silfvenius ja V. Weckman. Seuraavana vuonna sammui myöskin seurakunnan kappalaisen David Toikan elämä. Armovuosien jälkeen tuli uudeksi kirkkoherraksi 1881 Anders Gustaf Hahl ja kappalaiseksi 1883 Karl Johan Gyllenbögel. Kirkkoherra Hahlin vaikutus seurakunnassamme supistui hyvin lyhytaikaiseksi, hän kuoli nimittäin jo vuoden perästä. Hänen seuraajaksensa tuli 1886 Kaarle Robert Malmström, joka paitsi pappina, on saanut mainetta myöskin ruotsinkielisenä runoilijana. Malmström oli järjestyksen mies, joka mielellään näki seurakuntalaisissaan sotilaallista ryhtiä ja muuten vaati ulkonaista arvonantoa. Mutta kun hän hoiti virkaansa apulaisilla, joutui hän itse varsin vähän liikkumaan seurakuntalaisten kodeissa. Mitään tuttavallista väliä kirkkoherran ja seurakunnan välillä näissä oloissa ei voinut syntyä.

Seurakunnan keskeisimpiä kysymyksiä 1800-luvun loppupuolella oli uuden kirkon rakennuttaminen, joka oli vireillä likemmä kolme vuosikymmentä. Jo 17. 12. 1865 tehtiin päätös, että kirkko oli perinpohjin korjattava, mutta kun seuraavana vuonna suunniteltiin päätöksen toteuttamista, tehtiin ehdotus, että kirkko siirrettäisiin kirkkomaan alueella sijaitsevalle somerikkokummulle hiukan pohjoiseen entisestä paikasta, jolloin siis koko kirkko olisi ollut tehtävä uudestaan. Tätä uutta kirkonpaikkaa kokouksen enemmistö ei hyväksynyt, mutta päätettiin rakentaa kirkko uudestaan entiselle paikalle ja valtuutettiin rakennustoimikunta hankkimaan sitä varten piirustukset. 7. 4. 1867 esitti rakennustoimikunta hankitut piirustukset ja kustannusarvion, mutta silloin alettiin nähtävästi pelätä kustannuksia ja päätettiin lykätä kirkon rakentaminen siksi, kunnes uusi kirkkoherra olisi virkaan astunut. Kun Corander oli seurakunnan johtoon tullut, otettiin asia uudestaan pohdittavaksi, mutta silloin ei enää puhuttu uuden kirkon rakentamisesta, vaan vanhan korjaamisesta. Ja 8. 9. 1867 päätettiin, että korjauksetkin on ankaran nälkävuoden takia siirrettävä sopivampaan aikaan. Siihen näyttää se yritys päättyneen.

Kun kuitenkin oli ilmeistä, että uuden kirkon rakentamiseen oli ennen pitkää ryhdyttävä, päätettiin 1877 koota kirkkorakennusta varten vuosittain 25 penniä jokaiselta aikuiselta seurakuntalaiselta. Seuraavana vuonna tuo maksu korotettiin 50 penniksi. Kun Hahl oli tullut kirkkoherraksi, kutsui hän 15. 1. 1882 seurakuntalaiset koolle jälleen kirkonrakennuksesta keskustelemaan. Toiset ehdottivat uuden kirkon rakentamista ja toiset entisen korjaamista. Pitkän väittelyn jälkeen käytiin äänestämään ja silloin uuden kirkon kannattajat voittivat, joskin enemmistö oli vähäinen. Nyt valittiin rakennustoimikunta ja päätettiin vielä, että uusi kirkko oli rakennettava n.s. Mökinmäelle kappalaisvirkatalon maalle. Mutta äänestyksessä tappiolle joutuneet valittivat päätöksestä, ja kun Hahl jo samana vuonna kuoli raukesi asia taas seitsemäksi vuodeksi.

Sekä tuomiokapituli että senaatti hylkäsivät uuden kirkon rakentamispäätöksestä tehdyt valitukset, joten päätös rakentaa kirkko jäi voimaan. Rovasti Malmström ryhtyi asiaa tarmokkaasti ajamaan. Kun hän kirkonkokouksessa 20. 2. 1887 uudestaan otti asian käsittelynalaiseksi, tehtiin kyllä ehdotus, että kirkonrakentaminen lykättäisiin vielä 10 vuodeksi, mutta sitä ei näytä otetun huomioon, vaan ruvettiin pohtimaan kirkon paikkaa, sen suuruutta ja muita asiaan kuuluvia seikkoja. Pian osottautui, että vaikeinta oli sopia kirkon paikasta. Kirkko oli tosin aikaisemmin päätetty rakentaa Mökinmäelle, mutta kun tämän mäen tasoitustyöt arvioitiin maksavan 7000 markkaa, alkoivat useimmat kirkonkokousten osanottajista kannattaa ehdotusta että kirkko rakennettaisiin entisellä tontilla olevalle somerokunnaalle. Kahdessa kirkonkokouksessa jo päätettiin, että kirkko rakennettaisiin entiselle tontille, mutta lopuksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Seurakunta velvoitettiin nimittäin hankkimaan itsellensä myöskin uuden hautausmaan ja Mökinmäen pohjois- ja itäpuolella olevaa aluetta pidettiin siihen tarkoitukseen sopivimpana. 10. 7. 1890 otettiin sen vuoksi kysymys kirkon paikastakin uudestaan harkittavaksi ja silloin päätettiin suurella enemmistöllä rakentaa kirkko Mökinmäelle, missä se nykyään seisookin.

Varsinainen kirkonrakennustyö suoritettiin 1893-1894. Kirkon piirustukset tilattiin arkkitehti F. Mieritziltä ja rakennustyön johdossa oli rakennusmestari Erik Holopainen. Näin seurakunta sai nykyisen tilavan ja rakennussuunnittelultaan varsin onnistuneen kirkkonsa ja myöntää täytyy että sen paikkakysymyskin tuli onnellisesti ratkaistuksi, sillä ylävältä kunnaaltaan uusi Herran temppeli näyttää vakavana ja arvokkaana vallitsevan koko sen ympärillä leviävää seutua. Sen juhlallinen vihkiminen tapahtui 21. 10. 1894. 1898 hankittiin kirkkoon 4 rintauunia, jotka riittävät pitämään kirkon kohtalaisen lämpöisenä, kun niitä vaan huolella lämmitetään. 1899 kirkkoon saatiin uusi alttaritaulu, minkä Alexandra Såltin on maalannut. Siihen tarvittavat varat varta vasten perustettu ompeluseura toiminnallaan keräsi. Kysymys urkujen hankkimisesta kirkkoon oli jo aikaisemmin saanut asiallisen pohjan, kun taloustirehtööri Matti Ahtiainen isävainajansa Sven Ahtiaisen muistoksi oli 1883 urkurahaston pohjaksi lahjoittanut 1000 markkaa. Kuitenkaan ei seurakunta heti kirkon valmistuttuakaan katsonut voivansa urkuja hankkia, vaan asia lykkäytyi vuoteen 1906, jolloin A. Jurvan rakentamat 25 äänikertaiset urut paikoilleen saatiin.

Rovasti Malmström kuoli 21.5.1900 ja hänen jälkeensä toimi seurakunnan kirkkoherrana 1. 5. 1902 alkaen 14. 5. 1917 sattuneeseen kuolemaansa saakka rovasti Petter Alfred Eriksson. Rovasti Eriksson oli hiljaisuudessa aherteleva seurakunnanpalvelija, joka varsinkin kansliassa teki uskollista työtä, jonka tulokset seurakunnallisessa kirjanpidossa kyllä ovat nähtävissä. Hänen kirjoittamiaan kirkonkirjoja jälkipolvet tyytyväisyydellä käsittelevät.

Pastori Gyllenbögelin kuoleman jälkeen toimi seurakunnan kappalaisena 1908-1912 pastori Daniel Klami, joka sanan julistajana on kyntänyt sangen syvää vakoa seurakunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen tuli 1. 5. 1914 kappalaiseksi seurakunnalle tuttu mies Vilho Ferdinand Korvenheimo, joka nuorena pappina oli Malmströmin apulaisena herättävästi ja tulta sytyttävästi kolmisen vuotta jo seurakunnassa toiminut. Niitä on monta, jotka hänen kauttansa ovat elämän valon saaneet. Hän muutti Sievin kirkkoherraksi 1.5.1921.

V:sta 1914 alkaen varustauduttiin seurakunnassa jälleen suuriin aluemuutoksiin. Senaatti oli nim. 5. 11. 1913 oikeuttanut seurakunnan itäisimmän osan muodostamaan itsenäisen Vuoksenranta nimisen seurakunnan. Tämä voi tapahtua kirkkoherranvaihdoksessa 1. 5. 1919. Silloin lohkesi Antreasta 10 kyläkuntaa, nim. Karkiala, Kaskinen, Korpilahti, Kuivaniemi, Oravankytö, Parsikanmaa, Pöyryniemi, Sintola, Taljala ja Wirkinniemi. Kaikkiaan 3537 henkeä silloin erosi Antrean seurakunnasta tarkoituksella muodostaa oman seurakuntansa. Näistä kylistä on kyllä Sintola 13. 3. 1924 palautettu takaisin Antrean yhteyteen, mutta muutkaan eronneet kylät eivät ole voineet muodostaa yksimielistä ja elämänhaluista seurakuntakokonaisuutta, joka sille takaisi valoisan ja lupaavan tulevaisuuden. Vuoksenrannan seurakunnan 5 vuotinen olemassaolo on mitä surullisin ilmiö Jumalanvaltakunnan historiassa ja onneksi ainutlaatuinen meidän maassamme. Vaikka tämä aluemuutos onkin tapahtunut, on Antrea siitä huolimatta maamme väkirikkaisiin seurakuntiin luettava, sillä sen asukasmäärä on nykyään yli 9600 henkeä.

Luku, millä on oma mielenkiintonsa ja joka oikeastaan kuuluu tämän kertomuksen puitteisiin, on esitys uskonnollisista hengellisistä liikkeistä Antreassa, mutta kun tämä on laajempaa paikkakuntaa koskeva ja vaatisi tutkimuksia lähiseutujenkin arkistoissa ja muualla, ja tähän ei ole ollut tilaisuutta, täytyy sen tällä kerralla jäädä.

Lopulliseen ulkoasuunsa eri lähtesitä muokannut ja jälkipolville muistiin tallentanut Terttu Talja

Back to top