Krimin sota "Oolannin sota" Oulussa


Taustaa Krimin sodasta


”Oolannin sodaksi” kutsutaan Krimin sodan taisteluita Itämerellä, koska Itämeren suurimmat taistelut olivat Ahvenanmaan (Åland-Oolanti) edustalla, kuten Ison-Britannian laivaston hyökkäys Bomarsundin linnoitukseen. Oolannin sotaa kutsutaan joskus myös Krimin sodan ”unohdetuksi kampanjaksi”, koska suuret taistelut toisaalla peittosivat tämän kampanjan merkityksen, vaikka Venäjän keisarikunnan pääkaupunki Pietari olikin lähettyvillä. Kartta Krimin sota käytiin Venäjän keisarikunnan ja Ranskan, Britannian, Ottomaanien valtakunnan ja Sardinian liittouman välillä vuosina 1853-1856 Itämerellä, Krimin niemimaalla, Balkanilla, Venäjän Tyynenmeren rannikolla ja Vienanmerellä.

Krimin sota sai alkunsa Ottomaanien valtakunnan ja Venäjän ortodoksien kiistasta Venäjän vaadittua ottomaaneja hyväksymään Venäjän keisari Nikolai ensimmäinen kaikkien Ottomaanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi. Britannia liittoutui Ranskan kanssa ehkäistäkseen Venäjän vaikutusvallan leviämisen Mustallamerellä kohti Välimerta, sekä rajoittaakseen Venäjän kasvua Intian pohjoispuolella. Erityisesti Bosporin salmen ei haluttu joutuvan Venäjän keisarikunnan haltuun. Ranskan Napoleon III oli taas kiinnostunut palauttamaan Ranskalle sen Napoleon Bonaparten menettämän arvovallan. Kiistan pahetessa Ottomaanien valtakunnan alueella se aiheutti väkivaltaista mellakointia ja näiden tapahtumien varjolla Nikolai I miehitti Moldavian ja Valakian, puoli-itsenäiset ottomaanien vasallivaltiot, mikä johti ottomaanien sodanjulistukseen Venäjälle loppuvuodesta 1853, jota ottomaanit tuskin olisivat tehneet olematta varmoja Britannian ja Ranskan tuesta.



Oolannin sota


Liittouman tavoitteena oli eristää Venäjän huoltoreitit ja ulkomaankauppa ja pakottaa se siten rauhaan. Tässä onnistuakseen brittiläis-ranskalaisen laivaston tuli neutralisoida Venäjän laivasto Itämerellä tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet, ulkomaankaupan varastoina toimivia kauppamakasiineja ja laivoja. Koska Suomessa oli suuri osa tuon aikaisesta Venäjän lipun alla purjehtivista kauppalaivoista, suurin osa tuhosta kohdistui Suomeen, varsinkin kun britit kieltäytyivät hyökkäämästä Kronstadtin linnoitukseen, koska sitä pidettiin liian hyvin puolustettuna.

Sodan alku Itämerellä


11. maaliskuuta 1854 britit lähettivät laivasto-osaston Spitheadistä vara-amiraali Sir Charles Napierin komentamana Itämerelle, vaikka sota julistettiinkin vasta 27. maaliskuuta. Itämeren brittiläis-ranskalainen sadan laivan ja veneen laivasto-osasto koostui uudenaikaisemmista höyrykäyttöisistä laivoista, joiden ansiosta brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto onnistui saartamaan Venäjän vanhanaikaisen laivaston, jolloin Venäjän laivasto kävi puolustustaisteluja vain kiinteiden merilinnoitusten lähistöllä. Oulussa huomattiin tulevan savua Raahen suunnalta toukokuun 30. päivänä, jolloin englantilaiset olivat ryhtyneet tuhoamaan Raahen satama-alueita. Kartta Sinä aamupäivänä britit olivat polttaneet Raahen tervahovin, satamassa olleet laivat, pikiruukin ja laivavarvin, jossa oltiin rakentamassa kolmea laivaa. Pian Oulusta lähetettiin sanoma maaseudulle, että Oulu aiotaan tyhjentää ja tavarat viedä maaseudulle. Sana kiersi maaseudulla nopeasti ja mm. kaikki Kempeleen, Temmeksen ja Tyrnävän asukkaat olivat tulleet auttamaan asukkaiden muuttamisessa. Oulusta tavarat vietiin kaupungin ulkopuolella oleville pelloille, niityille sekä riihiin ja latoihin. Karja vietiin vielä kauemmas kaupungista. Pienet laivat oli siirretty Toppilansalmeen tai sisäsatamaan, niistä riisuttiin takilat ja varovaisimmat laivanvarustajat upottivat laivansa kantta myöten turvaan vihollisen mahdolliselta tulelta. Edellisenä päivänä oli nähty englantilaisten sotalaiva Hailuodon lähistöllä ja neljä muuta sotalaivaa nähtiin pyrkimässä Oulun satamaan kuuden meripeninkulman päässä. Havainto lisäsi vauhtia muuttohommiin. Torstaina 1.6. kaaos yltyi ja tavarankuljetus Oulusta muualle lisääntyi. Suomen Pankin varat ja kirjat vietiin maaseudulle kruununmakasiinin viljavarojen ohella sinä päivänä. Myös Oulussa majaillut kasakka-komennuskunta siirrettiin Oulujokivarteen. Rummunlyöjät ilmoittivat, että lasten, naisten ja joutilaan väen oli lähdettävä kaupungista, vain miesten oli jäätävä talojen vahdeiksi Oulussa.

Tapahtumat


Samoihin aikoihin kun muuttopuuhat olivat käynnissä, brittien laivasto-osasto etsi väylää Ouluun Marjaniemen pohjoispuolella hitaasti luotaamalla karille ajoa peläten. Kello 10 illalla neljä brittien laivaa ankkuroi redille. Oulun porvaristo lähetti kontra-amiraali James Hanway Plumbridgen luo lähetystön, jossa olivat merikapteeni Engman, kauppaneuvos F.J. Franzén, Ingberg ja eräs neljäs henkilö. Lähetystö pyysi, että kaupunkia ei tuhottaisi, koska se oli linnoittamaton ja siellä ei ollut kruunun omaisuutta. Tämän takia kontra-amiraali Plumbridge ilmoitti, ettei yksityisiä henkilöitä eikä heidän omaisuuttaan vahingoitettaisi, vaan ainoastaan hävitettäisiin varustukset, puolustustarkoituksiin käytettävät laitokset ja kruunulle kuuluva omaisuus. Jos oululaiset eivät olisi pysyneet rauhallisina, heitä olisi kohdeltu vihollisina. Pian tämän jälkeen vesille laskettiin 28 venettä, joista 12:lla oli 8-naulainen tykki, miehistönä oli 415 merimiestä ja 145 merisotilasta. Kaksi venettä lähti Varjakkaan, yhdeksän venettä jäi Toppilaan ja muut veneet saapuivat Heikolanniemen ja Pakkahuoneen rannan välille. Englantilaisten saapumista Ouluun oli tullut seuraamaan suuri joukko paikkakuntalaisia, ja Pökkitörmän sanotaankin olleen mustanaan kansaa. Britit alkoivat panna Plumbridgen käskyjä käytäntöön: veneet, laivat, laivavarvit, terva, lankut, laudat ja kaikki muu, joka voitiin katsoa sotatavaraksi tuli hävittää. He ottivat lääninsihteeri Enfvingin orpojen lasten Kirkkokadun varrella omistaman talon haltuunsa, ja se määrättiin heti poltettavaksi. Koska kaupungissa vallitsi kova tuuli, oli vaarana että tuli leviäisi muuallekin kaupunkiin. Tämän takia ryhdyttiin neuvottelemaan Plumbridgen kanssa uudelleen, ja tämä lupasi peruuttaa polttamiskäskyn sillä ehdolla, että oululaiset varustaisivat laivasto-osaston muonavaroilla. Kuvernööri ja pormestari päättivät suostua tähän. Saman aikaan Varjakassa britit olivat sytyttäneet laivavarvin ja kaksi laivaa tuleen, joista toinen oli varvissa rakenteilla ja toinen rantatelakalla. Sen jälkeen englantilaiset nousivat veneisiin ja menivät Pikisaarelle, Linnansaarelle, Korkeasaarelle, Kokkosaarelle ja Vasikkasaaren laivavarveille. Kun saaret oli tutkittu, englantilaiset polttivat kuusi laivaa, laivatavarat, varvilaitteet, pajat sekä asuinhuoneet ja muut rakennukset. Toppilassa poltettiin kruunun omistama luotsitupa, tervahovi yli 16 000 tynnyrin tervavarastoineen ja suuri osa Toppilan rantapaalutusta. Myös sinne upotetut neljä kuunaria sekä niiden laivatavarat tuhottiin. Kaikkia tavaroita ei silti hävitetty, vaan osa tavaroista ryöstettiin ja kannettiin englantilaisten laivoihin. Viimeisen kerran brittien laivasto-osasto saapui Ouluun 3.6. useiden veneiden kanssa, ja he vaativat puita itselleen uhaten polttaa kaupungin puuvarastot ja ehkä muutakin. Vaikka kaikki lastiveneet oli upotettu, 12 syltä kuljetettiin tervaveneillä englantilaisille. 4.6. englantilaiset poistuivat Oulun edustalta, ja asukkaat alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin kaupunkiin, vaikkakin monet jäivät paikoilleen kun ei tiedetty palaavatko viholliset kenties takaisin. Myöhemmin englannissa puolustuskyvyttömien kyläläisten kimppuun hyökkääminen aiheutti keskustelua Britannian alahuoneessa ja mm. herra Gibson vaati selitystä ”amiraaliuden lordilta” parlamentissa näistä hyökkäyksistä, sekä englantilainen kristillinen liike, kveekarit vaati rahankeruuta Suomessa aiheutetuista vahingoista. Näillä rahoilla Raaheen rakennettiin Kveekarintie. 7. ja 8. kesäkuuta britit hyökkäsivät Kokkolaan ja Tornioon. Tornion hyökkäys onnistui, mutta Kokkolaan oli viety tiedot brittien aiheuttamista tuhoista Oulussa ja Raahessa. Kokkolaan oli tullut Vaasasta kaksi venäläistä komppaniaa avuksi ja kauppaneuvos Andreas Donner oli varustanut kokkolaiset asein. Kokkolassa alkoi Halkokarin kahakka, kun HMS Vulture ja HMS Odin laskivat vesille yhdeksän maihinnousuvenettä, joista osa oli varustettu kanuunoin. Salmeen pääsyä oli vaikeutettu pystyttämällä sinne puita ja asentamalla kettinki. Kun maihinnousuveneet lähtivät hyökkäykseen, puolustajat kaatoivat makasiinien väliin asetetun valeaidan ja alkoivat ampua kenraali A. J. von Wendtin johdolla. HMS Odin ja HMS Vulture aloittivat tulituen ampumisen maihinnousun epäonnistuttua, mutta tykkituli ei tavoittanut puolustajia. Kun britit perääntyivät, yksi HMS Vulturen tykillä varustettu maihinnousuvene sai osuman ja yhden maihinnousualuksen miehistö jäi vangiksi. Voitosta muodostuu kansanjuhla väestön juhliessa voittoa ja nauttiessa sotasaaliina saamaansa viiniä. Kartta Kun britit olivat lähteneet Oulusta ensimmäisen kerran, alettiin pohtia minkälaisiin toimenpiteisiin ja varotoimiin oli ryhdyttävä, ettei vihollinen pääsisi uudestaan hyökkäämään kaupunkiin. 10.6.1854 pidettiin kokous, jonne kutsuttiin läänin kuvernööri, maistraatti, vanhimmat ja talonomistajat. Kokouksessa päätettiin, että luotsien oli luotsienvanhimman Johan Sjöbergin johdolla mahdollisimman pian tutkittava laivaväylä Hailuodon ja Oulun välillä ja suorittaa sopiviin kohtiin sellaisia upotuksia, että vihollisen pääsy Oulun redille estyisi. Heidän piti myös poistaa vihollisen asettamat merimerkit ja etsiä sopiva kohta Marjaniemestä, johon voitaisiin asettaa lennätin, eli laite jolla voitaisiin lähettää sähkösanomia. Sen avulla voitiin jatkuvasti ilmoittaa kaupungin kirkontorniin vihollisen laivaston liikkeistä. Lennättimet Marjaniemeen ja kirkon torniin asetti C. Lönnström perämies Rosenströmin ja Äijänkyläläisen talollisen avustuksella. Kaupungin kassasta heille maksettiin 13 hopearuplaa palkkioksi. Loppukesästä 1854 tilanne Oulussa kiristyi, kun kenraalikuvernööri kirjoitti Oulun läänin kuvernöörille, että britit olivat aikeissa nousta maihin Oulun läänin alueelle ja tunkeutua siellä maahan. Tämän takia kutsuttiin koolle koko maakunnan asekuntoinen väki, vaikka asukkaita ei olisi saanut hermostuttaa. Asekuntoisen väen johtaminen tuli kuvernöörin apulaisen eversti C. von Kraemerin tehtäväksi. Tämän aseväen tehtävänä oli vastustaa vihollista niin kauan, kunnes varsinainen sotaväki pääsisi auttamaan. Joukon taktiikkaohjeissa oli tehty selväksi, että väkeä ei viety vihollisten kanuunoiden eteen, vaan joukkojen oli hajaannuttava pieniksi parviksi, joiden oli hyökättävä vihollisen selustaan ahtaissa solissa ja metsissä. Heidän tuli myös hävittää vihollisen varastoja ja häirittävä kuljetuksia, eli ryhdyttävä sissisotaan. Oulun läänin kuvernööri A. Lavonius antoi ohjeita Oulun maistraatille toimenpiteistä vihollisen hyökkäyksen sattuessa. Tällöin oululaisten tuli viipymättä koottava omaisuutensa, erityisesti hevoset, karja, elintarvikkeet, virastojen asiakirjat ja arkistot, jotka olivat viholliselle mieluista saalista. Kaupunkilaisia myös varoitettiin, että kukaan ei saa olla minkäänlaisissa tekemisissä vihollisten kanssa. Erityisesti luotseihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja näitä pelkoja oli lisännyt Ananias Michelssonin tekemät palvelukset viholillisille. Luotseja kiellettiin poistumasta Oulun kaupungista Toppilaa ja Hietasaarta kauemmas. Jos heillä oli välttämätöntä asiaa muualle, oli heidän anottava lupa Oulun läänin kuvernööriltä, koska pelättiin että luotseja voidaan ottaa kiinni merellä ja pakottaa heidät auttamaan vihollista sen liikkumisessa. Myös ulkomaalaisiin suhtauduttiin epäluuloisesti, erityisesti vallankumouksellisissa puuhissa olleisiin puolalaisiin. Ulkomaalaisten tarkkailu kohdistui enimmikseen kestikievareihin, joiden vieraskirjojen tarkastus oli Oulun kuvernöörin tehtävä. Epäluulojen takia valvonta tuli tiukemmaksi ja siitä annettiin laajoja ohjeita. Lääniin määrättiin apulaisnimismiehiä, joiden ainoana tehtävänä oli kestikievarien valvonta ja niissä olleiden matkustajien tarkkailu. Seuraavana vuonna Suomen rannikkoa saarrettiin vielä, erityisesti Oulun ja Tornion rannikkoja pidettiin silmällä, minkä takia hermostuneisuus vallitsi Oulussakin koko ajan. Tämän takia ulkomaankauppa pyrki suuntautumaan Ruotsiin, josta ruotsalaiset laivat kuljettivat Suomen tuotteita eteenpäin ulkomaille. Viipurista asti tuotiin tavaraa maateitse Ouluun, josta se vietiin Haaparantaan ja Tornioon. Jähdeillä kuljetettiin myös tavaraa Oulusta muualle, mutta tätä toimintaa britit pyrkivät häiritsemään parhaansa mukaan; useita aluksia upotettiin ja niiden lastit tuhottiin. 17.7.1855 britit tulivat Hailuotoon ja polttivat siellä veneitä ja tuhosivat muuta kalastajien omaisuutta. Heinä- ja elokuussa britit yrittävät muutaman kerran maihinnousua Simoon, mutta simolaiset puolustautuivat asein nimismiehensä Braxénin johdolla menestyksellisesti. Näihin tapahtumiin loppuivat sotatoimet Oulun edustalla lukuun ottamatta pieniä ja satunnaisia ryöväyksiä tai tuhotekoja tämän jälkeen. Kesäksi 1856 britit suunnittelivat suurta, jopa yli 250 aluksen Itämeren laivaston kokoamista, mutta Pariisin rauhansopimus ehdittiin solmia ennen sitä, mikä oli suuri helpotus Oulussa jännittyneen ilmapiirin ollessa vallassa kauan. Jännitystä oli laajentanut vihollisen hyökkäykseen valmistautuminen ja ruotuväen uudelleen kokoaminen. Ruotuväen olo Oulussa aiheutti monenlaista puuhaa: kun ruotuväki harjoitteli Nuottasaaressa maaliin ampumista, kaupunki kunnosti tien ampumaradalle. Kaupungin tilien mukaan Oulussa oli kahdeksan tykkiä, joiden kunnostaminenkin vaati omat puuhansa. Tykkejä kunnostettiin Sahansaaressa olleessa Wiigerin omistamassa sahansaaren pajassa Teppo-nimisen asesepän toimesta. Heinäkuussa 1855 Oulussa pidettiin kaupunkilaisten päivätöinä Rommakossa paalutustöitä, joita valvoi kauppias J. A. Castrén. Paalutusten tarkoituksena oli sulkea Rommakon väylä, jotta puolustus voitaisiin keskittää Toppilaan, jossa oli tykistöpatteri. Näissä paalutustöissä oli työssä 46 miestä yhteensä 40 päivää ja 48 yötä. Työhommissa oli kova kiire, koska vihollisen laivasto-osasto oli tehnyt tuhoamisreissun 17. ja 18. päivänä Hailuotoon, ja uutta hävitysretkeä Ouluun pelättiin kovasti. Hermostuneisuutta kuvastaa työmiesten Johan Tasasen, Johan Poutelin, Henrik ja Anders Päätalon lasku Oulun kaupungille 21.7.1855 sen takia, että he olivat odotelleet neljä päivää soutaakseen kaupungin pormestaria tapaaman vihollista redillä. Rauhantulon jälkeen Oulun Wiikko-Sanomia kertoikin: ”sitä liikutusta emme voi sanoa, minkä se kaikissa vaikutti.”

Vaikutukset


Oolannin sota oli tehnyt lopun Suomen merenkulun loistoajasta. Ennen sotaa Pohjanmaan kaupungit kohosivat Suomen johtopaikoille merenkulussa, ja vuonna 1853 Oulun kauppalaivasto oli lastimäärältään toisella sijalla. Sodan sytyttyä merillä olleet suomalaiset laivat jouduttiin viemään puoluettomiin satamiin lojumaan tai myymään ne halvalla. Vihollinen kaappasi ja poltti myös useita laivoja merellä. Tämän seurauksena Oulun yli 30 laivan kauppalaivasto supistui vain muutamaan kuunariin ja jähtiin. Sodan alkamisen hetkillä oululaisia laivoja merellä oli 28, joista 12 ehdittiin myydä ennen sodan alkamista. Kun meriliikenne pysähtyi, merimiehet joutuivat työttömäksi satamatyöntekijöiden. Merimiehiä Oulussa oli tuolloin 610, ja satamatyöläisiä 470, joista monella oli perhe elätettävänä. Ulkokuntalaisia Oulun satamissa oli töissä myös 400-500 henkeä. Tilannetta pahensi se, että brittien hyökkäys tapahtui juuri aikaan, jolloin satamien työt olisivat olleet vilkkaammillaan, minkä takia monet joutuivat epätoivoiseen tilanteeseen toimeentulonsa loppuessa. Oulun maistraatti arvioi tuhopolttojen ja ryöstöjen aiheuttaneen kaupungille ja kaupunkilaisille 380 969 ruplan 98 kopeekan vahingot. Laivojen arvoksi arvioitiin 170 925 ruplaa, 16 460 tynnyrin tervamäärän 40 150 ruplaa, poltettujen makasiinien 22 950 ruplaa, laivavarvien 13 500 ruplaa ja laivapuiden ja –tarpeiden arvoksi 11 495 ruplaa. Suurimmat vahingot Oulussa kärsi G. Berbom, joka menetti omaisuuttaan 101 106 ruplan verran, johon laskettiin toiminimi G. & C. Berbomin häviö 24 600 ruplaa. Kaikkiaan Oulussa vahinkoa ilmoitti kärsineen 53 henkeä, mutta yli 10 000 ruplan verran kärsi vain yhdeksän henkilöä. Kellolaisten ja iiläisten talonpoikien laivoja poltettiin yhteensä 20 eli 6 735 ruplan arvosta. Pariisin rauhansopimuksessa, joka allekirjoitettiin 30. maaliskuuta 1856, sovittiin että Sevastopol palautetaan Venäjän keisarikunnalle, joka luopui vaatimuksistaan Ottomaanien valtakuntaa kohtaan. Moldova ja Valakia jäivät ottomaanien alaisiksi autonomisiksi valtioiksi. Ahvenanmaa ja Mustameri demilitarisoitiin. Ahvenanmaan demilitarisointi tarkoitti käytännössä sitä, että brittien tuhoamaa Bomarsundin linnoitusta ei saa korvata uudella linnoituksella. Venäjä ilmoitti jo vuonna 1870, ettei Mustanmeren demilitarisointi sitonut enää Venäjää, mutta Ahvenanmaan demilitarisointi jatkui ja Genevessä solmittiin lopullisesti kansainvälinen sopimus Ahvenanmaan neutralisoimisesta vuonna 1921, mitä noudatetaan edelleenkin. Krimin sodalla ei ole selvää voittajaa, mutta Britannia saavutti ainakin suurimman osan tavoitteistaan. Venäjän keisarikunnalle näytettiin, että sen laajentumispyrkimykset voidaan puskuroida. Parin vuosikymmenen jälkeen silti huomattiin, että rauhansopimus ei ollut juuri parantanut Balkanin tilannetta. Krimin sodan aiheuttamista kokemuksista Venäjällä alkoi uudistushenki, mikä johti Aleksanteri II:n aikana suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin Venäjän nykyaikaistamiseksi ja teollistamiseksi. Venäläisiä sotilaita kuoli sodan aikana yhteensä 450 015, ja liittouman sotilaita vain 165 391. Suomalaisia sotilaita ja siviilejä sai surmansa maamme rannikolla 109. Oululaisia ei tiettävästi kuollut sodan aikana yhtään. Sen sijaan Suomen Kaarti eli Henkivartioväen 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona, joka lähetettiin 18.3.1854 ainoana Suomen sotaväen joukko-osastona maamme rajojen ulkopuolelle Pohjois-Liettuaan, menetti sotilaita ainakin yli 800. Suurin osa Suomen Kaartin sotilaista kuoli tyfukseen, mutta osa myös koleraan. Tyfus saattoi olla yhtä hyvin lavantautia, pilkkukuumetta tai toisintokuumetta, sillä 1800-luvulla ei osattu erottaa näitä toisiaan muistuttavia tauteja.

Brittien käyttämät laivat Oulussa


Kontra-amiraali James Hanway Plumbridgen komennossa Oulussa oli neljä toisen tai ensimmäisen luokan höyrykäyttöistä siipiratasfregattia Oolannin sodan aikana. Fregatti tarkoittaa sotalaivaa, joka on yleensä taistelulaivaa pienempi ja nopeampi. Laivojen nimien edessä on liite HMS, joka tulee sanoista ”His/Her Royal Majesty’s Ship”, mikä tarkoittaa sitä, että alus kuuluu hänen majesteettinsa laivastolle (Royal Navy).

Laivan nimi Laskettu vesille Poistettu Miehistön määrä Tykkejä Laivan massa     Kapteeni
HMS Leopard 5.11.1850 1867 300 miestä 18 1406 tonnia George Giffard
HMS Odin 24.7.1846 1865 270 miestä 16 1310 tonnia Francis Scott
HMS Vulture 21.9.1843 1866 200 miestä 6 1190 tonnia Frederick Glasse
HMS Valorous 30.4.1851 1891 220 miestä 16 1255 tonnia Claude Buckle

Oolannin sota-laulu


Oolannin sodasta syntyi pian sodan jälkeen kansanlaulu, jonka sanat menevät näin:

1. Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa !
Kun kolmella sadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla.
Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ralla-lalla-laa. Hurraa, hurraa, hurraa .

2. Ja se oli vihollisen meininki, hurraa, hurraa, hurraa !
Että ampua murskaks se fästinki ja ottaa sen sotaväki fangiksi.
Sunfaraa...

3. Mutta Suomen poijat ne ampuivat, hurraa, hurraa, hurraa !
Että fästingin muurit ne kaikuivat, ja Oolannin rannat ne raikuivat,
Sunfaraa...

Tämä dokumentti on laadittu 27.03.2006 Copyright 2006 © Riku P.