|
Takaisin edelliselle sivulle Ryszard Kapu¶ciñski Alku, törmäys, Ghana 1958 Ensimmäiseksi silmiin pisti valo. Kaikkialla valoa. Kaikkialla kirkasta. Kaikkialla aurinkoa. Vielä eilen märkä, syksyinen Lontoo. Vettä valuva lentokone. Hyytävä tuuli ja pimeys. Ja täällä: aamun koitosta asti auringossa kylpevä lentokenttä, me kaikki – auringossa. Entisaikaan, kun ihmiset kiersivät maailmaa jalan, ratsain tai laivalla, matkanteko totutti heidät muutokseen vähitellen. Kuvat kulkivat heidän silmiensä ohi verkkaan, maailman näyttämö pyöri ympäri vähän kerrallaan. Matkat kestivät viikkoja, jopa kuukausia. Ihmisellä oli aikaa tottua vieraaseen ympäristöön, uusiin maisemiin. Myös ilmasto vaihtui asteittain, vaihe vaiheelta. Ennen kuin matkamies ennätti Euroopasta päiväntasaajan paahteeseen, hänellä oli jo takanaan Las Palmasin leppeä päivänpaiste, Al-Maharan helteet ja Kap Verden helvetti. Nykyään tästä asteittaisuudesta ei ole jäljellä enää mitään. Lentokone riuhtaisee meidät lumesta ja pakkasesta ja vielä samana päivänä sylkee meidät tropiikin hehkuvaan kitaan. Siinä samassa, ennen kuin ehdimme silmiämme hieraista, olemme kostean helvetin uumenissa. Alamme heti paikalla hikoilla. Jos lähdimme Euroopasta talvella, riisumme takit ja vedämme villapuserot yltämme. Se on meidän, Pohjoisen ihmisten, ensimmäinen initiaatiomenomme. Pohjoisen ihmiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, että Pohjoisen ihmiset muodostavat planeetallamme selvän vähemmistön?
Kanadalaiset ja puolalaiset, liettualaiset ja skandinaavit, osa amerikkalaisista ja saksalaiset, venäläiset ja skotit,
lappalaiset ja eskimot, evenkit ja jakuutit – mainitakseni osan listasta, joka ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pitkä.
En tiedä, käsittääkö se edes 500 miljoonaa ihmistä, mikä on alle kymmenen prosenttia maapallon asukkaista. Suurin osa
ihmisistä asuu lämpimissä maissa ja elää koko elämänsä auringon lämmössä. Loppujen lopuksi ihminenhän on syntynytkin
auringossa: vanhimmat hänen jättämänsä jäljet on löydetty lämpimistä maista. Millainen ilmasto oli Raamatun paratiisissa?
Siellä vallitsi ikuinen lämpö, miltei helle. Niinpä Aatami ja Eeva saattoivat kuljeksia alastomina eivätkä edes puun
varjossa tunteneet vilua.
Jo lentokoneen rappusilla vastaan tuli toinenkin uutuus: tropiikin haju. Uutuus? Kyseessähän on sama tuoksu, joka täytti herra Kanzmannin siirtomaatavarakaupan Pinskin* Perecinkadulla. Manteleita, neilikkaa, taateleita, kaakaota. Vaniljaa, laakerinlehtiä, appelsiineja ja banaaneja kappaleittain, kardemummaa ja sahramia kilotavarana. Entäpä Drohobycz ja Schulzin “Kanelikaupat”**? Niiden “heikosti valaistut, synkät ja juhlavat sisustat huokuivat väkevää värien, lakan, suitsukkeen hajua, kaukaisten maiden ja harvinaisten aineiden aromeja”. Tropiikin haju on kuitenkin hieman toinen. Hyvin nopeasti tunnistamme sen raskauden, sen tahmean aineellisuuden. Haju saa meidät tajuamaan, että tällä maapallon alueella rehevä ja estoton biologia tekee lakkaamatta työtään, synnyttää, rönsyää ja kukkii ja samalla sairastaa, hajoaa, maatuu ja mätänee. Tropiikin haju on paahtuvan ihmiskehon ja kuivuvien kalojen haju, pilaantuvan lihan ja paistetun kassavan, tuoreiden
kukkien ja mätänevien levien haju – sanalla sanoen kaikkea sitä, mikä miellyttää ja samalla ärsyttää, vetää puoleensa ja
inhottaa, houkuttelee ja kuvottaa. Se lemahtaa nenäämme läheisestä palmulehdosta, se kohoaa auringon polttamasta maasta ja
löyhyää kaupungin ummehtuneista katuojista. Eikä se jätä meitä, se on osa tropiikkia.
Ja viimein kaikista tärkein huomio – ihmiset. Täkäläiset, paikalliset. Kuinka he sopivatkaan tähän maisemaan, tähän valoon, hajuun. Miten kaikesta syntyy yksi kokonaisuus. Miten ihminen ja maisema muodostavat jakamattoman, toinen toistaan täydentävän, sopusointuisen yhteisön; identiteetin. Kuinka jokainen rotu onkaan juurtunut omaan maisemaansa, omaan ilmastoonsa. Me muokkaamme maisemaamme, ja maisema muovaa meidän kasvonpiirteitämme. Valkoinen mies on näiden palmujen ja liaanien, pensaikon ja viidakon keskellä eräänlainen outo ja asiaankuulumaton tunkeilija. Hän kulkee kalpeana, voimattomana, paita märkänä, hiukset päähän liimautuneina, alinomaa janon, heikotuksen ja alakulon kalvamana. Hän pelkää koko ajan: moskiittoja, ameeboja, skorpioneja, käärmeitä. Kaikki liikkuva täyttää hänet pelolla, kauhulla ja paniikilla. Paikallinen väki sen sijaan liikkuu voimansa, charminsa ja kestävyytensä ansiosta luontevasti ja vapautuneesti, tempossa, jonka ilmasto ja perinne ovat muovanneet. Heidän tahtinsa on hitaampi, kiireetön; eihän elämässä muutenkaan ehdi saavuttaa kaikkea, muillekin pitää jättää jotain! Olin ollut Accrassa nyt viikon. Yritin tutustua kaupunkiin. Se on kuin monistettu, moneen kertaan kerrottu pikkukaupunki, joka on ryöminyt esiin pensaikosta ja viidakon uumenista ja seisahtunut Guineanlahden rantaan. Accra on matala, yksikerroksinen ja kurja. Joukossa on myös joitakin kaksikerroksisia ja korkeampiakin taloja, mutta ei mainittavaa arkkitehtuuria, ei mitään ylellistä eikä suureellista. Tavallista rapattua seinää, pastellisävyjä, vaaleankeltaista, vaaleanvihreää. Seinillä veden jälkiä, tuoreita, sadekauden jättämiä läiskien, kaistaleiden, satumaisten karttojen ja siksakkien muodostamia loputtomia mosaiikkeja ja kollaaseja. Ahdas keskusta. Liikennettä, tungosta, meluisaa; kaikki tapahtuu kadulla. Katu on ajorata, jota reunustavat avoimet viemäri-katuojat. Jalkakäytäviä ei ole. Ajoradalla autot ja ihmiset kulkevat sekaisin. Kaikki mataa eteenpäin samaa vauhtia, jalankulkijat, autot ja kärryt, mahtuupa sekaan muutama lehmä ja vuohikin. Kadunvierillä, ojan toisella puolella tehdään koti- ja taloustöitä. Naiset jauhavat kassavaa, paistavat hiilillä taromukuloita, keittävät, kaupittelevat purukumia, keksejä ja aspiriinia, pesevät ja kuivaavat pyykkiä. Eletään kaiken kansan edessä, aivan kuin olisi annettu määräys, jonka mukaan kaikkien on aamukahdeksalta tultava ulos talostaan ja jäätävä kadulle. Todellisuudessa syy on toinen: asunnot ovat pieniä, ahtaita ja köyhiä. On tunkkaista, ilmastointia ei ole, ilma on raskasta, hajut pyörryttäviä, henkeä salpaa. Sitä paitsi kadulla voi ottaa osaa sosiaaliseen elämään. Naiset juttelevat lakkaamatta keskenään, kiljuvat, elehtivät, ja lopuksi nauravat. Kattilan tai pesusoikon äärestä on hyvä tarkkailla ympäristöä. Siinä voi tavata naapureita, katsella ohikulkijoita ja kadun elämää, kuunnella riitoja ja juoruja, nähdä onnettomuuksia. Koko päivän ihminen on toisten ihmisten keskellä, liikkeessä ja raittiissa ulkoilmassa. * Herra Kanzmannin siirtomaatavarakauppa sijaitsi Kapuscinskin lapsuuden kotikaupunkissa Piñskissä, joka toisen maailmansodan jälkeisten rajamuutosten jälkeen siirtyi Puolalta Valko-Venäjälle. ** Bruno Schulz (1892–1942), puolanjuutalainen kirjailija. Drohobyczin kaupunkiin sijoittuva kertomus ”Kanelikaupat” on julkaistu suomeksi valikoimassa ”Krokotiilikuja” (Otava, 1965). © Ryszard Kapu¶ciñski, Tapani Kärkkäinen |