|
Takaisin edelliselle sivulle Ryszard Kapu¶ciñski Lämpötila -35 astetta. Kylmyys kouraisi jo heti koneen ulko-ovella. Tunsin pakkasen äkäisen puraisun, oli vaikea vetää henkeä, koko ruumis tärisi kylmästä. Kaikki muut matkustajat hajaantuivat heti kukin tahoilleen, ja heikosti valaistu aukio pikkuruisen lentokenttärakennuksen kyljessä oli äkkiä tyhjä. Mitä tehdä? Tiesin, että en kestäisi tällaista pakkasta kauan. Rakennuksessa oli miliisiasema. Paksuun turkkiin kääriytynyt miliisi kertoi, että hetken päästä tulisi bussi, jolla pääsisin kaupunkiin ja siellä hotelliin. - Täällä on vain yksi hotelli, et voi erehtyä, hän lisäsi. Pieni, vanha bussi oli täpötäysi. Ihmiset olivat kietoutuneet ja kääriytyneet turkkeihinsa, huiveihinsa, vällyihinsä ja villoihinsa niin, että he muistuttivat jonkinlaisia koteloihinsa kehräytyneitä toukkia. Kun bussi jarrutti, toukat yhtäkkiä horjahtivat samanaikaisesti eteenpäin, ja kun se äkkiä nytkähti taas liikkeelle, ne kaikki horjahtivat vastaavasti taaksepäin. Jokaisella pysäkillä muutama toukka katosi pimeyteen, ja niiden tilalle nousi uusia (tai siis arvelimme, että bussiin nousijat olivat uusia matkustajia; toukathan ovat kaikki samannäköisiä). Aina silloin tällöin joku astui jalallemme niin että luut rutisivat - joku toukista siinä koetti tunkea itseään ovelle. Kysymys hotellin sijainnista tulee suunnata toukan yläosaan eli edessämme näkyvään pyöreään osaan, aivan kuin puhuttaessa mikrofoniin. On terästettävä kuuloaan, sillä vastausta ei suunnata meihin päin, vaan siihen suuntaan, johon ääni toukasta pääsee. Tällaisen matkanteon varjopuoli on se, että voi matkustaa hyvinkin kauniin tytön vieressä täysin tietämättään, mitään kasvoja kun ei ole näkyvissä. Ei voi myöskään nähdä, missä ollaan menossa, sillä ikkunat ovat paksun huurteen ja mielikuvituksellisten valkeiden rokokookukkakoristeiden peitossa. En joutunut matkustamaan toukkien seurassa kuitenkaan kovin pitkään, sillä kas, puolen tunnin matkanteon jälkeen saavuimme hotellin tietämille. Kun ovet rymisten aukenivat, toukat väistyivät ystävällisesti sivuun, jotta kaukaisilta mailta tullut matkamies saattaisi tunkea itsensä bussin ovelle ja astua ulos, vajotakseen saman tien syvälle pimeyteen ja pakkaseen. Mikään Louvre eivätkä mitkään Loiren laakson linnat voi tehdä niin suloista ja ikimuistoista vaikutusta kuin hotelli Vorkutan synkkä ja nuhruinen eteisaula. Tässä voi havaita kaiken suhteellisuuden. Askel Pariisista Louvreen ei ole siirtyminen maasta taivaaseen, mitä taas astuminen kadulta hotelli Vorkutaan on. Hotellin aula pelastaa henkemme, sillä siellä on lämmin, ja lämpö on tässä kaupungissa kaikkein tärkein asia. Sain avaimen ja kiiruhdin huoneeseeni. Ehdin hädin tuskin astua sisään, kun jo juoksin suin päin ulos. Ei siinä kaikki, että huoneen ikkuna oli sepposen selällään, mutta kaiken lisäksi ikkunanpielet olivat paksun ja tiiviin jääkerroksen peitossa. Ei puhettakaan että ikkunan olisi voinut sulkea. Juoksin huonepalvelijan luo viemään tätä järkyttävää viestiä. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan hämmästynyt. - Sellaisia ne ikkunat meillä tuppaavat olemaan, hän tyynnytteli minua. Hän ei selvästikään halunnut että pahastuisin. Minkäs teet, sellaista elämä on, sellaisia ovat ikkunat hotelli Vorkutassa. Vanha leniniläinen, tai ehkäpä jo Dobrolubovin ja Tshernyshevskin ajoilta juontuva kysymys kuuluu: mitä on tehtävä? Pohdiskelimme asiaa pitkään ja hartaasti. Lopulta huomasin, että naisraukalle ei juolahda mieleen yhtään mitään ennen kuin verotan kallisarvoisia eau de Cologne -varastojani (Made in New York). Heti paikalla hänen mieleensä tuli hyvin yksinkertainen ja käytännöllinen idea. Hän katosi ja tuli käytävän hämäristä taas hetken kuluttua pidellen kädessään kirvestä, jota hän heilutteli yhtä voitonriemuisesti kuin intiaanipäälliköt heiluttelevat tomahawkejaan voitettuaan valkoihoiset. Ryhdyimme toimeen. Työtämme ei olisi hävennyt yksikään sveitsiläinen kelloseppä. Koko vaikeus oli siinä, kuinka saada paksu jääkerros vuolluksi ikkunanraameista niin, ettei samalla tule rikkoneeksi lasia. Jos rikkoisimme lasin, niin koko työ olisi turha, sillä uusi ruutu (huonepalvelija selitti) voitaisiin asentaa vasta kesällä, puolen vuoden päästä, sitten kun minua ei ole ollut näillä main enää pitkiin aikoihin. - Entä siihen asti? - Siihen asti täytyy vain kestää, nainen vastasi, kohautti olkapäitään ja huokaisi raskaasti. Työ kesti kauan, mutta lopulta saimme kuin saimmekin uurrettua jäiseen ikkunanpokaan sen verran syvät vaot, että saatoimme jotenkuten sulkea ikkunan tukemalla sen ikkunalaudaksi tarkoitettuun laudankappaleeseen, jonka löysimme sängyn alta. Minua rohkaistakseen nainen vielä haki jostakin kannullisen kuumaa vettä. Kannusta nouseva höyry sitten aikanaan lämmittäisi huoneen. © Ryszard Kapu¶ciñski, Tapani Kärkkäinen |