Minun Puolani -aloitussivulle
Kirjalöytöjä Puolasta -sivulle

Wojciech Tochman:
Dzisiaj narysujemy śmierć
Czarne, 2010.

Puolalainen reportteri Wojciech Tochman on tullut suomalaisille tutuksi Bosnian muslimien kansanmurhaa käsittelevällä pienellä kirjallaan Kuin olisit kiveä syönyt (Like, 2005), jota oli käytetty taustamateriaalina myös Q-teatterin viimevuotisessa esityksessä Aivan kuin minua ei olisi.

Yhtä pieni ja järisyttävä on Tochmanin uusin kirja, joka on kammottavalla tavalla sukua Bosnian naiskohtaloille - nyt Tochman piirtää kuvaa Ruandan kansanmurhasta ja varsinkin sen puolustuskyvyttömimmistä uhreista, naisista ja lapsista.

Verta, spermaa ja aivonriekaleita tihkuva kirja olisi sietämätöntä luettavaa, ellei kynää ohjaisi Tochmanin hienotunteisuus ja herkkyys. Hän ei asetu osoittelijaksi eikä selittelijäksi, vaan voi pahoin lukijoiden ja muiden todistajien kanssa istuessaan Ruandan yössä muistikirjoineen ja pohtiessaan, miksi hän tätä kaikkea oikeastaan kertoo. Kirjan suuruus on siinä, että Tochman ei halua vain kuvata, hän haluaa rakentaa uudelleen väkivaltaan hukkuneen maailman mielekkyyden. "Tochman kokoaa rikki hakatun maailman palasia. Hän työntää tyngät, valokuvat, irti leikatut raajat ja muistin sirpaleet takaisin ihmisyyden raameihin", sanoo eräs kirjan arvostelija.

Tochmanin kirjan sivuilta rakentuu kauhea kuva maasta, mutta kyse ei oikeastaan ole vain Ruandasta, vaan ihmisyydestä ja ihmisen osasta - meistä jokaisen on valittava, olemmeko uhreja, pyöveleitä tai todistajia. Valintaa ei voi välttää. Ruandan osalta Tochmanin ja meidän suomalaisten osana on todistajan pahoinvointi ja syyllisyys. Meidän on katsottava, ei käännettävä katsetta pois, piirrettävä kuolema (kirjan nimi tarkoittaa suomeksi: Tänään piirrämme kuoleman).

Tochmanin kirja on taas yksi esimerkki puolalaisen reportaasikoulukunnan kaunokirjallisesta voimasta. Se on tuttua Ryszard Kapuścińskin ja Hanna Krallin suomennetuista kirjoista.

Tochmanin kirja valittiin keväällä 2011 Ryszard Kapuściński -reportaasikilpailun ehdokkaaksi, ja syksyllä 2011 se nimettiin Angelus-kirjallisuuspalkinnon finaaliin.

© Tapani Kärkkäinen