|
Hanna Krall: Herttakuninkaan matkat 1. …hän ojentaa santarmille setelit ja kävelee rauhallisin, kiireettömin askelin ulos ghetosta. Hänellä on käsilaukku (äiti osti sen hänelle ylioppilasjuhlien alla Hersen muotisalongista) ja pieni rantakassi, jossa on yöpaita, hammasharja ja hänen lempikylpytakkinsa, jota voi käyttää aamutakkina. Hän koputtaa oveen. Oviaukossa seisoo kapteeninrouva Kazimiera Szubert, jota kutsutaan Lilusiaksi, Józefówin kesänviettopaikan naapuri. Lilusia on jo pukeissa, letti tiukalla nutturalla ja savuke kädessä. Lilusia ei ihmettele. Ei säikähdä. Tule sisään, hän sanoo ja panee varmuusketjun nopeasti kiinni. Äläkä itke, minä pyydän, me emme saa itkeä. ”Me”, hän sanoo. Ihmiselle, joka kirkuu ”auta” munalukolle. Joka koettaa piiloutua liian pieneen tynnyriin. Puolalaisen upseerin vaimo (mies on saksalaisten sotavankina, klaffipöydän laatikossa on ase, vuodesohvan sisällä maanalaisia lehtiä) sanoo: ”ME”. Izolda lakkaa itkemästä. Syö aamiaista. Voi jo paremmin. Tuntee itsensä osaksi parempaa ja esteettisempää arjalaista maailmaa. Tuttu kampaaja värjää hänen hiuksensa. Ensin oma väri poistetaan vetyperoksidilla, sitten levitetään uusi, tuhkanvaalea väri. Kampaaja katselee häntä tyytyväisenä: pitäkää se tällaisena, ei oljenkeltaisena niin kuin muut juutalaisnaiset. Hänellä ei ole mitään tekemistä toisten juutalaisnaisten oljenvärin kanssa. Hänestä tulee vaaleaverikkö, iso vaaleaverikkö, sillä suurten, pitkien jalkojensa ansiosta hän on melko kookas. Tyytyväisenä hän palaa Lilusia Szubertin luo. Keittiön pöydän ääressä on vieraita, talonmies ja tämän poika. On menossa historian oppitunti, poika kertoo kuningas Vladislav Jagellosta, joka taisteli, voitti ja kuoli… Missä hän kuoli, kysyy Lilusia, hän kuoli Gródekissa, oikein hyvä, Wereszycajoen varrella, huomenna katsomme kartalta missä se sijaitsee, mitä sitten tapahtui? Poika ei tiedä mitä sitten tapahtui, niinpä Izolda astuu huoneeseen, pyytää anteeksi häiriötä, tervehtii vieraita ja nostaa käsilaukkunsa pöydälle. Hän nostaa sen pöydälle rauhallisella, ison vaaleaverikön liikkeellä. Lilusia keskeyttää oppitunnin: Marynia, ota se heti pois, panet laukkusi siihen kuin joku juutalaisakka. Izolda ottaa laukun kiireesti pöydältä, pyytää taas anteeksi ja nauraa ääneen muiden kanssa. Vieraat lähtevät ja Lilusia selittää, että kyseessä oli ovela juoni, jonka tarkoitus oli hälventää talonmiehen epäilykset siltä varalta, että tämä oli aavistanut jotakin. Izolda ymmärtää Lilusia tempun oveluuden, mutta alkaa vilkuilla käsilaukkuaan. Hän laskee sen lattialle. Miltä se näyttää? Onko se siinä jotenkin juutalaisittain? Hän panee sen sohvalle. Jakkaralle. Tuolille. Jos se on jotenkin juutalaisittain, niin missä piilee käsilaukun juutalaisuus? Nahassa? Nahka on ohutta, pehmeää, maitokahvin väristä. Lakka tosin on halkeillut ja parista kohdasta lohkeillutkin, mutta hän ei näe nahassa mitään epäilyttävää. Entä kahva? Se on loivalla kaarella ja sen ympärille on kiedottu silkkinauhapalmikko, joka on tosin vähän jo tuhriintunut, mutta tuskin kyse on palmikostakaan. Eikä vuorikankaasta, eihän se edes näy, sekin on silkkiä, parista kohdasta kynsienhoitovälineiden rikkoma. Vielä kerran: lattialla, jakkaralla, pöydällä… Sekö siis on siinä jotenkin juutalaisittain? © Hanna Krall, Tapani Kärkkäinen |