Hanna Krall: Nojatuoli

Kerroin itkevästä dibbukista jerusalemilaiselle tuttavalleni, joka on sotilas ja runoilija.

Jokainen eloon jäänyt juutalainen kuuntelee toisten tarinoita hieman malttamattomasti.

Eloon jäänyt juutalainen tietää itse sata kertaa kiintoisampia tarinoita. "Joko lopetit?" hän kysyy. "Minäpä kerron vielä paremman tarinan."

Kerroin siis dibbukista. "Joko lopetit?" sotilasrunoilija kysyi. "Minäpä kerron..."

"Parempi tarina" kertoi isoisä Majerista ja isoäiti Minasta. He asuivat Sędziszówissa. Perhe oli varakas ja arvostettu, isoisä Majer toimi jonkin aikaa pormestarinakin. Sittemmin hän ryhtyi liikealalle, perusti sahan, osti metsää ja valmisti ratapölkkyjä. Hän muutti Podoliaan ja toimi Okocim-panimoiden myyntiedustajana. Hän palasi takaisin kotiseudulleen aivan sodan alla.

Isoäiti Minalla oli kipeät jalat. Kukaan ei osannut sanoa, mistä kipu johtui, vaikka isoisä käytti häntä Lwówin parhailla lääkäreillä. Ensin isoäiti ontui, rupesi sitten raahustamaan kepin kanssa ja lakkasi lopulta kokonaan k ävelemästä. Isoisä meni Lwówiin ja tuli takaisin nojatuolin kanssa. Siinä oli korkea selkäosa ja mukava jalkanoja, ja se oli verhoiltu tummanvihreällä sametilla, jossa oli hivenen vaaleampia raitoja. Isoäiti Mina istuutui tuoliin, nosti jalat jalkanojalle ja huokaisi syvään: "En enää eläissäni nouse tästä."

Siitä lähtien isoäiti hallitsi kotia nojatuolin tasolta.

Hän piti majaa ruokasalissa, mutta tiesi että kala kaipaisi lisää suolaa ja punainen borssi sokeria, että lastenlasten tulisi istua läksyjen ääreen, kun taas sisäkön pitäisi hakea apteekista yskänlääkettä.

Lääkettä otti isoisä Majer. Hänet tutkittiin perin pohjin, ja niin keuhkot, kilpirauhanen kuin kurkunpää suljettiin pois laskuista, mutta yskä ei hellittänyt.

Elämä sujui tavalliseen tapaan: liiketoimet, lapset, sisäkkö isoisä tosin yski ja isoäiti istui nojatuolissa.

Kun sota syttyi, isoisä tajusi nopeasti mitä tuleman piti. Hän kutsui luokseen tutun puolalaismiehen, perhetutun, ja he sulkeutuivat huoneeseen kahdestaan. Pian puolalaistuttava alkoi rakentaa bunkkeria. Tarkkaan salassa pidetty työ oli valmis vuotta myöhemmin. Suoja osoittautui tilavaksi, sinne mahtuivat kaikki tarpeelliset tavarat, ruokavarasto ja jopa isoäidin sohva, vihreästä nojatuolista luonnollisesti puhumattakaan.

Kun annettiin määräys gettojen perustamisesta, isoisä ja isoäiti muuttivat piiloonsa. He kutsuivat seurakseen tuttuja juutalaisperheitä, ja bunkkerissa asui kaikkiaan toistakymmentä ihmistä.

Elämä sujui lähes tavalliseen tapaan.

Tuttu puolalaismies kävi ostoksilla, isoäiti istui nojatuolissa, ja isoisä yski.

Bunkkerin asukkaissa yskä alkoi herättää huolta.

"Majer", he sanoivat, "ihmiset kuulevat tuon. Etkö voisi lopettaa? Onko nyt oikea aika yskiä?"

Isoisä tiesi, että aika ei ole oikea, tuttu puolalaismies toi yhä uusia lääkkeitä, isoäiti teki kogel-mogelia, mutta yskä ei hellittänyt.

Ja eräänä päivänä bunkkerin asukkaat hermostuivat.

Ja he kuristivat isoisän.

Ja sattui jotain aivan kummaa.

Isoäiti saattoi taas liikuttaa jalkojaan.

Hän nousi tuolista.

Sulki isoisän silmät.

Käveli ulos bunkkerista.

Koputti tutun puolalaismiehen oveen. "Paetkaa", hän sanoi. "Saksalaiset tulevat kohta."

Isoäiti pysäytti vossikan ja käski ajaa poliisiasemalle.

Saksalaiset ampuivat kaikki juutalaiset.

Isoäidinkin he ampuivat, mutta viimeiseksi. Se oli kuulemma palkkio. Hän sai nähdä, kuinka isoisän murhaajat kuolivat hänen ansiostaan.

Sotilasrunoilija, tuttavani, selvisi elossa Krakovassa. Hän kuuli tarinan isoisä Majerista ja isoäiti Minasta sodan jälkeen puolalaismieheltä, isoisän ja isoäidin perhetutulta.

"Sędziszów..." huokaisi newyorkilaisrabbi Chaskiel Besser. "Ei ole kuin hetki siitä, kun ajattelin Sędziszówia... Ajoimme reellä Chamonix'in laakson läpi, ajuri kietoi lampaanvuodan jalkojemme ympäri. Tunsin turkiksen hajun ja sanoin vaimolleni: tuo haju on jostakin tuttu. Hotellihuoneessa istuimme avoimen ikkunan ääressä ja katselimme vuoria, Alppeja. Alkoi tuiskuttaa lunta. Sanoin vaimolle: nyt muistan...

Olimme matkalla reellä Krynicaan, tuiskutti, ja ajuri antoi lampaanvuodan jaloillemme. Vieressäni istui joku lihava rouva, joka ei ummistanut suutaan hetkeksikään. Hän kertoi suvustaan ja naapureistaan, jonkun häistä ja kaikki olivat Sędziszówista. Naisen sukunimi oli Zylberman. Etunimeä en muista... Lumihiutaleita tarttui silmäripsiin, tuuli ujelsi, kiskoin vuotaa tiukemmalle ja tunsin nenässäni karkeaan, kuluneeseen vuoreen ommellun lampaanvuodan väkevän lemun. Rouva Zylberman ihmetteli, miten minulla saattoi olla kylmä, ja kysyi nimeäni. Chaskiel? ihan niin kuin veljenikin. Ja nainen alkoi kertoa veljensä koulumenestyksestä. Itse vietin talvet yleensä aina Piwnicznassa, mutta sinä vuonna sisareni oli mennyt naimisiin ja halusin olla hänen kanssaan. Chamonix'ssa ajattelin koko ajan Piwnicznaa, Krynicaa ja Sędziszówia, jossa en koskaan käynyt..."

Jos tämä kerrottaisiin Singerin kertomuksessa, lihava rouva reessä tietäisi kiehtovia tarinoita Sędziszówin asukkaista. Ja aivan varmasti hän olisi kuullut isoisä Majerista ja isoäiti Minasta, joiden kohtalosta tuli paikallinen legenda, vakavasti suusta suuhun toistettu. Mutta lumi tuiskusi ja reki kiisi, ja Zylberman kertoi tarinoitaan kauan sitten, ENNEN SITÄ KAIKKEA. Vihreä nojatuoli oli vielä ruokasalissa, isoisä yski kaikessa rauhassa, eikä mitään tarinaa vielä ollut.

Jos Singer kertoisi tästä, isoäiti Minasta ja isoisä Majerista kertoisi ehkä Jentł-täti, se jolla oli hatussaan helmiä ja nauhoja - keltainen, punainen, vihreä ja valkoinen. Hän rakasti kummallisia ja kauhistuttavia tarinoita: ruhtinaasta, joka poltti mustia kynttilöitä ja eli Dasza-nimisen punatukkaisen paholaisnaisen kanssa, joka taas oli rakastunut ruoskivaan raakimukseen... Sellaiset tarinat olivat pahinta, mitä Jentł-täti oli kuullut. Isoäiti Minasta, joka palkkioksi kuoli viimeisenä, Singer ei kirjoittanut. Häntä holokaustin ajat kammottivat. Ne kammottivat jopa hänen saastaisia henkiään, demoneitaan, dibbukeitaan, vampyyreitaan ja paholaisiaan. Ne eivät kertakaan uskaltautuneet matoilla vuorattuun helvettiin, jossa kunniapaikalla oli vihreä, sametilla verhoiltu nojatuoli.

Kertomus kirjasta Dowody na istnienie ("Todisteita olemassaolosta"). Suom. Tapani Kärkkäinen. Julkaistu kokoelmassa Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita (Like 2010)

Takaisin edelliselle sivulle