Takaisin edelliselle sivulle

Hanna Krall: Toinen äiti



1.

Tämän verran tiedämme varmasti:

tyttö oli saksalainen ja hänen nimensä oli Gretchen;

hän asui kuvankauniissa pikkukaupungissa järven rannalla, lähellä Grünbergiä eli Zielona Góraa;

kaupunki joutui puna-armeijan valtaan tammikuussa 1945;

syyskuussa 1945 Gretchen synnytti tytön, jolle hän antoi nimeksi Margarethe;

tyttö oli saanut alkunsa, kun voittajien armeija oli raiskannut Gretchenin;

kaksi vuotta myöhemmin Gretchen synnytti toisen tytön;

Gretchen ja vanhempi tytär lähtivät Saksaan;

nuoremman tyttären he jättivät kaupunkiin;

Gretchenin nuorempi tytär oli silloin nelikuinen ja hänellä oli molemminpuolinen keuhkoputkentulehdus;

hänet kasvatti lapseton pariskunta, joka oli tullut Bugjoen takaa;

ja tämän verran me tiedämme varmasti, loppu on kuvittelua.

2.

Miltä Gretchen näytti siihen aikaan?

Nyttemmin otetusta valokuvasta päätellen hän oli soma tyttö, joskin lyhyt ja hento. Aita, jonka vierellä hän kuvassa seisoo, yltää häntä rintaan asti, eikä aita ole korkea, kun sitä vertaa puutarhan iiriksiin. Kuva esittää kauniisti hymyilevää vanhemmanpuoleista naista, jolla on vaaleat, yhä vielä tuuheat hiukset. Gretchen oli siis vaaleaverikkö.

Tai sitten nainen on värjäyttänyt hiuksensa, mutta todennäköisesti ei, sillä myös silmät ovat vaaleat.

Millaiset silmät Gretchenillä oli?

Siniset? Harmaat? Nuorempi tytär ei muista naisen silmien väriä, sillä kun hän näki ne, hän koetti olla katsomatta niihin. Nainen oli hymyillyt hänelle hieman neuvottomasti, ja silloin nuorempi tytär oli kohottanut katsettaan ja huomannut Gretchen rouvan silmissä jotain tuttua, jotain, minkä hän oli jossain elämänsä varrella jo nähnyt. – Nuo silmät voi kesyttää, hän oli nopeasti ajatellut, mutta ei ollut yrittänyt kesyttää niitä sen paremmin kuin painaa mieleensäkään. Hän oli toivonut vain yhtä: että ensimmäinen tapaaminen äidin kanssa kolmeenkymmeneen vuoteen päättyisi niin pian kuin mahdollista.

Kotiin palattuaan hän mietti, mikä oli se jokin tuttu, minkä hän oli nähnyt vanhan naisen silmissä.

Mies ehdotti, että hän oli nähnyt niissä itsensä, omat vihreänharmaat silmänsä. Hän suhtautui ajatukseen epäluuloisesti ja haluttomasti.

3.

Mikä oli Gretchenin nuoremman tyttären nimi?

Bugjoen takaa tullut isä toi kotiinsa käärön, jonka sisällä olevalla lapsella oli keuhkoputkentulehdus mutta ei kastetodistusta.

Bugintakaiset vanhemmat ristivät hänet Teresaksi.

Yhä vieläkin häntä kutsutaan sillä nimellä, mutta mikä hänen oikea nimensä on?

(OIKEA? Miksi Gretchenin antama nimi olisi oikeampi kuin bugintakaisten vanhempien antama?)

No hyvä. Helga? Hilde? Dorothea? Walter, hänen miehensä, ehdottaa Lottea. Goethe oli ollut pakollinen osa kaikkien saksalaisten koulujen opetusta aina kansakoulusta lähtien, mutta olisiko Gretchen ehtinyt lukea Nuoren Wertherin kärsimykset vielä ennen sotaa? Sodan päätyttyä siihen tuskin enää tuli tilaisuutta, sillä sodan päättymisen myötä tuli rintama, voittajien armeija, ruumiiden naaraaminen ja Margarethe. Miehiä kaupungissa ei enää ollut, he olivat kuolleet tai joutuneet neuvostojoukkojen vangiksi. Vain naiset olivat jääneet, ja kun rintama oli kulkenut seudun poikki, heidän ensimmäinen askareensa oli ruumiiden naaraaminen joista ja järvistä. Siellä missä Walter, Gretchenin tuleva vävypoika ja Teresan tuleva mies asui, kaatuneiden ruumiit ajelehtivat Pregeljokea pitkin, kun taas kuvankauniin pikkukaupungin tienoilla ne lojuivat järvessä. Ei, Kärsimykset on jätettävä pois laskuista, Lotte ei siis tule kysymykseen.

Mutta oliko Gretchenin nuoremmalla tyttärellä nimeä ollenkaan?

Kannattiko antaa nimi neljäksi kuukaudeksi?

4.

Miksi Gretchen jätti tyttärensä Puolaan?

Walter sanoo, ettei varmastikaan pahuuttaan, pikemminkin päinvastoin: rakkaudesta ja pelosta.

Walter, Ulrichin ja Hildegarden poika, Siegfridin ja Horstin veli, on kotoisin Varmiasta. Kun heidän piti sodan jälkeen lähteä evakkoon, äiti oli sanonut: – Odottakaahan, minä käyn katsomassa, miltä siellä näyttää. Ja hän meni asemalle.

Neuvostoliittolaisen junan täpötäydessä vaunussa hän näki turkkiin kääriytyneen naisen. Turkkinsa sisällä nainen oli ilkosen alasti, ja lapsi, jota hän piti sylissään, oli kuollut. Nainen ojensi lasta Walterin äitiä kohti ja pyysi, että tämä hautaisi lapsen. – Ihan minne vain, nainen sanoi, – vaikka radan viereen. Mutta Walterin äiti perääntyi, kääntyi ja kiiruhti juoksujalkaa omien lastensa luokse. Jotkut kuulemma olivat ottaneet ruumiin ja haudanneet sen asiaankuuluvasti hautausmaalle, vaikka nainen olikin toistellut: – Ihan minne vain, vaikka radan viereen. Walterin äiti puolestaan palasi hengästyneenä kotiin ja kiljahti: – Me emme lähde mihinkään! Ja huivia päästään ottamatta hän haki kellarista lopun pontikan ja juoksi herra Lipskin luokse, joka oli ollut kylänvanhin ennen sotaa ja jolla oli suhteita myös uusiin vallanpitäjiin.

Gretchenin tapaus saattoi olla samanlainen, Walter järkeili. Täpötäydet junanvaunut, nälkä, pakkanen ja päätös jättää sairas lapsi hyvien ihmisten huostaan. Rakkaudesta ja epätoivosta syntynyt päätös.

5.

Hän olisi kovin halunnut uskoa, että näin oli ollut Gretchenin kohdalla. Että häntä ei voitu ottaa mukaan. Että oli nälkä, pakkanen...

6.

Kahdeksantoista vuoden ajan hän eli tyynessä varmuudessa, että hän oli Bugjoen takaa tulleiden vanhempien tytär. Eräänä päivänä paikallinen runoilija, joka oli töissä meijerissä ja usein luki hänelle ääneen runojaan, sanoi: – Tiedätkös muuten, että et olekaan heidän lapsensa?

Niihin aikoihin Puolassa kierteli paljon rauhallisia, paikallisia runoilijoita, jotka rakastivat vähemmän sulokkaita tyttöjä ja Stachuran runoja, ja niinpä hän ajatteli että runoilija vain sepitteli jotain, joka oli hänelle tarpeen runoihinsa. Varmuuden vuoksi hän kysyi äidiltä: – Onko totta, että..., ja äiti purskahti itkuun ja sanoi: – Gretchen... Hänen nimensä oli Gretchen...

Hän ei kysynyt enempää – ei silloin eikä myöhemminkään. Kenties hän halusi säästää äitiä mielipahalta, kenties oli joitakin muita, ei ihan loppuun asti selviä syitä. Loppujen lopuksi mikään hänen elämässään ei muuttunut, tuli vain epätodellinen olo. Kaikki asiat muuttuivat epävarmoiksi, kaikki saattoi olla jotain muuta, tarkoittaa jotain muuta ja mennä ihan toisin.

Hän jätti paikallisen runoilijan.

Hän lähti kaupungista.

Hän valmistui, meni naimisiin ja synnytti pojan, jolle hän antoi nimen Igor.

7.

Bugintakaiset vanhemmat eivät olleet tunteneet Gretcheniä, joten hän ymmärsi, ettei bugintakainen isä ollut tuonut kääröä kotiin Gretchenin luota. Mistä isä oli sen tuonut, sitä hän ei tiedä, ei ollut kysynyt. Saiko hän sen? Löysi? Kenties se oli lojunut jossain ovenpielessä, hylättynä? Isä oli postinkantaja ja kulki pitkin kyliä, ehkä joku oli sanonut, että jossain olisi lapsi saatavana.

Ehkä siitä kertoi herra Jackowski?

Herra Jackowski ilmestyi hänen elämäänsä yhtä aikaa Gretchenin kanssa, kun hän oli 30-vuotias. Eräänä päivänä bugintakainen äiti pyysi hänet käymään kotona ja sanoi, että joku Saksasta haluaa nähdä hänet.

– Se on Gretchen, äiti sanoi.

Seuraavana aamuna saapui saksalaisella autolla kaksi saksalaista naista, äiti ja tytär, kummatkin elegantteja ja hoikkia, silmät meikattuina, ja vanhempi heistä käveli tarmokkain, nopein askelin bugintakaisen – hitaan, meikkaamattoman ja pullean – äidin luokse. Hän sanoi tälle jotakin. Hän sanoi: – Grüss Gott, zweite Mutter, ja he arvasivat sen tarkoittavan: – Jumalan siunausta, toinen äiti. Sen enempää he eivät ymmärtäneet. Kaikki neljä seisoivat ja katsoivat toisiinsa, tai oikeastaan kolme naista katsoi, sillä Teresa koetti vältellä saksalaisten naisten katsetta. Äkkiä Gretchen katsoi häneen ja hymyili. Juuri silloin hän huomasi sen jonkin tutun Gretchenin harmaanvihreissä silmissä, jotain, minkä hän oli jossain elämänsä varrella jo nähnyt.

Seuraavana päivänä hän meni taloon, jossa saksalaisnaiset yöpyivät. Paikka oli maalla, kaupungin ulkopuolella.

Tuvan keskellä oli iso pyöreä pöytä, jonka ympärillä vieraat istuivat ja lauloivat saksalaisia lauluja.

Hänelle annettiin paikka Gretchenin ja erään hoikan naisen välissä. Naisella oli ryppyiset kasvot, mustat silmät ja tummat pitkät hiukset, jotka oli palmikoitu letille. Hänelle kerrottiin, että lettipäinen nainen oli kätilö, joten hän päätteli, että kolmekymmentä vuotta sitten hän oli auttanut Gretcheniä synnyttämään tytön.

Pöydän ääressä istuvilla ihmisillä oli hauskaa, ja he lauloivat yhä kovempaa.

Gretchen sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei ymmärtänyt, sillä oli meluisaa ja sillä Gretchen puhui saksaa.

– Mitä hän sanoo? hän kysyi kätilöltä.

– Hän sanoo, että sota on kauheaa, kätilö selitti hiljaisella äänellä.

Gretchen sanoi taas jotakin, vähän lujempaa, ja taas, ja kävi ilmi, että Gretchen toisti kolmea tai neljää sanaa yhä uudestaan: – Krieg ist schrecklich, Krieg ist schrecklich, Krieg ist...

– Sota on kauheaa, sota on kauheaa, sota on... – kätilö tulkkasi, vaikka Teresa oli jo nyökännyt ymmärtäneensä.

Siinä oli kaikki, mitä Gretchen sanoi.

Teresa jäi taloon yöksi. Hän sai untuvatäkin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän nukkui untuvatäkin alla, ja hänen tuli kuuma, hän avasi ikkunan ja näki metsän.

Hän hyppäsi ikkunasta ulos ja juoksi metsään.

Metsässä hän ajatteli: – Voi Luoja, mitä minä oikein teen, olen kolmekymmentä ja minulla on viisivuotias poika. Ja hän meni takaisin, kömpi ikkunasta sisään ja veti täkin päälleen.

8.

Aamulla kätilö sanoi hänelle, että herra Jackowski oli kuollut ja että hänelle kuuluu jotain rahoja.

Ensimmäisen kerran hän kuuli nimen Jackowski. Hän ei kysynyt, kun hän oli ollut ja miksi hänelle kuuluu jotakin häneltä.

Kätilö selitti, että kyseessä olivat koko elämän säästöt, että ne olivat löytyneet Jackowskin patjan alta ja että hänen kuuluu saada ne.

– Siinä on paljon rahaa, kätilö selitti. – Gretchen sanoo, että ne kuuluvat sinulle.

– En halua rahaa, hän sanoi kätilölle. – En tunne herra Jackowskia. Sanokaa rouva Gretchenille näkemiin minun puolestani.

9.

Tiedämme Jackowskista vain vähän. Hän asui maalla, eli yksinään, hirttäytyi, ja kuoleman jälkeen hänen patjansa alta löydettiin paljon rahaa. Varmaankin juuri Jackowskin kuoleman takia Gretchen ilmestyi Puolaan.

Teresa ei kysynyt Gretcheniltä, mikä Jackowskin etunimi oli ollut. Hän ei tiedä, mitä tämä oli tehnyt elämänsä aikana ja miksi hän hirttäytyi. Hän ei tiedä, miksi Gretchen tuli hautajaisiin. Hän ei tiedä, mihin hänet on haudattu. Eikä hän yritä päätellä, miksi Jackowskin rahat kuuluvat hänelle.

10.

Herra Jackowskin kuolemasta kului kaksitoista vuotta. Gretchen ei koskaan enää ilmaantunut Teresan elämään.

Walter, Teresan mies, sanoi, että Gretchen jätti tulematta hienotunteisuuttaan, ei siksi, että hän olisi ollut pahantahtoinen. Rauhan takia, ollakseen repimättä haavoja auki, itkettämättä.

– Eihän kukaan itkenyt, Teresa protestoi.

– Kuinka niin? Eikö äiti itkenyt?

– Ei. Hän tervehti rauhallisesti, jopa hymyili...

– Entä sinä? Etkö edes sinä itkenyt? Se ei ollut kauniisti tehty..., mies soimasi häntä. – Et käyttäytynyt niin kuin kuuluu. On tiettyjä tilanteita, joissa ihmisen kuuluu tietää miten ollaan. Kadonnut äiti ilmestyy yhtäkkiä ja sanoo: “Grüss Gott”, jolloin tyttären kuuluu heruttaa pari kyyneltä tervehdykseksi.

– Minä itken silloin kun minun bugintakainen äitini laulaa vilnalaisia lauluja. “Juoksee tyttö kerkein jaloin, äidin hautaa kohti, mutt’ kun palaa taasen kotiin ja oveen kolkuttaa, niin äitipuoli piiskaan tarttuu...” – silloin kyllä, silloin kyynelet valuvat, mutta miksi minun pitäisi itkeä kun joku sanoo “Grüss Gott”?

11.

Walter sanoo, että hänen vaimonsa vain istuu ja turhautuu. Koska hän on saksalainen. Koska hän on saksalainen. Koska...

– Yksi asia on varma, Walter sanoo. – Kun täältä Puolasta ovat kaikki lähteneet, kaikki: puolalaiset, saksalaiset, juutalaiset, liettualaiset... kun jää pelkästään tyhjä tila, jossa tuuli lennättää olkia, sanomalehden riekaleita ja kollektivismin hengen jäänteitä... niin ainoastaan kaksi ääntä kaikuu tässä tyhjiössä, Jaruzelskin ja Walesan: – Onko täällä joku? he huutavat kun haluavat tietää, onko jäänyt enää ketään, jota voisi hallita – silloin kuuluu hiljainen, yksinäinen pikkuinen ääni: – Minä olen, minä olen vielä... Älkää vielä sulkeko... Ja se on minun vaimoni ääni, Walter lopettaa.

12.

Walterin perhe asui Itä-Preussissa. Isoisovanhemmat olivat Königsbergistä, isovanhemmat, vanhemmat, tädit ja serkut Allensteinin lähistöltä, maatilalta Koschno Flussin eli Koschnojoen varrelta. Oli myös Koschno See eli järvi, mutta he olivat Flussin varrelta.

Ensimmäisinä Koschno Flussin varrelta lähtivät kolme tätiä, isän sisarta, jotka amiraali Dönitz ehti evakuoida Tanskaan; neljäs täti, Frieda, oli jo aiemmin päässyt Königsbergiin kaksivuotiaan poikansa kanssa.

Tätien jälkeen lähti isä. Hän heitti konekiväärinsä avantoon ja pääsi viimeisellä junalla Königsbergiin päällimmäisenä ajatuksenaan etsiä Frieda, nuorin sisar. Tämän kodin uudet asukkaat kertoivat, että kummatkin, sekä Frieda että poika, olivat kuolleet nälkään piirityksen aikana. Isä kysyi heiltä, missä hauta oli, ja kävi ilmi, että Friedalla ei ollut hautaa sillä muut nälkäiset olivat paloitelleet ruumiit, keittäneet niistä keiton ja syöneet. – Eivät ne olleet venäläisiä, isä ennätti kertoa jollekulle serkuista ennen kuin voittajien armeija sitoi hänet kahden hevosen väliin ja pani ne juoksemaan eri suuntiin, – eivätkä puolalaisia... Ne olivat syntyperäisiä saksalaisia, ne jotka tekivät keittoa Frieda-tädistä ja tämän pojasta ja söivät heidät...

Sitten alkoivat väestönsiirrot Saksaan.

Sitten – kolmekymmentä vuotta myöhemmin – lähti Saksaan herra Lipski, joka oli järjestänyt Walterin äidin nimen pois pakkosiirrettävien listalta; sillä vaikka hän olikin ennen sotaa ollut kylänvanhin, hänellä oli suhteita myös usiin vallanpitäjiin.

Lipskin jälkeen lähti Glowinski, rouva Glowinskan, heidän naapurinsa poika. Rouva Glowinskalla oli ollut tapana sanoa Walterin äidille: – Sinä, Hilde, rukoile sinä puolaksi, sillä Jumalanäiti ei osaa saksaa... Rouva Glowinskan isää oli ennen Puolan itsenäistymistä kutsuttu Varmian Drzymalaksi*, mutta hänen poikansa emigroitui tyttärensä kanssa Länsi-Saksaan, missä tytär teki itsemurhan, kun joku kanteli saksalaisille että hän oli taistellut Varmian ja Masurian puolalaisuuden puolesta.

Varmian Drzymalan pojanpojan ja pojanpojantyttären jälkeen lähti pappi Kaminski – hän, joka oli kastanut Walterin isoäidin sen jälkeen kun Jumala oli ilmestynyt tälle unessa. Jumala oli ilmestynyt pilven takaa ja sanonut: – Mensch, Jumala sanoi isoäidille, sillä toisin kuin Jumalanäiti, hän osasi saksan kieltä. – Nainen. Sinun täytyy ryhtyä katolilaiseksi... Isoäiti kertoi unesta Kaminskille ja kuoli, varmaankin järkytyksestä, ja pappi antoi hänelle kuoleman jälkeen viimeisen sakramentin.

Pappi Kaminskin jälkeen lähti toinen isoäiti, sillä yhtäkkiä olivat löytyneet kaikki isän sisaret, jotka amiraali Dönitz oli evakuoinut – Friedaa luonnollisesti lukuun ottamatta. Seitsemänkymmenvuotias isoäiti lähti seitsemänkymmentäkuusivuotiaan miehensä luokse, jota ei ollut nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän otti mukaansa valtavan matkalaukun täynnä kotipuutarhansa multaa, ja siistissä saksalaisessa pikku puutarhassa hän kitki pois koristekatajat ja ruusut, levitti tuomansa mullan, istutti perunoita ja porkkanoita ja huokaisi helpottuneena: – Lopultakin, miesparka, saat kunnon kasvissoppaa syödäksesi! Kun mies kuoli, isoäiti teki hänen haudalleen kummun, mutta kävikin ilmi, että nykyaikaisella saksalaisella hautausmaalla kaiken tulee olla tasaista. Hautausmaan isännöitsijä tasoitti kummun, mutta illalla isoäiti tuli kottikärryjen kanssa omat, puutarhasta otetut mullat mukanaan ja teki taas kummun... Yöllä kumpu tasoitettiin, ja aamulla isoäiti taas tuli multineen... Parin viikon kuluttua isännöitsijä luovutti, ja uudenaikaisella saksalaisella hautausmaalla on nyt edes yksi ainokainen oikea – siis kummullinen – varmialainen hauta.

Toisen isoäidin jälkeen Siegfried, Walterin vanhempi veli, sanoi äidille: – Niin, äiti... ja lähti.

Vanhemman veljen jälkeen lähti Walterin äiti. Naapurin nainen, rouva Glowinska, sanoi hänelle: – Sinä, Hilde, rukoile sinä puolaksi, sillä Jumalanäiti... Ja koulussa, jossa hänellä yhä oli työsuhdeasunto, vaikka olikin eläkkeellä, työntekijät sanoivat: – Ei teitä siellä Saksassa odota näin hyvä asunto... Vai mitä, rouva Hildegarda?

Äidin jälkeen ei enää kukaan lähtenyt: Horst, nuorempi veli, sai aivoverenvuodon ja Walterin piti järjestää yhteydenpito erääseen maan alle siirtyneeseen Solidaarisuus-aktivistiin, sotatila oli nimittäin juuri alkanut.

Kun Horstin terveys heikkeni, Walter sanoi aktivistille: – Anteeksi, mutta minun täytyy keskeyttää homma pariksi päiväksi... Ja hän lähti löytääkseen veljensä jo tajuttomana, kytkettynä laitteisiin, jotka saattoivat pitää hänet samassa tilassa vielä parikymmentä vuotta. Hän sanoi lääkäreille, että olemassaolo ilman psyykeä ei vaikuta hänestä ihmisen arvon mukaiselta. Hän hautasi Horstin Koschno Flussin varteen ja meni takaisin maanalaisen aktivistin luo, joka häntä odotti, ilman kontaktia yhdysmiehiinsä.

Kun aktivisti tuli taas ihmisten ilmoille, Walter asettui jonoon huonekalukaupan eteen ostaakseen Talia-merkkisen keittiökaluston. Hän seisoi kaupan edessä kahdeksan viikkoa, yötä päivää, sateessa ja pakkasessa, ja jos joku ei enää kestänyt ja koetti lähteä, hän huusi närkästyneesti: – Luovutatteko te? Annatte pois muistonne? Nuo lastulevykyhäelmät murenevat hetkessä, mutta ylpeys siitä, ettei luovuttanut, kestää ikuisesti!

Sanalla sanoen: ei hyöty eikä olemassaolo ole tärkeitä elämässä, vaan – kuten opetti filosofi Henryk Elzenberg, jonka pariin Walter palasi hankittuaan Talia-pöytäkaluston – tärkein on sielu. Se, joka ihmisessä lyö kirkkaana liekkinä kohti korkeuksia.

Reportaasi kirjasta Taniec na cudzym weselu ("Tanssi vieraissa häissä"). Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Julkaistu Parnassossa 4/2005.

© Hanna Krall, Tapani Kärkkäinen

* Michal Drzymala (1857–1937) nousi puolalaisten talonpoikien saksalaisvastaisen liikehdinnän keulakuvaksi 1800-luvun lopulla.

Takaisin edelliselle sivulle