Minun Puolani -aloitussivulle

Tapani Kärkkäisen lukublogi

Lue myös Lukublogin syksy 2010! ...lukemattomien pino senkun kasvaa.. Mikołaj Łoziński: Książka. Wydawnictwo Literackie 2011. Puolan kirjallisuuden nousevan tähden Kirja-romaani on perhehistoria, jonka taustalle piirtyy Puolan vaikea lähihistoria ja juutalaisten henkinen maisema nyky-Puolassa. (Lue kirjasta lisää Culture.pl-sivulta!) Rauni Paalanen: Äiti ja aate ntamo 2011. Kirjailija Rauni Paalasen esseissä tutkitaan kirjallisuuden naiskuvia sekä äitien ja tyttärien kohtaloita aatteiden ja ideologioiden maailmassa. Aiheina mm. Dostojevskin naiset, Herta Müller, Elvi Sinervo, Christa Wolf ja Svetlana Aleksijevitsh. Curzio Malaparte: Kaputt. Gummerus 1967. Italialaisen reportterin lumoavankarmea (tai "iloisenpöyristyttävä", kuten takakansiteksti luonnehtii) reportaasiromaani toisen maailmansodan ajan Euroopasta. Laatokan rannoilla, Krakovan natsihovissa, Varsovan getossa ja Jassyn raunioissa liikkuva klassikkoteos löytyi Helsingin kirjamessuilta. Hanna Krall: Biała Maria Świat Książki 2011. Reportaasia ja fiktiota ainutlaatuisella tavalla yhdistävä Hanna Krall on kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan Valkoinen Maria pienestä "mustasta" tytöstä, joka selvisi hengissä holokaustista. Krall ei olisi kuitenkaan oma, hengästyttävä itsensä, ellei kirjaan mahtuisi myös Krzysztof Kieślowskia, Milena Jesenskaa, Stalinin vaimoa ja syyskuun 11. päivän terrori-iskuja. Lue Biała Mariasta englanniksi Puolan Kirjainstituutin (Instytut Książki) sivuilla Jacek Hugo-Bader: Biała gorączka Czarne 2009. Taas kerran Puolan reportaasikoulukunta iskee suonta niin että värähtää. Jacek Hugo-Baderin intohimo on Venäjä ja muut entisen imperiumin maat. Hänen toimittajakollegansa Mariusz Szczygiel sanoo Valkoinen kuume -kirjasta: "Hugo-Bader kuvaa entistä imperiumia kulkukoiran näkökulmasta, hän tarraa kiinni ajattelu- ja käytösmalleista ja prosesseista - ja rottaa hännästä." Ei pehmoille. Andrzej Stasiuk: Dziennik pisany później Czarne 2010. Puolan nimekkäimpiin prosaisteihin ja näytelmäkirjailijoihin lukeutuva Stasiuk liikkuu omimmalla maaperällään. Kirjassa Myöhemmin kirjoitettu päiväkirja häntä kiinnostaa marginaali, mahorkanlemuinen kulkukoirien ja pontikan katoava Itä-Eurooppa. Samalla hän ottaa tähtäimeensä Puolan: mikä maa se oikein on, itää vai länttä?

Uusimmat...

Michał Witkowski:
Drwal. Świat Książki 2011.

(17.1.2012) Michał "Hutsula" Witkowskin uusin romaani "Metsuri" (tai "Puunhakkaaja") sijoittuu samoihin maisemiin kuin Hutsula-romaanin loppuosa eli Itämeren rannikon kylpylämaisemiin. Ajankohta ei tosin ole kiihkeä, kuuma kesä, vaan sateinen, synkkä marraskuu. Päähenkilö on sama, kuuluisa ja trendikäs homokirjailija nimeltä Michał, mutta nyt hän ei olekaan riettaaniloinen siskohomo vaan Varsovan hullunmyllyn väsyttämä julkkiskirjailija, joka tulee sesonginjälkeiseen, tylsyyteen vaipuneeseen kylpyläkaupunkiin lepuuttamaan hermojaan ja kirjoittamaan. Hän vuokraa huoneen metsän keskellä asuvalta oudolta metsurilta, mutta pian hermolevosta ei tulekaan enää mitään, kun metsurin ja kommunismin aikaan kukoistuskautta eläneen, nyt rapistuneen sanatorion ympärille näyttääkin kietoutuneen synkkiä salaisuuksia... Romaani onkin eräänlainen dekkari, joskin witkowskimaiseen tapaan kaiken läpäisee herkullinen itseironia, eikä tapahtumien käänteistä puutu saippuaoopperamaisia kohtauksia. Kuten ennenkin, Witkowskia kiehtoo uuden EU-Puolan lasisen julkisivun takaa pilkistävä kotikutoisuus ja apeus. Sen kuvaamisessa hän onkin mielestäni mestari, kielellinen virtuoosi, jonka kyyninen ja samalla hellyyttävä nauru kertovat omat totuutensa Puolan menestystarinasta. Pidänkin Witkowskia yhtenä kiinnostavimmista sosialismin jälkeisen Puolan kuvaajista - toinen samanveroinen lienee vain Dorota Masłowska. "Metsuria" lukiessa tulevat monesti mieleen myös Witold Gombrowicz ja Miron Białoszewski, 1900-luvun suuret puolalaismodernistit.

Janina Bauman:
Zima o poranku. Znak 2009.

(26.12.2011) Hyllyssäni on jo pitkään ollut varsovalaisen Janina Baumanin (1926-2009) kertomus holokaustin vuosista, mutta se ehti lukuvuoroon vasta joulun alla. Baumanin muistelmat kuuluvat holokaustiaiheisen muistelmakirjallisuuden kirkkaimpaan kärkeen. Bauman (os. Lewinson) syntyi vauraaseen varsovalaiseen lääkäriperheeseen ja jakoi maansa kolmimiljoonaisen juutalaisväestön kohtalon natsimiehityksen vuosina. Isä kuoli jo sodan alussa neuvostoliittolaisten murhaamana Katynissa, mutta 13-vuotias Janina, pikkusiskonsa Zosia ja äiti Alina jäivät kotikaupunkiinsa. He joutuivat Varsovan gettoon, jossa he elivät aina tammikuuhun 1943 asti, jolloin he ystävien avun turvin pakenivat getosta ja asettuivat viettämään kaksi vuotta kestänyttä varjoelämää väärien papereiden turvin Varsovan ns. arjalaisissa

Janina Bauman.

kaupunginosissa ja Varsovan kansannousun jälkeen maalla Krakovan lähellä. Baumanin muistelmat getosta ja piilopaikoista ovat hämmästyttävät monestakin syystä. Ensinnäkin gettokokemusten kauhuista ja piileskelyn ahdistavuudesta huolimatta niitä ei sävytä minkäänlainen katkeruus. Hämmästyttävä on myös äidin ja kahden tyttären sisäinen voima ja sitkeys, jolla he kestävät vuosikausien piinan. Kuoleman, nälän ja pelon keskellä nuori Janina kokee ensirakkauden, alkaa opiskella englantia ja viljelee vihanneksia nälkää näkevien lasten hyväksi. Toisen gettovuoden talvea hän muistelee: "Opin elämään keskellä kärsimysten merta, joka ulottui kotimme kynnykselle asti. Ympärilläni riehuvasta, alati uusia uhreja nielevästä pahuudesta tuli minulle yhtä itsestään selvä kuin kesän helteet tai talven pakkaset." Baumanin muistelmissa esiintyy myös suuret määrät ilmiantajia (puol. szmalcownik), joista viime vuosina on käyty Puolassa paljon keskustelua - rikollisia, jotka kiristivät gettojen ulkopuolella vainuamiaan juutalaisia ja palkkion toivossa antoivat näitä ilmi natseille. Szmalcownikien kynsistä Janina äiteineen ja siskoineen joutuivat pakenemaan lukuisia kertoja. Sodan jälkeen Janina Lewinson meni naimisiin sosiologi Zygmunt Baumanin kanssa. He pakenivat kommunistihallituksen juutalaisvainoa vuonna 1968 Israeliin ja edelleen Isoon-Britanniaan. Parin päivän kuluttua tulee kuluneeksi kaksi vuotta Janina Baumanin kuolemasta. (Baumanin muistelmat julkaistiin ensin englanniksi nimellä Winter in the Morning vuonna 1986. Puolankielinen käännös on Janina Baumanin itsensä tekemä.)

Marta Tomczyk-Marion:
Wyspiański. PIW 2009.

(21.11.2011) Stanislaw Wyspiańskin (1869-1907) elämäkertaan tartuin siksi, että tunnen hänen työnsä Krakovan kirkoista ja museoista. Olen myös kirjoittanut hänestä jonkin verran Sankarimatkailijan Krakova -opaskirjassani. Halusin perehtyä hieman tarkemmin tämän nuorena kuolleen jugend-neron elämään ja saada lisäaineksia hänen maalaustensa, piirrostensa, näytelmiensä, puvustussuunnitelmien ja muiden visioiden ymmärtämiseen. Olen aina rakastanut Fransiskaanikirkon

Wyspiańskin ruusuja.

seinämaalauksia ja lasi-ikkunoita ja käynyt mieluusti Wyspiański-museossa katsomassa hänen - toteuttamatta jääneitä - suunnitelmiaan Krakovan Wawelin kuninkaanlinnan muuttamisesta uudelleen itsenäistyneen Puolan tieteiden, taiteiden ja parlamentarismin keskukseksi. Tomczyk-Maryonin kirjoittama elämäkerta osoittautui aika perinteiseksi, mutta seikkaperäisyydessään se loi lihan mielessäni olleen Wyspiański-luurangon ympärille. Samalla vakuutuin siitä, että Wyspiański oli yksi aikansa eurooppalaisen taiteen merkkihahmoja, jonka tuotannossa yhdistyvät omintakeisella tavalla

Äitiys, 1905.

dekoratiivisuus, jugendin herkkä viiva, viehtymys antiikin Kreikkaan ja puolalainen isänmaallisuus. Wyspiańskin reitit Krakovan muiden kahvilaboheemien rinnalla hahmottuivat entistä selkeämmin: kotitalo Kanoniczna-kadulla, Wawelin kupeessa, työhuone Mariankirkon vieressä, pitkäaikainen koti Krowoderskan varrella. Hänen tiensä vei ajan tavan mukaan Pariisiin,

Isä Jumala -lasimaalaus, Krakovan Fransiskaanikirkko, 1905.

jossa hän tutustui Tomczyk-Marionin mukaan myös kuvanveistäjä Ville Vallgreniin ja hänen ruotsalaiseen vaimoonsa Antoinetteen, joka veisti Wyspiańskin rintakuvan ja pani sen esille Champ-de-Marsin salonkiin. Wyspiański paljastuu kirjassa uskomattomaksi työmyyräksi, joka sai koko työuransa ajan kärsiä Krakovan konservatiivisesta ja kaikelle uudelle penseästä ilmapiiristä. Hänen merkkiteoksensa, kuten Fransiskaanikirkon lasi-ikkunat, olivat vähällä jäädä toteuttamatta kirkonisien vastustuksen takia. Ja vasta joitakin vuosia sitten valmistettiin alkuperäisten luonnosten mukaan kolme lasi-ikkunaa, joita kirkko ei aikoinaan huolinut Wawelin katedraaliin. Ne ovat esillä uudessa Wyspiański-paviljongissa Grodzkakadun varrella. Maalausten ohella elävin osa Wyspiańskin perintöä on draama Wesele ("Häät"), kansanperinteestä, Puolan historian aaveista sekä talonpoikien ja tilallisten jännitteistä punottu symbolistinen näytelmä (1901), jonka Andrzej Wajda filmatisoi 1970-luvulla. Suuren visionäärin ja monialataiteilijan elämäntyö jäi lopulta pahasti kesken, kun hän kuoli kuppaan vain 38-vuotiaana.

Joanna Olczak-Ronikier:
Janusz Korczak. Próba biografii. WAB 2011.

(8.11.2011) "Raskasta on syntyä ja opetella elämään." Janusz Korczakin sanat kuvastavat hyvin hänen elämänfilosofiaansa: lapsuus on vakava ja tärkeä asia ja elämä jatkuva oppimisprosessi. Juuri lapsuuden ja lasten parissa varsovalaislääkäri Henryk Goldszmit eli Janusz Korczak (1878-1942) tekikin uskomattoman elämäntyönsä, jonka ansioiden pohjalta hänet luetaan yhdeksi 1900-luvun suurista pedagogiikan visionääreistä Bruno Bettelheimin, Alice Millerin ja A. S. Neillin rinnalla. Korczak johti perustamaansa kokeellista lastenkotia, toimitti lastenlehtiä, julkaisi romaaneja ja näytelmiä, kirjoitti lukemattomia lehtiartikkeleita ja piti erittäin suosittua kasvatusaiheista pakinasarjaa Puolan radiossa. Krochmalnakadun lastenkodissa Korczak kehitti kuulun, ns. korczakilaisen kasvatusmallin, joka perustui oikeudenmukaisuuden ihanteelle ja lasten itsehallinnolle. Korczak koetti luoda uuden, demokraattisemman auktoriteettirakenteen perinteisen, kuriin ja alistamiseen nojautuvan auktoriteetin tilalle. Talon toiminnassa näkyi pyrkimys korvata pakko motivoinnilla. Palkittu elämäkerturi Joanna Olczak-Ronikier sijoittaa Korczakin uran ja ajatukset vasten erittäin kiintoisasti maalattua taustaa, jossa tärkeää osaa näyttelee pohdinta juutalaisen Korczakin ja Varsovan assimiloituneen juutalaisen sivistyneistön suhteesta puolalaisuuteen ja uskontoon. Puolassa Korczak on haluttu nähdä korostetun puolalaisena, mutta Olczak-Ronikierin mukaan Korczak ei kuitenkaan koskaan eronnut juutalaisesta seurakunnasta. Juutalaisten asema oli koko ajan polttopisteessä hänen kirjoituksissaan, joiden yksi tavoite oli kaventaa puolalaisen valtaväestön ja juutalaisvähemmistön välistä epäluulon kuilua. Korczakin lastenkodin keittiökin toimi juutalaisten kosher-sääntöjen mukaisesti - ja nimenomaan juutalaisena Korczak lopulta lapsineen kuoli Treblinkan kaasukammiossa. Erittäin kiinnostava on kirjan kuvaus Korczakin henkisestä viitekehyksestä, jossa oli juutalaisuuden lisäksi vaikutteita kristinuskosta, teosofiasta (jonka pedagogisista ajatuksista hän ammensi), idän uskonnoista ja vapaamuurariaatteesta.
Lue artikkeli Janusz Korczak ja lapsen autonomia.
Tilaa Janusz Korczakin kirja Lapsen oikeus kunnioitukseen Basam Booksin verkkokaupasta

Agata Dutkowska, Wojciech Szymański:
Kraków kobiet. Przewodnik turystyczny.
Muzeum Narodowe, Miasto Kobiet, Kraków 2011.

(26.10.2011) Krakovan MOCAKin eli uuden Nykytaiteen museon kirjakaupasta löysin uunituoreen matkaoppaan "Naisten Krakova". Siihen on koottu tarinoita naisista, jotka ovat vuosisatojen varrella vaikuttaneet Krakovan elämään. Opas rakentuu erilaisten reittien varaan, joiden varrella tutustutaan krakovalaisnaisten elämään keskiajalta nykyaikaan. Reittejä ovat mm. kuningattarien ja prinsessojen, pyhimysten ja mystikkojen, naisasianaisten, tiedenaisten, taiteilijoiden ja juutalaisten naisten Krakova. Itseoikeutettuja kuuluisuuksia kirjan sivuilla ovat tietysti legendaarisen kuningas Krakin tytär Wanda, joka ennemmin hukuttautui Veikseliin kuin meni naimisiin saksalaisprinssin kanssa, pyhä Hedvig, josta pikkutyttönä tuli Puolan "kuningas", milanolaissyntyinen kuningatar Bona Sforza, joka toi Krakovaan renessanssin ja kukkakaalit ja vihasi hepsankeikkana pidettyä miniäänsä Barbara Radziwiłłównaa, vuosikymmen sitten kanonisoitu pyhä Faustyna, "Puolan mustana enkelinä" tunnettu kabareelaulajatar Ewa Demarczyk ja tietysti Nobel-palkittu runoilija Wisława Szymborska. Heitä tuntemattomampia mutta sangen kiinnostavia ovat mm. legendaarinen Nawojka, joka mieheksi pukeutuneena opiskeli Krakovan yliopistossa 1400-luvulla, ja Dagny Juel Przybyszewska (1867-1901), kaikkien boheemien isän Stanisław Przybyszewskin norjalainen vaimo, joka sisusti kotinsa Munchin ja Goian maalauksilla ja lumosi Krakovan taiteilijasalongit, mutta ei päässyt sisään puolalaiseen sielunmaisemaan vaan karkasi erään miljonäärin pojan kanssa Tbilisiin ja kuoli tämän veitseniskuihin. Kiintoisaa oli lukea myös Kazimierzin köyhistä juutalaiskortteleista suureen maailmaan kavunneesta kosmetiikkaguru Helena Rubinsteinista. Hän häpesi köyhiä kotikulmiaan niin, että lehtihaastatteluissa valehteli perheensä muka asuneen Vanhankaupungintorin varrella. Aivan oma lukunsa ovat natsien luoman geton rohkeat naiset, heidän joukossaan puolalaisen funktionalismin uranuurtajiin ja maan ensimmäisiin naisarkkitehteihin lukeutunut Diana Reiter (1902-1943), jonka kohtalon Steven Spielberg kuvitti Krakovaan sijoittuvassa elokuvassaan Schindlerin lista.

Jan Tomasz Gross:
Złote żniwa. Znak 2011.

(12.3.2011) Viime keskiviikkona Puolan kirjakauppojen parhaat paikat täyttyivät mustista kirjapinoista: Jan Tomasz Grossin uusin kirja oli tullut! Olin itsekin ostamassa kirjaa ensimmäisten joukossa ja luin sen siltä istumalta ensimmäisenä yönä. Holokaustin myytinmurtajan, amerikanpuolalaisen historioitsijan ja sosiologin historialliseksi esseeksi sanotusta "Kultasadosta" näyttää tulevan yksi Puolan 2010-luvun suurista tapauksista. Kirja jatkaa samaa aihetta kuin hänen edellisetkin, laajaa keskustelua herättäneet kirjansa Sąsiedzi (2000) / Neighbours (2001) ja Fear (2006) / Strach (2008) - ne murtavat myyttiä puolalaisten viattomuudesta ja sivullisuudesta natsien toimeenpaneman holokaustin tapahtumissa. Kultasadon lähtökohtana on Treblinkan tuhoamisleirin paikalla joskus 40-luvulla otettu valokuva (ks. alla), joka ilmeisesti esittää paikallisia maalaisia kullankaivuussa leirin joukkohautojen paikalla edessään riviin aseteteltuja pääkalloja ja luita. Leirien jäänteiden penkominen ja juutalaisten omaisuuden ryöstäminen oli Puolassa (ja muuallakin Euroopassa) laaja ilmiö, ja juuri se on Grossin kirjan polttopisteessä. Gross maalaa kauhistuttavan kuvan siitä, miten holokausti mursi syvän kristillisen maaseutuyhteisön moraalin ja miten juutalaiset joutuivat naapuriensa ryöstämiksi ja surmaamiksi heti kun laillinen järjestys oli natsimiehityksen seurauksena romahtanut ja juutalaiset eivät enää olleet samanlaisia kansalaisia kuin muut, eivätkä edes ihmisiä. Grossin laskema saldo on surkea: getoista, leireiltä ja kuljetuksista paenneista juutalaisista vähintäänkin kymmeniä tuhansia kuoli puolalaisten omatoimisesti (!) organisoimissa väijytyksissä, jahdeissa ja murhissa. Syytöksiltä ei säily myöskään katolinen kirkko: kirkon piirissä juutalaisten kohtalosta ei inahdettukaan, ei sodan aikana eikä vuosikymmeniin sen jälkeen. Grossin kirja osuu niin syvälle puolalaisten omakuvaan, että ei ole ihme jos se herättää kohua. Kommunismihan vaiensi kaiken keskustelun juutalaisten kohtalosta ja maalasi kuvan natsien uhriksi joutuneesta Puolan sankarikansasta. Nyt Puola tekee taas kerran kipeää mutta avointa tiliä suhteestaan holokaustiin, sitä samaa jota Saksassa, holokaustin primus motorissa, on tehty vuosikymmeniä mutta joka monessa muussa maassa, kuten Unkarissa, Ukrainassa tai Liettuassa, ei tunnu pääsevän alkuun. - Kirja ilmestyy keväällä 2012 englanniksi Oxford University Pressin julkaisemana nimellä Golden Harvest.





Thomas Mann:
Buddenbrookit. Suom. Ilona Nykyri
WSOY, 2010.

(24.1.2011) Joulupukki toi uuden suomennoksen Thomas Mannin klassikkoromaanista Buddenbrookit. Kuukausi vierähti lähes 700-sivuisen sukukronikan parissa - mitä palsamia talven näivettämälle sielulle! Lyypekkiläisen kauppiassuvun kronikka (1901) on säilyttänyt lumovoimansa. Pahaenteinen alaotsikko "Erään suvun rappio" asetti odotushorisontin hetkeen, jolloin mahtisuvun kohtalon kääntyisivät, mutta suvun perinteet ja porvarishyveet - itsekuri, rehellisyys ja ankara työnteko - kantoivat pitkään yli alkuvaiheidenkin tragedioiden, kunnes suku sitten oikeasti sortui heikkohermoisuuteen, kuolemaan ja sairauteen. Buddenbrookien vaiheiden lisäksi matkan varrella mielessäni pyöri kaksi asiaa. Ensinnäkin suomentaja Ilona Nykyrin taidolla rakentama, eloisasti helähtelevä mutta samalla asiaankuuluvan "patinoitunut" kieli vangitsi minut monena iltana kirjan pariin niin että tulin valvoneeksi pikkutunneille. Erityisesti ihailin murrerakennelmaa, jossa Lyypekin porvarit käyttävät palvelusväen kanssa asioidessaan nopeaa ja laulavaa Turun murretta (alkuteoksessa Plattdeutschia eli alasaksaa), kun taas astetta rahvaanomaisemman Baijerin väki puhuu suomennoksessa Etelä-Pohjanmaan ja Peräpohjan murteiden sekoitusta. Toinen asia jota mietin, liittyy lempiaiheeseeni eli Puolan kirjallisuuteen. On sääli, että niin monet puolalaiset klassikot ovat jääneet kulttuurisen rautaesiripun taakse, joka tuntuu murentuvan niin tuskallisen hitaasti vaikka oikeat muurit ovat kaatuneet jo lähes neljännesvuosisata sitten. Puolalaisklassikoista Buddenbrookeihin vertautuu Bolesław Prusin varsovalaisromaani Nukke (puol. Lalka, 1887-1889), jossa seurataan kauppias Wokulskin ja aatelisneito Izabella Łęckan rakkaustarinaa. Se on lukukokemuksena yhtä mukaansatempaava kuin vuosikymmen myöhemmin ilmestynyt Mannin läpimurtoromaani. Saammekohan koskaan lukea sitä suomeksi?

Wojciech Tochman:
Dzisiaj narysujemy śmierć
Czarne, 2010.

(24.1.2011) Puolalainen reportteri Wojciech Tochman on tullut suomalaisille tutuksi Bosnian muslimien kansanmurhaa käsittelevällä pienellä kirjallaan Kuin olisit kiveä syönyt (Like, 2005), jota oli käytetty taustamateriaalina myös Q-teatterin viimevuotisessa esityksessä Aivan kuin minua ei olisi. Yhtä pieni ja järisyttävä on Tochmanin uusin kirja, joka on kammottavalla tavalla sukua Bosnian naiskohtaloille - nyt Tochman piirtää kuvaa Ruandan kansanmurhasta ja varsinkin sen puolustuskyvyttömimmistä uhreista, naisista ja lapsista. Verta, spermaa ja aivonriekaleita tihkuva kirja olisi sietämätöntä luettavaa, ellei kynää ohjaisi Tochmanin hienotunteisuus ja herkkyys. Hän ei asetu osoittelijaksi eikä selittelijäksi, vaan voi pahoin lukijoiden ja muiden todistajien kanssa istuessaan Ruandan yössä muistikirjoineen ja pohtiessaan, miksi hän tätä kaikkea oikeastaan kertoo. Kirjan suuruus on siinä, että Tochman ei halua vain kuvata, hän haluaa rakentaa uudelleen väkivaltaan hukkuneen maailman mielekkyyden. "Tochman kokoaa rikki hakatun maailman palasia. Hän työntää tyngät, valokuvat, irti leikatut raajat ja muistin sirpaleet takaisin ihmisyyden raameihin", sanoo eräs kirjan arvostelija. Tochmanin kirjan sivuilta rakentuu kauhea kuva maasta, mutta kyse ei oikeastaan ole vain Ruandasta, vaan ihmisyydestä ja ihmisen osasta - meistä jokaisen on valittava, olemmeko uhreja, pyöveleitä tai todistajia. Valintaa ei voi välttää. Ruandan osalta Tochmanin ja meidän suomalaisten osana on todistajan pahoinvointi ja syyllisyys. Meidän on katsottava, ei käännettävä katsetta pois, piirrettävä kuolema (kirjan nimi tarkoittaa suomeksi: Tänään piirrämme kuoleman). Tochmanin kirja on taas yksi esimerkki puolalaisen reportaasikoulukunnan kaunokirjallisesta voimasta. Se on tuttua Ryszard Kapuścińskin ja Hanna Krallin suomennetuista kirjoista. - Tochmanin kirja valittiin keväällä 2011 Ryszard Kapuściński -reportaasikilpailun ehdokkaaksi, ja syksyllä 2011 se nimettiin Angelus-kirjallisuuspalkinnon finaaliin.

Lue myös syksyn 2010 Lukublogi!

© Tapani Kärkkäinen