Takaisin Kuka olen?-sivulle
Takaisin etusivulle

Puolalaista nykyrunoutta

Wis³awa Szymborska
Krystyna Lars
Urszula M. Benka
Marcin ¦wietlicki
Krzysztof Koehler
Marzena Broda
Zbigniew Herbert


Wis³awa Szymborska

Puhe löytötavaratoimistossa*

Kadotin muutaman jumalattaren matkalla etelästä pohjoiseen,
ja monta jumalaa matkalla idästä länteen.
Minulta sammui iäksi pari tähteä - taivaat, auttakaa!
Pudotin mereen saaren, toisen.
En edes tiedä varmasti, minne kynteni jäivät,
kuka turkissani kulkee, kuka asuu kuoressani.
Sisarukseni kuolivat pois kun ryömin maalle,
ja enää vain muutama luu viettää minussa vuosipäivää.
Tuhlasin nikamia ja jalkoja enkä nahoissakaan pysynyt
ja järjen olen menettänyt monet kerrat.
Kauan sitten alkoi kolmas silmäni katsella tätä läpi sormien,
viittasin sille evällä, kohautin oksia.

Mennyt kaikki, kadonnut, taivaan tuuliin lentänyt.
Ihmettelen itse, miten vähän minusta on tähän entänyt:
tämä yksikön persoona, hetkisen ihmissuvussa,
joka vain sateenvarjon hukkasi raitiovaunussa.


Kuolemasta liioittelematta*

Se ei ymmärrä vitsien päälle,
ei tähtien, ei siltojen,
ei kutomisen, kaivosten, maan viljelemisen,
ei laivan rakentamisen eikä pullan paistamisen.

Kun puhumme huomisesta
se pistää väliin viimeisen sanan
asian vierestä.

Se ei osaa edes sitä
mikä suoraan liittyy sen ammattiin:
ei kaivaa hautaa,
ei tehdä arkkua,
ei siivota jälkiään.

Täynnä tappamista
se tekee työnsä kömpelösti,
taitamatta ja umpimähkään.
Kuin jokaisella meistä se vasta harjoittelisi.

Voitot voittoina,
mutta miten valtavasti tappioita,
harhaiskuja
ja uudelleen aloitettuja yrityksiä!

Välillä se ei jaksa
kärpästä tappaa lennosta.
Joskus toukka voittaa
sen ryömimiskilpailussa.

Kaikki nuo mukulat, palot,
tuntosarvet, evät ja ilmaputket,
soidinsulat ja talviturkit
kertovat sen olevan jäljessä
tylsässä työssään.

Paha tahto ei riitä,
eivät sotamme ja kumouksemme
ole nekään olleet avuksi, ainakaan toistaiseksi.

Sydämet sykkivät munissa.
Vauvoissa luut kasvavat.
Siemenistä kasvaa kaksi sirkkalehteä,
ja usein jopa taivaanrantaan korkea metsä.

Joka väittää, että se on kaikkivoipa,
on itse elävä todiste
siitä että kaikkivoipa se ei ole.

Ei ole elämää
joka ei edes lyhyen hetken
olisi ollut kuolematon.

Kuolema
myöhästyy aina juuri sen hetken verran.

Turhaan se tempoo
näkymättömän oven kahvaa.
Kuka mitä on ehtinyt,
sitä se ei pois voi ottaa.


Kirjoittamisen ilo*

Mihin juoksee tuo kirjoitettu kauris kirjoitetun metsän halki?
Juomaan kirjoitettua vettä,
joka monistaa sen pikkuisen kuonon kuin hiilipaperi?
Miksi se kohottaa päätä, kuuleeko se jotakin?
Se seisoo totuudelta lainatuilla jaloillaan
ja höristää korvia sormieni lomasta.
Hiljaisuus - tämäkin sana rapisee paperilla
ja taivuttaa tieltään
sanan "metsä" luomia oksia.

Valkoisen arkin yllä kyyristyvät hyppyyn
kirjaimet, jotka voivat asettua väärin,
lauseet, joiden piirityksestä
ei ole pelastusta.

Mustepisaraan mahtuu kokonainen joukko
silmää siristäviä metsästäjiä
valmiina syöksymään alas jyrkkää kynää,
saartamaan kauriin ja ampumaan.

He unohtavat, että tämä ei ole elämä.
Tässä vallitsevat toiset lait, mustat valkoisella.
Silmänräpäys kestää niin kauan kuin minä haluan,
sen voi jakaa pieniin iäisyyksiin
täynnä kesken lennon pysäytettyjä luoteja.
Ikiajoiksi, jos käsken, pysähtyy täällä kaikki.
Minun tahtomattani ei edes lehti putoa
eikä korsi taivu kavion pisteen alla.

Onko näin siis olemassa maailma,
jonka kohtalo on yksin minun vallassani?
Aika, jonka sidon yhteen merkkien ketjulla?
Olemassaolo, käskystäni lakkaamaton?

Kirjoittamisen ilo.
Ikuistamisen kyky.
Kuolevaisen käden kosto.



Vuosisadan loppu*

Meidän vuosisatamme oli tarkoitus olla edellisiä parempi.
Enää se ei ehdi sitä todistaa,
sen vuodet ovat luetut,
askel horjuva,
hengitys ohut.

On tapahtunut liian paljon
sellaista mitä ei pitänyt,
ja minkä oli tarkoitus tulla
ei tullut.

Oli tarkoitus tulla kevään
ja onnen, muun muassa.

Pelon oli tarkoitus jättää vuoret ja laaksot.
Totuuden valhetta nopeammin
ehtiä maaliin.

Tiettyjen onnettomuuksien
ei ollut tarkoitus enää tulla,
kuten sodan
ja nälän, ja niin edelleen.

Kunniassa piti olla
suojattomien suojattomuus,
luottamus ja sen sellaiset.

Se joka halusi nauttia maailmasta
on mahdottoman tehtävän
edessä.

Typeryys ei ole hauskaa.
Viisaus ei ole mukavaa.
Toivo
ei enää ole se nuori neito
et caetera, ikävä kyllä.

Jumalan oli tarkoitus lopulta uskoa
hyvään ja voimakkaaseen ihmiseen,
mutta hyvä ja voimakas
ovat yhä edelleen kaksi eri ihmistä.

Kuinka elää - kysyi minulta kirjeessä eräs,
jolta olin aikonut kysyä
sitä samaa.

Jälleen kerran, ja niin kuin aina,
kuten ylläolevasta näkyy,
ei ole tärkeämpiä kysymyksiä
kuin naiivit kysymyksiä.



Krystyna Lars

Kulmahuone**

Tässä hotellissa, keskellä kaupunkia
tänä yönä
kun nainen tuli sisään ja kadotti äkkiä
kuvansa liikkumattomassa peilissä,
joka nieli huoneiden sisukset
vailla nimeä, hengitystä, nukkuvan liikkeitä,
imaisi ne omaan sydämeensä
kuin hiuksistani irronneen nauhan
kaapelivyyhti jonka maanalainen virta
oli heittänyt aulan lattialle
vetäytyi äkkiä hänen jalkojensa edestä kuin elävä kasvi
Sisar ei luottanut silmiini
joista hänet oli karkotettu
mutta silti minä vaistosin käytävien hiljaisuudessa
sen naisen läsnäolon, jonka he olivat tehneet täällä yhdessä
tässä hotellissa, keskellä kaupunkia
tänä yönä
Vasta sinä hetkenä käteni äkkiä heräsivät pimeydessä
eikä puoliavoin suuni
ottanut vastaan ilman tarjoamaa öylättiä
Vasta sinä hetkenä aavistin
miksi olen täällä
tässä kulmahuoneessa
hissin värisevän tunnelin vieressä
ylimmässä kerroksessa tässä suuressa talossa
jonka oksat hitaasti haarautuvat pimeydessä




Urszula M. Benka

Auto da fe**

Tyttö istuu tulen ääressä. On yö. Lempeästi kiiltää suo
leppien välistä kuin hulluus tietäjän silmissä,
tammi metsän ylle
raahaa
takkuista jättiläisenpäätään,
ja kiihkeästi luut kieppuvat nuotiossa tammen alla,
savu sinisiä merkkejä piirtää pimeyteen;
mies hiipii kohti, aikoo tyrkätä tytön
tuleen, hiipii ruovikossa.
On vain tuuli. Rannassa vene tanssii levottomasti.
Veneessä on paholainen. Kuin suuri linturumilus pesällään,
tai Kharon, se katsoo piilosta apulaistaan,
jolle se niljaisten oksien liikettä pitkin
lähettää unensa.

Neidot jotka tytön lailla vartioivat
tulta huolettomasti
nousevat kulkueena tuhkasta miehen uneen.
Neitojen varjot hipovat
tytön silmäluomia.
Hän ei tunne mitään. Hän on menettänyt muistinsa,
astunut riittien pakkoon
näkemättä eroa
tulen luurangon ja itsensä välillä,
sen luja luinen saatto
kiertää piirissä tammen ympäri,
katsoo suohon kuin kaivoon,
syöksyy
purppuravanteina
taivaalle -
Liikkumatta tyttö istuu nuotiolla,
tulen olemukseen yhtyneenä,
ja ruovikossa piileksivä mies,
vastarannalta tänne lähetetty
näkymätön saalistaja
jota paholaisen uni ohjaa kuin konetta,
tajuaa toivottomuutensa
kun paholaisenkiihkossaan
ei tiedä, mikä rovio on
mitä sen päällä palaa:
luut,
muisti
vai myös tietoisuus.



Marcin Swietlicki

Taistelukenttä**

Nainen makaa vieressäni. On nukkuvinaan.
Voiko tästä hävityksestä jäädä jotain kaunista?
Kaikki on jo tapettu. Vaaleat yöperhoset
koskettelevat ikkunaruutua molemmilta puolilta. On rauha.
Hetkellisesti hiljaista.

Hän on toistanut sata kertaa, ettei halua minua.
Olen kokeillut kaikki
miesten konstit. Hän on vielä tässä.
Vierelläni vieraalla sohvalla.
Hän hävisi. Hän voitti. Minä voitin. Minä hävisin.

Siinä hän makaa. Pukeuduin, istuuduin kauemmas.
Katson häntä ja poltan tupakkaa. Katson.
Kaksi teelasia kumollaan, sirpaleina.
Tuhkakuppi, kaksi puoliksi poltettua savuketta.
Kun hän avaa silmänsä, avaan tulen.


Le gusta este jardin... ?**

Kun otan mustat lasit silmiltä
maailmasta tulee entistäkin kauheampi.
Todellinen. Värit
laahautuvat paikoilleen.
Käärme luikertaa kaiken eteensä osuvan yli. Hetki sitten
se hipaisi meitäkin.

Sataa lunta joka peittää kaiken alleen.
Vielä kaupunki näkyy - musta
luuranko jota pienten autojen valokeilat
toisinaan valaisevat, istun korkealla paikalla
katselemassa. On ilta. Kaikki
huvipuistot on suljettu.

Ilta. Miehet palaavat saaliit mukanaan.
Kiihkeät papit, jotka pystyvät pelastamaan
vain itsensä. Koira hölkytti
rinnallamme ja haisi. Passini
on hajonnut. Kaikki mitä rakastin
on hajonnut. Minä olen hyvässä kunnossa.

Perustuslaissa ei sanota minusta mitään.

Jan Po³kowskille**

On aika paiskata kiinni ohuet pahviovet ja avata ikkunat,
avata ikkunat ja tuulettaa huone.
Ennen temppu aina onnistui, mutta nyt sekään ei
auta. Tällä kertaa
runojen jäljiltä
jää löyhkä.

Vankilarunous elää ihanteesta,
mutta ihanteet ovat veren vetistä korviketta.
Sankarit istuivat vankiloissa
ja työläinen on ruma, mutta liikuttavan
käyttökelpoinen - vankien runoissa.

Vankilarunoudessa puilla on
piikkilankaristi kuoren alla.
Kuinka helposti vanki kulkeekaan helvetillisen
pitkän ja lähes mahdottoman tien
kirjaimesta Jumalaan, se kestää vain hetken, kuin
sylkäisisi - vankilarunoudessa.

Sen sijaan että sanoisivat: hammasta särkee, on
nälkä, on yksinäistä, sinä ja minä, meidän perhe,
meidän katu - he sanovat hiljaa: Wanda
Wasilewska, Cyprian Kamil Norwid,
Józef Pilsudski, Ukraina, Liettua,
Thomas Mann, Raamattu ja ehdottomasti jotain
jiddishiksi.
Jos tässä kaupungissa vielä eläisi lohikäärme
he ylistäisivät sitä - tai kirjoittaisivat runoja
piiloihinsa kätkeytyneinä
- heristäen lohikäärmeelle pikkuisia nyrkkejään
(jopa rakkausrunot olisi kirjoitettu
lohikäärmekirjaimin...)
Katson lohikäärmettä silmiin
ja kohautan olkapäitäni. On kesäkuu. Selvästikin.
Heti puolenpäivän jälkeen oli myrsky.
Ensiksi hämärä laskeutuu
näille aukioille jotka ovat ihanteellisesti neliönmuotoisia.



Krzysztof Koehler

Ovidius. Viimeiset vuodet.**

Mustat aallot iskevät jyrkkiin kallioihin,
Tomiin yllä on yhä runsaammin pilviä,
myrsky laskee alas sinisiltä vuorilta
ja hahmot liukenevat yön hämärään.

Mutta vielä ajatus kulkee aaltoilevilla sanoilla
ja sormet rummuttavat säkeiden rytmiä.
Älä loukkaa jumalien tai Augustuksen korvia
mankumisella. Pidä varasi sillä kielteinen vastaus

jättäisi sinut loppuiäksesi tänne. Maailman
reunalle. Meri vääntyy murheen irvistykseen,
barbaarisen puheen karkeat äänteet,
maanpaon toivottoman tyhjät yöt ja päivät.

Hienostunut tyyli hajoaa vikinäksi,
ulkonäkö on yhä vaikeampi huolitella.
Unohdus ja lika veistävät vierasta maisemaa -
inhon rotko on vailla auringon mittaa.



Marzena Broda

Oi rakkauteni**

M: Ile

Kun puuskainen tuuli alkaa puhaltaa
pakene ikuisen vuoren taakse sillä Maa
on pyöreä ja polkuja kovin vähän
eikä ole ketään joka sinua suojaisi: oi rakkauteni
mikä hyvänsä olet taivaallisessa puvussasi
sarastus auringon nousu lasku sade joka
rummuttaa suljettua talvista järveä Pakene
sinne missä alkua ei loppua ole poluilla
sillä tässä paikassa pimeys tulee ja vie mitään selittämättä:
kuulon näön kalan rantahiekalta hymyn kasvoilta
verinoron haljenneelta kämmeneltä hehkuvan
kiven joka tuo lämmön ja rauhan Kaiken


*** **

Ennen auringonnousua herätä,
nähdä niittyyn nojaava taivaan katto,
uninen ilta, pilven keinuttama.
Koskea Tatran vuoria, ajan väreillä maalattuja
kun valo yhä torkkuu maan sisässä.
Kaiken puolesta rukoilla, unohtaa pelko,
runot, mukava nojatuoli kaupungissa,
erottaa yön tähdet ihmisasumusten yllä,
rauhan hetkenä pitää kasvojasi
käsissäni. Niin, tottua hiljaisuuteen!
Kuulla kuinka pyökit kuihtuvat ja ruostuvat
niiden maailman lattioille sirotellut lehdet. Yhä hiljemmin veri virtaa.
Maisema kellastuu. Ja sade sulkee silmät.



Zbigniew Herbert

Herra Cogiton sielu**

Entisaikaan
kuten tunnettua
se poistui ruumiista
kun sydän pysähtyi

viime henkäyksen myötä
se etääntyi hiljaa
taivaallisille niityille

    Herra Cogiton sielu
    käyttäytyy toisin

    jättää ruumiin sen vielä eläessä
    hyvästiä sanomatta

    kuukausia vuosia se oleilee
    muilla mantereilla
    Herra Cogiton rajojen ulkopuolella

    sen osoitetta on vaikea saada
    se ei anna kuulua itsestään
    välttelee yhteyttä
    ei kirjoita kirjeitä

kukaan ei tiedä milloin se palaa
ehkä se on lähtenyt lopullisesti

Herra Cogito taistelee
alhaista mustasukkaisuutta vastaan

hän ajattelee sielusta hyvää
hän ajattelee sielua hellästi

on selvää että se asustaa
toistenkin ruumiissa

sieluja nyt ei vain riitä
koko ihmiskunnalle

Herra Cogito tyytyy kohtaloonsa
mitä muutakaan hän voisi tehdä

hän koettaa jopa sanoa
- sielu kulta -

hän ajattelee sielua lämpimästi
hän ajattelee sielua hellästi

    kun se odottamatta
    ilmestyy
    hän ei tervehdi sitä sanoen
    - hyvä että palasit

    katselee vain syrjäkarein
    peilin eteen istuu
    ja kampaa hiuksiaan
    takkuisia ja harmaita



Herra Cogito etsii neuvoa**

Niin paljon kirjoja sanakirjoja
lihavia tietosanakirjoja
ei ketään joka neuvoisi

on tutkittu aurinko
kuu tähdet
on hukattu minut

sieluni
kieltäytyy
tiedon lohdutuksesta

    se vaeltaa siis öisin
    isien teitä

    ja tuollahan on
    Brac³aw, pieni kaupunki
    mustien auringonkukkien keskellä

    paikka jonka hylkäsimme
    paikka joka huutaa
    on sapatti
    ja niin kuin aina sapattina
    ilmestyy uusi Taivas

    - etsin sinua rabbi
    - ei hän ole täällä -
    sanovat hasidit
    - hän on sheolin maailmassa

    - hänen kuolemansa oli kaunis
    sanovat hasidit
    kuin hän olisi kulkenut
    nurkasta
    nurkkaan
    mustissaan
    kädessä
    liekehtivä Toora

    - etsin sinua rabbi

    - monesko taivaankansi se oli
    jonka taakse kätkit viisaan korvasi

    - sydäntäni särkee rabbi
    - minulla on huolia

rabbi Nahman
voisi neuvoa minua
mutta miten löydän hänet
kaiken tämän tuhkan keskeltä


Herra Cogiton viesti**

Mene sinne minne menivät muutkin pimeälle rajalle
noutamaan olemattomuuden kultaista taljaa viimeistä palkintoasi

kulje suorana niiden keskellä jotka ovat polvillaan
jotka ovat kääntäneet selkänsä tai maatuneet maaksi

et pelastunut elääksesi
aikaa on vähän sinun on annettava todistuksesi

ole rohkea kun järki vie harhaan ole rohkea
tilinteon hetkellä vain sillä on merkitystä

mutta voimaton Vihasi olkoon kuin meri
kun kuulet halvennettujen ja lyötyjen äänen

älköön hyljätkö sinua sisaresi Ylenkatse
kätyreitä pyöveleitä pelkureita kohtaan - he voittavat
tulevat hautajaisiisi ja helpottuneina heittävät hiekkansa
ja kaarnakuoriainen kirjoittaa elämästäsi siistin pienen tarinan

älä anna anteeksi totisesti ei ole sinun vallassasi
antaa anteeksi niiden nimissä jotka aamunkoitteessa kavallettiin

varo kuitenkin turhaa ylpeyttä
katso peilistä narrinkasvojasi
toistele: minut kutsuttiin - eikö parempia muka ollut

varo sydämen kylmyyttä rakasta aamuista lähdettä
lintua jonka nimeä et tiedä talvista tammea
valonläikähdystä muurilla taivaan kirkkautta
ne eivät tarvitse lämmintä hengitystäsi
ne ovat olemassa kertoakseen: kukaan ei tule sinua lohduttamaan

valvo - kun valo vuorilta antaa merkin - nouse ja kulje
niin kauan kuin veri rinnassa pyörittää tummaa tähteäsi

toistele vanhoja loitsuja ihmissuvun satuja ja tarinoita
sillä niin saavutat sen hyvän jota et saavuta
toistele suuria sanoja toistele niitä sitkeästi
kuin ne jotka kulkivat erämaan halki ja kuolivat hiekkaan

vaan palkkioksi ihmisillä ei ole sinulle antaa kuin
ivanauru kuolema tunkiolla

mene sillä vain niin sinut otetaan kylmenneiden kallojen joukkoon
esi-isiesi joukkoon: Gilgamesin Hektorin Rolandin
rajattoman valtakunnan ja tuhkan kaupungin puolustajien

Pysy uskollisena Mene


Suomennokset:
*Tapani Kärkkäinen ja Päivi Paloposki. Julkaistu Tuli ja savu -runouslehdessä 4/1997
**Tapani Kärkkäinen, Päivi Paloposki ja Helena Sinervo. Julkaistu Nuoren Voiman Itä-Eurooppa-numerossa 2/1995.

Takaisin Kuka olen?-sivulle
Takaisin etusivulle