Takaisin edelliselle sivulle

Bruno Schulz: Vihuri
suom. Tapani Kärkkäinen

Sinä pitkänä ja tyhjänä talvena tuotti pimeys kaupungissamme valtavan sadon, satakertaisen. Liian pitkään oli kai jätetty ullakot ja romuvarastot siivoamatta, kattiloita oli pinottu kattiloiden ja tölkkejä tölkkien päälle, tyhjien pullorivistöjen oli annettu loputtomasti kasvaa.

Siellä, ullakoiden ja kattojen hiiltyneissä lankkumetsissä, rupesi pimeys kasvamaan väärään ja fermentoitumaan villisti. Alkoi kattiloiden mustanpuhuvat valtiopäivät, pidettiin onttoja ja monisanaisia kokouksia, pullot mongersivat, saavit ja tonkat pulputtivat. Kunnes eräänä yönä kattopaanujen alaisissa avaruuksissa kattiloiden ja pullojen falangit alkoivat nousta ja valua suurena, tiiviinä rykelmänä kaupungille.

Tyhjilleen jääneet ullakot monistuivat ja pongahtivat pystyyn mustiksi rivistöiksi, joiden väliin jäävien kujanteiden kaikuisissa avaruuksissa kurkihirsien ja parrujen kavalkadit kirmailivat ja puiset pukit loikkivat, kunnes ne hetken päästä laskeutuivat pihtapuisille polvilleen, valmiina täyttämään yön äärettömyyden selkäpuiden laukalla ja katto-orsien ja vuoliaisten hälinällä.

Samalla hetkellä nuo mustat joet, tynnyreiden ja kannujen vaellusretkikunnat, vuotivat yli äyräiden ja virtasivat yöhön. Niiden mustat, kiiltävät ja meluisat joukkiot piirittivät kaupungin. Tummanpuhuva astiajoukko, suutaan pieksävät pytyt ja hölöttävät saavit työntyivät yö yöltä vääjäämättä eteenpäin kuin pulisevien kalojen armeija.

Pohjiaan rummuttaen kasautuivat ämpärit, tynnyrit ja kannut keoiksi, uunimuurarien tekemät saviruukut huojuivat, vanhat hatturähjät ja keikarien silinterit kapusivat vaivalloisesti toistensa päälle ja kohosivat taivaalle korkeina pylväinä, kunnes kaatuivat.

Ja ne kaikki kolisuttelivat karkeasti puisten kieltensä tappeja, jauhoivat kömpelösti puisissa kidoissaan kirousten ja solvauksien sekamelskaa ja viskoivat yöhön jumalanpilkkansa lokaa. Kunnes olivat pilkkansa pilkanneet, kirouksensa kironneet.

Astioiden joka paikkaan kantautuva juorunräkätys kutsui vihdoin paikalle ruumiskärryt, tuulenvihurin mahtavat vaunustot, ja ne seisahtuivat yön ylle. Tuo suunnaton leiri, musta, liikkuva amfiteatteri alkoi valtavina pyörteinä laskeutua kohti kaupunkia. Ja pimeys räjähti suureksi, villiksi vihuriksi, joka raivosi kolme päivää ja kolme yötä…

***

– Et mene tänään kouluun, sanoi äiti aamulla, – ulkona on kauhea vihuri.

Huoneessa leijui hentoinen, pihkalta tuoksuva savuharso. Uuni vinkui ja vihelsi aivan kuin sen uumeniin olisi vangittu kokonainen valjakko koiria tai demoneita. Uunin halkeilleeseen mahaan tuhrittu kuva vääntyi värikkääseen irvistykseen ja pullisti ihmeellisesti poskiaan.

Juoksin paljasjaloin ikkunan luo. Taivas oli joka puolelta tuulten pullistama. Se oli hopeanvalkea ja avara, halkeamaisillaan pintaansa piirretyistä syvistä juovista, ankarista uurteista, jotka muistuttivat jähmettyneitä tina- ja lyijysuonia. Se oli niin täynnä kätkettyä dynamiikkaa ja energiakenttiä että suorastaan värisi jännityksestä. Sen pintaan raapusteli diagrammejaan tuulenvihuri, joka latasi maiseman täyteen voimaa mutta pysyi itse näkymättömänä ja tavoittamattomana.

Vihuria ei voinut nähdä. Sen saattoi havaita taloista ja katoista, joihin sen raivo suuntautui. Yksi toisensa jälkeen ullakot ikään kuin pullistuivat ja hullaantuivat, kun sen voima tunkeutui niihin.

Vihuri teki aukiot autioiksi, jätti kaduille jälkeensä valkean tyhjyyden, ja torin se lakaisi putipuhtaaksi. Vain siellä ja täällä kyyristeli ja lepatti joku yksinäinen ihminen talonkulmaan tarrautuneena. Tori ikään kuin pullistui, kiilteli tuulen mahtavan lennon alla kuin kalju.

Taivaalle tuuli puhalsi kylmiä ja kuolleita värejä, espanjanvihreitä, keltaisia ja violetteja juovia, labyrinttiensa etäisiä holvikaaria ja arkadeja. Katot seisoivat taivaiden alla mustina ja kallellaan, malttamattomina ja täynnä odotusta. Ne, joiden alle vihuri oli jo työntynyt, nousivat ylös innoituksen vallassa, kohosivat korkealle naapuritalojen ylle ja alkoivat profetoida hulluksi tulleen taivaan alla. Sitten ne romahtivat alas ja sammuivat, koska eivät kauempaa kyenneet pidättelemään mahtavaa henkäystä, joka kiiti jo eteenpäin ja täytti kaiken metelillä ja kauhistuksella. Ja aina uusia ja uusia taloja kohosi ilmaan selvänäkökohtauksen iskiessä ja alkoi kirkuen julistaa.

Kirkonvierustan valtavat pyökit seisoivat kädet koholla aivan kuin olisivat joutuneet järkyttävien ilmestysten todistajiksi – ja huusivat, huusivat.

Etäämmällä, torinreunustan kattojen takana, näin kaukaisia tulimuureja, esikaupunkien paljaita päätyseiniä. Ne kapusivat toistensa päälle ja kohosivat yhä vain ylemmäs, kauhusta jäykkinä ja ällistyneinä. Jostain kaukaa kajastava kylmä punahohde värjäsi ne myöhäisen väreillä.

Sinä päivänä emme syöneet lounasta, sillä keittiön liesi savutti. Huoneissa oli kylmä ja tuoksui tuulelta. Kahden aikoihin iltapäivällä esikaupungissa syttyi tulipalo ja levisi nopeasti. Äiti ja Adela alkoivat pakata vuodevaatteita, turkkeja ja arvoesineitä.

Tuli yö. Vihuri voimistui ja kävi entistäkin rajummaksi, se kasvoi hallitsemattomaksi ja täytti maailman. Se ei enää vieraillut taloissa eikä kattojen alla vaan rakensi kaupungin ylle monikerroksisen ja moninkertaisen avaruuden, mustan labyrintin, ja kasvatti siihen loputtomasti kerroksia. Labyrintista se taikoi pitkiä käytäviä, yhdellä salamaniskulla loihti siipirakennuksia ja peräkkäisiä huonesarjoja, vyörytti jyristen esiin salin toisensa jälkeen mutta antoi sitten näiden kaikkien kuviteltujen kerrosten, holvien ja kasemattien luhistua ja kiiti yhä ylemmäs muovaamaan hahmotonta äärettömyyttä inspiraatiollaan.

Huone värisi hieman, seinällä riippuvat taulut helisivät. Lampun rasvainen valo kiilteli ikkunalaseilla. Valoverhot riippuivat pulleina, täynnä myrsky-yön hengitystä. Muistimme yhtäkkiä, ettei isää ollut näkynyt koko päivänä. Päättelimme, että hän oli aamuvarhaisella lähtenyt kauppaansa, ja tuuli oli yllättänyt hänet siellä ja estänyt kotiinpaluun.

”Hän ei ole koko päivänä saanut syödäkseen”, voihki äiti. Vanhempi kauppa-apulainen Teodor valmistautui sukeltamaan yöhön ja vihuriin viedäkseen isälle ruokaa. Veljeni liittyi retkikuntaan.

He kietoutuivat suuriin karhuturkkeihin ja täyttivät taskunsa silitysraudoilla ja mortteleilla, joiden oli määrä toimia painolastina ja estää vihuria tempaamasta heitä mukaansa.

Ovea yöhön raotettiin varovasti. Veljeni ja kauppa-apulaisen turkit pullistuivat, ja he olivat tuskin työntäneet toisen jalkansa pimeyteen, kun yö nielaisi heidät aivan talomme kynnyksellä. Vihuri pyyhki siinä samassa pois heidän lähtönsä jäljet. Ikkunasta ei näkynyt edes lyhtyä, jonka he olivat ottaneet mukaansa.

Heidät imaistuaan vihuri hiljeni hetkeksi. Adela ja äiti koettivat uudelleen sytyttää tulen lieteen. Tulitikut sammuivat, hellanluukusta tuprahti tuhkaa ja nokea. Seisoimme oven takana ja kuulostelimme. Vihurin valitus tuntui olevan täynnä ääniä, kutsuja, huutoja ja puhetta. Olimme kuulevinamme tuuleen eksyneen isän avunhuutoja, ja hetken päästä oli kuin veljeni ja Teodor olisivat kaikessa rauhassa puhelleet oven takana. Vaikutelma oli niin uskottava, että Adela raotti ovea ja tosiaan näki Teodorin ja veljeni — he kömpivät vaivalloisesti esiin tuulesta, johon olivat kainaloita myöten vajonneet.

He astuivat hengästyneinä sisälle porstuaan ja saivat hädin tuskin painettua oven takanaan kiinni. Heidän oli pakko ottaa hetken aikaa tukea ovenkamanoista, niin lujasti puski vihuri porttikäytävään. Vihdoin he saivat salvan vedettyä oven eteen, ja tuuli jatkoi matkaansa.

He kertoivat sekavassa järjestyksessä yöstä ja tuulenvihurista. Heidän turkkinsa olivat imeytyneet täyteen tuulta ja tuoksuivat nyt ilmalle. He räpyttelivät valossa silmiään – ne olivat vielä täynnä yötä, ja niistä valui pimeyttä joka räpäytyksellä. He eivät olleet päässeet kauppaan asti vaan olivat eksyneet ja hädin tuskin löytäneet tien takaisin. He eivät olleet tunnistaneet kaupunkia, kadut olivat aivan sekaisin.

Äiti epäili heidän valehtelevan. Koko kohtauksesta syntyi toden totta vaikutelma, että he olivat koko neljännestunnin seisseet pimeydessä ikkunan alla eivätkä käyneet missään. Tai sitten kaupunkia ja toria ei oikeasti enää ollut, vaan talomme ympärillä oli vain vihurin ja yön pystyttämiä tummia kulisseja täynnä ulvontaa, ujellusta ja voihketta. Ehkei ollut olemassa niitä valtaisia, surullisia kaikkeuksiakaan, joista vihuri oli meille vihjaillut, puhumattakaan kurjista labyrinteista, moni-ikkunaisista huonejonoista tai käytävistä, joita vihuri soitteli kuin pitkiä, mustia huiluja. Aloimme olla yhä vakuuttuneempia siitä, että koko myrsky oli vain donquijotemainen öinen houre, joka kulissien kapeissa väleissä matki vihurin traagista määrättömyyttä, kosmista kodittomuutta ja orpoutta.

Nyt porstuan ovi kävi yhä useammin ja päästi sisään pontsoihin ja saaleihin kietoutuneita vieraita. Huivien ja takkien sisältä paljastui vähitellen huohottavia naapureita ja tuttavia, ja he alkoivat hengästyneellä äänellä ja sekavin sanoin sopertaa tarinoita, jotka ihmeellisesti suurentelivat ja valheellisesti liioittelivat yön äärettömyyttä. Istuimme kaikki kirkkaasti valaistussa keittiössä. Puuhellan ja leveän, mustan huuvan takana oli pari porrasta ja niiden päässä ullakon ovi.

Näillä portailla istui vanhempi kauppa-apulainen Teodor ja kuulosteli, miten ullakko soi tuulessa. Hän kuuli, kuinka vihurin hetkeksi tauotessa kattoruoteiden palkeet painuivat kasaan ja katto pehmeni ja lysähti aivan kuin valtavat keuhkot, joista ilma oli paennut, ja kuinka katto jälleen veti henkeä, asetteli uudelleen ruodelautojensa rivistöt, paisui kuin goottilainen holvisto, levittäytyi suunnattomaksi palkkimetsäksi täynnä satakertaiseksi paisuneita kaikuja ja humisi kuin laatikko pullollaan valtavia bassoja. Mutta sitten unohdimme tuulen. Adela jauhoi kanelia kauniisti soivassa morttelissa. Perazja-täti tuli kylään. Hän oli pieni, eloisa ja huolehtivainen nainen, jolla oli musta pitsisaali päänsä ympärillä, ja hän alkoi hääriä keittiössä Adelan apuna. Adela kyni juuri kukkoa. Perazja-täti sytytti huuvan alla palamaan tukun paperia, ja isoja tulihöytyviä leijui piipun mustaan nieluun. Adela piteli kukkoa kaulasta ja nosti sen liekkien päälle, jotta loputkin höyhenet olisivat palaneet. Yhtäkkiä kukko räpäytti liekeissä siipiään, kiekui ja leimahti tuleen. Silloin Perazja-täti alkoi haastaa riitaa, kiroilla ja sadatella. Kiukusta täristen hän heristeli nyrkkejään Adelalle ja äidille. En ymmärtänyt, mikä hänen asiansa oli, mutta hän muuttui aina vaan kiukkuisemmaksi ja oli pian yksi elehtivä ja sadatteleva kimppu. Näytti hetken aikaa siltä, että hän elehtisi kiukunpuuskassaan itsensä kappaleiksi, hajoaisi ja jakautuisi sadaksi vikkeläksi hämähäkiksi, monihaaraiseksi, kimmeltäväksi vyyhdeksi mustia torakoita, jotka juoksentelevat hulluina pitkin lattiaa. Yhä edelleen täristen ja kirouksia ladellen hän alkoi kuitenkin äkisti pienetä ja kutistua. Yhtäkkiä hän kyyryssä selin ja kutistuneena raahusti keittiön nurkkaan, missä hellapuita pidettiin, kiroili ja köhi ja alkoi kuumeisesti penkoa soinnukkaasti kolahtelevaa halkokasaa, kunnes löysi kaksi ohutta, keltaista sälettä. Hän tarttui niihin kiukusta lennokkailla käsillään, sovitteli jalkansa niiden koloihin ja nousi sitten seisomaan niille kuin puujaloille ikään, ja näiden keltaisten tikkujensa varassa hän alkoi koikkelehtia ympäriinsä niin että lattialaudat kopisivat, hän säntäili sinne tänne pitkin poikin lattiaa, yhä nopeammin ja nopeammin, kapusi pihtapuiselle penkille, horjahteli pitkin sen kumisevaa pintaa ja hypähti sitten lautashyllylle, kauniisti kumahtelevalle puuhyllylle, joka kiersi keittiön seiniä, hyppelehti sitä pitkin puujaloillaan ja koko ajan kutistui kutistumistaan, kunnes jossakin nurkassa alkoi mustua ja käpertyä kuin ryppyinen, palanut paperi, ja hiiltyi lopulta tuhkahiutaleeksi, hapertui tomuksi, olemattomuuteen.

Me kaikki katselimme neuvottomina tätä raivoisaa kiukunpuuskaa, joka söi ja kulutti itsensä loppuun. Säälien seurasimme kohtauksen surullista kulkua ja sitten, kun murheellinen prosessi oli saanut luonnollisen loppunsa, palasimme tietyllä tapaa huojentuneina omiin puuhiimme.

Adela jauhoi taas kaneliaan niin että mortteli helähteli, äiti jatkoi keskeytynyttä tarinaansa ja kauppa-apulainen Teodor kuulosteli ullakon profetioita, väänteli hassusti naamaansa, kohotteli kulmiaan ja naureskeli itsekseen.

Julkaistu Parnassossa 1/2008

© Bruno Schulz, Tapani Kärkkäinen
Alkuteoksen nimi "Wichura", kirjasta Sklepy cynamonowe, 1933.

Takaisin edelliselle sivulle