Takaisin Kuka olen -sivulle
Takaisin Tokarczuk-sivulle
Etusivulle

Tapani Kärkkäinen:

Kääntäjä rajalla: Päivän talo, yön talo

Raja ja rajalla oleminen on puolalaisen Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo keskeinen teema. Myös kirjan suomennostyön keskeisimmät ongelmat liittyivät rajan problematiikkaan ja sen välittämiseen kulttuurista toiseen.

Päivän talo, yön talo on monien lajityyppien risteymä. Se on kokoelma lyhyitä kertomuksia, joita yhdistää keskustarina, minä-muotoon kirjoitettu kuvaus elämästä kesätalossa Sudeettien vuoriston pienessä kylässä Tšekin rajan tuntumassa. Kertomuksien yhteinen nimittäjä on kertojan lisäksi paikka: ne kaikki sijoittuvat samalle seudulle, joskin eri aikoina.

Vahvan paikallisuutensa takia Päivän talo, yön talo luetaan Puolassa ns. pienten isänmaiden (mała ojczyzna) kirjallisuuteen. Se tarkoittaa kirjallisuutta, jonka keskeinen teema on paikallisuus, paikallinen identiteetti ja muisti - ja usein myös nostalgia. Se eroaa kotiseutukirjallisuudesta siinä, että sen maailmankuva on usein läpeensä myyttinen - yksittäinen paikka tai seutu kasvaa viittauksia täynnä olevaksi merkitysverkostoksi, yksityiseksi mikrokosmokseksi, lähes henkilöhahmoksi. Saksalaisessa kulttuuripiirissä ilmiö tunnetaan nimellä engere Heimat.

Tokarczukin romaanin pieni isänmaa on Sleesia, maakunta keskellä Eurooppaa, yksi monista rajamaista, jotka viime sodassa jäivät suurvaltapolitiikan jalkoihin. Sudeettien vuorijonon reunustama ja Oderjoen lävistämä Ala-Sleesia ja sen pääkaupunki Breslau liitettiin sodan päätyttyä Puolaan, ja saksalaiset asukkaat siirrettiin lännemmäs Saksaan.

Päivän talo, yön talo maalaa aistillisen kuvan kosteanrehevästä Sleesiasta ja sen elämänmenosta. Kirjassa kerrotaan muun muassa saksalaisen Frostin perheen aikoinaan rakentamasta talosta, jonka kellarin läpi virtaa maanalainen joki. "Voi vain totuttautua veden synkkään, alituiseen kohinaan ja rauhattomiin uniin", kertoja toteaa. Talon takana on toinen joki, jonka "samea, punainen vesi huuhtelee neuvottomana puiden juuria ja katoaa sitten metsään". Joenrannan kala-altaissa uiskentelee raukeita karppeja. Erikoisen punaisesta maasta kasvaa hedelmäpuita, joiden rivistöt päättyvät synkkään kuusikkoon - sen takana on jo Tšekki.

Kirjan tunnelma on niin intensiivinen, että koko suomennostyön ajan tunsin olevani sisällä kirjan maisemassa. Haistoin ihmisten ja vuodenaikojen tuoksun, tunsin polkujen kulun, tiesin miltä kuutamo ja kuusikot näyttävät Sudeettien vuorten juurella. Astuin kirjaan niin syvälle, että pyhimyslegendat ja historian kuviot tuntuivat joskus sekoittavan pääni - jälkikäteen tuntui, kuin olisi elänyt puoli vuotta usvassa.

Pääsin yllättäen tutustumaan kirjan maisemiin ikään kuin sisältä päin, kun kävin kylässä Olga Tokarczukin luona. Olin nimittäin kuukauden kielikurssilla Wrocławissa ja soitin sieltä Tokarczukille. Kuullessaan minun olevan niin lähellä hän kutsui minut kyläilemään. Hänen miehensä haki minut Wrocławista, ja kun auton ovi pamahti kiinni takanani heidän kotitalonsa pihassa, oli kuin ovi arkitodellisuuteen olisi paukautettu kiinni ja olisin astunut takaisin sisään juuri kääntämäni kirjan todellisuuteen. Astuin sieltä ulos vasta parin päivän kuluttua, kun sama auto lähti ajamaan takaisin Wrocławia kohti.

Paljastui, että kirjailijan kotitalo oli toiminut kirjan kertojan kesätalon esikuvana. Kun kävelin rinnettä alas kohti isoa avokuistia, jossa Olga Tokarczuk hymyillen odotti minua, muistin kohtauksen, jossa kertoja katselee kylään tulevia tuttaviaan: "Menin portaille ja heilutin heille kättäni. Nainen oli jo laskeutumassa jyrkkää polkua minua kohti." Talon toisella puolella oli parveke, jolla kertoja oli viettänyt täysikuun valvojaisia. Sillä puolen taloa rinne laskeutui pienelle joelle; sen vesi oli tosiaan punaista, levotonta. Joen rannassa oli kalalammikoita. Tiirailin, näkyisikö vedessä karppien kimallusta. Tunne maailmojen päällekkäisyydestä vain voimistui, kun Olga taloa esitellessään avasi kellarin oven ja osoitti minulle kosteudesta kiiltäviä kivisiä portaita. Niitä pitkin sateisena aikana kuulemma virtasi vesi, sillä talo oli rakennettu maanalaisen joen päälle. Yöllä kuuntelin, kuuluisiko kellarista veden kohinaa, sillä vierashuone oli alakerrassa, kellarin oven vieressä.

Olin hieman hämilläni. Ensinnäkin tunsin, että olen astunut johonkin tavattomaan intiimiin maailmaan, josta tiedän paljon enemmän kuin vierailijan olisi syytä tietää. Toiseksi epäilin, että olen langennut kirjallisuudentutkimuksessa paljon puituun ns. intentioharhaan: sekoitan toisiinsa kirjailijan elämän ja hänen teoksensa. Joka tapauksessa fakta ja fiktio hämärtyivät mielessäni niin, että kun illalla istuimme parvekkeella katselemassa kuunnousua, minun oli pakko kysyä, missä Martan (kirjan yksi keskeinen henkilöhahmo) talo on. Olga osoitti Tšekin rajan suunnassa kohoavan kuusikon mustuuteen ja sanoi: "Luullakseni tuolla."

Identiteettien rajoilla

Tokarczuk tutkii kirjassaan rajoja, vastakkaisuuksia ja identiteetin rakentumista niiden välissä. Kirjan nimen kaltaisia vastakohtapareja kirjasta löytyy paljon: mies-nainen, elämä-kuolema, valo-pimeys. Vastakohdat, niiden kietoutuminen toisiinsa ja vaihtuminen tulevat esiin varsinkin legendassa sleesialaisesta pyhimyksestä Kümmerniksestä. Legenda, jonka ympärille yksi kirjan keskeinen kertomus rakentuu, kertoo nuoresta tytöstä, jonka isä haluaa naittaa mutta joka rakastaa Kristusta enemmän kuin maallisen elämän iloja. Kümmernis rukoilee, että Herra vapahtaisi hänet naisen ruumiista, "josta on tullut kiistakapula ja kaikenlaisten halujen kohde" ja antaisi hänelle "liiton merkin" rakkaudestaan. Kristus vastaa rukoukseen - ja antaa tytölle omat kasvonsa. Katolinen kirkko ei ole koskaan virallisesti tunnustanut Kümmernistä pyhimykseksi, mutta varsinkin juuri Sleesiassa kansa on aina kunnioittanut häntä ja pystyttänyt kappeleihinsa parrakkaan tytön patsaita.

Kümmerniksen legendaan Tokarczuk punoo tarinan keskiajalla eläneestä nuoresta munkki Paschaliksesta, joka kirjoittaa Kümmerniksen elämäkertaa. Myös Paschalikselle sukupuolen vaihtaminen, mieheyden ja naiseuden rajan ylittäminen on elämän keskeinen kysymys.

Sukupuolten rajan teema läpäisee tietyllä tavalla koko kirjan. Se aiheutti kääntämisen aikana useita pulmia. Erään linnan puutarhassa kasvavia ruusulajikkeita setviessäni vietin tunnin jos toisenkin selaten kasvisanakirjoja ja surfaillen Internetissä, kun yritin tarkistaa lajikkeiden nimiä. En löytänyt niitä mistään. Kun sitten lopulta kysyin n iistä Tokarczukilta, hän nauroi ja kertoi keksineensä nimet itse - niin hän oli saanut ujutettua mukaan yksityiskohdan, joka omalta osaltaan monistaisi kirjan läpi kulkevaa sukupuolen vaihtamisen ja vaihtumisen teemaa. Yksi ruusuista on näet nimeltään Pope Johanna - englanninkielinen nimi viittaa legendaan naispuolisesta paavista.

Jo ensimmäisellä lukukerralla - jolloin en vielä tiennyt, että joskus suomentaisin kirjan - hiukseni nousivat pystyyn lukiessani kirjassa olevia maskuliini-feminiini-sanaleikkejä. Voi kääntäjäparkaa, joka tätä joutuisi suomentamaan! Eräässä luvussa kirjan kertoja nimittäin pohtii, millä tavalla puolan kielen sanat starzec (’vanhus’) ja mędrzec (’tietäjä’, ’viisas’) ovat sukupuolisidonnaisia ja viittaavat mieheen, kun taas niiden feminiiniset, päätteen vaihtamisen kautta luodut uudisvastineet kuulostavat jotenkin vähätteleviltä ja monien puolankielisten mielestä koomisilta. Tokarczukin pohdinta liittyy Puolan feministipiirien kielikeskusteluun. Jotkut feministit rakentavat tietoisesti feminiiniset vastineet kaikista maskuliinimuotoisista ammattinimikkeistä, kun niillä viitataan naisiin, ja uhmaavat näin patriarkaalisen kieliyhteisön normeja. Koska maskuliini-feminiini-sanaparit eivät tuntuneet kääntyvän suomeksi kovinkaan helposti, päätin kurkistaa saksalaiseen käännökseen. Aika usein joudun varsinkin englanninkielisten käännösten kohdalla pettymään, sillä angloamerikkalaisessa käännöstraditiossa kääntäjä on usein myös toimittaja, joka oikoo kaikki liian mutkikkaiksi arvelemansa kohdat. Tällä kertaa samaa metodia oli käyttänyt myös saksalainen kääntäjä, joka oli jättänyt koko vanhus-tietäjä-pohdiskelua sisältävän kappaleen pois, vaikka saksan kieli antaa sentään sanaston tasolla mahdollisuuden maskuliini-feminiini-leikittelyyn. Lopulta päätin, että myös suomen kielessä "vanhus" ja varsinkin "tietäjä" tuovat ensin mieleen miehen, samoin kuin on todettu monien muidenkin ammattiryhmien nimikkeiden tuottavat mielleyhtymän miespuolisesta ryhmän edustajasta. Jotta pohdinnassa olisi suomeksi järkeä, jouduin kuitenkin lisäämään selittävän sivulauseen: "…’vanhus’ tai ’tietäjä’, joista tulee yleensä mieleen mies".

Samalla tavalla ongelmallinen oli myös teologinen termi "ottaa pojakseen", joka viittaa Jeesuksen asemaan Jumalan poikana. Puolassa termi muodostetaan siten, että poikaa tarkoittavasta sanasta syn muodostetaan verbi usynowić. Sitä vastaan romaanin minä-henkilö kapinoi ja kysyy, miksei ole olemassa verbiä ucórzyć, joka on muodostettu tytärtä merkitsevä córka-sanasta. Suomessa teologit puhuvat pojaksi ottamisesta, mutta kertojan kaipaaman feminiinisen vastineen jouduin tylsästi kääntämään "tyttäreksi ottamiseksi", joka suomessa on aivan arkinen ilmaus, toisin kuin alkutekstin kertojan keksimä feministinen uudissana.

Nimien kääntäminen

Sleesian paikannimistön ja historian suomentaminen oli käännösurakan työläimpiä osia. Se oli myös oman lukukokemukseni kannalta kirjan kiintoisimpia tasoja. En voinut olla ajattelematta Sleesian ja Karjalan rinnakkaisuutta: kummastakin olivat evakkojen kolonnat toisen maailmansodan lopussa matkanneet kohti länttä. Karjalaisten evakkojen kertomukset olivat minulle tuttuja, mutta Tokarczukin romaanin kautta pääsin katsomaan, miltä saattoi tuntua niistä, jotka asettuivat evakkojen tyhjilleen jättämiin taloihin. Kirjassa kuvataan, miten puolalaiset uudisasukkaat saapuvat Sleesiaan keväällä 1945. Hekin olivat evakkoja: he olivat menettäneet kotinsa Neuvostoliittoon liitetyssä Itä-Puolassa ja matkanneet viikkokausia junassa kohti uutta, tuntematonta kotiseutua. Vanha mies katselee vieraanoloisia vuoristomaisemia ja rukoilee hiljaa mielessään: "Ei tänne, ei tänne.." Taloihin oli vielä jäänyt joitakin saksalaisia naisia ja lapsia, ja puolalaiset tulokkaat joutuivat toistaiseksi jakamaan talot heidän kanssaan. Miehet ihmettelivät outoja maatalouskoneita, naiset työnsivät kätensä piironginlaatikosta ottamansa esiliinan taskuihin ja löysivät sieltä vieraiden lasten maitohampaita ja toisenkielisestä arjesta kertovia esineitä. Elämä asettui uusiin uomiin hitaasti ja vaivalloisesti, ja monet eivät enää koskaan nähneet selvää päivää. Kääntäessäni ajattelin, että varmaan aika samalla tavalla lähti uusi elämä käyntiin niissä venäläis- ja ukrainalaisperheissä, jotka asutettiin suomalaisista tyhjennettyyn Karjalaan.

Hankin suomennostyötä varten pinon Sleesian karttoja ja saksalais-puolalaisia paikannimiluetteloita. Jouduin heti aluksi tekemään periaatteellisen päätöksen seudun nimistön suomentamisesta. Puolassa käytetään Sleesian vuoristoista ja vesistöistä puhuttaessa nimiä, jotka niillä on perinteisesti puolankielisessä maailmassa ollut (seudulla on asunut slaaveja varhaiskeskiajalta lähtien) tai jotka ne saivat, kun alue liitettiin Puolaan vuonna 1945. Mutta mitä nämä seudut ovat nimeltään suomeksi? Sudeettien vuorijonoon kuuluu esimerkiksi vuoristo, jonka nimi puolaksi on Karkonosze, mutta jonka nimeksi suomalaisissa karttakirjoissa on merkitty Riesengebirge - suomeksi Sleesian vuoret ovat siis saksankielisiä! Päätinkin käyttää suomeksi saksalaisperäisiä vuorten nimiä, liikutaan sitten nykyajassa tai saksankielisessä menneisyydessä. Niinpä Góry Suche on käännöksessäni Sandgebirge ja Góry Stołowe Heuscheuer Gebirge. Tiedän, että moni puolalainen voisi närkästyä ratkaisustani, sillä Saksalta sodan päätteeksi Puolaan liitetyt alueet ovat edelleen arka paikka puolalais-saksalaisissa suhteissa. Ei ole kauankaan siitä, kun eräs nuori puolalainen sanoi minulle hyvin jyrkästi, että myös saksalaisten tulee puhua Wrocławista, sillä Breslaun historia päättyi vuonna 1945. Hänen kantaansa ei lieventänyt argumenttini, jonka mukaan Breslau on sovinnaisnimi samalla tavalla kuin Warschau tai Varsova - tai vaikkapa suomalaisten nyky-Vyborgista käyttämä Viipuri. Rajaseuduilla kääntäjänkin on oltava kieli keskellä suuta, mutta toisaalta on myös pidettävä oma päänsä.

Oman mutkikkaan lisänsä kirjan nimistöön tuo se, että paikkakunnista käytetään niiden nykyistä puolalaista tai entistä saksalaista nimeä riippuen siitä, mistä aikakaudesta on kysymys. Jotta suomalainen lukija ei tyystin eksyisi, katsoin aiheelliseksi liittää kirjaan asiaa selventävän esipuheen ja pienen puolalais-saksalainen paikannimiluettelon. Lukija voi sen avulla saada oivalluksen, että Albendorf, jonne kansanjoukot vaeltavat saamaan pyhän Kümmerniksen siunauksen, on sama Wambierzyce, josta kirjan kertoja ostaa Kümmerniksen elämäkerran.

Olen sitä mieltä, että ulkomaisista paikannimistä käytössä olevat sovinnaisnimet ovat hyviä eikä niitä kannata lähteä muuttelemaan. Oder on Puolankin alueella virratessaan Oder eikä puolalaisittain Odra. Pari kesää sitten suomalaislehtien tulvauutisissa käytettiin Prahan läpi virtaavasta joesta usein tšekinkielistä nimeä Vltava eikä saksalaisperäistä sovinnaisnimeä Moldau. Jokien kutsuminen aina sen mukaan, minkä kielialueen läpi ne virtaavat, voi johtaa aikamoiseen sekamelskaan - olisi puhuttava Oderista tai Odrasta sen mukaan, kummalla rajajoen rannalla ollaan, tai alettava puhua Labesta, kun Elbe ylittää Tšekin rajan!

Ankara paikannimilogiikkani johti kuitenkin siihen, että jouduin eräässä yhteydessä käyttämään nimeä, joka ei suomalaiselle lukijalle sano niin paljon kuin puolankielinen nimi sanoisi. Puolan ja Saksan rajajokena tunnetun Neissen (suomeksi Neisse, puolaksi Nysa) yksi haara jatkaa matkaa itään siten, että se kulkee Kłodzkon kaupungin läpi. Haaran nimi on puolaksi Nysa Kłodzka eli "Kłodzkon Neisse". Koska äsken mainitun periaatteen mukaan joet eivät vaihda nimeä valtakunnanrajan ylittäessään, jouduin käyttämään joesta nimeä Glatzer Neisse. Sen huono puoli on se, että lukija ei osaa yhdistää sitä kirjan kannalta keskeiseen Kłodzkon kaupunkiin, ellei esipuheen paikannimiluettelosta hoksaa, että joen saksalaisperäinen nimi viittaa samaan kaupunkiin: Kłodzko on saksaksi Glatz.

Pohdin pitkään myös nykyään Ukrainassa sijaitsevan Lvivin kaupungin nimeä. On kiistanalaista, voiko sodanjälkeisenä aikana Suomeen juurtunutta, venäläisperäistä muotoa Lvov pitää vakiintuneena sovinnaisnimenä, vai pitäisikö kaupungista käyttää sen nykyistä ukrainalaista nimeä Lviv. Olen taipuvainen jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä neuvostoaikanakin Ukrainan virallinen kieli oli ukraina ja kaupungin nimi siis virallisesti Lviv. Kolmas vaihtoehto olisi puhua Lembergistä, jolla nimellä kaupunki on tunnettu saksankielisessä maailmassa. Lembergistä on kauan sitten puhuttu suomenkielisissäkin teksteissä, ja muoto Lemberg olisi historiallisempi kuin neuvostoaikana omaksuttu Lvov. Tokarczukin kirjassa mukaan astuu kuitenkin puolalainen näkökulma, joka mutkistaa asiaa entisestään. Kirjassa nimittäin kerrotaan Ergo Sum -nimisestä miehestä, joka opiskeli 1930-luvulla Lvivissä-Lvovissa-Lembergissä historiaa ja klassista kirjallisuutta. Kaupunki kuului satojen vuosien ajan Puolaan, ja sillä on puolalainen nimikin: Lwów (äännetään "lvuf"). Lopulta päätin käyttää puolalaista muotoa.

Kuinka kääntää kulttuuri?

Toisenlaisen ongelman pariin jouduin miettiessäni, miten saisin suomalaiselle lukijalle välitettyä erään henkilöhahmon nimen kantamat merkitykset. Tokarczuk kertoo nowarudalaisesta pankkivirkailijasta nimeltä Krystyna Popłoch. Miesääni tunnustaa Krystynalle unessa rakkautensa, ja tämä lähtee etsimään miestä unen antamien vihjeiden perusteella. Krystyna on hiljaista elämää viettävä vanhapiika, ja hänen sukunimensä on paljon kertova: popłoch tarkoittaa säikähdystä, paniikkia. Päätinkin kääntää sukunimen muotoon Panika. Arvelin, että se on kyllin vieraan oloinen voidakseen olla ulkomainen sukunimi, ja samalla se tuo mieleen sanan paniikki.

Krystyna Panikalla sanotaan olevan włosy obcięte na simonę eli "Simonan tyyliin leikatut hiukset". Jäljitin pitkään ilmauksen takana olevaa kampausta. Kuka oli tämä Simona? Miten hänen hiuksensa oli laitettu? Olin jo luopua toivosta, kun yhtäkkiä löysin vihjeen Internetissä toimivasta puolalaisesta elokuva-aiheisesta keskusteluryhmästä. Kävi ilmi, että 1950-luvun alussa kaikki Puolan nuoret naiset olivat alkaneet kammata hiuksensa kuin Simona-niminen päähenkilö De Santisin elokuvassa Lyönnillä 11. Simonaa esittää legendaarinen Lucia Bosé. Päädyin selittävään käännökseen "Lucia Bosén tyyliin leikatut hiukset". Näin jälkikäteen mietin, meninkö liian pitkälle: kääntäjän ei pidä lähteä vääntämään rautalangasta ja selittelemään enempää kuin alkutekstikään. Toisaalta ratkaisuani voi puolustella sillä, että puolassa käsite "hiukset simonalla" on ainakin jossain määrin vakiintunut ilmaus, kun taas Suomessa sellaista ei ole olemassakaan. Lucia Bosén mainitseminen tuo myös suomalaisen lukijan kannalta kiinnostavan lisän 1960-luvun Puolan kulttuuriseen maisemaan: läntiset muotivirtaukset tihkuivat siis rautaesiripun läpi jopa Sleesian pikkukaupunkeihin, ja kommunistisessa Puolassa katsottiin italialaisia elokuvia. Oltiin keskellä Eurooppaa!

Hiukset olivat muutenkin paljon työllistävä yksityiskohta kirjassa, sillä naapurin Marta harrastaa peruukkien tekemistä. Ennen kuin peruukkien valmistustekniikka kaikkine tykötarpeineen kääntyi suomeksi, vaivasin pitkään kampaaja- ja lavastajatuttujani.

Kulttuurihistoria tuo puolan kääntäjän eteen usein ongelmia. Ne juontuvat kulttuuriemme ja yhteiskuntiemme erilaisesta historiasta ja siitä, että Puola on jo sydänkeskiajalta lähtien ollut välittömässä kosketuksessa latinalaisen kulttuurin kanssa. Puolassa - samoin kuin missä tahansa vanhemmassa kirjallisessa kulttuurissa - kirjailija voi hakea tekstiinsä viittauksia vaikkapa barokin ajan kieleen. Tällaisilla kerrostumilla Tokarczuk ei kirjassaan onneksi leiki, mutta muunlaiset historian ilmiöt aiheuttivat minulle päänvaivaa. Yksi kätevä sana kuvaamaan Sleesian sodanjälkeistä todellisuutta on sana poniemiecki. Se on muodostettu saksalaista tarkoittavasta adjektiivista niemiecki sekä po-alkuliitteestä, joka tarkoittaa jonkin jälkeen tulevaa (vrt. latinan tai englannin post). Kirjan ' päähenkilön talo - samoin kuin Tokarczukin oma talo ja kaikki muutkin Sleesian vanhat rakennukset - on

poniemiecki eli jonkun saksalaisen aikoinaan rakentama ja vuoden 1945 jälkeen uudelle puolalaiselle omistajalle siirtynyt. Poniemiecki voi olla rakennuksen, kellon, sohvan, astiaston tai vaikkapa kirjan määre. Samalla tavalla on muodostettu sana pożydowski, jolla viitataan holokaustissa surmattujen juutalaisten jälkeensä jättämään omaisuuteen - sitäkin Puolassa riittää. Suomeksi on turvauduttava selittävään käännökseen: "saksalaisten jälkeensä jättämä talo", "saksalaisilta jäänyt sohva", "aikoinaan jonkun saksalaisen omistama kirja", "entinen saksalaisomaisuus"... Valtava, traaginen ilmiö, kokonainen sivilisaation katastrofi, joka pitäisi mahduttaa pariin sanaan varoen samalla joutumasta sotketuksi polemiikkiin siitä, olivatko saksalaisten karkotukset oikeutettuja vai eivät. Eri käännösvaihtoehdot voivat vihjata erilaisiin näkökulmiin. "Saksalaisten jättämä omaisuus" luo mielikuvan siitä, että saksalaiset jättivät sohvansa ja astiastonsa ikään kuin vapaaehtoisesti, kevein mielin. Jos puhutaan "saksalaisilta anastetusta omaisuudesta", todetaan, että saksalaisten siirto kotiseuduiltaan oli vääryys. "Vanha saksalaistalo" tuntuu aivan liian neutraalilta, kun ajattelee inhimillistä tragediaa, joka Sleesiassa, Pommerissa ja Itä-Preussissa oli käynnissä vuosina 1945-1946. Toisaalta voi ajatella, että toteava, neutraali käännös on hyvä kontekstiin, jossa poniemiecki-sanaa käytetään arkisesti, toteamaan objektin alkuperä. Siellä, missä rajat ovat vaihtuneet taajaan ja kokonaisia kansoja on murhattu tai pakkosiirretty vuoroin itään ja länteen, ei aina jakseta elämöidä tavaroiden alkuperällä.

Yksi vastakohtien sulautumisen symboli kirjassa ovat sienet. Niitä poimitaan, niistä tehdään ruokaa ja niiden luonnetta pohditaan. Sienet ovat rajalla: ne eivät ole kasveja eivätkä eläimiä, ne kasvavat kun kaikki muu kuolee ja myös siinä, mikä on kuollutta, ne eivät tunne eivätkä kaipaa. Sienten nimet kääntyivät suomeksi melko helposti; Sleesian sienestö ei kaiketi aivan tavattomasti poikkea Suomen metsien sienistä. Englantilainen kääntäjä oli ilmeisesti joutunut epätoivoon erään sienen kohdalla, sillä hän oli käyttänyt siitä sen latinalaista nimeä. Ratkaisusta voisi olla monta mieltä, sillä latinankielinen nimi johtaa ajatukset helposti tieteen maailmaan, pois romaanin muutoin maanläheisestä kielenkäytöstä. Parempi ratkaisu olisi ehkä ollut etsiä jokin toinen sieni, joka maukkaudeltaan ja käyttökelpoisuudeltaan vastaa alkutekstin puolalaista sientä, tai jopa keksiä nimi itse.

Kirjan kertojan mielestä sienet eivät ole hyviä eivätkä pahoja, myrkyllisiä tai syötäviä, kelvollisia tai kelvottomia; nämä kaikki ovat ihmisen luomia keinotekoisia rajoja. Kirjassa annetaankin koko liuta sienireseptejä, joista osa - kuten vaikkapa kärpässienikakku - saisi amerikkalaisessa kustantamossa sensorinsakset viuhumaan oikeusjuttujen pelossa. Puolassa elämän vaarallisuutta siedetään pidemmälle: Päivän talon, yön talon puolalaisen laitoksen välissä oli kirjanmerkki, jossa oli yksi kirjan myrkkysieniresepteistä. Se loppuu sanoihin: "Syödään hitaasti. Odotetaan."

Mistä suomennetaan

Tokarczukin kirja oli mieleenpainuva käännöskokemus. Samaa voi toisaalta sanoa jokaisesta puolasta käännettävästä teoksesta; sen verran harvakseltaan puolalaista kirjallisuutta suomennetaan. Siksi minua masentaakin viime aikoina elpynyt omituinen käytöntö suomentaa puolalaisia kirjoja välikielten kautta. Englannista käännettiin suomeksi Władysław Szpilmanin puolaksi kirjoittama muistelmateos Pianisti, johon pohjautui Roman Polańskin menestyselokuva, ja äskettäin julkaistiin tieteiskirjailija Stanisław Lemin kertomuksia englannista ja saksasta käännettynä.

Nykyään ainakaan suomentajien puute ei kelpaa perusteeksi välikielestä kääntämiseen. Pelkäänkin, että ratkaisujen taustalla on jonkinlainen henkinen rautaesirippu, joka on jäänyt jäljelle, vaikka Puola on jo vuoden päivät ollut Euroopan unionin jäsen.

Tutkiessani puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä olen huomannut, että angloamerikkalaisessa käännöstraditiossa kääntäjä on usein myös toimittaja, jonka tehtävänä on yksinkertaistaa vieraiden kulttuurien kummallisuuksia siten, että keskivertolukija ei joudu liiaksi vaivaamaan päätään. Kun englanninkielisen kääntäjän työ sitten käännetään suomeksi, lopputuloksena on kaventuneita merkityksiä, asiavirheitä ja vääristyneitä sävyjä, pahimmassa tapauksessa kirjan koko estetiikka on kääntynyt nurin.

Puolalaisten kirjojen suomennospäätökset tehdään suomalaiskustantamoissa lähes aina sen perusteella, millaisen vastaanoton kirjan englanninkielinen käännös on saanut. Viekö kehitys nyt siihen, että puolalainen kirjallisuus myös suomennetaan samaisesta englanninkielisestä käännöksestä?

Julkaistu Kristiina Rikmanin toimittamassa esseekokoelmassa Suom.huom. - kirjoituksia kääntämisestä (WSOY 2005)