|
Takaisin edelliselle sivulle Olga Tokarczuk: Unet Panin viime vuonna Ala-Sleesian Pörssiin ilmoituksen, että kerään unia, mutta pettymyksekseni ihmiset koettivat myydä niitä minulle. ”Hinnasta voidaan sopia”, jotkut kirjoittivat. ”Tarjoan unia hintaan 20 zlotya kappale. Se on hyvä hinta”. Luovutin, sillä vieraiden unet olisivat ajaneet minut vararikkoon. Pelkäsin että ihmiset olisivat sepittäneet niitä rahasta. Unilla ei luontonsa puolesta ole mitään yhteistä rahan kanssa. Löysin sen sijaan internetistä sivun jolla ihmiset kertovat uniaan omasta halustaan, ilmaiseksi. Joka aamu sivulle ilmaantuu uusia unia, eri kielillä. Ihmiset panevat niitä muistiin toisiaan varten, toisille erikielisille ihmisille, syistä joita en oikeastaan ymmärrä. Kenties tarve unien kertomiseen on yhtä voimakas kuin ruuan tarve. Kenties se on sitäkin voimakkaampi niille, jotka jo ennen aamiaista, heti kohta herättyään, panevat tietokoneen päälle ja alkavat kirjoittaa: ”Näin unta että…” Sitten uskaltauduin minäkin – lähetin hännänhuipuksi erään pienen, vähäpätöisen unen. Se oli minun lupakirjani, jolla sain oikeuden lukea toisten, minulle vieraiden ihmisten unia. Tietokoneen maailmojen avaamisesta tuli minulle joka-aamuinen tapa; niin talvella, kun oli vielä pimeää ja kahvinkeitin porisi keittiössä, kuin kesällä, kun ikkunat olivat jo täynnä valoa ja eteisen ovet oli avattu kuistille ja koirat palailivat tarkistamasta reviiriään. Jos unien lukemista harrastaa säännöllisesti, jos joka aamu perehtyy kymmenien tai jopa satojen tuntemattomien ihmisten uniin, huomaa helposti, että ne muistuttavat jotenkin toisiaan. Olen jo pitkään pohtinut, ovatko muutkin huomanneet saman asian. On pakojen öitä, sotien öitä, vauvaöitä, epäilyttävien rakkauksien öitä. Öitä jolloin eksytään labyrintteihin – hotelleissa, asemilla, opiskelija-asuntoloissa tai omassa kodissa. Öitä jolloin avataan ovia – laatikoiden, matka-arkkujen ja kaappien. Tai matkaöitä, jolloin uneksijat harhailevat asemilla, lentokentillä, junissa, moottoriteillä ja tienvarren motelleissa, hukkaavat matkalaukkunsa, odottavat lippua, ovat huolissaan jatkoyhteydestä. Nämä unet voisi joka aamu pujottaa lankaan kuin helmet ja niistä muodostuisi mielekäs kokonaisuus, helminauha, ainutkertainen ja samalla kertakaikkisen täydellinen, kaunis ja ehyt. Useimmin toistuvien teemojen pohjalta voisi kenties ajatella öille otsikkoja: ”Yö jolloin ravitaan sitä mikä on heikkoa ja puutteellista”, ”Taivaasta putoavien asioiden yö”, ”Kummallisten eläinten yö”, ”Kirjeiden saamisen yö”, ”Yö jolloin hukataan arvoesineitä”. Tai ehkä sekään ei riittäisi, ehkä päivät pitäisikin nimetä yöllisten unien mukaan – tai kokonaiset kuukaudet tai peräti vuodet tai aikakaudet, jolloin ihmiset näkevät samanlaisia unia samassa rytmissä, jota ei enää voi tavoittaa kun aurinko on noussut. Jos joku osaisi analysoida sen mikä minulle on vain näkemistä, jos joku ynnäisi unien hahmot, kuvat ja tunteet, erittelisi niiden aihelmat, laatisi niistä tilaston kaikkine korrelaatioineen, jotka kuin taikaliima auttavat liittämään yhteen täysin yhteensopimattomiakin asioita – kenties tästä kaikesta löytyisi jokin mieli, jokin järjestys, samantapainen kuin se jonka mukaan täällä, tässä maailmassa, toimii vaikkapa pörssi tai iso lentokenttä; kartta joka näyttäisi niin hienovaraiset yhteydet kuin jäykät lainalaisuudetkin. Odottamattomat ennakkoaavistukset ja pikkutarkat algoritmit. © Olga Tokarczuk, Tapani Kärkkäinen |