|
Takaisin edelliselle sivulle Olga Tokarczuk Alku on paikka, joka sijaitsee maailmankaikkeuden keskipisteessä. Jos kävelisi rivakasti Alun halki pohjoisesta etelään, kuluisi tunti. Samoin idästä länteen. Ja jos haluaisi kulkea Alun ympäri kaikessa rauhassa, katsella kaikkea tarkkaan ja mietiskellä, siihen menisi koko päivä. Aamusta iltaan. Pohjoisessa Alku rajautuu Taszówista Kielceen vievään tiehen, joka on vilkas ja vaarallinen, sillä se synnyttää matkantekoon liittyvää levottomuutta. Pohjoisen rajasta pitää huolen arkkienkeli Rafael. Etelässä rajan merkkinä on Jeszkotlen kauppala, jossa on kirkko ja vaivaistalo ja matalia taloja mutaisen torin laidalla. Jeszkotle on pelottava, sillä se synnyttää omistamisen ja omistetuksi tulemisen himon. Jeszkotlen puolelta Alkua suojelee arkkienkeli Gabriel. Etelästä pohjoiseen, Jeszkotlesta aina Kielcen-tielle asti, kulkee Maantie, ja Alku sijaitsee sen kahden puolen. Alun länsiraja muodostuu joenvarren kosteista niityistä, metsänkaistaleesta ja linnasta. Linnan vieressä on hevossiittola. Yksi hevonen maksaa yhtä paljon kuin koko Alku. Hevoset ovat linnanherran ja niityt kirkkoherran omaisuutta. Länsirajan vaara on ylpeyteen lankeaminen. Sitä rajaa vartioi arkkienkeli Mikael. Idässä Alun raja on Valkojoki, joka erottaa Alun maat Taszówin maista. Alajuoksulle päin mentäessä Valko kääntyy myllylle päin ja raja jatkuu itsekseen niittyjä pitkin ja lepikon poikki. Tällä suunnalla vaarana on typeryys, joka juontuu viisastelunhalusta. Täällä rajaa vartioi arkkienkeli Uriel. Alun keskikohtaan Jumala on kasannut kukkulan, jolle joka vuosi kerääntyy parvittain turilaita. Siksi ihmiset kutsuivat paikkaa Turilasvuoreksi. Jumalan asia on näet luoda, ihmisten asia taas nimetä. Luoteesta virtaa etelään Mustajoki, joka myllyn luona yhtyy Valkoon. Musta on syvä ja tumma. Se virtaa metsän läpi ja metsä heijastaa siihen karvaiset kasvonsa. Mustan pinnalla uiskentelee kuivia lehtiä, ja sen pyörteissä varomattomat hyönteiset taistelevat hengestään. Musta tempoo puiden juurakkoja ja huuhtelee metsän reunaa. Toisinaan sen tummaan pintaan ilmestyy pyörteitä, sillä se voi olla myös vihainen ja kesytön. Joka vuosi kevään lopulla se tulvii pappilan niityille ja jää sinne paistattelemaan auringossa. Veden ansiosta sammakkojen määrä nousee tuhansiin. Kirkkoherra tappelee joen kanssa koko kesän, kunnes joki aina heinäkuun lopulla armollisesti suostuu vetäytymään takaisin uomaansa. Valko on vuolas ja eloisa. Se virtaa laveassa, hiekkaisessa uomassaan, eikä sillä ole mitään salattavaa. Sen vesi on kirkasta, ja auringon säteet heijastuvat puhtaasta hiekkapohjasta. Valko muistuttaa isoa, välkehtivää liskoa. Välillä se puikahtelee poppelien lomasta ja tekee vallattomia mutkia. Sen kujeita on vaikea ennakoida. Jonakin vuonna se voi tehdä leppäryppäästä saaren, ja sitten se vetäytyy kauas puista vuosikymmeniksi. Valko virtaa lehtojen, niittyjen ja laidunten halki. Se kimaltelee hiekan ja kullan väreissä. Juuri ennen myllyä joet yhtyvät. Ensin ne virtaavat rinnakkain, päättämättöminä ja kauan unelmoidun läheisyyden ujostuttamina, kunnes ne sulautuvat yhteen ja hukkuvat toisiinsa. Joki, joka lopulta virtaa ulos tästä myllynaluksen sulatusuunista, ei ole enää Valko eikä Musta. Se on väkevä virta, joka kevyesti pyörittää jyviä jauhavaa myllynratasta. Alun läpi virtaa siis kaksi jokea sekä lisäksi se kolmas, joka syntyy niiden himosta toisiinsa. Mustan ja Valkon yhtymisestä syntyneen joen nimi on Joki, ja se virtaa eteenpäin rauhallisena ja täyttymyksensä löytäneenä. © Olga Tokarczuk, Tapani Kärkkäinen |