Minun Puolani -aloitussivulle

Puolalainen homoromaani koettelee konsensusta

Puolalainen Micha³ Witkowski on kirjoittanut hauskan, traagisen ja rivon kirjan kommunismin ajan homojen alakulttuurista. Kirja herättää kysymyksiä vapaudesta ja homoemansipaation aitoudesta.

Pari vuotta sitten ilmestyi brittiläisen historioitsijan Norman Daviesin kirja Microcosmos - A Portrait of A Central European City. Se kertoo sleesialaisen Wroc³awin kaupungin (ent. Breslau) tarinan. Kirjassa Davies kertoo laajasti kaupungin monikulttuurisesta menneisyydestä ja suvaitsevaisuuden perinteestä.

Mutta kun lukee Micha³ Witkowskin romaanin Lubiewo (Krakova, 2005; suomeksi nimellä Hutsula, Like 2007), Daviesin kirja alkaa tuntua jotenkin
Micha³ Witkowski. (Kuva: Kasia Kobel).
akateemiselta ja sen suvaitsevaisuus rajoittuneelta. Daviesin kirja on historiankirja, Witkowskin proosateos, mutta kummassakin liikutaan samassa kaupungissa. Witkowski kirjoittaa Wroc³awin homojen historiaa,josta Davies ei puhu mitään, vaikka homoseksuaalisuus on ollut mukana kaupungin elämän kirjossa siinä missä vaikkapa juutalaisuuskin.

Witkowskin ja Daviesin vertaaminen ei tee ehkä oikeutta kummallekaan, mutta se paljastaa, miten vaiettua homohistoria edelleen on ns. virallisessa historiankirjoituksessa. Ei Helsinginkään historiassa kerrota mitään Mäntymäen iskupaikasta tai aikoinaan Eduskuntatalon edessä olleesta pömpelivessasta, jossa kansanedustajatkin kuulemma aikoinaan kävivät tarpeillaan.

Mutta nyt Witkowskiin.

Hintit puistojen pimeydessä

Witkowskin kirja on radikaali ja hätkähdyttävä poikkeus homojen vallitsevista mediarepresentaatioista. Hänen sankarinsa eivät ole trendikkäitä, salonkikelpoisia avioliitto-adoptio-sisustus-homoja, vaan yhteiskunnallista marginaalia: vanhoja, köyhiä, lihavia ja irstaita setiä. Iänikuista homoperinnettä noudattaen he puhuvat itsestään ja toisistaan naisten nimillä ja feminiinimuodossa, eivätkä he halua kuullakaan "vapautumisesta". He ovat "siskoja" tai "neitejä". He roikottavat veltosti ranteitaan, puhuvat liioitellusti ja viis veisaavat siitä, että heitä tuijotellaan ja heidän peräänsä huudellaan "vitun hintti".

Witkowski siskohomot ovat tehneet päivätyönsä vessanvahteina, vahtimestareina ja sairaala-apulaisina; hanttihommissa, vailla kunnianhimoa ja urasuunnitelmia, voidakseen omistautua sille, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä: miesten iskemiseen. Puistojen pimeydessä, vessojen lemussa ja kasarmien nurkilla. Eikä keiden tahansa miesten: heidän miesihanteensa on luj eli suomeksi julli - iso, miehekäs, kouluja käymätön tosimies, joka humalapäissään, pillunpuutteessa ja jostain sielun syövereistä nousevan pimeän himon hetkenä on oiva saalis puistoissa metsästävälle siskohomolle.

Onnistunut kohtaaminen jullin kanssa johtaa nopeaan nautintoon, mutta joskus nämä tosimiehet - joko ennen seksiä tai sen päätteeksi - hakkaavat tai jopa tappavat hinttarin, koska pohjimmiltaan jullit vihaavat siskoja.

Decamerone, Genet ja König

Witkowskin kirja on rakennettu reportaasin muotoon. Nuori lehtimies haluaa löytää Wroc³awin maanalaisen homomaailman, ennen kuin se katoaa vapautuksen ajan pyörteisiin. Hän löytää kaksi vanhaa miestä (vai naista?), Lukrecjan ja Patrycjan,
jotka nuhjuisessa keittiössään alkavat muistella 1970-80-lukujen elämää.

Reportaasi saa uuden ulottuvuuden, kun paljastuu, että toimittaja-minä on itsekin puistojen, hämärien baarien ja assanvessojen kävijä eli siis "sisko". Niinpä kirjasta kasvaa myös omaelämäkerta. Micha³ - siskokielellä Micha¶ka Literatka eli "Kirjailija-Mikaela" - alkaa tallentaa kuulemiaan ja kokemiaan tarinoita.

Syntyy eräänlainen hinttari-Decamerone, kokoelma anekdootteja, tarinoita, juoruja ja päiväkirjamerkintöjä. Ne on kirjoitettu suoraan katujen ja puistojen kielellä - kirjan ensimmäinen luku onkin nimetty "Katujen kirjaksi". Rikoksen, seksuaalisuuden ja synkkyyden sakralisointi tuo paikoin mielen Genet'n, ironinen ja ytimekäs kieli puolestaan Ralf Königin, homosarjakuvan saksalaisen kuninkaan.

"Voi luoja", minähenkilö Micha³ ajattelee, "minne minä tätä tarjoan, ei tätä kukaan julkaise" - ja luettelee Puolan vapaamielisimmät aikakauslehdet. Huorat, narkkarit ja feministit kyllä menevät, mutta vanhojen, irstaiden homosiskojen maailma ei ole mediaseksikäs. (Toisin kävi: Lubiewon ensimmäinen, 2000 kappaleen painos myytiin loppuun hetkessä. Vastaanotto on ollut pääosin ylistävä.)

Lubiewon kieli on aidosti radikaalia, rivoa ja mehukasta, koomista ja samalla traagista. Radikaalia on myös se, että Lukrecja ja Patrycja eivät jaa uuden, kapitalistisen Puolan perustavaa myyttiä Solidaarisuudesta vapautusliikkeenä. Heille kommunismin loppuminen oli elämäntavan loppu: "Te halusitte muutosta, niitä uusia yhteiskuntajärjestelmiä ja ties mitä, mutta minä ja Lukrecja rukoiltiin, ettette vaan onnistuisi. Nyt kaikki menee koko ajan huonommaksi. Kommunismin aikaan ei ollut mikään ongelma iskeä solttua junasta. Kun sitten alettiin puhua armeijan inhimillistämisestä, minä tiesin heti, että nyt koittaa siskoille huonot ajat. Nyt jokaikisellä soltulla on käytännössä rajoittamaton pääsy pimpsalle..."

Puolassa kommunismin loppu merkitsi myös avoimien homokapakoiden syntyä, ja vaiettu tabu alkoi hitaasti murtua. Alkoi ilmestyä homolehtiä, jotka lanseeraavat positiivista ja yhteiskuntakelpoista homomallia. Siinä mennään naimisiin, adoptoidaan lapsia, ollaan miehekkäitä, tavallisia.

Sellainen ei Lukrecjaa ja Patrycjaa kuitenkaan kiinnosta. Kirjan kielellä sanottuna: heterojuntilta vessan kusenhajussa imetyt mällit maistuvat paremmilta kuin siisti homoelämä päivänvalossa. Ostalgiaa a'la Witkowski.

Porvarillinen homokuvan kritiikki

Witkowski kiistää, että hänen kirjansa olisi "ensimmäinen puolalainen homoromaani". Hän sanoo sen pikemminkin olevan "viimeinen puolalainen homoromaani", sillä hänen sankareidensa elämäntapa on kuolemassa. Tilalle on nousemassa kulutuskeskeinen ja yhteiskuntakelpoisuuttaan vakuutteleva homokulttuuri, joka lännessä on jo vallitseva.

"Kysymys ei ole vastakkainasettelusta uskollisuus versus huoraaminen, vaan siitä, miten suhtaudutaan porvarillisen gay-kulttuurin elämänarvoihin ja ihanteisiin", Witkowski pohtii.

"Esimerkiksi Pedro Almodovarin kuvaamat tärähtäneet transut kyseenalaistavat elämäntavallaan nämä arvot, asettuvat tarkoituksellisesti keskuksen ulkopuolelle. Puolassakin kaikki ääripäät ovat olemassa, vain pienemmässä mittakaavassa kuin Länsi-Euroopassa."

Puolalaista homokeskustelua värittää Witkowskin mielestä pinnallisuus.

"Televisio ja lehdistö haluavat olla poliittisesti korrekteja ja tekevät aika ajoin juttuja homoista. Minusta jutut ovat tylsiä, ideologisoituneita ja kaukana tosielämästä. En koe, että ne käsittelisivät minua ja minun ongelmiani."

Hänen kirjansa näyttääkin keskisormea sekä homovastaiselle oikeistolle - joka tosin nousi valtaan viime syksyn vaaleissa - että keskiluokkaa nuoleskeleville homopiireille.

Witkowski viittaa kintaalla myös Puolan liberaalipiirejä viime aikoina ravistelleille tapauksille kuten jumalanpilkasta syytetyn gdañskilaistaiteilijan Dorota Nieznalskan saamalla tuomiolle ja varsovalaisen Le Madame -klubin vaikeuksille. Hänen mukaansa ne kuuluvat julkisen yhteiskuntaelämän piiriin, kun taas häntä kiinnostaa se mikä on yksityistä. Yksityisen poliittisuus onkin Witkowskin kirjan ydin.

Homot vapautuvat, entä muut?

Lubiewo on kirja vapaudesta, olkoonkin että sen sankarien vapaus löyhkää öisten puistojen vaaroilta, kuselta ja spermalta.

Kyse ei kuitenkaan ole vain käsilaukkuaan heiluttelevien hassujen ja ärsyttävien homoneitien vapaudesta. Witkowskin sankarien nostalgia homoemansipaatiota edeltävää aikaa kohtaan herättää kysymyksen emansipaation todellisesta luonteesta ja reunailmiöistä.

Parisuhdelait ja tv-sarjojen positiiviset homohahmot ovat varmasti tehneet monien homojen elämän helpommaksi, mutta toisaalta ne ovat vahvistaneet jakoa heteroihin ja homoihin. Voi ajatella, että patriarkaatin asetelmat ovat sitä kautta vain lujittuneet: homot ovat homoja, niitä "toisia", eikä ei-homojen tarvitse edelleenkään määritellä omaa seksuaalisuuttaan uudella tavalla.

Witkowskin kirja herättää kysymyksen, onko homojen vapautuminen loppujen lopuksi lainkaan avartanut sukupuolirooleja tai hellittänyt patriarkaatin otetta ihmisten identiteetistä. Onko jälleen yksi vapauden alue kaventunut, kun homoseksuaalisuuskin on alkanut siirtyä yhteiskunnan kontrollin piiriin?

Witkowski ei ole kirjoittanut kirjaa vain Wroc³awin puistojen pervoista, vaan hyvin yleisinhimillisen romaanin. Puiston voi nimittäin nähdä myös vapauden saarekkeena - siellä kohtaaminen ei rakennu lukkoon lyötyjen identiteettien varaan, joita tasa-arvohakuinen homokulttuuri ja valtaväestön media pönkittävät.

Kysymys vapaudesta, identiteetistä ja himosta on kaikille ihmisille yhteinen. Siksi Witkowskin sankarittarien groteski, anarkistinen nauru jää pitkäksi aikaan soimaan korviin.

©Tapani Kärkkäinen


Artikkeli on ilmestynyt kulttuurilehti Kaltiossa n:o 5/2005.

Lisää Micha³ Witkowskista, ks. Witkowski-sivu!





Putte Wilhelmssonin arvostelu "Kiellon kaipuu puolalaisessa pisoaarissa" Turun Sanomissa

Henna Kuorikosken arvostelu "Piilokulttuurin irstaat tätisedät" Kiiltomadossa

Kirsi Jääskeläisen arvostelu "Ylistyslaulu kommarihutsuille" Ylioppilaslehdessä

Micha³ Witkowskin kotisivut ovat osoitteessa http://free.art.pl/michal.witkowski/.

Minun Puolani -aloitussivulle