Koirajuoksu on viimeinkin rantautunut Suomeen! Keski-Euroopassa erittäin hyvin tunnettu ja suosittu canicross on mitä erinomaisin jokamiehen harrastuslaji. Sopiihan canicross kaiken rotuisille koirille isäntiä ja emäntiä unohtamatta. Kokenut ja kovakuntoinen juoksija saa haastetta vaikkapa Alpit ylittävässä juoksukisassa, kun taas rapakuntoisen harrastelijan juoksemisen aloitus sujuu paljon mukavammin kun koira kiskoo ylämäet ja tasamaat apuna.

Canicross on helppo aloittaa. Koira tarvitsee mukavat valjaat joista ei luikahdeta karkuun ja ihminen vetovyön ja joustavan köyden jossa on myös joustamaton osio. Vetovyö on riittävän paksu ja korkea, vyötäröä tukeva vyö jossa on koukku koiran kiinnittämiseen. Näin kädet jäävät vapaaksi. Jo pienikin epätasaisuus lihaksissa, esimerkiksi hihnan puristaminen kädessä nimittäin vie juoksijaa pois tasapainosta. Koira kiinnitetään siis osittain joustavalla köydellä ohjaajan vyössä navan kohdalla olevaan koukkuun. Koukku on turvallisuussyistä aina avoin jotta koiran saa hätätilanteessa nopeasti irti. Koiran vetoköyden joustamattomalla osiolla on puolestaan tarkoituksena säilyttää hallinta esimerkiksi ohitustilanteissa. Oikean kokoisessa vyössä koiran veto tulee tismalleen lantion keskelle ja vetää lantiota etuviistoon eli juuri sinne, mihin juoksussa tulisi suuntautua. Pienestäkin koirasta saa apua kun vetävä koira pitää lantion oikeassa asennossa ja auttaa osaltaan juoksun suuntaamisessa eteenpäin. Toisin kuin voisi kuvitella, ei suuri koira välttämättä ole paras veturi. Varsinkin alamäkeen juostessa ison koiran vauhdista voi nimittäin muodostua melko pelottavaa kyytiä. Pienen koiran aikaansaamaa nostetta ei tulisi väheksyä, onhan vuoden 2005 hallitseva Suomen Mestari cockerspanieli.

Kun aloitetaan koirajuoksun harjoittelu, pitää koira saada kulkemaan ihmisen edellä. Jos koira osaa eteen-käskyn, sitä voi käyttää. Osa koirista himmailee aluksi ihmisen vierellä tai takana ja vasta jonkin aikaa touhua pohdittuaan uskaltautuu vetämään. Koiralla kannattaa pitää alusta lähtien erilliset välineet koirajuoksuun ja normaaliin lenkkeilyyn, jos haluaa että koira ymmärtää milloin kiskominen on haluttua ja milloin ei. Osa vetovyön käyttäjistä on kuitenkin ihastunut kapineen ominaisuuksiin niin, ettei enää lenkkeile lainkaan hihna kädessään. Koiralle kannattaa opettaa oikea, vasen ja ohita- käskyt jotta sen kanssa olisi helppoa lenkkeillä. Sivistynyt koirajuoksija pyytää tilaa ohittaessaan kävelytiellä tai pururadalla, sillä tavallista kuntoilijaa ohitse säntäävä koira saattaa pelottaa. Luonnollisesti koira otetaan myös lähemmäs ja vierelle ohitettaessa, sillä varsinkin muita koiria voi provosoida voimakkaasti kohti rynnivä lajikumppani ja vahingon paikka on mahdollinen.

Canicrossissa voi myös kilpailla. Kilpailukynnys on pidetty matalana ja kaikkien kilpailuitten yhteydessä järjestetään harrastajaluokkia, joissa matka on melko lyhyt ja reitti helppo. Kilpailut ovat avoimia kaikille rokotetuille koirille. Kilpailukutsut ja canicrossin säännöt osoitteesta www.vul.fi. Toinen tutustumisen arvoinen linkkivinkki on www.cani-cross.com.Sieltä löytyy Keski-Euroopan mallia canicrossareille, paljon kuvia ja linkkejä muiden maiden juoksevista koiraharrastajista. Tutustu esimerkiksi Etelä-Korean cani-crossareihin.

Allaolevassa kirjoituksessa agilityharrastajien kuntovalmennuksesta on hyviä vinkkejä myös juoksemisesta kiinnostuneille.

Haastateltu triathlonisti Simo Vainiota

Agilitykoiraa kyllä treenataan. Se liikkuu optimaalisesti, syö sopivinta mahdollista diettiä noudattaen ja sitä hierotaan ja venytellään jotta se pystyisi huippusaavutuksiin. Mutta kuinka on koirakon toisen osapuolen laita? Liian usein näkee agilitykisoissa suorituksia, joissa koiran erinomaisen suorituksen pilaa ohjaaja, jonka kunto tai notkeus pettävät juuri ratkaisevalla hetkellä. Käskyt katoavat pihisevä n hengityksen sekaan ja selkeästä käsinäytöstä on muisto vain. (Kyllä, nyt voivat punastuneet nostaa käden ylös jotta voin laskea paljonko meitä on.) Jotain tarttis siis tehrä. Koiralta on tarpeetonta vaatia huippusuorituksia jos ohjaaja ei itse pysty samaan. Kunnon kohotuksessa tulisi kuitenkin muistaa muutama seikka. Muuten seuraukset voivat olla kivuliaita ja pitkä kestoisia. Jos aloitetaan nollasta, rapakunnosta, on tärkeintä aloittaa riittävän varovaisesti mutta tarpeeksi pitkäkestoisella liikunnalla. Kaikkea kuluttavaa ja repivää tulisi välttää. Reipas kävely tai pyöräily ovat erinomainen tapa aloittaa. Vauhdin tulisi olla reipasta, mutta kuitenkin sellaista että keskustelu onnistuu. Jo alkuvaiheesta asti kannattaa kunnon kohotukseen ottaa mukaan jonkinlainen kuntopiiri. Lehdistä ja kirjoista löytyy monenlaisia venytys- ja jumppaamisohjeita joista kukin voi valita itselleen sopivimmat. Valitse sellainen jossa koko keho käydään lävitse. Tilaa jumppaamiseen ei tarvita kuin käsivarren ojennuksen verran joten kenelläkään ei ole ainakaan tilanpuute tekosyynä jättää jumppaamatta. Liikkeet on hyvä suorittaa rauhallisesti ja hitaasti. Repiminen ja liian rajut toistot ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kipu on kehon ainoa tapa kertoa asioita. Kipuun pitää AINA reagoida ja lopettaa sen tekeminen mikä kipua aiheuttaa. Jos kroppa ei tiettyä juttua kestä, ei sitä voi siihen pakottaa. Monessa mukana ollut, kipuileva ja kremppa kroppa on otettava sellaisenaan huomioon. Jokaiselle löytyy varmasti oikea tapa treenata. Jos esimerkiksi nivelissä on jo vanhaa vaivaa, on entistäkin tärkeämpää että niveltä tukevat lihakset ovat timmit ja kunnossa. Uiminen on monelle kipeälle nivelelle parasta mahdollista treeniä. Siinä paino ei rasita juuri lainkaan, lämmin vesi hyväilee kipeitä paikkoja ja saa nesteet liikkumaan. Jos kuntoa on jo jonkin verran, voi juokseminen olla tehokas tapa parantaa kuntoaan. Aloittavan juoksijan nopeasti tapahtuva eteneminen johtuu paranevasta tekniikasta ja siitä, että keho juoksemiseen tottuessaan saa mukaan useampia lihassoluja. Mitä enemmän keho tottuu juoksuun, sitä paremmin liike lähtee kulkemaan.

Juoksualustaan on syytä kiinnittää huomiota. Asfaltti on joustamattomana nivelille pahin mahdollinen, pururata paras. Pururadoilla on koira aina muistettava pitää kytkettynä. Juoksiessa koira on paras kytkeä vetovyöllä vyötäisille ja käyttää välissä joustavaa köyttä. Katso cani-crossjuttu yläpuolelta. Juoksijan tärkein väline ovat hyvät, juoksemiseen tarkoitetut kengät. Markettilenkkarien laatu ei riitä ja huonoilla kengillä on turha kipeyttää itseään. Varsinkin silloin, jos jalka-asennot eivät ole optimaaliset, on parasta hankkia juoksujalkineet liikkeestä jossa osataan valita juuri ne omaan juoksutapaan parhaiten soveltuvat tossut. Juoksukengän täytyy tukea jalkaa siitä suunnasta mistä tukea tarvitsee ja auttaa osaltaan juoksijaa säilymään kunnossa. Harva tietää jalka-asentonsa kallistumat suoriltaan. Siksi asiantunteva myyjä mittareineen on tarpeen. Kunnianhimoisemmat harjoittelijat voivat hankkia sykemittarin. Se ei kuitenkaan ole välttämätön, sillä jo kävelytreenistä tuttua puhekikkaa voi käyttää myö s juostessa. Ihan keskustelemiseen ei juostessa ehkä pysty, mutta melko kokonaisiin lauseisiin pitäisi pystyä. Silloin tällöin pitäisi ottaa myös nopeampi spurtti. Silloinkin aloitetaan kevyesti. Kävellen tehty verryttely, kevyttä hölkkää ja muutama rento venytys alaspäin jotta saataisiin selville, onko keho joustavana ja valmiina. Jos tuntuu kireyttä, on verryttelyä syytä jatkaa. Alle viidenkymmenen metrin täysillä juostut spurtit kehittävät puhtaasti nopeutta. Viidestäkymmenestä kahteensataan metriin kestävät spurtit taas nopeuskestävyyttä. Tiukempia vetoja kannattaa tehdä kahdesta kymmeneen yhden lenkin aikana. Tärkeintä niissä olisi, että juoksija säilyisi myös tiukemmissa nopeuksissa rentona koko keholtaan, eikä joutuisi pinnistämään. Vetoja ei saa ottaa liikaa, sillä silloin ne väsyttävät sen sijaan että kehittäisivät tekniikkaa. Silloin, kun ruvetaan miettimään sekunttien poisottamista suoritusajata, pitäisi opetella juoksemaan päkiöillään. Alle 200 metrin pikamatkalla, millainen agilityratakin on, ei tulisi kantapäitä tarvita lainkaan. Päkiöillä myös tiukat käännökset onnistuvat paremmin. Naruhyppely on tehokkain tapa omaksua päkiöitten käyttö. Koirajuoksu on toinen, erinomainen tapa parantaa omaa juoksutekniikkaa. Koirajuoksussa (eli canicrossissa, katso erillinen artikkeli) koiran vetopiste osuu tismalleen lantion keskelle, ja vetää juoksijaa täsmälleen sinne mihin juoksun tulisikin suuntautua. Lisäksi kevytkin koira saa juoksuun niin paljon lisää nostetta, että päkiöillä juokseminen on ainoa vaihtoehto pysyä kunnolla tahdissa. Suurinta mahdollista nopeutta tavoittelevan on syytä muistaa, ett\'e4 nopeat kädet merkitsevät nopeita jalkoja. Yläkroppa pitäisi saada toimimaan yhtä rivakasti, rennosti ja sulavasti kuin jalatkin.

Lihaksien palautumisesta on muistettava huolehtia. Venyttely ja voimistelu parin, kolmen tunnin jälkeen treenistä osuu parhaaseen kohtaan palautumisessa. Liian varhain tehdysä venyttelystä ei ole vastaavaa hyöty ä. Jos jokin paikka tuntuu aralta, ei pidä pelätä kylmätä kohtaa. Sekä niveliä että lihaksia voi auttaa toipumaan rasituksesta kunnollisella kylmäämisellä. Parhaat ja edullisimmat kylmägeelit löytyvät hevostarvikeosastolta. Aineet kylmäävät takuulla ja pullot ovat riittoisan kokoisia. Hevostarvikkeista löytyy myös erinomaisia ensin kylmääviä, sitten lämmittäviä linimenttejä. Vaihtokylvyt ovat erinomaisen tehokas tapa tehostaa palautumista. Tylyimmät harrastajat vaihtokylvettävät koko kehonsa, muille riittää säärien ja reisien käsittely. Suihkussa lasketaan jaloille niin kuumaa vettä kuin kraanasta tulee niin pitkään kuin iho kestää, sitten vaihdetaan niin kylmälle kuin hanasta saadaan ja taas niin pitkään kuin kestetään. Sitten taas kuumaa jne. Tätä sitten jatketaan jonkin aikaa. Jalat saavat uskomattoman kevyen olon ja ovat kuin leijuvan keveät.

KOIRAN HANKKIMINEN, LYHYT OPPIMÄÄRÄ

Ensimmäistä koiraansa hankkiva ihminen on usein hieman hukassa. On vaikeata tietää mistä päin tietojen kerääminen tulisi aloittaa ja miksi tietoa ylipäätään tarvitaan. Tämä manuaali on koottu vastaamaan ensimmäisiin kysymyksiin ja auttamaan alkuun uusia koiraihmisiä.

Kohta1. PÄÄTÖS Koiran hankkimisen tulisi ola koko perheen yhteinen päätös. Koira tulee aina osaksi laumaa ja sen tulee saada jokaisen perheen jäsenen hyväksyntä olemassaololleen. Jokainen perheenjäsen joutuu mukautumaan yhteisiin sääntöihin ja koulutusmetodeihin jotta pienestä pennun pallerosta saataisiin koulittua onnellinen, tottelevainen aikuinen koira. Tämä on tärkeätä! Koira on looginen eläin ja vaatii yhteiset säännöt kaikilta käsittelijöiltään.

Kohta 2. VASTUU Koira on elämänkumppani ja perheenjäsen jopa 15 vuotta. Siksi on tiedettävä mihin ryhtyy. Koira on otettava huomioon lomia suunniteltaessa, perhejuhlissa ja silloin, kun stressi syö energiaa. Koira vaatii annoksensa liikuntaa ja virikkeitä myös silloin, kun kaamos pimenee ja keli on ankea.

Koira ei omaksu oikeita käytöstapoja itsekseen vaan se on koulutettava. Jonkun perhessä on otettava rooli pennun johdattelijana kohti sivistyneitä tapoja. Pieni pentu tai eristyksissä elänyt nuori koira on tabula rasa, tyhjä taulu. se ei omaksu asioita itsekseen vaan se on omistajan toimesta sosiaalistettava ja opetettava kohtaamaan ilman pelkoa kaikkimitä maailma tuo tullessaan. Vastuu on suuri. Varhaisimpina viikkoinaan pentu oppii suurimman osan siitä mitä se elämässään tarvitsee. Nämä viikot olisi käytettävä hyödyksi huolella, jotta pennusta kasvaisi avoin, varma aikuinen.

Vastuuhenkilö on aina täysikasvuinen. Vaikka lapset rakastaisivat koiraa ja hoitaisivat sen erinomaisesti, on aikuisella aina viime kädessä vastuu koiran hyvinvoinnista. Aikuisen velvollisuus on huolehtia siitä että turkki ja kynnet hoidetaan ajallaan ja oikein, vastata terveyden tarkkailusta ja ruokinnan oikeellisuudesta. Vanhempien vastuuseen kuuluu myös tietää miten ja missä koiraa liikutetaan. Lapsen mieleen ei välttämättä tule, että koirankin mielestä hauskat hyppyleikit tai kilpajuoksut saattavat vahingoittaa nuorta koiraa.

Vastuuseen kuuluu paitsi vastuu koirasta, myös vastuu ympäristöstä. Jokainen koiran omistaja on rotunsa ja kaikkien koiraharrastajien mannekiini. Jokaisen vastuulla on pitää koiransa niin, ettei siitä aiheudu pelkoa tai haittaa muille kanssaeläjille.

Vastuuta on myös tietää milloin koiran elämä päättyy ja hoitaa asia humaanisti. Pienen pennun kanssa se hetki tuntuu olevan kovin kaukana, mutta senkin hetki aikanaan tulee. Koiraa ei saa päästää kärsimään.

Kohta 3. VALINTA "Jokkaisen hyvä ei oo yhenlainen" kuten karjalassa sanotaan. Sama koira ei täytä jokaista tarvetta. Koira on pitkä projekti. Sen kanssa eletään läpi elämän ja siksi on tärkeätä valita rotu ja yksilö oikein. Vasta-alkaja saattaa kuvitella että koira kuin koira, mutta näin asia ei ole. Sattumalla ei ole sijaa elämänkumppania etsittäessä.

Koirarotuja on yli kolmesataa. Sieltä löytyy rotu jokaisen tarpeisiin. Jokainen rotu on kehitelty tiettyyn tehtävään tai tiettyjä olosuhteita silmälläpitäen. Väärillä ominaisuuksilla varustettu koira voi muodostua vaaraksi tai riesaksi ympäristölleen. Jos koira on villi, tuhoaa omaisuutta tai karkailee, se ei ole hullu tai huonosti kasvatettu. Se voi olla vain väärin valittu ja väärässä paikassa. Kokenut, kilpailemisesta innostunut harrastaja etsii erilaisia ominaisuuksia koirastaan kuin ensimmäistä lemmikkiä harrastuksiin ja seuraa pitämään etsivä lapsiperhe. Metsästäjilläkin on tarkat vaatimukset sille, mitä ominaisuuksia koirassa tulee juuri tälle riistalle olla. Saariston kylmien vesien sorsastaja etsii toisenlaisia ominaisuuksia kuin risumetsän koppelopyytäjä vaikka molemmat metsästävät lintuja.

Mistä oikea rotu sitten löytyy? Koiraa ei välttämättä löydetä soittelemalla Keltaisen Pörssin ilmoituksiin. Aluksi pitää tietää mitä haetaan. Kuinka paljon ollaan valmiita varaamaan aikaa turkin hoidolle? Entäpäs liikunnalle? Onko koiralla vain täysikasvuisia taluttajia vai pitäisikö myös lasten selvitä sen ulkoiluttamisesta? Millaiset tilat koiralle on suunniteltu? Elääkö se perheessä vai ulkona? Halutaanko harrastuskoira vai helppo kumppani joka solahtaa perheeseen ilman kummempia seremonioita? Ajatusten kirjaamisessa on oltava rehellinen. On helppoa unelmoida suuresta ja vahvasta, älykkäästä koirasta, mutta totuus sellaisen kanssa elämisestä ei aina käy yksiin kuvitelmien kanssa. On sekä koiran että sen hankkimista suunnittelevan ihmisen etu mitä rehellisemmin saadaan lueteltua omat valmiudet liikuttaa, kouluttaa ja käsitellä koiraa.

Kun sitten tietyt peruisasiat ovat selvillä, voidaan ruveta katselemaan rotuja. Usein kuvakirjat ja internet eivät kerro koko totuutta. Varsinkin ulkomaisessa käännöskirjallisuudessa saattaa olla jopa suoranaisia virheitä koskien rotujen luonteita tai terveyttä. Kiinnostavista roduista kannattaakin ottaa selvää soittamalla juuri sen rodun omaan rotujärjestöön ja kyselemällä relevanttia tietoa rodun harrastajilta. Jokaisella rodulla on järjestö joka ajaa rodun asiaa. Järjestöihmiset ovat ihania ja puheliaita ja valmiina vastaamaan tyhmiinkin kysymyksiin rotunsa tiimoilta. Heiltä kuulee tarkat tiedot turkin hoidon tarpeesta, liikunnasta ja luonteista terveydentilasta puhumattakaan. He osaavat myös arvioida, soveltuuko rotu kysyjän tarpeisiin. Kaikkien rotujärjestöjen yhteystiedot löytyvät osoitteesta www.kennelliitto.fi ja linkit.

Kesällä Suomi täyttyy koiratapahtumista. Koiramme-lehden takasivuilla on lueteltu kaikki näyttelyt ja kokeet. On viisasta hieman kierrellä tapahtumissa ja katsella niitä rotuja jotka kiinnostavat. Samalla pääsee näkemään, millaisia rodun yksilöt ovat livenä ja miten ne käyttäytyvät. Tapahtumissa pääsee myös juttelemaan harrastajien ja kasvattajien kanssa kasvotusten. Samalla kuulee sisäpiirin tietoa rodusta ja tulevista pentueista.

Miksi rotukoira? Miksei sekarotuista? Sekarotuiset voivat olla todella hurmaavia mutta niiden ongelma on ennalta-arvaamattomuus. Sekarotuisten perimää ei tiedetä, joten koirasta saattaa tulla jotakin ihan muuta kuin mitä pennun ottaja suunnitteli. Pienestä pennusta on mahdotonta sanoa millainen siitä tulee aikuisena. Kasvattajan tai pennun myyjän sana ei aina ole sama kuin totuus. Pikkuruinen pentu voi kasvaa humahtaa valtavaksi tai ulos suunniteltu koira jäädä lyhytkarvaiseksi ja palelevaksi. Myös luonteessa voi olla jotakin mitä ei toivottu. Vaikka pennun vanhemmat olisivat tiedossa, ei tiedetä mitä ominaisuuksia se on vanhemmiltaan perinyt. Kaikki ominaisuudet eivät ole hyviä yhteen laitettuna. Rotukoirien perimä on tarkkkoin harkittu, ja ominaisuudet ovat parhaan mahdollisen tuloksen saamiseksi balanssissa. Sekarotunen voi saada vanhemmiltaan ominaisuuksia jotka saavat luonteen kallistumaan hankalaan suuntaan.

Miksi koiralla pitää olla paperit? Papereilla tarkoitetaan Suomen Kennelliiton rekisteritodistusta. Tämä paperi on koiran henkilöllisyystodistus ja tae siitä, että pentu on sitä mitä kasvattaja väittää. Paperitonta rotukoiraa ei ole olemassakaan, vaan paperittomat rotukoirat lasketaan sekarotuisiin eli X-rotuisiin. Koiraa ei ole myöhemmin mahdollista saada rekisteriin. Paperit pitää saada pennun mukana luovutushetkellä. Jos pentu maksetaan osamaksulla, jää myyjälle takaosan omistajatodistus jota ilman ei ostaja voi siirtää koiraa omiin nimiinsä. Koiran rekisteröiminen on hyvin halpaa. Jopa kallein maksuluokka on vain kolmisenkymmentä euroa. Hinta ei siis ole syy jättää pentue rekisteröimättä vaikka näin kuulee väitettävän. Jos pennuilla ei ole papereita, taustalla on jotakin valonarkaa.

Paperittomina myytävissä rotukoiran pennuissa on aina jotakin hämärää. Ne voivat olla laittomia ja sairaita salakuljetuspentuja, tai koiria joiden vanhemmat eivät täytä rotunsa terveysvaatimuksia. Kummassakin tapauksessa pentu on riski terveytensä osalta. Suomessakin harjoitetaan laitonta pentutehtailua. Surkeissa oloissa pentuja maailmaan taukoamatta tuottavien koirien kärsimys ei pääty ennen kuin ostajat oppivat olemaan ostamatta koiria joiden alkuperä ei ole tiedossa. Säälistä koiraa ei saa koskaan ostaa, sillä silloin pitkitetään seuraavien koirasukupolvien kärsimystä pentutehtaissa. Ongelma on suuri erityisesti tietyissä roduissa. Tätä juttua kirjoittaessani erityisesti chihuahuan ja jackrusselin pentua havittelevat ovat suuressa vaarassa hankkia tehtaillun pennun.

Kotikoirakin tarvitsee paperit siitä syystä, että ne ovat tae siitä että pentu on kasvanut säädyllisissä oloissa ja syntynyt toivottuna. Jokainen kennelnimen haltija rekisteröi pennut omalle kennelnimelleen. Kennelnimi on koiran takuu. Kukaan tuskin ehdoin tahdoin pilaa henkilökohtaista kennelnimeään tuottamalla pahuuttaan sairaita tai huonoja koiria. Kennelnimi on myös tae kasvuoloista, sillä kasvattaja on allekirjoittanut kasvattajasitoumuksen ja näin ollen hän on Kennelliitolle tilivelvollinen tekemisistään. Kennelneuvoja kiertää kenneleissä ja tekee kirjallisen tarkastuksen näkemästään.

Entä sitten? Kun rotu on valittu, alkaa kasvattajan etsintä. Kasvattajalla tarkoitetaan henkilöä jonka luona narttu synnyttää ja joka huolehtii niistä niiden varhaisten elinviikkojen ajan. Kasvattaja on koiran elämän tärkein henkilö eikä hänen vastuutaan voi kylliksi korostaa.

Ensimmäistä koiraa ottavan pitäisi löytää kasvattaja jolla on aikaa ja halua auttaa tulevissa ongelmissa. Kasvattajan vastuu ei pääty pennun myymiseen, vaan hänellä on vastuu koirasta koko sen elämän ajan. Kasvattaja on ensisijainen henkilö jonka puoleen pitäisi voida kääntyä kaikissa tilanteissa ja myös mitättömien ongelmien vuoksi.

Pentua ei pitäisi valita pentueesta itse. Kokenut kasvattaja valitsee pentueesta juuri sen yksilön joka sopii pennun ottajan tarpeisiin parhaiten. Nyrkkisääntönä ne keskiverrot pennut ovar parhaita. Arka, väistelevä pentu on sitä aikuisenakin. Rohkea, ensimmäisenä röyhkeästi syliin tunkeva pentu taas on aikuisenakin röyhkeä ja vaatii kokeneen kouluttajan kasvaakseen yhteiskuntakelpoiseksi. Kilpaharrastajat etsivät juuri tällaista pentua.

Koiran hankkiminen on pitkä prosessi. Sopivaa pentua ei noin vain hankita, vaan sitä voi joutua jonottamaan vuosien ajan. Tähän pitää olla valmis. Toki useimmissa roduissa koiran saa nopeammin, ehkä jo yhden kesän aikana. Pentu on kuitenkin otettava silloin kun niitä on. Harvoin onnistutaan passaamaan loma-aikaan tai muuhun perheelle sopivimpaan hetkeen. Siihen pitää kuitenkin mukautua. Kuten jo edellä tähdensin, koira on elämän pituinen hanke. Koskaan ei voi korostaa sitä etua minkä saa, kun uhraa kunnolla aikaa ja vaivaa oikean koiran löytämiseen.

julkaistu Jatkis ja Muuramen seudun Kennelkerhon lehti 2005

Kelatalutin eli fleksi herättää koiraihmisissä suuria intohimoja. Osa pitää sitä parhaana keksintönä sitten penisiliinin, osa taas olisi valmis julistamaan kapineen laittomaksi. Kelatalutin on muovinen rasia jossa on kädensija ja kotelo johon on kelattuna narua tai nauhaa. Koira vetää narua eteenpäin ja laite kerii löysän hihnan takaisin kelalle. Jotta kelatalutinta voitaisiin käyttää oikein, on tärkeätä ymmärtää miten se toimii. Koira siis vetää kelalta tarvitsemansa hihnan.

Tähän liittyy kelataluttimen tavallisin vaara. Koska ihminen voi liipasimesta määrätä ulos tulevan hihnan määrän, useimmat koirat oppivat fleksissä luonnostaan vetämään nojautumalla eteenpäin aina hihnassa ollessaan. Kelatalutinta saisikin käyttää ainoastaan koirilla jotka osaavat jo kulkea moitteettomasti tavallisessa hihnassa.

Toinen, suurempi vaara piilee hihnan pituudessa. Jos koira saa juosta eteenpäin koko taluttimen mitan, pysäyttävä nykäys on valtava ja saattaa vahingoittaa koiran niskaa pysyvästi. Tästä syystä kelöatalutinta ei saisi käyttää pennuilla eikä riehakkailla koirilla. Erityisesti pennun niska on arka eikä siedä montaa nykäystä vahingoittumatta. Useimmat niskavaivat ovat vaikeita määritellä ja vaivat kipuineen tulevat vasta vuosien kuluttua.

On kelataluttimessa hyviäkin puolia. Sen suoman vapauden illuusion turvin on mahdollista suoda hieman vapautta myös niille koirille joita ei voi irrallaan pitää. Kelatalutin on myös hyvä turvaväline silloin, kun liikutaan paikoilla joissa koiran vapaana pitäminen olisi vaarallista.

Pitkä liikkumavara koiralla tuo tullessaan vastuuta taluttajalle. Suomessa on kuollut ainakin yksi pyöräilijä ajettuaan tien yli pingottuneeseen lankaan ja kaaduttuaan. Koira ei pitkässäkään hihnassa saa syöksähdellä puolelta toiselle holtittomasti, vaan sen on pysyttävä yhdelä reunalla tietä tai jalkakäytävää. Mieluiten niin, että taluttaja kulkee lähinnä muuta liikennettä ja koira penkan ja taluttajan väliin jäävällä alueella. Koira otetaan myös fleksissä talutettaessa taluttajan lähelle, ihmisen ja penkan väliin kohdattaessa muita koiria ja vastaantulevia ihmisiä. Kun vastaantulija huomataan, otetaan koira jo silloin lähemmäs taluttajaa. Koirista tietämättömälle henkilölle ohut naru kelasta koiraan näyttää tyhjältä ilmalta. Jokaisen koirantaluttajan velvollisuus on huolehtia siitä, ettei hänen koiraansa tarvitse kenenkään vastaantulijan pelätä kohtaavansa.

Kelatalutin on hieno ja tarpeellinen laite mutta sitä on osattava käyttää. Kömpelölle ja piittaamattomalle taluttajalle se ei sovellu. Koira pitää myös vaivautua kouluttamaan niin, että sen oma henki ja hyvinvointi lähimmäisistä puhumattakaan ei ole vaarassa.

Ajatuksia agilityn aloittamisesta Julkaistu aiemmin ainakin Jatkis, Muuramen Seudun Kennelkerhon lehti, colliesanomat, K-S vinttikoirakerhon lehti ja coton de tulearien jäsenlehti. Agilityn idea pähkinänkuoressa on, että ohjaajasta ja koirasta koostuva pari suorittaa esteradan virheittä mahdollisimman nopeasti. Radalla ei herraa ja käskyläistä tunneta. ASB-lehden pää toimittaja Kaj Gumpler käyttää erinomaista vertausta ralliautoiluun: Kartanlukija, tässä tapauksessa ihminen, ilmoittaa suunnat ja vauhdin, kuljettaja hoitaa kaiken muun. Kumpikaan ei kykene suoritukseensa ilman toista joten kummankin työpanos on tasa-arvoinen.

Kenelle agility sopii?

Agility soveltuu aivan pienin poikkeuksin kaikille koirille. Ainoastaan selkä- tai nivelvaivaiset sekä selvästi ylipainoiset joutuvat neuvottelemaan lääkärinsä kanssa ennen harjoittelun aloittamista. Kovin nuorille koirille lajia ei voi suositella. Ne rodut, joilta edellytetään lonkkakuvaus, suositellaan kuvattavaksi ennen kun harjoittelu todenteolla aikaa. Pienistä roduista voisi ohjeena pitää , että kun koira on psyykkisesti aikuinen, kestää se myös harjoittelun. Ohjeisarvona voisi sanoa, että parempi mitä myöhemmin. Vuoden ikä on kaikille roduille suositeltava ja useimmissa seuroissa aloittamisen alaikäraja.

Kuinka aloitan harrastuksen?

Kuten kaikessa urheilussa, on agilityssäkin tärkeää, että alkeisopetus hoidetaan huolella ja oikein. Ei ole yhdentekevää, miten esteet koiralle opetetaan, sillä on lukemattomia vääriä ja jopa vaarallisia tapoja suoriutua niistä. Aloittelevan koirakon pitäisikin päästä esteille ainoastaan pätevän valmentajan johdolla. Koiran kanssa voidaan viettää aikaa harjoittelemalla kuuliaisuutta, tottelevaisuutta ja temppuja. Tä llainen harjoittelu tukee niin koiran ja ohjaajan välistä suhdetta kuin esteillä tapahtuvaa valmennustakin, eikä loukkaantumisen tai väärien suoritustapojen vaaraa ole. Esteet eivät KOSKAAN saa olla mikään leikkipuistoon verrattavissa oleva ajanviettopaikka. Koira ohjaajan on aina kyettävä perustelemaan, miksi hän mitäkin tekee. Jokaisella harjoituksella on oltava tarkoitus, joka kytkee sen muuhun harjoitteluun ja vie paria eteenpäin. Näin myös silloin, kun kilpailullisia intressejä ei ole.

Mitä tarvitsee osata?

Harrastamaan voi lähteä kuka tahansa. Koiran ei tarvitse osata mitään, mutta jos se on tottunut kuunteleman käskyjä, asiat käyvät paljon helpommin. Jos koira osaa istua, mennä maahan, odottaa ja olla rähjäämättä, ollaan jo aika pitkällä. Ohjaajan ei tarvitse osata kuin kuunnella ja hallita koiransa. On fiksua käydä kerran tai pari paikanpäällä ilman koiraa, jotta edes toiselle homma olisi tuttua. Mukaan harjoituksiin varataan kakkapusseja, vettä ja makupaloja. Ohjaajan varustukseen kuuluvat urheilujalkineet, koiralle varataan tavallinen panta tai valjaat sekä tavallinen hihna. Kuristavat pannat ja kelataluttimet ovat agilityssä vaarallisia. Ulkoiluta koirasi ennen harjoituksia jossain muualla. Urosten omistajien on syytä varautua estämään alueen merkkailuyritykset. Yhteistä harjoituskenttää ei kukaan saa ottaa reviirikseen. Koiraa ei saa ruokkia ennen treenejä. Täydellä mahalla urheilu on epäterveellistä ja nälkäinen koira kuuntelee makupaloja paremmin. Tarjoa vettä myös harjoituksen aikana. Jos keli on kylmä tai tuulinen, on kaikkien koirien selkään heitettävä takki tai loimi. Myös runsasturkkisten yksilöiden lihakset jäähtyvät odotellessa. Lihasvammat ovat urheilijan pahin vihollinen. Sileäkarvaiset kannattaa pitää vaatetettuina koko harjoituksen ajan.

Mitä kentällä tapahtuu?

Esteopetus tapahtuu pääasiallisesti makupaloja apuna käyttäen. Niiden on oltava jotain niin hyvää, ett\ä koira todella vaivautuu yrittämään. Vaikka kuiva keksi tai nappula kelpaisikin kotona, on treeninamin oltava pehmeätä ja helposti nieltävää. Ynnä lisäksi sellaista, joka nostaa kiillon silmiin ja kuolan suuhun. Useimmille koirille makkara tai juusto toimii hyvin, mutta myös veriletut tai kala löytävät kannattajia. Pilko namit niin pieniksi, että koiran ei tarvitse jäädä mässyttämään. Yleensä nirsojen koirien ongelma on siinä, että nami ei ole riittävn hyvää tai koira ei ole tarpeeksi nälkäinen. Jos mikään ruoka ei koiraa missää n tilanteessa kiinnosta, voi palkintona käyttää myöskin lelua. Kuuman ja helposti innostuvan koiran kanssa saattaa käydä kuitenkin niin, että lelu saattaa harjoittelijan ylikierroksille. Itse palkitsen omat koirani nameilla, mutta pidän myös mukanani pientä, taskukokoista vinkulelua, jolla leikitän koiraani suoritusvuorojen välillä ja pidän mielenkiinnon itseeni yllä. Vinkuvaa lelua käytettäessä on kuitenkin oltava kohtelias. Muut harjoittelijat eivät saa kiihtyä lelun äänistä tai liikkeestä. Sama koskee heiteltäviä leluja. Itse alkeisopetus tapahtuu lähes kaikkialla samalla tavalla. Taluttimessa olevaa koiraa rohkaistaan ja houkutellaan suoriutumaan esteistä itsenäisesti ja oikein. Vasta kun koira jo itse hahmottaa, siirrytään työskentelemään vapaana olevan koiran kanssa. Kaikessa harjoittelussa on tärkeää, että edetään täysin koiran ehdoilla. Esteisiin kyllästynyttä tai liian vaativan tehtävän eteen pakotettua koiraa ei ikinä saa syttymään uudelleen. Vaikka agility on hauskaa, ja sekä koira että ohjaaja ovat innoissaan edistymisestä , ei malttia saa unohtaa. Kerta tai kaksi viikkoon esteillä on maksimimäärä harjoittelua. Niitä edellä mainittuja tottelevaisuutta ja temppuja sopii treenata senkin edestä.

Ja lopuksi... Alkeisopetus on yleensä suunnattu koiralle, ja vasta seuraavassa vaiheessa aletaan opettaa ohjaajaa. Tästä yleensä alkavat vaikeudet. En liene väärässä todetessani, että 80% koirista olisi alkeiskurssin jälkeen kilpailuvalmiita. Ohjaaja kun yleensä on se hidas ja kömpelö osapuoli. Agilityssä on selkeänä idea, että koira suorittaa esteet, ohjaaja esteiden välit. Tämä tarkoittaa sitä, että on ohjaajan tehtävä kertoa mihin, milloin ja miten kovaa. Ohjaajalla on radalla äänensä lisäksi käytettävissään kätensä ja vartalonsa viestittääkseen koiralle kaiken tämän. Siksi on tärkeätä, että harjoituksissa on valmentaja. Saatat ehtiä näkemään mitä koirasi tekee, mutta oman vartalon ja käsien tarkkailu on mahdotonta. Kuitenkin koira saa taukoamatta ohjaajalta sanattomia viestejä joista pitäisi olla tietoinen. Myös videoinnista on paljon apua kun hahmotetaan ohjaajan liikkumista. Agility ei ole mikään yksiselitteinen laji. Samat opit eivät päde jokaiseen koiraan eivätkä kaikkiin tilanteisiin. Siksi on aloittelijalle tärkeätä, että koulutusohjaajalla on kokemusta erilaisista ihmisistä ja koirista. On kovin opettavaista seurata, miten muut koirat ja ohjaajat toimivat, ja millaisia neuvoja he saavat. Niin kuin jokaisessa urheilussa, myös agilityssä huipulle pääsevät ne, jotka osaavat ottaa oppia vastaan. Alin kuva: Suvi Malinen

Laji on melko uusi, mutta jo nyt yksi kaikkein suosituimmista koiraurheilulajeista ja ehdottomasti nopeimmin kasvava harrastajamääriltään. Vuonna 2001 starttasi koko maassa noin 2600 kilpaparia. ( asb-lehden tilastot) Kilpailijoiden määrä on kasvanut vuosittain ja siitä voidaan myös päätellä kaikkien harrastajien määrän olevan koko maassa yli 5000 koirakkoa. Agility on tottelevaisuuskokeiden ohella niitä harvoja koiraurheiluja, joissa kaikilla roduilla on osallistumisoikeus tasa-arvoisesti. Tietenkin harrastaminen kilpailutasolle saakka tuo sitten rajoituksia kaikkein raskasatekoisimpien koirien suhteen. Vaikka agility on kehitetty esteratsastuksesta, erojakin löytyy. Suomen suuresta harrastajamäärästä huolimatta kaikki harrastajat ja kilpailijat omistavat itse koiransa tai ainakin ovat hallintaoikeudessa niihin. Kilpailijoilla on useimmin vain yksi, korkeintaan kaksi koiraa joilla he kilpailevat kulloinkin. Mitään koiratalleja ei ole olemassa eikä agilityyn jalosteta koiria erikseen. Koiraurheilut lienevät niitä ainoita lajeja, joissa lapset, aikuiset ja veteraani-ikäiset kilpailevat tasaväkisinä keskenään alusta saakka. Vaikka kattojärjestö järjestääkin junioreille, nuorille ja senioreille omat mestaruuskilpailunsa pääsevät samat kilpailijat myös "tavallisiin" virallisiin suomen- ja maailmanmestaruuskilpailuihin. Eivätkä vain pääse, myös menestystä satelee. Muutama vuosi sitten oli Maailmanmestaruusjoukkuehopeaa voittamassa 12-vuotias kilpailija kun taas pronssia voittaneessa norjan joukkueessa kilpaili 70 täyttänyt herra. Agilityssä järjestetään joka vuosi niin suomen- kuin maailmanmestaruuskilpailutkin. Suomi on pärjännyt loistavasti johtaen ylivoimaisesti maiden välisiä mitallitilastoja. Erityisen vahva Suomi on minikoirien sarjassa.

MIKÄ IHMEEN JH???

Junior handler on yksinkertaistettuna koiran esittämiskilpailu nuorille koiraharrastajille. Kilpailuluokkia on kaksi: 10-13 vuotiaat ja 14-17 vuotiaat. Kilpailemisen voi aloittaa sinä vuonna kun täyttää 10. Sen vuoden alusta, jolloin täyttää 14 on siirryttävä kilpailemaan vanhempien ryhmässä. Kilpailuoikeus päättyy sen vuoden loppuun milloin täyttää 17.