Nipamaailma.com - Arvostelut: James Bond 007: Everything or Nothing (GC)

JAMES BOND 007: EVERYTHING OR NOTHING

Electronic Arts on huolehtinut tuoreimmalla konsolisukupolvella James
Bond –fanien - joihin itsekin lukeudun - tarpeista tasaisin väliajoin. Pelijätin
kolmas 007-logolla varustettu julkaisu kantaa nimeä Everything or
Nothing. Varsinkin lisenssin hyödyntämisessä EA on koko ajan parantanut.
Agent Under Firessa brittiagentti esiintyi vielä kasvottomana soturina,
NightFiressa Bondille saatiin oikea naama, mutta äänipuoli yhä kangerteli.
Everything or Nothingissa ei kustannuksissa ole säästelty: nimirooleja
hoitavat elokuvien vastaavat henkilöt, minkä lisäksi mukana on kauniita
naisia ja viekkaita konnia. Vain Moneypenny puuttuu.

EA:n käsissä Bond-pelit alkavat muistuttaa jo melkein itsenäisiä elokuvia.
Runsain välianimaatioin pelin itsenäistä juonta kuljetetaan tyylikkäästi
eteenpäin pelaajan hoitaessa videopätkien väliin jäävät toimintaosuudet.
Visuaalisesti jälki on komeaa ja Bond-maailman henki elää vahvasti
mukana, mutta pelilliseltä kantilta sisältö voisi olla aavistuksen
syvällisempää. Nyt jää hieman sellainen olo, että elämys on valmiiksi
rakennettu, ja pelaajan on koettava se tekijöiden haluamalla tavalla. Mutta
kyllä Everything or Nothingista irtoaa viihdykettä tällaisenakin.

Pelin juoni on Bond-tyyliin mahtipontinen, mutta ei hirvittävän kouheroinen.
Jo perinteeksi käyneeseen tapaan yksi pelin naiskaunottarista onkin pahan
leivissä ja maailman rauhaa uhkaa mielipuolinen rikollinen, joka tällä kertaa
on aikaisemman Bond-pahiksen Max Zorinin oppipoika Nikolai Diavolo.
Hänen aikeenaan on nanorobottiteknologian avulla alistaa maailman kansat
valtaansa. Vanhemmista Bond-rainoista mukaan on nostettu
teräshampainen leukahirmu Jaws, joka tosin oli vakuuttavampi
valkokankaalla kuin videopelissä. Bond saa apua tietenkin päämajasta
suoraan M:ltä ja Q:lta, ja tehtävien kuluessa tutuiksi tulevat myös geologi
Serena (Shannon Elisabeth) ja NSA:n leivissä työskentelevä naisagentti
Mya. Jälkimmäinen on oikeassa elämässä paremmin tunnettu artistina ja
hänen esittämänä kuullaan myös pelin tunnari.

Pelaamisen kannalta suurin muutos on tapahtunut kuvakulmassa.
Räiskimiselle perinteinen first person –kuva on vaihtunut laajempaan
kolmannen persoonan perspektiiviin. Ratkaisulla peliin on saatu
aikaisempaa enemmän hiiviskelyelementtejä, jotka sopivat hyvin
maailmanluokan huippuagentin tähdittämään peliin. Yleisesti ottaen peli
nojaa kuitenkin vahvasti toimintaan, joten ainakin helpoimmilla
vaikeusasteilla etenemistapa ”juokse ja räiski” käy päinsä. Varovaisempaa
pelaamista vaatii vaikein 00 agent –taso sekä erilaisten kulta- ja
platinummerkkien ansaitseminen.

Laatikoiden takana hiipiminen ja seinän vierustalta räiskiminen sopivat pelin
ilmapiiriin hyvin, mutta niiden toteutuksessa on joitakin ärsyttäviä piirteitä.
Pelissä ei ole minkäänlaista tähtäinristikkoa, joten osuakseen vihollisiin on
tähtäin lukittava heihin. Perustilanteissa järjestelmä toimii moitteetta. Z:lla
otetaan seinäkontakti ja L:llä lukitaan kulman takaa lähestyvä vartija. R:llä
ammutaan ja C-vivulla voi vielä tarkentaa tähtäystä vaikka päähän. Jos
vihollisia alkaa ilmaantua samaan tilaan enemmän, systeemin heikkoudet
nousevat esiin. Lisäksi jos seinät kaartelevat ja ympärillä on sekalaisia
esteitä, ongelmat korostuvat entisestään. Yhtäkkiä tähtäin ei suostu millään
lukitsemaan lähellä olevia vihollisia tai vieressä seisovan ja hyökkäävän
vartijan sijasta peli valitsee ampumiskohteeksi kaukana suojassa
kyyristelevän vihollisen. Huonon päivän sattuessa ärräpäät ovat herkässä.
Epäloogisuudet ovat tietyiltä osin säännöllisiä, joten niitä pystyy oppimaan,
mutta tähtäysjärjestelmän suunnittelu olisi joka tapauksessa täytynyt
viimeistellä paremmin.

Heikkoutta on ikään kuin yritetty paikata Bond-vaisto-tilalla. Siinä aika
lähes pysähtyy ja C-vivulla voi etsiä mielenkiintoisia objekteja sekä
tarkkailla vihollisten sijainteja. Tiukan paikan tullen kannattaa turvautua
bond-vaistoon, sillä perinteisin menetelmin esimerkiksi sivulta yllättävää
vihollista ei välttämättä saa tähtäimeen ilman tuntuvia energiamenetyksiä.
Itse pelin aseissa ja Q:n antamissa vempaimissa ei ole vikaa.
Kolikkopommeja, Q-hämähäkkejä ja näkymättömyyspukuja tarvitsee
valitettavan harvoin, mutta sujuuhan se telluksen pelastaminen tavallisillakin
aseilla. Pistoolien, konetuliaseiden, snipereiden ja raketinheittimien lisäksi
Bond voi turvautua nyrkin voimaan. Lähitaisteluliikkeet on animoitu hyvin ja
ne ovat myös näppärä ja hiljainen keino yksittäisten vastustajien
nitistämiseen.

Pienoisen pettymyksen tuottaneet jalkapatikkaosuudet korvaa erinomaisesti
pelin runsaat moottoriajoneuvoja hyödäntävät tehtävät. Ohjausmalli on
ajoneuvoissakin melko levoton, mutta se ei samalla tavalla haittaa menoa.
Pelissä on kaksi kohtalaisen isoa kaupunkia kaahailtavana. Ensimmäisillä
pelikerroilla kartasta on paikoin oikeasti apua, sillä katusokkeloon on
vähällä eksyä. Varsinkin öinen New Orleans on paitsi toiminnallisesti
vauhdikas niin myös ulkoisesti komea. Ja osallistuupa Bond myös kunnon
soraralliin. Vaihtoehtoisena menopelinä Bondille kelpaa moottoripyörä,
joka auton tapaan sisältävää ruudinhajuisia yllätyksiä tientukkijoille.
Unohtaa ei tietenkään sovi helikopteria ja panssarivaunuakaan.

Pelin vajaan 30 chapterin läpäiseminen, eri vaikeusasteiden kokeileminen ja
Bond-liikkeiden ynnä muiden löytäminen tarjoaa aiheesta innostuneelle
puuhasteltavaa mukavaksi toviksi. Kun kaikkein polttavin pelikipinä alkaa
hiipua, kannattaa kutsua kaveri kylään ja aloittaa tehtävien suorittaminen
kimpassa. Seikkailu on kokonaan uusi, sillä kaksinpelin kampanja poikkeaa
täysin yksinpelin vastaavasta. Eteneminen on suoraviivaisempaa vihollisten
kaatoa, mutta pienimuotoisia tehtäviäkin on mukana, kuten pommien
purkamista ja loppupomojen kukistamista. Kaksinpelistä saa irti viihtyisät ja
sujuvat pelituokiot. Kammottavasta yhden ruudun nelinpelistä en sen sijaan
halua puhua mitään.

Näyttävä ja erinomaisesti Bond-lisenssiä hyödyntävä Everything or
Nothing on uponnut menestyksellä ostavaan yleisöön, enkä yhtään
ihmettele. Hauskahan tätä on pelata pienistä ohjausongelmista ja lievästä
putkimaisuudesta huolimatta. Kun uutuutta vertaa NightFireen, on tarinan
kuljettaminen ja yksinpelin vetovoima korkeammalla tasolla. Yhdessä
asiassa Everything or Nothing ottaa kuitenkin selvästi turpaan, ja se on
kunnollisen moninpelin puute. Isometrisestä kuvakulmasta
nelinpelimähinöinti olisi ehkä ollut liian monimutkaista toteuttaa, mutta
pitkässä juoksussa peli kärsii juuri tästä. NightFiren pariin palataan
Nipamaailmassa nimittäin yhä uudestaan ja uudestaan, kiitos kiinnostavan
nelinpelin.

MrVirtanen