gc_crashwoc

CRASH BANDICOOT: THE WRATH OF CORTEX

Nintendolla on Mario, Segalla Sonic ja Sonylla Crash. Tämä oli
tasoloikkasankareiden jaottelu vielä muutama vuosi sitten, mutta ensin
loikkauksen Nintendon puolelle teki Sonic, ja nyt saman tempun on tehnyt
koiramainen Crash. Siinä missä Sonic oli varsin tervetullut ja onnistunut peli
Gamecube-kirjastossa, on Crash Bandicoot: The Wrath of Cortex taas
lähinnä turhanpäiväinen julkaisu. Pelisarjalla on kuitenkin runsain määrin
faneja, jotka varoituksista huolimatta hankkinevat tämänkin pelin.

Henkilökohtaisesti Cube-Bandicoot on ensimmäinen kosketukseni
pelihahmoon nimeltä Crash. Kolmiuloitteisen näköiseksi puetuissa 2D-
kentissä loikkiva sankari on mukavan pirteä alkutuimaan, mutta näin
tavanomaiseksi ja omalla tavallaan alkukantaiseksi en peliä olisi osannut
odottaa. Tasoloikinta on uskomattoman suoraviivaista eikä tarjolla ole kuin
yksi mahdollinen reittivaihtoehto. Omenoita keräillen, laatikoita rikkoen,
myrkkyjä ja yksinkertaisia vihollisia väistellen ja kuilujen yli pomppien käy
Crashin tie kentästä toiseen. Onneksi jonkinlaista vaihteluakin on, sillä välillä
hahmo istutetaan jonkin ajoneuvon kyytiin tai sitten kuvakulma kääntyy ja
pakoillaan takaata lähestyvää suuremman luokan vaaraa, tyyliin lumivyöry
vuoristossa tai hurrikaani rannalla.

Crashin pelirakenne ei ole toivoton, mutta kehno toteutus ajaa pelin suohon.
Kentissä olisi varmasti lineaarisuudesta huolimatta ihan kiva liikuskella, jos
kamerakulman ja epävakaiden kontrollien suhteen olisi tehty jotain.
Tilanteissa, joissa tapahtumia seurataan Crashin takaa, on ärsyttävän
hankalaa yrittää hahmottaa kuilujen suuruutta. Onneksi pelitilanteet vaihtuvat
tiheään tahtiin, jottei tämä muodostu jatkuvaksi ongelmaksi. En myöskään
voi ymmärtää kenen idea on ollut tehdä suuresta sankaristamme yhdestä
osumasta lippansa heittävä. Jokainen kohta on vedettävä aina
mahdollisimman tarkasti, ja pienikin hipaisu johonkin olemattomaan maassa
ryömivään vastustajaan aiheuttaa elämän menetyksen. Täydellisen
katastrofin estävät ainoastaan kohtalaisen tihein väliajoin tulevat
checkpointit. Tällaisenaankin kentät sisältävät kuitenkin aivan liikaa
turhauttavia äkkikuolemakohtia, joita saa hioa kerta toisensa jälkeen.

Juoni tuntuu olevan vain sivuseikka pelin tapahtumissa. Välivideoiden taso ei
päätä huimaa ja ne koostuvatkin vain isompien pahiksien meuhkaamisista.
Pelattavaa riittää 30 kentän edestä, jotka on jaettu viiden kentän paloihin.
Hoidettuaan nuo viisi kenttää vapaassa järjestyksessä, on aika kohdata
bossi, jonka jälkeen pääsee seuraavan viidestä radasta koostuvan haasteen
kimppuun. Pomotaistelut osaavat olla pahimmillaan todellista tuskaa,
vaikkakin itse perusideaa ei ole vaikea oivaltaa. Auta armias kun menetin
hermot toiseen loppupomoon, missä hypitään tasoja pitkin kohti
voimakenttiä heittelevää vihollista. Reippaan 20 yrityksen jälkeen vihdoin
onnistuin kukistamaan miekkosen, mutta en ylpeänä kehityksestäni vaan
tuskastuneena pelin vikojen kanssa.

Ohjaamisessa tarvitaan vain muutamia nappeja, mutta siltikin Crashin kanssa
on jatkuvasti hieman epävakaa olo. Kaikkein helpoimmaksi kontrollointi
menee kentissä, joissa liikutellaan palloa minkä sisällä Crash on. Tähän
hommaan riittää pelkän ohjaustatin käyttö. Muuten kaipaisi vaihtelevissa
tilanteissa jonkinlaista opastusta seuraavan osion kontrolliasetuksista. Aluksi
homma menee uudenlaisessa tilanteessa aina nappien toimintojen opetteluun.
Pelin kuluessa Crash myös hieman kehittyy eli tietyistä liikkeistä tulee
parempia tai tehokkaampia. Myös Crashin siskolla Cocolla saa pelata
joissakin kentissä, tosin siskosella tuntuu liikehdintä olevan hieman
jäykempää kuin veljellänsä.

Kovin suurta elämöintiä ei pelin grafiikankaan suhteen kannata pitää.
Lyhyesti todettuna se on perustavaraa, joka toisinaan lipsahtaa vieläpä
heikoksi asti. Maisemoinnissa käytetään tuttuja elementtejä: tulta, jäätä,
hiekkaa ja vettä. Vihollisjoukot ovat pöhköjä, tiukasti määrätyillä reiteillänsä
liikkuvia omituisuuksia, joiden suunnitteluun ei paljon mielikuvitusta ole
käytetty. Äänien puolella ainoa mainittava seikka on puheiden kääntäminen
useille kielille (ei tosin suomeksi). Muuten kaiuttimista ei suuria elämyksiä
ulos tule. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, ettei mönkijän moottori pidä
minkäänlaista ääntä kaasutettaessa.

Crash Bandicootin esitys Gamecubella on heikko. Pelin päärunko on
yllätyksetöntä 2D-tasoloikintaa, jota riivaa pahimmillaan hermoja jäystävät
valmistusvirheet. Ajamis- ja räiskimisosuudet toimivat kohtalaisina piristeinä,
mutta loisteliasta toteutusta on niistäkin turha hakea. Kohderyhmälleen peli
ehkä jotenkuten maistuu, mutta kaikille muille suosittelen mielummin jotain
muuta tasohypittävää.

MrVirtanen