gc_diehardve

DIE HARD VENDETTA

Runsaalla toiminnalla höystetyt Die Hard –elokuvat ovat aikaisemminkin
olleet myös videopelien aiheena. Vielä viime kesänä Bits Studiosin Die
Hard Vendetta vaikutti varsin lupaavalta Cube-räiskinnältä, mutta valmis
tuote onkin sitten aivan toista maata. Heikkouksistaan huolimatta
Vendettalla on muutamia hyviäkin hetkiä.

Vanhalle iälle ehtinyt kovapääkyttä John McClane joutuu jälleen
turvautumaan väkivaltaan, kun elokuvista tutun pahiksen Gruberin poika
Piet alkaa mellastamaan Los Angelesissa. Lisää henkilökohtaisuutta
kuvioon saadaan sotkemalla Johnin tytär Lucy mukaan rikollisiin
hankkeisiin. Juonta kuljetetaan eteenpäin pitkillä, mutta varsin tylsillä
välivideoilla samalla kun vaihdetaan toimintakohdetta paikasta toiseen.
Tekijät ovat onnistuneet luomaan radoille toden tuntua runsaan puheen
avulla. Lähes tulkoon kaikkien ihmisten kanssa voi keskustella ja useilta
löytyy vieläpä ihan järkevää kerrottavaakin. Eritoten vapautetuilla
panttivangeilla voi olla hyviä informaatiojyväsiä hallussaan, mutta tiukan
paikan tullen voi yrittää myös kuulustella pelin pahiksiakin, kunhan vain
onnistuu sellaisen saamaan kiikkiin. Dialogin suhteen on muistettu noudattaa
elokuville tyypillistä huumoria, josta joko pitää tai ei.

Loisteliasta ääninäyttelemistä lukuunottamatta pelin muu anti jää
parhaimmillaan vain keskinkertaiseksi. Die Hard Vendettaa vaivaavat
kuluneet ideat ja tylsä toteutus. Tehtävät koostuvat vankien
vapauttamisesta ja esineiden etsimisestä vastaan astelevia rikollisia siinä
samalla räiskien. Alamaailman häismät eivät paljon älykkyydellään juhli,
vaan jäävät auttamattomasti McClanen jyrän alle. Lisätunnelmaa actioniin
on koitettu saada hiipimis- ja sankaritilojen avulla. Niiden hyöty ja pian
myös hauskuus jäävät kuitenkin vain kääpiöasteelle. Hiipiessään McClane
nostaa aseensa koholle ja liikkuu tuskastuttavan hitaasti. Moisesta ei ole
hyötyä oikeastaan missään vaiheessa peliä. Sankaritilassa taas käytetään
viime aikoina suosituksi noussutta ns. Max Payne –efektiä, missä ympäristö
hidastuu sankari tykittäessä rikollisia kanveesiin. Sinfoniat pauhaavat ja
roistot lyyhistyvät, mutta kehnon toteutuksen ja hyödyttömyyden vuoksi
kyseinen apu on lähinnä pelkkää kikkailua.

Peli on yhdistelmä helppoa räiskintää ja inhottavia jumittamiskohtia. Jo
alkupään kentissä saattaa eteneminen tyssähtää ihan yksinkertaisiin
ongelmiin, koska peli ei selvästi kerro mikä on tehtävän tavoite. Monesti
saakin yrittää samoja osioita yhä uudestaan, ennen kuin selviää miten olisi
parhainta edetä tehtävässä. Onneksi tekijät ovat muistaneet laittaa peliin
riittävän useita välietappeja, jottei aina tarvitse aloittaa ihan alusta uudelleen.
Matkan varrella käteen sattuu useanlaista tussaria, jotka noudattavat
perinteistä linjaa. Ihan hauskoja aseita, joissa ei kuitenkaan ole mitään
ihmeellistä ja mieleenpainuvaa. Aseiden lisäksi kerättävänä on tietenkin
myös lääkintätarpeita, luotiliivejä, valeasuja ja muuta pikku roinaa, jotka
usein liittyvät jotenkin tehtäviin.

Die Hard Vendetta ei ilahduta kerronnallaan ja sisällöllään, ja lopullisesti
pelin vetää alamaihin ongelmat kontrollien parissa. Tähtääminen on
tuskaista touhua isolla t:llä, minkä vuoksi kehittäjät ovat päättäneet lisätä
mukaan automaattitähtäyksen. Sen avulla pelaamisesta tulee idioottivarmaa
liipaisimen painelua, sillä jopa pattivankia pitävät vastukset saa tiputettua
vain katsomalla oikeaan suuntaan. Liikkuminen, hyppely ja kyyristyminen
toimivat jonkin verran paremmin, mutta aseiden vaihdon kanssa otetaan
jälleen roimasti miinusta. Tukalassa tilanteessa aseen vaihto pitää aina
suorittaa hitaan valikon kautta, mikä pilaa nopeatempoisissa kohdissa
selviytymismahdollisuudet täysin. Kontrollien suhteen on löydetty hyvä
perusidea, mutta hienosäätö on jäänyt kokonaan tekemättä.

Heikkoa yksinpeliä ei tällä kertaa pelasta edes onnistunut moninpeli. Pelissä
ei nimittäin ole minkäänlaista mahdollisuutta otteluihin kavereiden kanssa,
mikä tällaisissa puhtaan toiminnan räiskintäpeleissä on jo sellaisenaan
vakava puute. Pelin visuaalinen toteutus ei juurikaan hetkauta. Hahmojen
liikehdintä on teennäistä, ympäristö täytetty puisevilla kokonaisuuksilla eikä
komeista yksityiskohdista ole tietoakaan. Tietyissä kohdin tuntuu, kuin
pelaisi Nintendo 64 –peliä. Sen verran vanhanaikaista grafiikka tuppaa
olemaan. Musiikkia peli ei juurikaan käytä ja äänitehosteet puheita
lukuunottamatta ovat harvassa.

Die Hard Vendettan eväät hyvien räiskintäpelien joukkoon pääsemiseksi
ovat kehnot. Lisenssistä olisi voinut saada varmasti paljon enemmän irti
kuin mitä Bits Studios onnistui luomaan. Moninpelin puutteen vuoksi on
tyydyttävä pelkkään sooloiluun, joka kaatuu epävakaaseen
ohjausjärjestelmään, mielikuvituksettomaan pelirakenteeseen ja tyhjillä
aivokopeilla kulkeviin vihollisiin. Peli on pelkkää kriminaalien lahtaamista
tasosta toiseen. Acclaimin Turok Evolution sentään tulee lyödyksi, mutta
muuten syitä pelin hankkimiseen ei paljoa ole.

Sir Lupus