gc_mohfrontline

MEDAL OF HONOR: FRONTLINE

Medal of Honor: Frontlinen valmistamiseen on selvästi uhrattu paljon
voimavaroja. Toisen maailmansodan tunnelman kaappaamiseksi
kehitysryhmän apuna on ollut muun muassa tekninen konsultti kapteeni Dyle
Dye, ja musiikista vastaa Northwest Sinfonia kuoroineen. Panostukset eivät
ole olleet turhia, sillä Frontline kuuluu ehdottomasti Gamecuben
parhaimpien räiskintäpelien joukkoon.

Pelaaja istutetaan jenkkisotilas Jimmy Pattersonin saappaisiin. Natsien
maailmanvalloitussuunnitelmat ovat edenneet siihen pisteeseen, ettei USA
enää voi tyytyä sivustakatsojan rooliin. Alkuvideo johdattaa suoraan
ensimmäiseen tehtävään: Normandian maihinnousuun. Helvetillisempää
alkua ei pelille voisi löytääkään. Natsien vastaanotto amerikkalaisten
maihinnousualuksille ei ole nimittäin lämmin, vaan ilman täyttävät luotien
sade ja sotakoneiden pommitukset. Tiiviissä rytäkässä olo saattaa toisinaan
olla hieman paniikintuntuista.

Pelkäksi sotimiseksi peli ei jää. Alun jälkeen edessä on vielä 18 tehtävää,
joiden sisältö alkaa olla jo enemmän räiskintäpelien tyylistä, soluttautumista,
asiapapereiden varastamista, vihollisten aseiden ja yhteyksien tuhoamista
sekä monenlaista muuta sabotointia. Tehtävät etenevät kohtalaisen
loogisesti ja matkan varrella riittää vaihtelevia kenttiä. Hiippailun
vastapainoksi tarjolla on myös laajoja kaupunkisotia, taistelua maaseuduilla,
vauhdikasta menoa ajoneuvoilla pitkin asuinkortteleita ja natsien
päämajoihin, sukellusveneisiin, juniin ja kaivoksiin tunkeutumista. Pelin
kulusta on onnistuttu tekemään varsin monipuolinen ja mielenkiintoinen
unohtamatta 40-luvun tunnelmaa ja miljöötä. Joitakin satunnaisesti
ilmaantuvia ärsyttäviä seikkoja lukuunottamatta, Frontlinen yksinpeli on
selkeästi viihdyttävämpää pelattavaa kuin esimerkiksi NightFiren vastaava.

Taukovalikosta löytyy lista radan tehtävistä. Yleensä suurin osa tavoitteista
on yksinkertaista tusinatavaraa, kuten tiettyjen tarpeiden noutamista, mutta
toisaalta kuhunkin rataan riittää myös haastavampiakin osuuksia. Varsinkin
helpoimmalla vaikeusasteella natsien vyörytykset saattaa hoidella jopa
ensiyrittämällä, mutta vaikeusastetta nostamalla vähenevät
energiapakkaukset saksalaisten tähtäyssilmän samalla tarkentuessa. Jos
tehtävän päämäärä ei heti selviä, löytynee apu viimeistään ristiohjainta
oikealle painamalla, jolloin ruutuun ilmestyy vihjeitä tehtävän suorittamista
varten. Pienellä etsimisellä ja kokeilulla hankalammatkin osuudet ovat
selvitettävissä.

Tekoälyn suhteen Hitlerin alaiset ovat parempaa keskiluokkaa.
Ylimääräisiin laukauksiin reagoidaan ja kuolevaa tekeviin virkaveliin
kiinnitetään huomiota. Sotilaat osaavat myös suojautua hyvin seinien taakse,
ampua salakavalasti piilopaikoista sekä vippaamaan kranaatteja takaisin.
Joskus homma kuitenkin karkaa käsistä ja viholliset rynnivät suoraan
Jimmyn teurastettavaksi. Jenkkisotilaat eivät ainakaan ole yhtään natseja
viisaampia, vaan saattavat jäädä pahimmillaan tulittamaan keskelle tannerta.
Sotimiskentissä lopputulos on sitä parempi, mitä suurempi joukko
amerikkalaisia hyökkää kerralla. Tosin välillä pelimoottori luo hieman
oudosti uusia miehiä tulituksen keskellä. Kun luulee vetäytyvänsä hetkeksi
rauhaisaan nurkkaan pois tiheimmästä ammuskelusta, ilmestyykin pelaajan
taakse yhtäkkiä sotilas aseellaan sohien. Yleisestikin läpi pelin vastustajilla
on tapana ilmaantua paikalle hieman ennaltamäärättyinä hetkinä. Kertaalleen
tyhjennetyt alueet voivatkin olla täynnänsä sotilaita, kun jonkinlainen käänne
kentän kulussa tapahtuu. Esimerkiksi eräässä tehtävässä hoitelin lauman
saksalaisia keskusaukiolta, ja kun palasin alueelle noudettuani kuorma-
auton, olikin paikan päälle yks-kaks ilmestynyt runsain määrin lisäjoukkoja.
Kunniakas Jenkki-sotilas ei viattomia siviileitä tapa, joten myöskään pelissä
ei maaseudun talonpoikia saa millään ilveellä hengiltä. Tämäntyyppisten
epäkohtien mainitsemisen voi joku luokitella pilkun viilaamiseksi. Tosi asia
onkin se, ettei itse pääasiaan, eli pelaamiseen näillä realistisuutta hieman
nakertavilla kohdilla sinänsä ole juurikaan negatiivista vaikutusta.

Ohjaamisen niksit ovat pääpiirteittäin samantyyppiset kuin
NightFiressakin. Kahden tatin yhteispeli toimii harjoittelun jälkeen hyvin,
joskin tähtäystilassa ammuskeluun saa paremman tarkkuuden. Hyppimiset
ja kyyristelyt ovat sotapelissä jo ihan aiheellisia ominaisuuksia, joskin
hieman kaipaisi toimivaa nurkan takaa kurkkimisen mahdollisuutta.
Asevalikoima noudattaa todentuntuista linjaa ja sisältää niin pistooleita,
kivääreitä, konepistooleita kuin räjähtävämpääkin kalustoa. Springfield-
kiikarikivääri tuo vihollisten napsimiseen kaukoetäisyydeltä tyylikkyyttä ja
BAR-kivääri taasen jykevämpää tehokkuutta. Ammuksia ei ole tarjolla
ylimäärin, joten kuhunkin rataan tarjottavaa asevalikoimaa kannattaa
käyttää viisaasti. Tunkeuduttuaan vastustajien bunkkereihin ja suojiin,
pääsee usein käyttämään myös suurikalibeerisia konekivääreitä, joilla
pysäyttää järeämmänkin hyökkäysaallon.

Kunniamaininnan peli ansaitsee ilman muuta äänimaailmastaan. Varsinkin
musiikki tekee vaikutuksen. Sinfoniset sävelmät on sovitettu
ammattitaitoisesti kunkin kentän tyylin ja temmon mukaisesti. Michael
Giacchinon sävellykset ovat loisteliasta kuunneltavaa jo sellaisenaankin,
mutta sopivat mahtavasti myös pelin taustalle. Sävellysten puolesta
Frontline kuuluu Gamecuben pelivalikoiman kärkeen. Äänitehosteet eivät
yllä aivan vastaavalle tasolle, mutta tuovat kyllä sodan tuntua
asianmukaisessa äänentoistojärjestelmässä. Saksalaisten sadattelua on aina
ilo kuunnella.

Graafikan puolella työt ovat hoidettu laiskottelematta. Laajemmissa
kenttäkokonaisuuksissa on jouduttu tekemään jonkin verran
kompromisseja, mutta pääosin jälki on siistiä ja tarkkaa. Ajoittain peli tosin
vähän nykäisee, mutta varsinaista hidastumista ei juurikaan ilmene
suurienkaan hahmomäärien pyöriessä ruudulla. Sotatapahtumien aitoutta
lisäämään pelissä olisi voinut olla enemmänkin interaktiivisuutta. Nyt
hajotettavaa irtaimistoa on aika rajallisesti ja suuremmat kokonaisuudet ovat
aina valmiiksi tuhoutuneita paikalle tultaessa.

Gamecube-pelaajille Frontline tarjoaa puuhasteltavaa myös
kaveriporukassa. Ruudun saa jaettua neljään osaan, jolloin deathmatch-
ottelut pääsevät käyntiin. Moninpelikentät on koottu yksinpelikenttien
parhaiten soveltuvista kohdista ja ovat kahta lukuunottamatta varsin
onnistuneita. Pahin puute on varmasti bottien poissaolo, mutta tämä
ongelma on ratkaistu sopivan pienikokoisilla areenoilla sekä alhaiseksi
lasketulla energiamäärällä. Aseiden keräämiseen ei tarvitse tuhlata
voimavaroja, koska valitut aseet ovat pelaajan hallussa alusta lähtien, eli
varsinaiseen toimintaan pääsee heti käsiksi. Tehdyt ratkaisut osoittavat
toimivuutensa ja moninpelaaminen on oikeasti hauskaa hupia, edellyttäen
tietenkin, että neljä henkeä on koossa. Ikuisuuksia ei Frontlinen moninpeli
kulutusta kuitenkaan kestä, koska suppeat pelitilavalikoimat ja tutuiksi
käyvät asetukset latistavat tunnelmaa. Joskus tuntuu myös hieman siltä kuin
koodia ei olisi täysin optimoitu useamman hengen otteluita varten.

Medal of Honor: Frontline houkuttelee räiskintäpelien ystävän konsolin
ääreen pitkäksi ajaksi. Yksinpeli on toimiva ja haastava kokonaisuus, josta
löytyy vaihtelevuutta ja toimintaa. Läpäisyn jälkeen voi kokeilla eri
vaikeusasteita ja mitalien saavuttamista salaisten bonusten avaamiseksi.
Sodan karu luonne on paikka paikoin loistavasti aistittavissa. Tärykalvoille
nautintoa tuo pelin kerrassaan loistelias musiikki. Mikään turha lisuke ei
moninpelikään ole, vaikka koneen ohjaamia botteja ei mukaan saakaan.
Verratessa NightFireen, on Frontlinessa parempi yksinpelikampanja,
mutta moninpeliviihteen puolella Bondin edesottamukset vievät voiton.

MrVirtanen