gc_resizero

RESIDENT EVIL ZERO

Alunperin Nintendo 64:lle suunniteltu Resident Evil Zero vie pelaajan
pelisarjan alkulähteille. Resien hyvät ja huonot puolet eivät ole kadonneet
minnekään, mutta joitakin miellyttäviä uutuusominaisuuksia on tuotu esiin.
Massiivisemmat mullistukset loistavat kuitenkin edelleen poissaolollaan,
mikä lupailee siis hyytävän komeaa, mutta melkoisen jäykähköä toimintaa.
Resident Evil –friikit huutavat ilosta, ensikertalaiset myös surusta.

Peli aloitetaan tuhdilla alkuvideolla ja seikkailun varrellakin saa useaan
kertaan viettää aikaansa välifilmien parissa, jotka voi halutessaan ohittaa. T-
virus pääsee valloilleen matkustajajunassa kohtalokkain seurauksin.
Samanaikaisesti S.T.A.R.S.-erikoisjoukon helikopteri tekee lopputilin ja
ryhmän täytyy laskeutua junan ympäröimään yölliseen metsään. Muutaman
juonikuvion jälkeen tilanne on se, että erikoisjoukkojen lääkintänainen
Rebecca on yhdessä vankikarkuri Billyn kanssa zombeja tirskuvassa, täyttä
vauhtia liikkuvassa junassa.

Tähän yhteistyöhön perustuu myös pelin merkittävin uudistus. Pelihahmoja
on nyt kaksi, mikä mahdollistaa erilaisten pulmien ja taisteluiden
toteuttamisen. Edelleen vain yhtä hahmoa voi ohjata kerrallaan toisen
jäädessä tekoälyn kontolle. Valikoista säädetään haluttu asetus
etenemistaktiikalle: liikutaanko yhdessä, ampuuko keinoälyn ohjaama
hahmo vihollisia ja niin edelleen. Pelihahmot myös joutuvat aika ajoin
erilleen, jolloin yhteenpalaamiseksi on kumpaisenkin edistettävä tehtävää
mahdollisuuksien mukaan. X-napin painalluksesta kontrolloitavaa hahmoa
saa vaihtaa haluamakseen koska tahansa. Yhteistyö on hyvä idea ja tekee
pelaamisesta myös asteen verran turvallisemman tuntuista. Yksinhän on aina
pelottavampaa.

Resident Evil –pelien vähemmän ihanista ominaisuuksista numero yksi on
ohjaus. Heti perässä seuraa inventaariojärjestelmä. Liikkuminen ei ole
monimutkaista, mutta tavattoman kankeaa. Tattia käytetään sekä
kääntymiseen että eteenpäin ja taaksepäin kävelemiseen. Zombilauman
rynniessä kimppuun ei ole kivaa, kun tähtäyksen saaminen oikeaan suuntaan
on työn ja tuskan takana. Täyskäännös ja juoksunappi helpottavat
vaikeuksia jonkin verran. Täysin käsittämätöntä on myös se, että
ladatessaan ei voi liikkua laisinkaan. Esinevalikon kanssa temppuileminen on
yhtä jäykkää kuin ohjaaminenkin. Kumpikin hahmo pystyy maksimissaan
kantamaan vain kuutta esinettä mukanaan. Edelleenkään esineiden koolla ei
ole merkitystä, vaan kuusi mustenappia vastaa kuutta pistoolia. Isommat
aseet kuten haulikko vievät kuitenkin kaksi paikkaa säilytystilasta.
Mahdollisuus vaihdella esineitä toverin kanssa tai vaihtoehtoisesti tiputella
välineitä milloin vain pelastavat tilanteen. Kartan avulla tiputetut esineet
löytää nopeasti. Tarvittavien esineiden kanssa pelleily menee silti välillä
äärimmäisyyksiin. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa varasto on täynnä
esineitä ja pistooli on tyhjä ammuksista. Pöydältä löytyy ammuspakkaus,
mutta sitä ei voi ladata aseeseen, koska varasto on täynnä. Ensiksi on
tiputettava jokin tavara pois, otettava ammukset, ladattava ase ja sitten
poimia tiputettu esine takaisin.

Pelin loistavan tunnelman edessä pystyy kuitenkin antamaan anteeksi monia
monimutkaisesti ja hitaasti toteutettuja osioita. Jäykähkö pelituntuma on itse
asiassa yksi seikka, mikä luo jatkuvaa selviytymismeininkiä. Huutava pula
ammuksista ja yllättävät hyökkäykset pitävät aistit valppaina jatkuvasti.
Pelihän alkaa junasta, jossa häärätään kohtalaisen loogisten ongelmien
parissa kotvanen. Tämän jälkeen siirrytään Umbrella-yhtymän kartanon
syövereihin, jolloin myös tarina alkaa muotoutua yhä paremmin. Tietysti
joskus saattaa ajatella, että miksi heiveröistä puuovea ei voisi täräyttää
saranoistaan haulikon jysäyksellä, mutta sehän ei olisi Resident Eviliä.
Vähemmän monivivahteiset, mutta loppua kohden hieman järjettömät
ongelmanratkontatilanteet selviävät kyllä, kunhan vain muistaa tutkia
jokaisen huoneen jokaisen sopen riittävän tarkasti. Lineaarisesti etenevä
kerronta jättää vähän tilaa sooloilulle.

Illuusio hengissäsäilymisen puolesta luodaan pääosin komea grafiikan ja
lukittujen kuvakulmien avustuksella. Kaikki seinistä istuimien verhoiluun ja
pöydistä limaisiin vessapönttöihin ovat uskomattoman yksityiskohtaisia.
Vaikuttavat valoefektit ja varjostukset tuovat eloa joskus hieman kuolleelta
näyttäviin taustoihin. Tunnetta täysin stopatusta kuvasta pyritään välttämään
hahmojen liikkeen mukaan tarkentavalla kameralla. Valokuvamaisesta
tarkkuudestaan huolimatta peli loihtii katsottavaksi synkän ja mystisen
ympäristön, jota vielä värittää kiitettävästi toteutettu äänipuoli. Askelten
töminät, ovien narahtelut, tuulen humina ja muut vastaavat hiljaisuudesta
nousevat äänet saavat pulssin koholleen. Musiikki, kun sitä harvoin saa
kuulla, istuu teemaan yhtälaisella onnistumisprosentilla. Ainoastaan hieman
halpaleffaa muistuttavat zombiörinät ja vaatimattomat pyssyn paukkeet
olisivat kaivanneet kohennusta.

Resident Evil Zeron tarjoama kauhuseikkailu on joka tapauksessa erittäin
mainio peli. Toki pelimekaniikka on vanhanaikaista ja nopeantoiminnan
kaverille kaikki tapahtuu aivan liian verkkaisesti. Playstation-ajoilta tutut
latausanimaatiot ovia avattaessa ja tikapuita kiivettäessä olisi voinut jättää
Cubella poiskin. Vaikka pelin tarina ei niin erikoinen olekaan, on sen
selvittäminen ja pelin tunnelmaan mukautuminen sen verran mielenkiintoinen
kokemus, että kertaalleen se ainakin maittaa. Vielä tämän kerran Resident
Evil näyttäisi selviytyvän pitkälti ennestään tutuilla keinoillaan.

MrVirtanen