gc_sonica2b

SONIC ADVENTURE 2 BATTLE

Sonic-siilellä on jälleen kerran tehtävä suoritettavana. Ainainen riesa tohtori
Eggman järjestää pahuuden perikuvan, Shadowin vapaaksi toteuttaakseen
maailman rauhaa järkyttävän suunnitelmansa. Tehokkaalla eclipse-
kanuunalla olisi helppoa uhitella viattomia, mutta ennen kuin tämä onnistuu,
tarvitsee laite toimiakseen nipullisen kaaosjalokiviä. Estääkseen Eggmanin
aikeet, on Sonicin kumppaneineen löydettävä jalokivet ennen vastapuolen
kätyreitä.

Mielenkiintoisen asetelman tarjoaa mahdollisuus pelata hyvien lisäksi
pahojen puolella. Sonicin, Knucklesin ja Tailsin ohella ohjainta voi käyttää
siis myös Shadowin, Eggmanin ja lepakkotyttö Rougen hallitsemiseen.
Oikein laaja-alaisesti kuin ajattelee, samalla levyllä voisi kuvitella olevan
kaksi erilaista seikkailua. Samaksi peliksi hyvän ja pahan akselin nitoo
kuitenkin kumpaisenkin vaihtoehdon erittäin suuri yhtenevyys. Kummallakin
tiimillä on sama päämäärä eli kaaosjalokivet. Lisäksi kenttien perusideat
ovat samoja, joten loppujen lopuksi kyse on lähinnä vain näkökulman
valinnasta.

Sonic Adventure 2 Battlen pelaamisen voi jakaa puhtaasti kolmeen eri
tyyliin. Pelisarjalle tunnetuinta ominaisuutta ylläpitää tietenkin Sonic. Tämän
veitikan radat ovat yhtä juoksemista mielettömällä vauhdilla. Vaikka
eteneminen onkin vahvasti ennaltaohjattua, on tuulispäinen viiletys silti pelin
parasta antia. Silmukat, hyppyrit ja muut Sonicille ominaiset esteet toimivat
loistavasti kolmiuloitteisinakin. Hankalat kohdat eivät ole liian vaikeita, vaan
radat on pystytty pitämään riittävän selkeinä ajatellen Sonicin vauhtia. Pahan
puolella juoksuhurjastelusta vastaa Shadow.

Knucklesin kentät ovatkin sitten aivan toista maata. Rauhallinen eteneminen
ja pikkuongelmien ratkonta ovat tämän karvakuonon hommia.
Erikoiskykyinä Knucklesilla ovat taidokas kiipeäminen ja liitomahdollisuus ja
näiden ominaisuuksien hyödyntämiseen ongelmien ratkaisu yleensä
perustuukin. Välillä tosin saattaa mennä hermot, kun tutkan ilmoittama
jalokivi ei sitten millään ota löytyäkseen. Toisinaan on turvauduttava myös
Knucklesin kaivautumiskykyihinkin. Pimeällä puolella vastaavanlaiset tasot
ovat Rougen heiniä.

Hahmokolmikon täydentää ennestään tuttu kaveri Tails, jonka kentät ovat
kaikkein eniten puhtaasti ennalta määrätyillä raiteilla kulkemista. Lisäksi
eteneminen on kovin hidastempoista, sillä löntystely tapahtuu robottia
ohjaten. Pääpaino on lukuisten viholllisten ja esteiden ammuskelulla. Kovin
vaikeaa se ei ole, sillä tähtäin hoitaa lukituksen itsestään, joten pelaajalle jää
vain liipaisimien tiivistahtinen näpyttely. Tailsin panos on pelissä pienoinen
pettymys, sillä sen kentät ovat enemmänkin suoraviivaista ja tylsää
räiskimistä kuin vauhdikasta ja viihdyttävää seikkailua. Sama koskee
Eggmaniakin, koska myös hänen edesottamuksensa hoituvat robotin
ohjaimissa.

Pelaaminen on hallussa muutamaa pahaa mokaa huomioimatta.
Kameraongelmista ei voi olla marmattamatta. Kamera toimii nimittäin todella
niskuroiden ja tilannetta pahentaa entisestään pelaajan vähäiset
mahdollisuudet liikutella kuvaa itse. Kameran pyörittely ylänapeilla ei toimi
niin hyvin kuin varmasti on ajateltu. Ahtaammissa paikoissa tuloksena on
kameran jumiutuminen esteen taakse ja sokkona pelaaminen. Koska
kentissä liikutaan paljon myös pystyakselin suuntaisesti, kärjistyvät
kuvakulmaongelmat entisestään, sillä korkeuserojen havaitseminen
vaikeutuu. Kamalaan kameraan kannattaa kuitenkin tottua, sillä pelin
tahkoaminen on joka tapauksessa kivaa.

Japanilaisen tuulahduksen Sonicin seikkailuun tuovat Chao-oliot, joita
kasvatetaan ja hoidetaan niille erikseen varatulla alueella. Seikkailun puolelta
kertyy monenlaista tavaraa, joita voi sitten käyttää chaojen hyväksi. Yhteys
Game Boy Advanceen perustuu juuri näihin otuksiin, sillä kasvatussessioita
pääsee jatkamaan myös käsikonsolilla. Koulutetut chaot laitetaan
mittaamaan tasoaan erinäköisissä minipeleissä, joista mainita voi ainakin
karate- ja juoksukilpailut. Chao-kasvatuksen viehätys riippuu paljon
pelaajan persoonasta, sillä kaikki eivät kevyestä huolenpidosta jaksa
innostua, vaikka se pääpelille oivallisen vaihtelun tuokin.

Hauskaa voi pitää myös kaverin kanssa muutamissa minipeleissä, joista pari
on erittäin onnistuneita. Muun muassa action race battle tarjoaa sonicmaista
vauhtia kahdelle pelaajalle yhtäaikaa ja shooting battlessa pyritään
eliminoimaan pelikaveria ampumalla. Yksinkertainen rakenne ja jälleen
kerran kameraongelmat estävät kuitenkin tehokkaasti Sonicin minipelien
kohoamisen esimerkiksi Super Monkey Ball –pelien tasolle.

Sonic Adventure 2 Battle on viihdyttävä peli näin vuosi julkaisun
jälkeenkin. Jos Tailsin robottitaisteluihin olisi saatu hieman enemmän eloa ja
ongelmallinen kamerajärjestelmä olisi paremmin hoidettu, nousisi peli
huippukastiin. Tyylikäs grafiikka, Sonicin hurja vauhti ja rento chao-
kasvatus ovat toki tällaisenaankin jo riittäviä verukkeita pelin hankkimiseksi.

Azamoth