Kevättonttu
Kirjoittanut: VuokkoOnerva Pohjavirta
|
Nyt minä sen vihdoinkin näin sen vihreän kevättontun! Se istui kelopuun rungolla ja itki: - Ai, ai ja voi, voi, se vaikersi ja ulisi. Sen pehmeä samettinuttu oli nuhruinen ja ilman rusettia, lietteisiä savipaakkuja tirisi varpaitten välistä, hunajamettä kynsien alla, korvanipukassa oli jäätynyt puolukka ja niskahiuksista tippui räystäspisaroita. - Ai, ai ja voi, voi, se vaan ulisi ja huojutteli hentoa kaulaansa.
- Mikä sinulla on? kysyin siltä ihan hiljaa vaan. Se avasi
kosteat silmänsä ja kastehelmiä riippui sen silmäripsissä. Silloin minä menin ja otin tuon onnettoman rääpäleen syliini, keinuttelin sitä ja hyväilin sen karvaista poskea ja tyynnyttelin pientä, onnetonta. Se painoi pyöreän, kuhmuraisen päänsä kainalooni piiloon ja äänekkäästi niiskahtaen nukahti lämpimään syliini, ja minä olin ihan hiljaa, hiljaa.
Sitten heräsi aurinko ja raotteli pilviovea ja vilkutteli silmiään ja hieroi niitä pitkästä unesta
puhtaaksi ja alkoi nauraa koko keltaisella naamallaan. Sen iloisista silmistä lensi kultaisia
pisaroita maahan. Kylmyys ja kosteus hävisivät kaikkialta, ja puut ja pensaat oikaisivat käsivarsiaan.
Ison vaahteralehtikasan alta hoiperteli vanha siili selkäpiikit kiharassa, mutta upouudet harmaat
nahkakengät pienissä, laihoissa jaloissaan. Ensin se aivasteli, sitten se haukotteli keltainen
suu ammollaan, hieraisi unisia tihrusilmiään ja murahti:
Silloin kevättonttu aukaisi äkkiä pelästyneet silmänsä ja loikkasi siilin kaulaan ja silitti
sen kiharaisia piikkejä. Kastematokin nosti päänsä kukkapenkin mullasta ja kysyi: |