"Puhukaa
kaikista hänen ihmeistänsä". (Ps. 105:2).
Itselleni
on suuri Jumalan ihme, että saan tänään elää.
Moneen otteeseen olen ollut kuoleman porteilla
vakavan riippuvuusongelmani johdosta. Pastorin ja
raamatunopettajan urani katkesi lopulta vuonna 2000,
kun heikkoina hetkinä aloin turvautua alkoholin ja
huumaavien aineiden suomaan lohtuun.
Vanha
nuoruusvuosieni ongelma alkoi saada otetta
elämästäni, vähä vähältä. Ensin se tapahtui
vain harvoin, pieninä määrinä ja salaa. Mutta
ajan mittaan kynnys kemiallisen lohdun käyttämiseen
madaltui. Lopulta aineet veivät minua mukanaan jo
niin, että jouduin sanoutumaan irti seurakunnastani
ja sen työstä.
Mutta
Jumala on ihmeellinen ja armollinen! Vaikka
seuraavina vuosina heittäydyin yhä uudelleen suin
päin pakkomielteisen addiktioni riepoteltavaksi,
sain palata takaisin. Kaikkina näinä vuosina Hän
ikävöi ja odotti syli avoinna tuhlaajalastaan
kotiin.
Kuljin
syrjäytyneenä kaduilla toisten kaltaisteni
joukossa. Kävin läpi erilaisia hoitolaitoksia ja
kykenin välillä elämään raittiinakin, jopa yli
vuoden. Mutta omanarvontuntoni oli murentunut. Raskas
epäonnistumisen ja häpeän tunne kaiken tämän
johdosta seurasi varjon tavoin mukanani. Ja
sellaisessa tilassa on niin helppoa palata uudelleen
tuttuun, sairasta lohtua ja unohdusta tarjoavaan
kierteeseen...
Siksi
yhtä usein, kuin koetin nostaa elämäni entisiä
kulisseja jälleen pystyyn, sain myös kokea niiden
jälleen sortuvan. Nyt näen, että Jumala ei
kuitenkaan koskaan ole halveksinut eikä hävennyt
minua. Hän ei halveksi tai pidä vähäpätöisenä
ketään ihmistä. Jokainen meistä on luotu Hänen
omaksi kuvakseen, olimmepa sitten kuinka
epäonnistuneita ja särkyneitä tahansa!
Hän
kaipaa langennutta ihmistä luokseen, niin kuin
ikävöivä isä kaipaa kadonnutta lastaan, olipa
tämä sitten uskovainen tai ei, vaeltanut lyhyemmän
tai pitemmän tien.
Tänä
päivänä minun ei tarvitse lähestyä Jumalaa
jonakin epäonnistuneena pastorina, johtajana,
työntekijänä, tai palvelijana - eikä edes
epäonnistuneena uskonkilvoittelijana. Saan jäädä
Hänen syliinsä sellaisena kuin olen: syntisenä
karkurina ja kulkurina, joka tietää vain
hävittäneensä kaiken perintönsä ja joutuneensa
kauaksi kotoaan. Ja kaikesta tästä huolimatta Isä
on iloiten ja avosylin jälleen ottanut vastaan
tämän ontuvan karkulaisen, armahtaen ja antaen
kaiken anteeksi, niin kuin Jeesus opetti
tuhlaajapoikavertauksessa:
"Niin
hän meni itseensä ja sanoi: 'Kuinka monella minun
isäni palkkalaisella on yltäkyllin leipää, mutta
minä kuolen täällä nälkään! Minä nousen ja
menen isäni tykö ja sanon hänelle: Isä, minä
olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun
edessäsi enkä enää ansaitse, että minua sinun
pojaksesi kutsutaan; tee minut yhdeksi
palkkalaisistasi.'
Ja
hän nousi ja meni isänsä tykö. Mutta kun hän
vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja
armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi
hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi. Mutta
poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt
syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä
enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi
kutsutaan'.
Silloin
isä sanoi palvelijoilleen: 'Tuokaa pian parhaat
vaatteet ja pukekaa hänet niihin, ja pankaa sormus
hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa; ja
noutakaa syötetty vasikka ja teurastakaa. Ja
syökäämme ja pitäkäämme iloa, sillä tämä
minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli
kadonnut ja on jälleen löytynyt.' Ja he rupesivat
iloa pitämään." (Luuk. 15:17-24).
En väheksy enkä pidä arvottomana niitä
tehtäviäni ja kaikkea sitä palvelustani, mitä
menneinä vuosina olen tehnyt ollessani Jumalan
valtakunnan työssä. Olen kiitollinen kokemuksistani
ja niistä lahjoista, jotka olen saanut vielä
säilyttää.
Ymmärrän,
että vain armosta ja uskon kautta olen uusi ihminen
Kristuksessa. Jumalan ja oman elämäni
kunnioittaminen merkitsee minulle tänään, paitsi
oman rakenteeni ja sen rajojen tuntemista, myös
Jumalan rajattomien mahdollisuuksien ja Hänen
sanansa kunnioittamista.
Pidän
addiktiotani sairautena. Matka tähän tietoisuuteen
on ollut kohdallani pitkä ja ohdakkeinen.
Uskoelämän lisäksi olen tarvinnut uusia
näkökulmia sairauteni hoitoon. Paras ja toimivin
ratkaisu on ollut vertaistuki ja erilaiset ryhmät,
joiden kautta olen saanut lukuisia uusia upeita
ihmissuhteita. Jumalan armosta elän nyt puhdasta
elämää ilman kemiallisia apuneuvoja päivän
kerrallaan.