© copyright Veikko Pekki 2008
Kävin hengellistä sotaa - ja hävisin

 

Jumalan armosta seison tänä päivänä omalla hengellisellä taistelukentälläni. Olen tosin hävinnyt taistelun - lukuisia taisteluita - mutta ihme ja kumma: Ylin Lääkintämies, varjelijani ja Vapahtajani, voittamaton Kuninkaani Jeesus Kristus kantaa minua, haavoittunutta toipilasta, ikuisilla käsivarsillaan!

 

Luuseri sankarin vaatteissa

Olin hyvä sotilas ja arvossa ylennyt. Samana päivänä, kun värväydyin Kristuksen sotamieheksi, päämääräkseni selkeytyi antautua kokosydämisesti Hänen palvelukseensa. Halusin tuottaa kunniaa Kuninkaalleni, koota Hänelle joukkoja ja saavuttaa voittoja, joita maailma saisi hämmästellä. Ohjesääntönäni oli noudattaa Hänen sanaansa ja julistaa sen ehdotonta arvovaltaa joka tilanteessa.

Herra siunasi suuresti elämääni uskoontuloni alusta alkaen. Hän avasi minulle pyhiä kirjoituksia ja lahjoitti kyvyn opettaa ja julistaa sen totuuksia muillekin. Vanhat heikkouteni kuuluivat vanhaan minääni, menneisyyteeni. Se oli nyt naulittu ristille ja poissa pelistä. Minulla oli uusi tapa käsitellä elämää, olinhan uusi luomus Kristuksessa ja minulla oli nyt hengelliset aseet. Ihmiset lukivat kirjoituksiani, kuuntelivat saarnojani ja tiedotusvälineet uutisoivat monista radikaaleista projekteistani, joissa nostin Raamatun totuudet yhteiskunnassa ja seurakunnassa vallitsevaa mädännäisyyttä vastaan.

Välillä oli aikoja, jolloin vanhat heikkouteni ja syntini pyrkivät kiusallisesti nostamaan päätään. Mutta nuo pienet lankeemukseni menivät nopeasti ohitse. Ne eivät tulleet julki eivätkä ne vielä päässeet madaltamaan uskoni tasoa. Aluksi ne tosin järkyttivät minua suuresti - olinhan Jumalan armosta saanut vaeltaa useita vuosia vailla vanhoja kiusauksiani - mutta pian kasvoin ymmärtämään, että vanha turmeltunut luontoni kulkee loppuun asti mukanani ja minun on vain aina tunnustettava syntini ja puhdistauduttava Kristuksen veressä. Minun oli hyväksyttävä vajavuuteni ja jatkettava matkaa turvaten armoon ja pyrkien uudistumaan hengellisesti.

Näin menettelinkin ja kaiken keskellä voittokulkuni Kristuksen rivistöissä eteni näyttävästi. Halusin jatkuvasti tuntea vain hengellisen minäni ja käsitellä kaikki henkilökohtaiset ongelmani ja heikkouteni yksinomaan omasta hengellisyyden viitekehyksestäni käsin. Pidin kaikkea lihallisuutta ja inhimillisyyttä elämässäni vain välttämättömänä ja traagisena "veneen pohjalastina", jonka urhoollisesta kantamisesta sai lisää syvyyttä hengelliseen elämäänsä ja julistukseensa!

Myös toiset hengelliset johtajat ja taistelutoverini näyttivät minusta lujasti ja vakaasti pitäytyvän tähän samaan viitekehykseen. Lankeemukset, syntitottumukset ja entisen elämän viihdykkeet eivät kuuluneet yhteisiin puheenaiheisiin palavereissa, veljespäivillä eikä missään muussakaan hengellisessä yhteydenpidossa. Minulle - en sano, että välttämättä työtovereilleni - oli muotoutunut kyyninen ajatustapa, että näitä asioita sai ilmetä vain seurakuntarahvaassa, jota piti johtaa ja paimentaa suurella säälillä ja pitkämielisyydellä. Joskus jollakin päällystöön kuuluvalla tosin huhuttiin myös olevan joitakin "henkilökohtaisia ongelmia", mutta oletin, että sellaisista asioista pitää vaieta hienotunteisesti ja solidaarisesti. Nehän kuuluivat B-mappiin, sielunhoidolliselle sektorille, ja ammattimiehet osaavat kyllä pitää asiat omissa lokeroissaan päästämättä niitä häiritsemään veljesyhteyttä, hengellistä strategiaa ja taistelumenestystä!

Hengellinen elämäni ja menestykseni tyydytti minua yhä vähemmän. Kieltämäni asiat olivat kuitenkin todellisuudessa osa omaa elämääni ja minuuttani. Mutta tätä osaa minuudestani ei mielestäni saanut olla olemassa! Se oli häpeäminuuteni, se osa persoonaani, joka piti salata, koska sillä ei ollut minkäänlaista sallittua elintilaa siinä elämässä, jossa tunnustin eläväni ja josta oletin ympärilläni olevien ihmisten minut tunnistavan.

Lihallisen ja inhimillisen puoleni kätkeminen ja saman aikainen hengellisen imagoni ylläpitäminen alkoi vähitellen syödä yhä suurempia määriä henkistä energiaa elämästäni. Aika ajoin minun oli yhä suurempi pakko irrottautua kaikesta ja heittäytyä vanhojen tapojeni mukaiseen juhlimiseen ja hauskanpitoon. Näiltä retkiltä palasin aina lyödyn koiran tavoin häntä koipien välissä suuren katumuksen ja alemmuudentunteen vallassa. Työhön palatessani häpesin ja pelkäsin jatkuvasti, että ihmiset saisivat tietää tämän kaiken. Väistämätön alamäki oli alkanut. Tunsin olevani sisäisesti B-mappitavaraa koko mies.

Lopulta lihalliset tottumukseni ja riippuvuuteni saivat niin suuren vallan, että minun oli hypättävä kelkasta. Minusta oli tullut luuseri sankarin vaatteissa!

Luopioiden takapiha vai erikoisjoukkojen valmennusleiri?

Tarinani ei ymmärtääkseni ole Herramme armeijassa, sen päällystössäkään, mitenkään tavaton ja harvinainen. Kelkasta putoamisen ulkoiset puitteet ja muodot vain vaihtelevat. Toiset "palavat loppuun", toiset "lankeavat", "luopuvat" tai "joutuvat harhaan" tai pitävät epämääräisen pituiseksi venähtävän "sapattivuoden". Olisi muistettava, että menestyksekkäät hengelliset soturit tulevat mitä erilaisimmista taustoista ja siksi mahdollisen syrjäytymisen näkyvät ilmentymätkin vaihtelevat yhtä suuresti tässä ulkoisesti mitä homogeenisimmassa joukossa.

Tavallisesti yhteiset rukoustilaisuudet kuulostavat sanallisesti melko yhtenäisiltä, mutta todellisuudessa monenlaisia sanattomia huokauksia nousee Kristuksen sotilaiden urhokkaista rivistöistä armoistuimen eteen:

"Anna Herra anteeksi, että lankesin taas siihen naiseen...". "Oi Jumalani, anna näiden vieroitusoireiden jo helpottaa, ota tämä aineen himo minulta pois!" "Isä, armahda ja auta perhettämme, anteeksi että panin palkkani taas peliautomaatteihin...". "Hohhoijaa, loppuisi jo nämä kinkerit, polvet puutuu... ja formulakisatkin alkavat kohta TV:stä!" "Uudista, rakas Jeesus minut ja uudista seurakuntamme... anteeksi että hakkasin vaimon taas eilen sairaalakuntoon...". "Luojalle kiitos, että tämä oli viimeinen kokous... toivottavasti siippa ei ole löytänyt sitä pulloa autotallista."

Ja niin tämä armeija nousee maamme hengellisellä rintamalla kirkastamaan parhaansa mukaan Kristusta syntisille ihmisille - toiset pyhempinä, toiset pahempina. Kirkoissa ja rukoushuoneissa nämä Kristuksen enemmän ja vähemmän menestyksekkäät sotilaat julistavat evankeliumia, vuoroin ilon-, vuoroin kurjuudentunnossaan, ja tuloksia saavutetaan: Toiset tulevat Kristuksen luokse ja löytävät uuden elämän, toiset häipyvät seurakunnasta ja löytävät vanhan elämän.

Olen syvästi kiitollinen Herralleni siitä, etten ole menettänyt uskoani Vapahtajaani, vaikka kärsinkin tappion ja menetin voimani. Ilmitulemisen ja näkyväksi tulemisen pelko hallitsi minua yhdessä synnin kanssa niin, että syrjäytymiseni tältä sotarintamalta muodostui lopulta totaalisen radikaaliksi. Sittemmin minun on ollut opittava kohtaamaan sekä ihmiset että Vapahtajani samalla rehellisyydellä, jolla minun on ollut kohdattava ja hyväksyttävä itseni ja kaikki mitä persoonaani kuuluu.

Olen oppinut tuntemaan entistä suurempaa myötätuntoa jokaista hengellisen työn tekijää kohtaan. Ymmärrän hyvin, ettei toisilla ole aavistustakaan, mitä heidän vierellään olevalle soturille mahtaa kuulua ja ettei se ole aina heidän vikansa. Nämä asiat joudutaan tietyssä hengellisessä viitekehyksesä salaamaan ja kätkemään loppuun saakka. Siihen kehittyy ajan mittaan myös uskomaton taito, kun synti ja sielunvihollinen kietovat uhrinsa yhä suurempaan itsekeskeisyyteen ja yksinäisyyteen.

Kun alun alkaen ymmärretään hengellisten sotaurhojen nousevan yhtä hyvin uskovista kodeista kuin rikollispiireistä, yhtä hyvin psyykkisesti tasapainoisista kuin rikkinäisistäkin ihmisistä, olisi luonnollista myös jakaa omat inhimilliset kokemukset ja erityispiirteensä luottamuksellisesti yhdessä.

Toisten tausta on yleisen sosiaalisen mittapuun mukaan harmittomampi, eikä heidän elämässään ole sanottavampia tappioita ja lankeemuksia, kun taas jotkut saattavat olla kaulaansa myöten suossa kenenkään ympärillä siitä tietämättä. Silti kuljetaan, ylistetään ja saarnataan samalla tavalla samassa rintamassa. Nähdäkseni olisi suuri voitto Kristuksen armeijalle ja Jumalan valtakunnalle, mikäli uskaltaisimme avautua puhumaan näistä asioista ääneen. Uskaltaisimme murtautua omasta piintyneestä hengellisyyden imagostamme ulos ja tulla esille ihmisinä, armoa ja toinen toisiamme tarvitsevina syntisinä - menettämättä silti kunnioitustamme niin omaa elämäämme ja armoitustamme, kuin toisiammekaan kohtaan.

Me taisteluissamme hävinneet emme olekaan hävineet sotaa - sota on jo voitettu ja rauha tehty Golgatalla! Emme olekaan joutuneet luopioiden takapihalle, vaan Kristus on suuressa armossaan nähnyt hyväksi värvätä meidät näin erikoisjoukkojensa valmennusleirille: Leirille, jossa on mahdollisuus oppia rehellisesti ja avoimesti jakamaan elämä valoineen ja varjoineen toisten kanssa, Kristuksen armossa. Leirille, jossa ei enää tarvitse teeskennellä mihinkään suuntaan, vaan jossa rakkaus, toistemme ymmärtäminen ja hyväksyminen ja nöyryys voisivat saada keskuudessamme etusijan.

 


| avaussivu | kävin hengellistä sotaa - ja hävisin | "Takaisin armahtavan Isän syliin", päivitys 2010 |