© copyright Veikko Pekki
Miksi herätysliikkeet menettävät hengellisen tuoreutensa?


Suurin vapaa herätysliikkeemme, helluntaiherätys, on saanut vaikutteensa baptismista ja luterilaisuudesta. Pohjolassa voimakkaimmin helluntaiseurakuntien oppiin vaikuttanut uranuurtaja oli ruotsalainen Lewi Pethrus, joka baptistina painotti erityisesti kasteoppia ja itsenäistä paikallisseurakuntalinjaa.

Metodismin ja sen pyhitysopin vaikutus suomalaiseen helluntailaisuuteen lienee vähäisempi. Taustaltaan metodistisen norjalaispastorin T.B. Barrattin opillinen ajattelu kannatti allianssilinjaa ja kristittyjen vapaata yhteyttä kaikissa piireissä. Leviävän hengellisen herätyksen toiminnalliset tarpeet johtivat meillä kuitenkin lopuksi järjestäytymiseen ja paikallisten itsenäisten helluntaiseurakuntien syntyyn. Näin Barrattin vaikutus jäi voimakaslinjaisemman Pethruksen varjoon, vaikka Barratt olikin ensimmäisiä, jotka 1900-luvun alussa toivat helluntaitulen Suomeen.

Tästä ja omasta luterilaisesta taustastamme johtuen on ymmärrettävää, että helluntailainen jumalanpalvelus Suomessa on aikojen saatossa näyttänyt lähentyvän ennemminkin kirkollista liturgiaa kuin karismaattista tyyliä, joka taas maailmalla leimaa enemmän helluntailaisuutta. Siksi myös karismaattisuutta uudistavat virtaukset ovat meillä samalla sekä niin kaivattuja että kriittisyyttä aiheuttavia.

Azusa ja Toronto uusien vuosisatojen avaimina

Voidaan sanoa, että vaikka 1900-luvun alun "Azusa-kadun Hengen vuodatus" toimi jakavana tekijänä klassisissa seurakunnissa maailmanlaajuisesti, se oli ennen kaikkea avain 20. vuosisadan kasvavalle herätykselle ja uudenlaiselle Hengen yhteydelle, maailmanlaajuisen helluntailiikkeen synnylle.

Entä voidaanko nyt kolmannen vuosituhannen alussa havaita mitään tuoretta hengellistä maailmanlaajuista liikehdintää, joka vastaavasti olisi avannut uuden vuosisadan?

Monet näkevät sellaisena "Toronton siunauksen", joka alkoi ilmetä vuodesta 1994 lähtien alkujaan pienessä torontolaisessa Vineyard-seurakunnassa (nyk. Toronto Airport Christian Fellowship) alkaneessa ja ympäri maailmaa levinneessä hengellisessä virvoituksessa, joka jatkuu yhä.

Tämä vastaavuus ilmenee erityisesti siinä, että kaikissa niissä seurakunnissa, joissa tänä päivänä tapahtuu merkittävää kasvua ja uskovien uudistumista, havaitaan kaksi asiaa: Saman tyyppiset Hengen ilmiöt ja voimakas seurakunnan yhteinen Jumalan ylistäminen. Ihmisille suodaan rukouspalvelussa aikaa ja tilaa reagoida Pyhän Hengen läsnäoloon omalla tavallaan tekemättä siitä oikeaoppisuuskysymystä. Näiden ilmiöiden hyväksyminen ei sinällään kuitenkaan ole kasvun tae.

Kuitenkin siellä, missä nämä ilmiöt ja uudistukset on tyystin torjuttu, ei ilmeisesti koeta myöskään kasvua tai muutakaan virvoitusta. Niinpä 1900-luvun lopussa noussut "torontolaisuudeksi" kutsuttu Hengen aalto onkin ilmennyt joksikin aivan muuksi kuin vain yhdeksi kirjavan karismaattisen kristillisyyden merkilliseksi sivuhaaraksi. Hengen ilmiöt ja voimakkaan yhteisen ylistämisen tärkeys koetaan tänä päivänä samanlaisina kaikissa kasvavissa kristillisissä yhteisöissä ja kirkkokunnissa aina Kiinan räjähdysmäisesti kasvavista seurakunnista Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja länsimaisen luopumuksen keskellä vaikuttaviin herätyksiin saakka.

Avoimuutta Hengen monimuotoisille voimavaikutukselle tarvittaisiin nyt suhteessa enemmän kuin sellaista kriittisyyttä, joka usein on ilmennyt tukahduttavana ja seurakuntaa jakavana puolustaessaan vain vakiintunutta olotilaa. Terveellä kritiikillä, jonka motiivina on avata tilaa Pyhän Hengen kokonaisvaltaisemmalle toiminnalle, sitä vastoin on aina puhdistava, rakentava ja Hengen palavuutta lisäävä vaikutus.

Yhtenäisyys ei aina ole Hengen yhteyttä

Seurakunnan kriiseissä ylimmäksi arvoksi asetetaan usein "yhteyden" tai "yhtenäisyyden" ihanne. Tämän prioriteetin perusteella hengellinen uudistus saatetaan helposti leimata jopa vääräksi jos se aiheuttaa jakautumista. Tämä on kuitenkin sekä teologisesti että kirkkohistoriallisesti kestämätön perustelu - sen osoittaa jo uskonpuhdistus tai vaikkapa helluntaiherätyksen oma syntyhistoria, alkuseurakunnan jakautumista aiheuttavista riidoista puhumattakaan (Ap.t. 15). Herätysliikkeen tai seurakunnan ulkoista yhtenäisyyttä ei yleensä ole onnistuttu säilyttämään Pyhän Hengen synnyttämän elämän ja sen ilmaisun vapauden kustannuksella.

Niinpä ongelmat tämänkin päivän seurakunnissa näyttävät syntyvän usein juuri siitä, että Pyhälle Hengelle, joka sai alkuseurakunnassa vallitsevan keskinäisen yhteyden ihannetilanteen aikaan, annetaan käytännössä vähemmän sijaa kuin alkuseurakunnassa. Mikäli yhteyden ihanteesta pidetään vain opillisesti ja ulkoisin keinoin kiinni, mutta kokemuksellisen yhteyden toteutumista edellyttävälle Hengen läsnäololle kaikkine siihen liittyvine lieveilmiöineen ja ongelmineen ei kuitenkaan samalla tahdota suoda tarpeellista sijaa, tilanteet muodostuvat perin turhauttaviksi.

Seurauksena nähdään uudistusta janoavien irtautumista omiksi ryhmikseen jo tutuksi käyneen mallin mukaan: Seurakunnat jakautuvat, eivätkä juurikaan kasva.

Hengen ilmiöt kipukynnyksenä

Aivan kuten 1900-luvun alussa, avoimuus suhteessa Hengen voimavaikutuksiin näyttää useassa tapauksessa nytkin muodostuneen jopa herätyksen varsinaiseksi avaimeksi, kun sulkeutuneisuus taas on lukinnut muunkin eteenpäinmenon. Tätä ei kuitenkaan tahdota aina myöntää.

Usein puolustaudutaan esimerkiksi fraasilla, jonka mukaan on pitäydyttävä yksin "Sanaan". Kuitenkin Herramme mukaan yksin sanaan pitäytyminen johtaa eksytykseen: "Te eksytte, koska ette tunne kirjoituksia ettekä JUMALAN VOIMAA" (Matt. 22:29). Sekä vanhoillisissa että uudistusmielisissä seurakunnissa lienee yhtäläinen tarve tuntea nämä molemmat totuuden raiteet unohtamatta Sanaa sen enempää kuin Jumalan voimaakaan.

Toinen fraasi, jolla Hengen ilmiöiden kipukynnyksen kohtaamista pyritään kiertämään, on sanonta, jonka mukaan Hengen ilmiöt eivät merkitse "itsessään mitään", vaan se sisäinen työ, jonka Jumala ihmisessä tekee. Mutta juuri tämänkaltaisen yksinomaisuuden varjolla saatetaan helposti torjua koko Hengen toiminta, koska sen ilmeneminen ei kerran merkitse mitään.

On suuri kiusaus puolustaa kuollutta tilaa vetoamalla vain elämän salattuun ja näkymättömään olemukseen. Sitävastoin Pyhän Hengen nykyajalle ominaisia ilmenemismuotoja, kuten erilaisina fyysisinä liikehtimisinä ja reaktioina ilmeneviä voimavaikutuksia, on hämmästyttävässä määrin seurannut sisäistä eheytymistä, avoimuutta kohdata uusin silmin oma ja yhteisön rikkinäisyys, sekä parantumista ja Hengen hedelmää ja pyhittäytymistä.

Ongelmien ydin piilee harvemmin siinä, että kristityille yhteisissä perusdogmeissa, kuten Jumalan kolmiyhteisessä persoonallisuudessa, synnissä, sovituksessa ja armossa ilmenisi merkittävää erimielisyyttä. Sen sijaan sisäiset asenteet hengelliseen vapauteen, suvaitsevaisuuteen ja kokemuskulttuuriin kaipaisivat kipeästi enemmän yhteistä kosketuspintaa.

 

Herätyksestä jäljellä enää muistomerkki?

Suomalainen herännäisyys alkoi 1700-luvulla valtaisalla Hengen vuodatuksella, jossa ihmiset heräsivät synneistään, puhuivat kielillä, itkivät ja kaatuivat spontaanisti jopa ollessaan pellolla heinätöissä. Tämäkin herätys koettiin suoranaisena kapinana vallinnutta kirkkojärjestystä kohtaan.

Ja vaikka sama Henki toimii edelleenkin samankaltaisin ilmenemismuodoin, vanha liike ei enää vuosiin ole näitä ilmenemismuotoja sulattanut, vaan on urautunut elämään omaa elämäänsä. On merkillepantavaa, miten säännönmukaisesti myöhemmät sukupolvet ovat kuitenkin ihannoineet näitä menneitä herätyksiä suurina malliherätyksinä. Aikanaan kummastusta herättäneen kansanherätyksen ja Hengen vuodatuksen muistona seisoo nyt Telppäsniityllä kivinen muistomerkki.

Ja kuinka monia muistomerkkejä me olemmekaan pystyttäneet mielemme maaperälle. Aika pyrkii kultaamaan menneet kokemukset ja muistot niin, että niistä syntyy jopa este tämän päivän tuoreelle kokemukselle.

 

Yhteys perustuu tilan antamiseen

Yhteenvetona totean, että näen Kristuksen mielen mukaisen Hengen yhteyden edellyttävän ajassamme henkisen ja hengellisen liikkumatilan suomista toinen toisellemme - jopa silloin, kun synnytetään uusi seurakunta ja päädytään toimimaan erilaisten seinien suojista käsin erilaisin muodoin. Helluntailaisuudessa ja muissakin herätysliikkeissä tulisi niiden omista perusjuurista johtuen löytyä ymmärtämystä ja sijaa monimuotoisuudelle ja laaja-alaisuudelle - ovathan ne aikanaan itsekin syntyneet hengellisen vapaudenkaipuun ja jakautumisten tuloksena.

On myös epärealistista koettaa muuttaa klassisten seurakuntien jumalanpalvelusmuotoa ja rakennetta, jos niiden uskolliset vanhat jäsenet eivät sitä halua. Uudistusmielisten tulisi hyväksyä se, että vakiintunut seurakunta ja sen jumalanpalvelusmuodot palvelevat kuitenkin Kristukselle edelleenkin yhtä tärkeitä ja rakkaita jäseniä kuin he itsekin ovat.

On lohdullista tietää, että Jumala näkee jatkuvasti koko maailmanlaajuisen lastensa joukon yhtenä ruumiina Kristuksessa. Tässä ruumiissa toimii monen monta erilaista elävää ja Hänelle yhtä rakasta jäsentä. Näin meidänkin tulisi asia nähdä ja rakentaa sen pohjalta kotoista yhteyttämme rakkaudessa parhaamme mukaan.

 


| avaussivu | | Löytääkö helluntaiherätys "yhteyden erilaisuudessa"? |