8.1.2004

Eläinsuojelu, jokaisen velvollisuus, ei rasite

Linkit
http://www.karkurit.fi
http://www.elaimet.net
http://www.kissojenkatastrofiyhdistys.net
http://www.animalia.fi
http://www.hesy.fi
http://www.sey.fi

Tämä aihe on jäänyt jälleen "tärkeämpien" asioiden varjoon. Kun katsoo peiliin niin syy on selvä; se mitä ei näe, on helposti poissa mielestä.

Kun on kyse ihmisestä joka ei pärjää isompiensa tai ilkeämpiensä kanssa, tai eläimestä joka on joutunut jostain syystä tilanteeseen johon se ei kuulu, tuntuu olevan normaali tapa tässä yhteiskunnassa vain kylmästi kääntää selkänsä ja olla näkemättä tilannetta, eiköhän se äkkiä unohdu kun ei katsele...
Jos nyt pystyn tässä herättämään omantunnon yhdeltäkin ihmiseltä joka tuntee seuraavan pikku tarinan tilanteen tutuksi olen saanut jotakin aikaiseksi, mutta se ei tarkoita sitä että minun tehtäväni olisi päätöksessään.

Jälleen pääsen mieliaiheeseeni, eli kertoman että itse olin lapsena koulukiusattu, vielä ammattikoulussakaan en osannut pitää puoliani vaan olin vain mattona muutamalle "paremmalle" ilkiölle. Silloin päätin että asiat tulevat vielä jossain muuttumaan, jos minä pystyn asiaan vaikuttamaan, sanokoot muut mitä sanovat, minä puutun tilanteeseen.

Vuosia kului ja tilanteita ei ollut joihin olisi voinut vaikuttaa suoraan. Asiat eivät mielessäni olleet muuttuneet suuntaan eikä toiseen, olin vain vihainen kun kuulin asioista enkä voinut mitään tehdä. Viime jouluna kuitenkin tapahtui jotain mihin oli puututtava.

Kirjoitettu 8. tammikuuta 2004
Vuonna 2003, joulukuun alussa, kiinnitin huomiota parkkialueellamme oleskelevaan arkaan tummaan kissaan. Se ei päästänyt koskaan ketään viittä metriä lähemmäksi eikä siitä saanut kunnolla havaintoja koska se kulki alituiseen pysäköityjen autojen alla, pimeässä. Ajattelin aluksi että kyseessä on lähitalojen asukki joka vain kiertelee nurkkia ja ulkoilee, mutta kun aikaa oli mennyt kolmisen viikkoa ja kissaa näkyi jo aivan liian usein, tulimme emäntämme kanssa epäluuloisiksi tilanteen suhteen.

Kissa oli selvästi laihtunut ensimmäisten havaintojen jälkeen, joten ei ollut vaikea arvata mistä on kyse; se oli joko karannut tai heitetty ulos, tyypillinen kesäkissa. Toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä pikaisesti, mutta millaisiin tomenpiteisiin.

Jouluaatosta alkaen aloimme laittamaan kissalle ruokaa paikkaan jossa huomasimme se olevan usein, ruoka katosi joka kerta seuraavaksi päiväksi. Joulupäivänä lähdimme reilun vuorokauden reissulle ja olimme huolissamme kissasta mutta oletimme ruuan riittävän paluuseen asti koska ystäväperheemme äiti ja lapset kävivät poissa ollessamme laittamassa ruokaa tutulle paikalle. Uskoimme kissan tottuvan käymään samassa paikassa ruokailemassa ja ennemmin tai myöhemmin jäävän kiinni, kuten sitten kävikin.

Netistä etsimme palattuamme eläinaktiiveja ja eläinsuojeluyhdistyksiä. Soitimme eräälle espoolaiselle rouvalle jolta saimme yhteystietoja henkilölle jolla olisi sopiva ansa käytössä. Kävimme hakemassa loukun seuraavana päivänä ja aloitimme operaation.

Kissasta ei saatu muutamaan päivään mitään havaintoja, mutta kun ruoka jälleen neljäntenä päivänä katosi ansan läheltä, usko palasi. Sain napattua yhden kuvan kun kissa oli loukun lähellä ja lähetin sen muutaman eri eläinsuojeluyhdistykseen. Karkurit.fi laittoi kuvansivuilleen, kiitoksia siitä.

Ansaluukun sulkeutuminen oli ongelma, tai lähinnä se ettei meillä ollut sopivaa syöttiä joka olisi saanut kissan laukaisemaan sulkemismekanismin... ennenkuin vasta tammikuun 5. päivänä löytyi kunnon "haisevaa" silakkaa. 7.1.2004 töistä tullessani en ollut uskoa silmiäni kun näin loukun olevan kiinni, olin varma siitä että sen mekanismi oli lauennut omia aikojaan; loukku oli tarkoitettu supien pyydystämiseen ja oli melkoinen rotjake.

Kissa kuitenkin oli siellä ja olin todella huojentunut. Soitin välittömästi kotiin emännälle ja käskin laittamaan vaatteet päälle jotta saamme koko loukun kannettua sisään lämpimään. Eläin oli paniikissa, sähisi meille, juoksi päätään pahki häkin nurkkiin ja yritti epätoivoisesti kaivautua sanomahtien alta verkon läpi, mutta turhaan. Parin minuutin päästä se luovutti, kuono verta valuen ja hoiperrellen voimattomana se lysähti häkin pohjalle ja jaksoi vain puuskuttaa.

Häkki oli isompi kuin autoomme mahtuu, joten onneksi naapurimme omisti vanhan pakettiauton ja oli kotona. Saimme auton lainaksi ja kävimme viemässä potilaan helsingin pieneläinklinikalle. Perille päästyämme kissa ei pistänyt enää yhtään vastaan kun hoitaja veti sen pois loukusta pienempään häkkiin. Annoime tietomme tiskille ja lähdimme helpottuneina kotiin.

Kisun turkki oli ohentunut hartioista taaksepäin ja se näytti harmaalta. Tarkemmin katsottuna se oli kuitenkin lähes musta. Valkoiset poskipäät ja hännäntupsu ja hieman valkoista tassuissa. Se on varmasti palellut paljon enemmän kuin normaali terve, koko turkkinsa kantava kissa, joten mieli oli todella maassa kun muisti että se oli vaeltanut vapaana jo ainakin kuukauden, välissä pakkanen oli käynyt yli -15 asteen. Sitkeä kaveri ja täynnä elämänhalua, toivottavasti toipuminen on mahdollista, odotamme vielä tietoja pieneläinklinikalta jahka lääkäri pääsee aloittamaan tarkastuksen. Nyt kuitenkin ensisijainen asia on lepo ja ravinto.

9.1.2004
Aamuinen soitto pieneläinklinikalle, mukavia uutisia. Kissa on muuten ilmeisesti kaikinpuolin kunnossa, karvanlähtö oli todennäköisesti johtunut heisimadoista jotka lähtivät madotuksessa liikkeelle, oikeaa reittiä ulos eläimestä. Toipilas on päässyt terveiden eläinten puolella ja odottaa tulevaisuuttaan...