Kesä pappina

Kirkollinen urani huipentui kesäteologin toimeen länsisuomalaisessa kaupungissa. Työskenneltyäni seitsemän vuotta muusikkona sekä näyttelijänä pienessä lasten- ja nuortenteatterissa kaipasin vaihtelua. Elämäni juna tuntui ajautuneen sivuraiteelle ja pysähtyneen. Tätäkö haluan - kissapuvussa pyörimistä pylvään nokassa? Eräänä krapulasunnuntaina vastaus putosi taivaasta: minusta voisi tulla pappi.

Pyrin ja pääsin teologiseen tiedekuntaan. Kyynisen lausahduksen mukaan siellä usko viimeistään sammuu jossei muualla, mutta minusta opiskelu oli kiinnostavaa, vaikka en ajan mittaan enää ollut niin varma pappeudesta.

Luonnollinen kesätyöpaikka oli seurakunta, jonka omistamiin tiloihin kesän alussa majoituimme - muutama opiskelutoverini sekä suloinen nuori kanttori, joka ensi töikseen kantoi telkkarin ulos huoneestaan. Jostain syystä aloimme kutsua kanttoria Pikku karhuksi.

Kesäteologin työ koostui lähinnä rippikouluista ja vierailukäynneistä pyöreitä vuosia täyttävien vanhusten luona. Olin viettänyt työelämäni kauheimmat neljä tuntia opettajan sijaisena ja jännitin nyt, miten saisin yläasteikäisten paholaisten lauman pysymään kurissa, mutta huoli haihtui. Kaiketi teatterikokemus tuki ja auttoi voittamaan nuorten luottamuksen. Aina ei ollut helppoa. Kun oli pidettävä peräjälkeen kolme oppituntia Jeesuksesta lämpötilan ollessa +30 ja ilman suhteellisen kosteuden lähellä sataa prosenttia, oli illalla puhti poissa. Saarnani ontuivat ja iltahartauteni olivat lyhyitä ja omituisia.

Vapaa-aikana leireillä harrastimme pingistä, muita pelejä ja loputtomiin uintia. Kun merestä nousseet ruusunnuput istahtivat saunassa vierelleni huiskimaan vaaleita kutrejaan olkaani vasten, koin kesäteologilta jyrkästi kiellettyjä tunteita. Muutenkin jouduin miettimään rooliani ja tajusin, että ammattini on nyt olla aikuinen, ei kaveri.

Leirin viimeisinä päivinä kovikset pehmenevät, sulkeutuneet avautuvat, ressukat rohkaistuvat ja yleinen tunne on haikeus jonkin ainutkertaisen loppumisesta.

Koitti konfirmaation aika ja sain kuulla, ettei toinen papeista pääse avustamaan vaan minun on jaettava ehtoollista. Kauhistuin, mutta töihinhän minut oli palkattu. Pidettiin lyhyet kaapusulkeiset, joissa kokemattomalle opetettiin pääkohdat. Tuosta tulet, noin siunaat, sitten käännyt, älä kompastu liepeeseen. Kai tämä vanhalla teatterikokemuksella menee, huokasin itsekseni.

Kirkon täytyttyä ääriään myöten ja tajuttuani paon mahdottomaksi polveni muuttuivat veteliksi. Nolo paikka pyörtyä, tuumasin. Sitten ymmärsin: tämä ei ole teatteri, ei tänne ole tultu minua katsomaan. Tämä on ripille pääsevien nuorten juhla, ja minä olen vain välikappale mahdollisesti olemassa olevan Jumalan ja näiden ihmisten välillä. Voima palasi polviini. -Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu, lausuin viinipikari kädessäni ja katsoin alttarille polvistuneita silmiin. Ihmiset näyttivät linnunpoikasilta. Koetin lukea katseista, uskoivatko he toimituksen pyhyyteen vai olivatko kohentaneet kasvoilleen hurskaan ilmeen pelkästä tapakristillisyydestä. Ehkei sillä ole merkitystä, ajattelin ja annoin viiniä. Lopuksi pappi ja liturgit jakoivat ehtoollisen toisilleen. Tietäisittepä mikä tekopyhä paska tässä polvistuu, ajattelin ottaessani ehtoollisen vastaan.

Vapaa-aikaa ei kesäteologilla ollut paljon. Viikonlopuksi ei välttämättä jaksanut aina heilahtaa Helsinkiin. Luonnostani olisin mennyt kaljalle, mutta en halunnut pilata seurakunnan ja kesäteologien mainetta enkä tuottaa järkytystä hurskaammille rippilapsilleni. Joutohetkinä soittelin pianoa ja ihmettelin, minne elämä on minut heittänyt.

Teimme Pikku karhun kanssa autollani kulttuurikierroksen maakunnassa ja uskoimme lopulta toisillemme varovasti sydäntemme huolia meitä erottavan puolen sukupolven kuilun ylitse. Pikku karhu soitti keskiaikaisen kirkon urkuparvella vanhaa taalainmaalaista virttä, minä istuin yksin alhaalla kirkon penkissä. Soitto oli kauneinta mitä kuvitella saatoin, ilta-aurinko valaisi vastapäisen seinän ja ajattelin, että tältä varmaan tuntuisi olla onnellinen.

Kävimme hengellisiä keskusteluja ja tunnustin, etten minä, teologi, todellisuudessa saata uskoa Jumalaan. Pikku karhun kasvoille tuli tuskaisa ilme. Mietittyään aikansa hän kirjoitti minulle kirjeen, koska ei kokenut osaavansa pukea ajatuksiaan sanoiksi kyllin hyvin. Harvasta kirjeestä olen liikuttunut niin: että joku viitsii minun vuokseni.

Kesän jälkeen ruskettuneet teologian opiskelijat tapasivat jälleen toisensa yliopistolla. Kokemuksia vaihdettiin. Minultakin kysyttiin, minkälaista oli ollut. -Raskasta mutta antoisaa, vastasin totuudenmukaisesti, ja kerroin, miten olin jakanut ehtoollista. -Sinustakin saadaan sitten pappi, ilahtui kysyjä. -Ei saada, sanoin. Eikä siihen ollut lisäämistä.