Helsinki - Joutsa

Kerava 6.6.2000

Vietän ensimmäistä retki-iltaa pienen joen varrella lähellä Keravan rajaa. Kello on vasta yhdeksän mutta olen kypsä nukkumaan. Jaloista ja hartioista kuuluu yhä hiljaista valitusta päivän urakan jäljiltä. Kyllä minä tiesin että tämä rankkaa on mutta että näin rankkaa...

Etelään matkaavien panssarikolonnien jyry vanhalla Lahdentiellä on vihdoin tauonnut. Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtuu? Heti kun selkänsä kääntää niin ollaan rähinöimässä.

45 minuuttia kävelyä ja vartin tauko, sillä rytmillä sujui ensimmäinen päivä yhdeksän tunnin ajan. Lopussa oli pakotettava itsensä liikkeelle. Taivalsin kilometrikaupalla uusmaalaista viljelymaisemaa etsien metsäsaareketta johon leiriytyä. Hanke kariutui milloin pihassa haukkuvaan koiraan, milloin liian aukeaan paikkaan. Tässä on hyvä. Olenpa uupunut. Uni tulee milloin tahansa.

Mäntsälä, 7.6.

Olen luullakseni Mäntsälässä ja sataa kuin Esterin saavista. Kommunikaattorin akku on loppumassa eikä lisää virtaa tule ennen kuin aurinko taas paistaa.

Uni tuli nopeasti eikä liikkelle lähtö aamulla yllättäen tuottanut tuskaa.

Vanhan Lahdentien maisemista ei ole paljon kerrottavaa. Aikani kuljettuani näin kyltin jossa luki "Lemmenlaakso". Arvelin sen olevan jokin helluntaiheilattomien houkutinpaikka yökerhoineen vesipuistoineen ja ihmettelin kun tie vain huononi huononemistaan kadotakseen lopulta lähes tyystin. Oikealla aukeni jättimäinen soramonttu, vasemmalla polkua reunusti laiton kaatopaikka ja lemmestä muistutti vain sateessa mätänevä joustinpatja. Kannattiko tätä niin mainostaa, tuumasin mutta jatkoin edelleen.

Lopulta infotaulusta kävi ilmi Lemmenlaakson olevan rehevä jokilehto jossa kasvaa ja sirkuttaa kaikkea erikoista. Oli rehevää. Samoilin Amazonin viidakossa aikani. Ensi kerralla tulen kanootilla.

Olen kuivatellut vaatteitani huoltoasemilla mutta ei matka siten etene. Täältä bussikatoksen suojasta näen sateen läpi Nummiseen olevan matkaa 9 kilometriä. Sinne siis. Totta puhuen en keksi parempaakaan tekemistä.

Orimattila 9.6.

Kävelen kohti Nastolaa ilta-auringon paahteessa. Loputtomalta tuntuva sade taukosi vihdoin viime yönä ja aamun viileys vaihtui helteeksi.

Kommunikaattorin lataaminen aurinkokennolla ei oikein toimi, en tunne sähkötekniikkaa mutta ilmeisesti joko VIRTA tai JÄNNITE tai KVARKKIEN VÄRI on väärä. Orimattilassa ostin verkkolaturin kiroiltuani raskaasti sen kotiin jättämistä "tarpeettomana" ja "liian painavana". Jollei kapinetta olisi löytynyt Orimattilasta, olisin ottanut bussin Lahteen, tehnyt ostoksen siellä ja palannut taksilla Orimattilaan jatkaakseni taas kävellen. Kävely on pyhää, siinä ei fuskata.

Eilen eksyin ensimmäistä kertaa sateenharmaan taivaan ja väsymyksen sokaisemana. Kävelin kolme kilometriä kohti Mäntsälää kun olisi pitänyt kääntyä Pukkilaan. Vasta Mäntsälän kunnan rajalla huomasin virheeni. Vasten tapojani otin tilanteen rauhallisesti ja kävin halkopinolle päivälevolle. Hauska oli siinä sateessa rellottaa rekkojen jyrrätessä ohi.

Luulin jääväni Pukkilaan yöksi mutta koko kylästä ei löytynyt yösijaa. Vanhasta sikalasta tosin ollaan remontteeraamassa majataloa. Kävelyksi taas, teltta metsään suuren maatalon taakse, iltauutiset ja unta. Valmistauduin henkisesti tekemään tiliä ekologisen radikaaliuteni asteesta, mikäli sitä yöllä haulikon kanssa udeltaisiin.

Heräsin aikaisin aamulla, näin auringon ja juoksin metsikön reunaan lataamaan kommunikaattoria, laihoin tuloksin, kuten todettu. Koko aurinkoiset 17 kilometriä Orimattilaan päässä takoi huoli kännykän lataamisesta. Lomamieliala, sano.

Verkkolaturi ja pizza jättivät Orimattilasta kauniin muiston. Nyt etenen maantien suuntaisesti kohti Nastolaa kaksi rakkoa vasemmassa jalassani haisten pahemmalta kuin eväsjuustoni jonka päästin tuskistaan eilen. En ole peseytynyt kohta neljään päivään. Peseytykää te, hyvät lukijat. Jos joku teistä mökkeilee Nastolan suunnalla niin kutsu lauantaisaunaan ei olisi pahitteeksi.

Vierumäki, 10.6.

Eilinen ilta-aurinko vietteli kävelemään yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kunnes kaaduin sänkyyn 43 kilometriä tarponeena. Orimattilasta Nastolan kunnan alueelle taival taittui kevyesti mutta Nastolassa hankaluudet alkoivat. Olin tulkinnut Villähteen kohdalla kartassa olevan merkin lomakyläksi tai leirintäalueeksi ja raahustin kohti taajamaa hiertynein jaloin tuo toivonkipinä silmissäni. Grillikahvion myyjättäret romuttivat haaveen. "Ei täällä mitään semmoista kyllä ole, Nastolassa on Gasthaus Onnimanni lähin." 36 kilometriä ei siis riittänytkään päivän työksi vaan vaadittiin muutama lisää. Vaihdoin sandaalit vaelluskenkiin, terästin mieleni ja lähdin taas baanalle.

Oikeastaan se oli hauskaa, sillä tajunta alkoi rasituksesta samanaikaisesti kaventua ja kirkastua. Keinuin kohti Nastolaa tavattoman tietoisena kehostani ja kaikista sen lähettämistä viesteistä. Kun putki kapeni liikaa, hidastin, join vettä tai pidin tauon.

Jotenkin Nastola ja eritoten Gasthaus Onnimanni oli vain piilotettu niin ovelasti Salpausselän harjulle, että jouduin kapuamaan moneen otteeseen ees taas tuota ei aivan vähäistä jääkauden jälkeä Suomen luonnossa ennen kuin karaokebaarin taakse kyhätty yösija löytyi. 280 markan hintaa pidin kohtuuttomana tasoon nähden mutta oli pakko päästä vihdoin suihkuun, pyykille, lataamaan kommunikaattoria ja puhkaisemaan jalkapohjien rakkoja hygieenisissä oloissa. Sainhan vielä samaan hintaan kuulla surkeaa karaokejollotusta ja kännisten huutoa.

Nukuin ennätysmäisesti kymmeneen, vein vielä kostean pyykin aurinkoon, söin aamuyöllä käytävään tarjoillun (!) aamiaisen ja lähdin. Salpausselältä aukeni maisema järvi-Suomeen. Kävelin helteessä ilman mainittavia välikohtauksia 26 km Vierumäen urheiluopistolle, kauhistelin taas huoneiden hintoja ja leiriydyin jalkapallokentän takaiseen metsikköön yöksi. Nuorten lajileirin teltoilta kuuluu välillä metakkaa mutta ainakaan kukaan ei yritä laulaa Liljankukkaa.

Olen nyt kävellyt yli kymmenesosan kokonaismatkasta ja Jäämeri alkaa tuntua jotenkin todelliselta: ei se tämän kummempaa ole. Mutta jos sittenkin on? En voi vielä tietää.

Heinola, 11.6.

Eipä olisi koskaan autoillessa juolahtanut mieleen yöpyä Lusin suoralla mutta nyt on sekin ihme edessä. Ei teltta aivan keskellä tietä ole mutta tuossa vieressä liikenne vyöryy.

Vierumäen urheiluopistolta alkavaa ilvespolkua olin etukäteen odottanut koska se on retkeni ensimmäinen varsinainen vaellusreitti. Alkajaisiksi kävelin kuvankauniissa harju- ja järvimaastossa polveilevan UPM-Kymmenen mainospolun jonka nimi oli "Lemmentaival" tai jotain muuta imelää ja jonka opastus oli todella korni. -Hei, eihän meillä ole Aamulehti.fi:ssä UPM-Kymmenen mainoksia? No hyvä, sitten voin jatkaa. Niin, opasteet siis sumeilematta ylistivät teollista metsätaloutta ja kauhistelivat sitä, miten Suomen metsiä joskus synkässä muinaisuudessa on kohdeltu. Luullakseni enemmistö auratulle avohakkuualueelle kerrankin eksyneistä retkeilijöistä kaipaa haikeasti 1800-luvun "tuhlailevaa" metsänkäyttöä.

Uituani siirryin Ilvespolulle joka oli hienoinen pettymys, hiekkatie ja metsää. Niinpä tein oman metsäekskursion lupaavan harjupolun houkuttelemana ja päädyin vihoviimeiseen viidakkoon repimään ihoani riekaleiksi vadelmanvarsissa ja kuivissa näreissä. Löydettyäni taas Ilvespolun pysyin sillä tarkasti Heinolaan asti.

Soma kaupunki, hyvää paistettua lohta. Olemme käsitelleet Heinolan.

Kävellessä on tavallistakin alttiimpi kaikenlaisille mielessä jauhaville pakkomielteille, lauseille ja renkutuksille. Osaa niistä ei kehtaa mainita mutta kerrottakoon että tänään askeliani tahditti muun muassa lause "ainoa erikoislahjakkuuteni on metsäsienten löytäminen". Tästä saatte ehkä pienen lisäaavistuksen siitä, millaista päivästä toiseen jatkuva yksin käveleminen on.

Aurinkopaneeli osoittautui liian tehottomaksi ja lähetin sen bussirahtina Helsinkiin. Heinolan matkahuollon enkeli suostui palvelemaan vaikka oli sunnuntai ja noin kuusivuotias Emilia parkui vieressä haluavansa Mäkkäriin. Kommunikaattorin akun latauksen suhteen olen siis armonpalojen varassa mutta koetan jatkaa päiväkirjan pitämistä. Lukeeko tätä muuten kukaan? Haloo? Lähettäkää postia! Sanokaa edes päivää. Täällä on yksinäistä.

Mikä hemmetti täällä muuten taas haisee? Sukat tietysti. Niitä en päästänyt uimaan, eivät ne kuitenkaan osaa. Olisikohan huomenna taas pyykkipäivä.

Hartola 12.6.

Olin lähdössä iltaongelle Salajärven rantaan kun taivaalta alkoi jälleen kaatua vettä. Nyt telttaan palattua on taas oikein herttainen ilma, laulurastas laulaa ja kuusista putoilee hiljakseen pisaroita teltan katolle.

Lusin suoralta päästyäni kysyin pihallaan rakennushommissa olevalta eläkeläismieheltä juomavettä. Hän keitti kahvit, tarjosi pullat ja kuultuaan ettei minulla uskomatonta kyllä ole onkea mukanani marssi vajalle, valitsi teleskooppivavan, kaivoi vieherasiasta kullatun ongenkoukun ja lahjoitti ne minulle. Sitten mentiin vielä kasvimaan reunaan kaivamaan matoja. "Laita kortti Jäämereltä ja kerro tuliko kalaa", hän sanoi ja toivotti hyvää matkaa kehottaen myös katselemaan maatalojen tyttäriä. Tällaistakin voi Suomessa vielä tapahtua.

Poikkesin reitiltä katsastamaan Uuno Kailaan syntymäpaikan. Autolla sinne ei kuitenkaan koskaan tulisi lähdetyksi. Kyllä on kätevää olla kävellen liikkeellä! Täysi vapaus valita itselleen muutama ylimääräinen kilometri ja kärsiä ne.

Melkein keskeltä korpea löytyi autioitunut pihapiiri. Kailaan syntymäkodista oli vain vähän kivijalkaa jäljellä mutta puutarha sireeneineen ja omenapuineen muistutti asutuksesta. Joskus siinäkin on eletty, rakastettu, vihattu, naitu ja synnytetty runoilija joka kuoli kauan sitten Nizzassa keuhkotautiin kirjoitettuaan ensin joukon jykevimpiä suomenkielisiä säkeitä.

Mistä tuli tämä alakuloinen olo? Katoavaisuudesta. Lapsuuden kotitaloani ei enää ole, olen vanhempi kuin Kailas kuollessaan enkä ole jättänyt maailmaan jälkeä enkä jälkeläisiä. Joskus katoan ja sitten katoaa muistoni.

Joutsa 13.6.

Olen saapunut Keski-Suomeen. Tavallaan tietämättäni, sillä tulin metsäteitä pitkin eikä maakunnan vaihdosta siellä mainostettu. Pitkä ylämäki, hakkuuaukea, alamäki ja siinä oli Keski-Suomi, kuten myöhemmin Ollinsalmen lossilla kävi ilmi.

Tänään oli helppo taival, paikallisteitä myötätuulessa pohjoiseen. Yhdessä risteyksessä epäröin, mutta jätän päivän lukijakysymykseksi arvata, kumpi oli hiertyneestä kävelijästä houkuttelevampi määränpää, Uimaniemi vai Hankaa.

En tosin uinut Uimaniemessä vaan aikaisemmin päivällä pienessä tummavetisessä metsäpurossa. "Tuulee, ei hyttysiä, hienoa", ajattelin ja riisuuduin. Metsässä päivystänyt hyttyspilvi lehahti heti kimppuun. Pakenin puroon. Pakko sieltä oli joskus noustakin ja taas oli tunnelma kuin Taiteiden yössä. Onneksi en tunnu olevan allerginen tälle hyttyskannalle. Lisäksi päivän virallinen totuus on, etten enää haise. Eipä ole ketään väittämässä vastaan.

Keski-Suomeen saapumista juhlin testaamalla lahjaonkeani pienellä metsäjärvellä. Olen mato-onkinut viimeksi varmaan 20 vuotta sitten eikä madon sovittelu koukkuun ollut nyt hauskaa meistä kummastakaan. Pikkukalat nykivät ja söivät madon pala palalta käymättä itse koukkuun. Saalistusvietti kuitenkin heräsi. Viimeistään Lapissa saan varmasti kalan.

Kävelin tänään ilmeisesti tietämättäni jonkin sotilasalueen ohi, koska sekä alueella pyörineen partioinut sotilaspoliisi että ohi maastoautoillut päällikkö jututtivat minua kovasti. Kai sotilaita luonnostaan retkeily kiinnostaa mutta ilmeisesti kautta rantain otettiin selvää myös siitä, muodostinko sotilaallisen uhkan esimerkiksi aikomalla murtautua ammusvarastoon. Hauska oli silti jutella pohjoisen retkeilyreiteistä. Päällikkö oli ollut aikoinaan kokkina Helsingissä mutta puolitoista vuotta sai riittää ja nyt hän asuu perheineen maalla komentaen en-tiedä-mitä. Viereisellä hiekkatiellä oli kuulemma eilen nähty karhun jäljet. Päivittelimme ihmisten suurpetofobioita ja lopuksi hän, kuten kaikki muutkin, toivotti onnea matkaan ja kehotti olemaan rikkomatta itseäni.

Monta tuntia myöhemmin Ollinsalmen lossilla saan lossinkuljettajalta tietää olevani Joutsassa ja Keski- Suomessa. Kuultuaan matkani tarkoituksen hän muistelee vaimonsa aamukahvipöydässä lukeneen kaverista joka on kävellyt Haminasta Hammerfestiin. Tunnelmani ei siitä nouse muttei varsinaisesti laskekaan. Aika harvoja asioita tehdään maailmassa ensimmäistä kertaa.

Lossilla havahdun outoon tunteeseen: etenen vaikka en kävele. Voi konevoiman ihmettä! Melkein huijausta... mutta olen päättänyt sallia itselleni lossimatkat.

Lossilta päästyäni jään katselemaan tauluun kiinnitettyä Suomen karttaa. Noinko paljon tosiaan olen kävellyt yhdessä viikossa? Sitten näen lossikuskin tulevan. "Kuuleppas! Annan sulle tielaitoksen kartan vielä, se on ilmanen." Olen tavannut tähän mennessä vain ystävällisiä ihmisiä.

Akku on jälleen loppumassa. Koetan huomenna kävellä Kangasniemelle asti, yöpyä sivistyksen parissa ja ladata akkua. Kiitokset kaikille sähköpostia lähettäneille, tutuille ja tuntemattomille. Eilen illalla tuli hyvä mieli niitä lukiessa.

Lähdön hetki Heppoja Uudellamaalla Ankea ilta Jalka potee
Lähdön hetki
Heppoja
Uudellamaalla
Ankea ilta
Jalka potee
Kesähäät Lemmentaival Autio pihapiiri Haihatus
Kesähäät
Lemmen-
taival
Autio pihapiiri
Haihatus