Hepoköngäs, Puolanka 1.7.

Yöllä ukkostaa ja sataa taas, kai se on tämän kesän teema.

Kulkiessani mietin mahtaako näillä selkosilla olla karhuja, mutta vaara uhkaakin ilmasta. Hysteerisesti huutava metsäviklo syöksyy kohti väistäen vasta viime hetkellä, siivistä kuuluu repivä ujellus. Meno matkuu koko suoaukean ajan.

Siinähän huudat, senkin lentävä parsinneula, ajattelen kyllästyneenä. Kuulen kaupunkilaistuneen luonnonystävän asettuvan viklon puolelle ja sanovan opettavaisesti nuhdellen: sillä oli varmasti pesä siinä ja poikasia, se puolusti niitä. Totta kai minä tiedän että sillä oli pesä ja poikasia ja niin edelleen mutta siitä huolimatta se oli rasittava kiljukaula jonka pääasiallinen arvo silmissäni perustuu sen sisältämiin proteiineihin. Minulla on nykyään aina nälkä.

Maatalon pihasta laukkaa kohti kellertävän suden näköinen ja kokoinen koira tuuhea pystykorva kannoillaan. Susi haukkua louskauttaa muutaman kerran ja lirauttaa sitten halveksien tienvarteen mutta pystykorva tekee tuttavuutta. Saatuaan tuokion järsiä sormiani se lähtee taipaleelle seuraksi. Koira jolkuttaa edellä villavat pöksyt heiluen ja häntä kippurassa.

Aina välillä ojasta tai sen takaa löytyy jotain kiinnostavaa ja koira ponnahtaa pöheikköön. Kun pysähdyn korjaamaan sandaalin kiinnitystä, koira vilkaisee taakseen, odottaa hetken ja painuu sitten taas hajujen perään. Olemmekohan me sen mielestä nyt yhdessä metsällä? Ai että tuommoinen olisi kiva! Jospa täyttäisin Elävä Maaseutu -optimistien unelman, muuttaisin maalle tekemään etätöitä ja ottaisin koiran. Kaupunkissa ei pystykorvaa voi pitää, siellä se kiljuisi itsensä käheäksi ja naapurit hulluiksi. Kokemusta on, nimimerkki "Hullu Naapuri".

Lopulta koira katoaa loputtomalle metsätielle. Ei kai tässä sitten niin kaveria oltukaan kuin halusin hetken kuvitella. Istun taukoa ja kirjoitan näitä päivän muistiinpanoja. Ei mutta! Tuolta se tulla kipittää, hyppää syliin, tohisee ja nuolee. "Kullannuppu, ei hypi" sanon sille ja rapsutan. Sitten koira taas katoaa joenvarren ryteikköön.

Tauko pidetty, on jatkettava marssia kohti Hepoköngästä jonne olen kaikkien realiteettien vastaisesti ollut mielestäni saapumassa jo usean päivän ajan. Tänään se olisi teknisesti ottaen mahdollista mutta ehkä todellisuudessa vasta huomisaamuna.

Koira haukahtaa kimeästi lähistöllä. Kysyn "mitä" ja menen - nyt - katsomaan, onko se löytänyt jotain mihin puukkoni pystyisi. - Ei, kunhan lintuja säikyttelee. Sitten taas mennään. Toivottavasti tuo osaa kotiin, tässä on jo kuljettu yhdessä aikamoiset matkat.

Muutaman kilometrin kuluttua takaa tulee valkoinen auto, ohittaa meidät ja pysähtyy. Iäkäs pariskunta astuu autosta ulos, mies kutsuu Vekkua, koppaa tämän syliinsä ja nostaa autoon. "Kun tuo Vekku on vasta kuuven kuukauven vanha niin se lähtee kenen tahansa mukkaan", mies selittää. Vekun isäntä on pellolla ja emäntä lypsyllä joten he lähtivät koirannoutoon. Juttelemme hyvän tovin koirista ja muusta asiaankuuluvasta, sitten jatkan yksin. Hei hei, Vekku.

Loppuilta on kelju. Miksei ihminen voi istua lauantai-iltaa ystävien seurassa, syödä hyvin ja tissutella? Miksi pitää täällä itseään rääkätä ja olla ötököitten ruokana? Mitä tässä nyt todistetaan? Että olen iso poika ja osaan jo kävellä?

Suon reunassa rytisee. Komeasarvinen poro säikkyy kulkijaa.

Päätän kävellä tänään Hepokönkäälle vaikka polvillani. Yhdeksän aikaan illalla saavun risteykseen joka saattaa olla oikea tai väärä. Miten on, arvoisa lukija, jos olisit itse kävellyt kolmisenkymmentä kilometriä ja tulisit keskellä korpea risteykseen jossa lukee "Pettäväntie", valitsisitko sen kulkeaksesi?

Tietä pitkin tulee auto. Saan kuulla tien vievän Hepokönkään suuntaan ja matkaa olevan seitsemisen kilometriä. Kahden tunnin matka. Menee heittämällä. Kai.

Pettäväntie kulkee kerta kaikkiaan keskellä ei-mitään ja tulen hyvälle tuulelle. Lammella huutaa joutsen, pilvet seilaavat taivaalla. Vastaan tulee poroja.

Viimein saavun Hepokönkäälle. Kämppä! Sauna! Liian hyvää ollakseen totta! Kuten onkin. Ovet ovat lukossa. Kämppää ei ole tarkoitettu kulkureille.

Itse Hepoköngäs ei tee vaikutusta. Katselen sitä epäuskoisena. Tuoko? Onhan noita puroja nähty.

Jatkan härkäpäisesti kompassin avulla poluttomassa maastossa ja sitten, varoittamatta, saavutan UKK-reitin. Polku, kylttejä, silta, sitten alan kuulla kohinaa, seuraan hienoa laudoitettua polkua jota pitkin pääsee pyörätuolillakin, polku laskeutuu laaksoon, kohina yltyy jyminäksi ja siinä syöksyy se oikea Hepoköngäs valkoisena vaahtona kolmattakymmentä metriä kallionseinämää alas.

On aika etsiä teltanpaikka.

Sähköpostia lähettäneille ja vastausta vaille jääneille haluan sanoa, ettei vastaamattomuus johdu välinpitämättömyydestä tai yrmeydestä vaan väsymyksestä ja siitä, että datayhteys kuluttaa rankasti akkua. Virta on nyt taas vähissä ja korpi odottaa. Viimeistään Isolla-Syötteellä pääsen taas lomakylään. Pitäkää Suomi pystyssä, syökää ja juokaa.

Äylö, Puolanka 2.7.

Hollantilaisryhmä Hepokönkäällä kuultuaan reitistäni: "You have just graduated? You look so young." He arvelivat että yliopistolta valmistuminen voisi selittää tällaisen tarpeen tuulettaa päätä. Kiitän kohteliaisuudesta.

Hepokönkäältä taivallan Kiiminkijoen vartta. Majavat ovat pureskelleet haapoja nurin ja välillä olen tuiskahtaa polulta jokeen. Nyt on maasto muuttunut, täytyy kulkea sen mukaisesti eikä enää kirjoitella kommunikaattorilla muistiinpanoja kävellessä.

Polku kulkee välillä aikamoisissa ryteiköissä ja Vuolijoelta noutamani nahkaiset vaelluskengät, joilla kävely asfaltilla on melkoisen julmaa huvia, pääsevät näyttämään todellisen luonteensa.

Vastaan alkaa tulla suunnistajia, ensin yksittäisiä ja sitten laumoittain, kuin poroja. Käy ilmi että olen osunut Kainuun rastiviikoille. Tämä on paratiisi. Riehaannun ostamaan suunnistajan paidan, otsapannan, urheilujuomaa sekä energiakeksejä. Melkein ostan uudet vaellussandaalit, nyt vain 495,-. Lihapulla-ateria tulee tarpeeseen. Ihmiset ovat aivan erityisen ystävällisiä pitkän matkan suunnistajalle (arvannette maltoinko olla kertomatta määränpäästäni kaikille vähänkin kiinnostuvan näköisille). Nyt jaksaa kulkea, parin vuorokauden hiilihydraatit vatsassa.

Paikoitellen reitti on merkitty mahdollisimman typerästi. Suoralla polulla on maalia kyllä riittänyt lähes joka toiseen puuhun mutta risteyksissä merkit häveliäästi kaikkoavat ja kulkija jätetään arpomaan tulevaisuuttaan.

Kuirivaaran polulla päästään tositoimiin. Syke nousee 160:een lähes pystysuorilta tuntuvia pitkiä rinteitä kavutessa. Mikähän niiden jyrkkyys todellisuudessa on? Ehkä 40 astetta. Mielessä käy huvittunut epätoivo: näin ei kyllä koskaan saada Suomea kävellyksi.

Vasta pahimpien nousujen ollessa takana muistan että minulla on vaellussauva mukana. Se helpottaa niin nousuissa kuin laskuissa aika lailla. Ehkä sauvakävelyssä sittenkin on jotain...

Seuraan orjallisesti Kuirivaaran punaista reittiä. Maantiekartasta ei ole täällä juuri mitään apua, välillä tarkistan kompassisuunnan ja polku tuntuu polveilevan sinne tänne. Lopulta saavun keskellä metsää olevalle näkötornille, kapuan sinne ja kerrankin harmittelen, ettei minulla ole panoraamakameraa. Näkymä Puolangan korpiin on aikamoinen mutta latistuu kamerani läpi katsottuna niin etten viitsi ottaa kuvaa.

Illansuussa käyn pesulla vuolaassa hiekkapohjaisessa purossa koska päivä on ollut niin hikinen. Mistä lie tunturista nekin vedet tulivat mutta karjun sieltä lopulta ylös singahtaessani, rääkättyjä jalkateriä särkee kylmästä niin. Muuten teki oikein hyvää.

On viileä, tuulinen ja kuiva sää, ihanteellinen kävelyyn. Vaellusreittiä on virkistävä kulkea kaiken sen maantien tallaamisen jälkeen, illat ja yöt ovat valoisia. Olen jo ohittanut pari hirsilaavua ajatellen "vielä jaksan seuraavalle" ja jatkanut taas. Nyt olen... misähän minä olen? Täytyy luntata laavun kyltistä, olen Markonpalon laavulla ja mieli vetää vielä eteenpäin. Osansa on myös tukevalla lounaalla ja energiajuomalla.

Kello on yli kymmenen. Tuuli voimistuu ja muuttuu kylmäksi, hyvin kylmäksi. Merkillinen kesä. Nyt tekee mieli vain kävellä.

Kosamo, Pudasjärvi

Pudasjärven Puhoksen Kosamon K-kaupan sähkön turvin ilmoitan olevani olosuhteisiin nähden hengissä ja jatkavani UKK-reittiä kohti Isoa-Syötettä.

Ostin juuri 4 kiloa ruokaa ja aloin syödä. Ehkä se kokonainen maustekakku oli liioittelua mutta kun on nälkä.

Syöte, Pudasjärvi 6.7.

Sauna! Telkkari! Varsinainen hirsilinna 200 markalla! Ja pizzaa mikrosta! Olen niin tohkeissani näistä sivistyksen ihmeistä että saapumiseni Suomen eteläisimmän tunturin juurelle himmenee hiukan. Mutta palatkaamme ajassa taaksepäin päiviin, joina akun elämänliekki alkoi lepattaa ja sammui.

Sunnuntai

Kylmän tuulen ajamana kuljen pitkän illan ja yövyn lopulta korkean vaaran rinteessä olevalla tasaisella sammalikolla. Yöllä sataa taas.

Maanantai

Aamulla löydän vaaran laelta palonvalvontatornin. Koska kieltokylttiä ei näy, kiipeän tornin huipulla olevaan lahoavan oloiseen koppiin ihailemaan maisemia. Tuuli huojuttaa tornia ja haukka näyttää riippuvan ilmassa vain hiukan pääni yläpuolella. Hiukan hirvittää. Tällä kertaa otan kuvia vaikka tiedän niiden olevan surkeita varjoja tästä kokemuksesta.

Tässä alituisessa nälässä alkaa ymmärtää eläimiä, jotka tuntuvat aina olevan kerjäämässä ruokaa tai nukkumassa. Avatessani rinkan ruokaosastoa alan kuolata. Annettuani itselleni keksin eläin minussa jää anelemaan: enkö saisi toista? Joskus hellyn ja annan toisenkin, sitten keksit pois ja reppu kiinni. Jollei minulla olisi ihmisen tahtoa ja järkeä, söisin kaiken heti. Toisaalta on mukavaa olla hiukan eläin. Näkisittepä miten... antaa olla.

Kiljuvasta nälästä huolimatta pussikeiton syöminen tökkii, aina. Niihin kai lisätään jotain luontaisen kaltaista pahamaku-aromia, jotta ihmiset tekisivät enemmän kotiruokaa ja perheet pysyisivät koossa. Retkiruoista sen myrkyn saisi silti jättää pois.

Kammottavan minestronekeitto-makaroniaterian päätteeksi palkitsen itseni kotitekoisella suklaakeksillä, joita sain sunnuntaina Hepokönkään kahviolta matkaevääksi 11 kpl 10 hinnalla. Voi kuinka ne ovat hyviä. Enää 3 jäljellä.

Kiireen karsiminen kävelystä on vaikeaa. Vaikka kuinka toistelen itselleni, ettei matka etene kelloa vilkuilemalla, kilometrejä laskemalla tai aikataulusta stressaamalla vaan kävelemällä sitkeän rauhallisesti, tuntuu kiire seuraavan kaikkialle ja pilaavan monet hyvät hetket. Tulen mainiolle hirsilaavulle, teen tulet, keitän teet, herkuttelen sulatejuustonäkkileivillä ja poltan saamani sikarin loppuun laavussa loikoillen. Hyvä hetki? Huono omatunto! Nyt heti liikkeelle, meni aikaa hukkaan! Idiootti.

Illan suussa tulen lammen rannalla olevalle laavulle. Lähden metsästämään sieniä keittoon mutta ainoa syötävä sieni on laavun läheisessä muurahaispesässä eläkepäiviään viettävä lehmäntatti, joka huojahtaa väsyneesti pienestä tönäisystä. Jätän sen rauhaan. Kalaakaan ei tule vaikka syöttinä on ensin vaivalla pyydystetty kärpänen ja sitten mehevä jättiläissääski. Mahtaako tämä lain kirjaimen tai hengen mukaan olla mato- vai perho-ongintaa? Milläs täällä matoja kaivat.

Nuotion sammuttua sääsket kiusaavat, vedän harsopussin päähän ja nukun joten kuten.

Tiistai

Ensimmäinen laavuaamu. Onpas kätevää kun ei tarvitse purkaa telttaa.

Matka jatkuu jo tutuksi tulleessa maastossa: pitkospuita soitten yli, suolta hengästyttävä, hidas nousu vaaralle, palautuminen laella, polvia rassaava lasku suolle ja niin edelleen. Lakkoja näkyy tulevan, raakileita vielä.

Kommunikaattorin akku loppuu. Tunnen sekä harmia ja alakuloa että helpotusta: eipähän tarvitse enää miettiä kauanko tuo vielä kestää, nyt ollaan omillaan. Seuraavaa nousua liukastellessani tajuan, ettei minulla ole nyt mitään keinoa kutsua apua jos jotain ikävää tapahtuu. Huolimaton askel, irtonainen kivi, vihlova kipu, hyvästi Jäämeri ja tervetuloa raahautuminen kohti lähintä asutusta, joka ei täällä ole aivan lähellä. Ensi kertaa ajattelen, ettei välttämättä ole joka suhteessa viisasta lähteä tällaiselle reissulle yksin. Toisaalta en ole tullut tänne olemaan viisas vaan muista syistä.

Jotkin vaarat ovat pelkkää ryteikköä mutta Siikavaaralta aukeaa vihdoin jylhän kansallisromanttinen näkymä itään ja pohjoiseen. Laaksosta nousee piekana taivaalle huutelemaan, kuukkelit naukuvat kuusikossa. Otan kompassisuunnan kohti 50 kilometrin päässä olevaa Isoa-Syötettä, Suomen eteläisintä tunturia, mutta välissä olevat vaarat peittävät sen näkyvistä.

Pöksän laavun jälkeisellä hakkuuaukealla kadotan UKK-reitin. Haravoin maisemaa, palaan viimeiselle näkemälleni siniselle maalitäplälle löytämättä seuraavaa. Aikani kiroiltuani tunnen riemun tulvahduksen: perkele, ollaan sitten omillaan ilman kommunikaattoria ja reittiä. Onhan minulla kompassi, surkea maantiekartta ja jalat. Lähden suunnistamaan kohti luodetta, jossa tulen väistämättä joskus Korpijoelle.

Sitten rämmitään. Hakkuuaukeaa ankeampaa luontoa on vaikea keksiä mutta on kai siinäkin oma karu viehätyksensä. Suolla kukkii karpalo, kaarlen valtikka on nupullaan. "Kappale kauneinta Suomea", totean kengän muljahtaessa silmäkkeeseen.

Maasto kohoaa helppokulkuiseksi harjuksi ja yllättäen, lähes pettymyksekseni huomaan olevani taas reitillä. Oli mukavaa olla eksyksissä. Ollinlammen laavulla käyn uimassa.

Joet ovat tähän asti olleet melkein yliloikattavia puroja. Korpijoki on merkitty kartalle sen verran selkeästi että valmistaudun kahlaamaan sandaalit ja uimahousut jalassa. Niinpä koen hämmennyksen hetken, kun joenvarsilepikon takaa aukeaa kymmenien metrien levyinen vuolas, musta virta jonka yli ei kuntouimarillakaan ole asiaa, saati rinkan raahaajalla. Vaeltajaa on kuitenkin ajateltu: virran yli pääsee köysiin kiinnitetyllä veneellä. Kai tällaiselle itsepalvelulossille jokin nimikin on mutta ei tule mieleen.

Keskellä jokea väärä tekniikka sotkee minut köysiin ja olen suistua pyörteisiin. Miksei tätä opetettu koulussa kemian asemasta, ihmettelen keinotellessani itseäni ja venettä tasapainoon. Saavutan lopulta vastarannan.

Reitti jatkuu hakkuuaukeaa. Selvää kiusantekoa, päättelen ja lähden oikaisemaan karttani perusteella. Maasto laskeutuu ja päädyn kilometrin levyisen suon reunaan. Reitti oli sittenkin oikeassa.

Tyhmyydet kasaantuvat. Tielle päästyäni lähden kulkemaan sitä väärään suuntaan ja huomaan virheeni vasta kilometrin päästä. Otan asian tyynesti ja menen Korpijoen rantaan tekemään keittoa päivällä löytämästäni pienestä punikkitatista ja kuivatuista sipulirenkaista. Lähes yhtä tyhjän kanssa mutta symbolinen ruoka-annos silti, ja osittain itse pyydystetty.

Matalapaine vyöryy kohti. Pian tielle palattuani alkaa sataa, rankasti ja kauan. En jaksa tässä säässä rämpiä Puhokseen UKK-reittiä vaan valitsen pitemmän mutta varmemman tien. Olen aika väsynyt, kaukana kaikkialta ja keitosta huolimatta nälkäinen. Sade ei ole ukkoskuuro vaan sellainen loputon, tasaisen harmaa sade jota varmaan on jatkunut tauotta vuosimiljoonia jossain Saturnuksella.

Istun hakkuuaukean reunassa, nojaan selkääni yksinäiseen mäntyyn ja vapisen kylmästä. Tässä sateessa ei ole mitään järkeä pukea lisävaatteita, ne kastuisivat ennen sadevarusteiden alle ehtimistään. Miksi olen nyt tässä ei-toivotussa hetkessä, miksi tosiaankin? Suomalainen yhteiskunta kerää tolkuttomia polttoaineveroja taatakseen jäsenilleen hyvän elämän, ja mitä minä teen - jätän sen taakseni, kenenkään pakottamatta. Miksi?

Koska haluan pääomaa. Pääoman luonteeseen kuuluu että se on niukkaa, muuten se ei olisi pääomaa. Vaihdon välineinä eivät toimi kävyt vaan kulta. Harvat ihmiset haluavat kärsiä, pitkään ja hartaasti. Minä olen valmis tekemään sen voidakseni sanoa: olen mies joka käveli Helsingistä Jäämerelle. Voitte olla minua rikkaampia, älykkäämpiä tai kauniimpia mutta tätä ette luultavasti tee perässä.

Siinäkö kaikki? Mihin tuollaista pääomaa voi muka käyttää? Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana alan epäillä sen perimmäistä mielekkyyttä ja tunnen pelon ja epätoivon kouraisun: jos nyt ajattelen asian loppuun asti, pohjiaan myöten, ja tajuan matkani mielettömäksi, seuraako siitä johdonmukaisesti kääntyminen takaisin, tai proosallisemmin taksin tilaaminen lähimmästä talosta, kyyti rautatieasemalle ja makuuvaunupaikka Helsinkiin?

"Haluan koetella omia rajojani ja tahtoani", toistelen itselleni kolmen kilometrin mittaisen sateisen, pajupuskien reunustaman suoran ajan. Sitten tulen kestopäällystetylle tielle ja lopetan pohtimisen. Juomavesi on vähissä, on vaivattava jonkin talon väkeä.

Uupumus pakottaa taas männynrunkoon nojaamaan. Sade vain yltyy. Teltan pystyttäminen tässä säässä ei kerta kaikkiaan huvita. Kehtaisinko kysyä yösijaa jonkin talon piharakennuksesta? Jos ovat oikein hyviä ihmisiä, kutsuvat sisälle lämpimään. Kuljen talojen ohi. Liian vauras, liian rähjäinen, sopiva. Piipusta nousee savua. Sauna varmaankin...

Astelen pihaan ja päätän kysyä ensin vettä ja sitten yösijaa. Koputan ovelle. Tovin kuluttua iäkäs mies avaa oven. Pyydän vettä, mikä tällaisessa rankkasateessa tuntuu hiukan hölmöltä. Huonokuntoisen näköinen nainen miehen takana sanoo voivansa hakea, annan pullon hänelle. Juttelemme miehen kanssa harvakseltaan. En kysy yösijaa. Pariskunta on ystävällinen mutta väsyneen ja varautuneen oloinen, en halua häiritä heidän rauhaansa enempää.

Lähtiessäni huomaan pihassa nurmiherkkusieniä, katselen niitä kaihoisasti mutta jätän rauhaan. Ne eivät ole minun. Nyt ollaan ihmisten pihassa.

Jatkan maantietä loputtoman sateen lävitse koska en muutakaan osaa. Toivon että tien varressa olisi yksinäinen lato tai vaja jonne voisin hiipiä yöksi. Sitten näen tien varressa kummitusmaisen, harmaasta laudasta kyhätyn korkean tötsän. Tuo ei ainakaan ole kenenkään koti, ajattelen ja menen tutkimaan rakennusta. Ovi on naulattu kiinni mutta rakennuksen takana on seinissä irtonaisten lautojen peittämä aukko, josta on selvästi ennenkin menty sisään. Lasken rinkan maahan ja kurkistan.

Silmien totuttua hämärään näen, että lähes koko tilan täyttää 12 hehtolitran Esa-viljankuivaaja jota ei selvästikään ole käytetty vuosiin. Paikka vaikuttaa saastaiselta, rottien ja ties minkä temmellyskentältä.

Hetken olen kahden vaiheilla. Olen kuitenkin niin väsynyt että päätän jäädä yöksi. Tutkin tilaa tarkemmin. Yhdellä seinällä parin metrin korkeudessa on tasanne, jolta vilja ilmeisesti on ammennettu Esaan. Tikkaita ei näy joten keinottelen itseni tasanteelle muuten. Kalliokiipeilykurssi ei ole mennyt hukkaan.

Tasanne on hyvä, siellä eivät ainakaan pikkunisäkkäät juokse. Paikasta tukevat mieleen lapsuudessa ahmimani poikien seikkailukirjat: puolilta öin rosvot tulevat kuivaamoon neuvonpitoon. Kuuntelen tasanteella henkeäni pidätellen heidän suunnitelmiaan ja suurenmoisten seikkailujen jälkeen ilmiannan heidät poliisille ja saan mitalin.

Haen rinkan, nostan sen tasanteelle, kiipeän perässä ja perustan leirin. Sade pieksee vuotavaa peltikattoa. Yöllä havahdun siihen että makuupussin jalkopää kastuu, katosta tippuu vettä. Siirrän leiriä puoli metriä ja nukahdan taas levottomaan uneen jota hyttyset häiritsevät.

Keskiviikko

Aamulla loputon sade on loppunut. Puran leirin, pesen kasvoni pensaisiin kertyneessä sadevedessä ja lähden tien päälle. Kohta - kuka arvasi, oikein - alkaa sataa.

Tien varressa kyltti kertoo kaupalle olevan 1,4 kilometriä. Miksei se voisi olla päätien varressa, marisen ja melkein päätän jatkaa matkaa. Onneksi ajattelen asian uudelleen, taivallan Kosamon kaupalle ja saan paitsi 4 kiloa ruokaa myös tarkat ohjeet UKK-reitille pääsystä. Jollen olisi kääntynyt kaupalle, olisin saanut kävellä Ruotsiin asti ja kauemmaksikin löytämättä UKK-reittiä.

Vähän ennen Möykkälän tanssilavaa tai seurojentaloa vastaan pyöräilee pari poikaa. "Ookkonä pitkään kävellyt", kysyy pienempi. Kerron. Pojan kasvot muuttuvat O-kirjaimen muotoisiksi ja hän pyöräilee kertomaan kaverilleen joka nyökkää. Poika jututtaa minua tarkasti. Kysyn väliin, onko Möykkälän pihassa vessaa. Kuulemma on. Vielä vessan ovesta sisään astuessani poika kysyy onko minulla karttaa ja kertoo varmuuden vuoksi että tämä paikka on Puhos. Mainio tyyppi.

UKK-reitille päästyäni sade loppuu, ahmimani ruoka on sulanut ja matka taittuu taas keveästi vaikka rinkka onkin painavampi kuin kertaakaan retkeni aikana. Miksi kysellä retken syitä, tämähän on kivaa. Mäkiä ylös, mäkiä alas. Kellotorin taukopaikalta - mistä nimi, kysykää joltain Pudasjärveläiseltä - aukeaa huima näkymä. Kaukana ukkonen kurittaa horisonttia. Otan taas kompassisuunnan. Tuohan on Iso-Syöte!

Pilvirintama kulkee yli, näen sen varjon kymmenien kilometrien matkalta metsämaisemassa. Toisessa päässä sataa ja ukkostaa, tämä reuna on rauhallinen. Avaruuden tuntu on suuri. Loikoilen taukopaikalla ja katselen kaukaista ukkosta sekä aivan vierestä polkua pitkin kopsuttelevia poroja. Päätän lähteä liikkeelle vasta kun pilvi saapuu ylleni, sitä ei rannekello määrää.

Varhain illalla ylitän Iijoen, josta kaikille kunnon ihmisille tulee mieleen Kalle Päätalo. Venelossin käyttely sujuu nyt ongelmitta vaikka joki on tuplasti Korpijoen levyinen. Arvelen näyttäväni sankarilta ja toivon että joku ottaisi kuvan.

Muutaman kilometrin päässä Yli-Kurjesta kadotan UKK- reitin lopullisesti. Harvesteri on napsaissut puut metsäkoneuran varrelta poikki ja pinoon, erotan pinosta koivun kyljessä sinisen maalitäplän. Kuljen uraa pitkään edestakaisin löytämättä merkkiäkään reitistä. Suututtaa niin ettei suomen kieli tahdo riittää. Päätän pelkkää pahaa sisuani kävellä Pintamoon teitä myöten vaikka matkaa on vielä 14 kilometriä.

Vietän taukoa romahtaneen sahan pihassa. Kello on kahdeksan, aurinko metsän yllä lämmittää ja yhtäkkiä on taas hyvä mieli: minähän kävelen sen 14 kilometriä vaikka mikä olisi. Ruokaa on vatsa ja reppu pullollaan, sää on hyvä ja tie vie.

Vähän ennen puolta yötä ja Pintamoa löydän niin tasaisen jäkäläkankaan että pystytän teltan ja nukun ihmeen hyvän telttayön.

Torstai

Aamulla kaksi ulkoilemassa olevaa naista opastaa minut taas UKK-reitille. Hyvin syöneenä ja nukkuneena kävelen aluksi liian nopeasti Syötteen ihanuudet mielessäni ja uuvutan itseni. Edessä on tukalia maastoja: märkä, heinäinen suo, puroksi muuttunut ylämäki, Naamankajoen mättäikköinen varsi.

Taimenmutkassa saavun ensimmäistä kertaa autiotuvalle. Jätän kengät pihalle kuivumaan ja astun sisään. Sängyt ja kaikki, miten ylellistä. Kääriydyn huopaan ja nukahdan.

Herään hiukan sekopäisenä ja huojahtelen pihalle ruokailemaan. Aurinko välkkyy joenmutkassa. Tänne olisi hienoa tulla kalaan! Kesken maustekakun muistan: minun on aikanaan palattava tältä retkeltä ja mentävä töihin. Tämä retki on leikkiä, muu on totta. Paniikki kouraisee. Voisinkohan, miten voi jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle? Jos sanoisin ettei minulla ole päätä, ainoastaan vatsa ja jalat? Sitten kitkuttaisin eläkerahoilla ja istuisin täällä joenmutkassa maailman tappiin asti.

Vähitellen uni karisee, otan itsestäni taukokuvan ja jatkan matkaa. Pian polku nousee rujolle metsäautotielle ja viimeisenä UKK-merkkinä männyn oksaan on ripustettu sininen maalitölkin kansi kuin kertomaan: maali loppui mutta pärjäileppä ilman, etelän mies. Mikäs tässä pärjäillessä maantiekartan valossa, ajattelen happamasti ja lähden talsimaan tientapaista koska se kompassin mukaan kulkee oikeaan suuntaan.

Muutaman kilometrin päässä vaaran laelta näen Ison- Syötteen. Se on niin lähellä kuin tunturi voi olla, ehkä kymmenen kilometriä. Saan täydet voimat ja marssin tietä eteenpäin.

Ensimmäinen yritys maatilamajoittua ei onnistu koska Jussiloilla on seuraavana päivänä sukukokous. Minut kutsutaan kuitenkin sisään neuvoja saamaan. Suuri tupa on tehty valtavista hirsistä, kelohonkaa, viime vuosisadalta. Jätän hattuni eteiseen mutta pullea kultainen noutaja kiikuttaa sen viereeni penkille. "Se aina kuljettaa jotain", emäntä sanoo anteeksi pyydellen. Nuori mies lähtee aluksi näyttämään minulle reittiä Niilo Sarajärven majoille.

Kävelen neuvottuun suuntaan muutaman kilometrin, saavun asfaltille ja nyt askel alkaa todella painaa. Vihdoin pihassa. Ovelle. Lappu. Puhelinnumero. Akkuni on lopussa. Niin lähellä, niin kaukana.

Autotallin avonainen ovi viittoo ratkaisua. Noudatan kutsua, löydän pistorasian ja alan kähveltää Sarajärvien sähköä kännykkäni akkuun voidakseni soittaa heille ja kysyä yösijaa.

Poika ajaa pihaan moottoripyörällä, kohta tulee emäntä. Yösija järjestyy. Kävelen vielä kilometrin ja edessäni kohoaa rakennus jota metsittynyt mieleni kutsuu linnaksi. Samassa pihaan ajaa huoltomies kaverinsa kanssa. Ylen puhelias mies kutsuu minut kauppareissulle, ostan pizzan ja muuta hyvää. Puhumme Pudasjärvestä. -Tätä Syötettä ei taideta Helsingissä oikein tuntea, mies toteaa. Vastaan että ainakin 1970-luvun alussa täällä kerrottiin olevan ufoja. Mies nauraa. -Juu, niitähän on täällä aivan haitalle asti. Totean, että sitten on kai hankittava ufoöljyä hyttysöljyn lisäksi. Nauramme lisää. Linnalleni palattuamme miehet toivottavat hyvää matkaa. -Ja puhu Helsingissä hyvvää Syötteestä. Lupaan puhua.

Pesen pyykit, katson iltauutiset sekä suviseuradokumentin ja saunon. Kirjoitan matkapäiväkirjaa. Milloinkahan kävisi nukkumaan, miksei yö tule jo? Mitä ihmettä, kello on yli kaksi yöllä ja valoisaa kuin päivällä. Olen pohjoisessa, olen kävellyt nopeammin kuin mitä päivät taas syksyä kohti lyhenevät. Syksy. Alkaako sitä ajatella jo nyt?

Vekku

Hepoköngäs

UKK-reitti

Iltanuotio laavulla

Pitkospuita soitten yli

Vekku
Hepoköngäs
UKK-reitti
Iltanuotio
Pitkospuut
Näkymä Siikavaaralta

Tasaisen harmaa sade

Kummitusmainen tötsä Syöte Kellotorilta
Näkymä
Siikavaaralta
Sade
Korpijoella
Tötsä
Syöte
Kellotorilta
Kellotorin poro Tauko Poro pinkoo Taimenmutka
Kellotorin poro
Tauko
Poro pinkoo
Taimenmutka