Kangasniemi 15.6.

Sauna. Oma aittamökki. Sähkövirtaa. Ylistetty olkoon lomakylä Puulan Muikku, joka tämän kaiken 150 markan kohtuulliseen hintaan tarjoaa.

Olen hivuttautunut vähitellen kohti Savoa. Asutus on muuttunut harvemmaksi, mäet pitemmiksi ja ihmisten puheessa havaitsee tiettyä venyytystä.

On kysytty, miten jalkani jaksavat tässä vaiheessa vaellusta. Kerron siis nyt teille jaloistani.

Aloitin jalkojen treenaamisen maaliskuun lopussa heti retki-idean saatuani. Pyrin kävelemään joka viikko ainakin yhden 20-30 kilometrin ja muutaman 10 kilometrin mittaisen lenkin totuttaakseni jalkani ajatukseen, että nyt tosiaan kävellään eikä mietitä. Erityistä huomiota kiinnitin oikean askeleen ja käveluvauhdin hakemiseen. Lisäksi kävin kuntosalilla vahvistamassa lihaksia.

Aloitettuani matkan pohjoiseen huomasin nopeasti, että jatkuvat 30 kilometrin päivämatkat 20 kilon rinkka selässä ovat jotain muuta kuin Vanhankaupunginlahden ympäri tallustelu. Asfaltti on inhottava kävelyalusta. Tärähtely säteilee kantapäistä polviin, lonkkiin ja selkärankaan asti. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen päkiät ovat kuin ruuvipenkissä. Jaloista alkaa kuulua vaisuja pyyntöjä: eikö me voitaisi jo lopettaa?

Silloin on otettava tahto ja järki käyttöön. Askelta on tarkkailtava ja jos kipu tuntuu yltyvän, vetävä askel on vaihdettava hiipiväksi. Kipu itsessään ei ole kiinnostavaa, vain se, mitä asiaa sillä on. Päivästä toiseen kävellessä on kipuun ja tylsyyteen suhtauduttava kuin työkavereihin (anteeksi, työkaverit Tampereella ja Helsingissä!) Ne ovat läsnä, ne kuuluvat asiaan, niitä on kuunneltava ja siedettävä. (Olipa ontuva tämä vertaus työkavereihin... älkää nyt loukkaantuko ja lopettako päiväkirjani julkaisemista. Jospa vertaisin teitä mieluummin hienoihin vaelluskenkiini tai ultrakevyeen telttaani? Poutapilviin? Hillomunkkeihin? Koheniko nyt itsetunto?)

Kipu voi johtua normaalista rasituksesta mutta joskus se viestii vammasta ja silloin sitä on kuunneltava kuin pomoa. (Eikö tätä työkaverivertausta voisi jo unohtaa??) Joitain päiviä ihmettelin, miksi alan iltaisin ontua ja aristaa vasenta jalkaani, vaikka siinä olevat rakot ovat jokseenkin parantuneet tai harmittomia. Sitten huomasin vasemman jalan kantapäässä olevan kovettuman haljenneen ja turvonneen. Koetin kurkkia hankalassa paikassa olevan säteittäisen halkeaman syvyyttä ja se näyttää jatkuvan aina Kiinaan asti. Jos se tulehtuu, loppuu kävely. Halkeama on nyt suurin huoleni maailmassa. Niinpä hoivaan sitä hellästi, pesen, rasvaan ja varjelen.

Kävelyä vielä suunnitellessani haihattelin tavoitteeksi nolla rakkoa koko matkan aikana. Hah. Rakot ilmaantuivat heti alkumatkasta ja kaitsin niitä kuin lampaita teurastaen välillä muutaman neulalla puhkaisten. Nyt niitä syntyy enää harvakseltaan. Sadepäivinä varpaanvälit pyrkivät halkeilemaan jatkuvassa kosteudessa hiertyessään. Siksi kuivaan ja rasvaan ne iltaisin huolella.

Pyrin myös venyttelemään jalkojeni lihaksia aamuin illoin, mutta iltavenyttely tuppaa joskus jäämään väsymyksen tai hyttysten takia. Alkuyöstä nukun aina levottomasti jalkaterissä ja pohkeissa jomottavan säryn vuoksi. Nyt olen parina iltana hieronut jalkojani, ehkä se on hiukan auttanut.

Tänään olin ajatellut ohittaa Kangasniemen ja painaa pikkuteitä myöten suoraan pohjoiseen mutta sitten ajatus leirintäalueesta vei voiton. Onneksi. Sauna, jalat katonrajan kuumuuteen, iltauinti sateella, lämmin mökki ja niin edelleen. Täällä on hyvä olla. Liian hyvä. Alkaa tulla syntisiä ajatuksia leppoisasta soutelulomasta Savossa. Huomenna kivun on jatkuttava. Paras tunne kävellessä on se kun jatkaa vaikka ei haluaisi, silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi.

Haukiselkä, Kangasniemi 16.6.

Tunnen houkutusta kävellä huomenna aivan mahdottoman matkan joten käyn nukkumaan enkä jaarittele pitkään. Tässä muutama tuokiokuva päivän varrelta:

Pellon yli laukkaa minua kohti suurin koskaan näkemäni Karjalan karhukoira. "Tellu ei mene! Tellu tule tänne!" karjuu nainen pihalla, turhaan. Tellu tanssi raskaasti ympärilläni ja mölähtelee koska sillä on tennispallo suussaan. Toivottavasti Tellu arvostaa palloa enemmän kuin minun puremistani, ajattelen. Tellu palaa pihaan mutta kohta kuulen taas kynnet asfaltilla. Tellulla ei ole enää palloa. Se juoksee kohti ja ohi, heittää kuset tienreunaan ja jolkottaa hetken vierelläni. Oikeastaan koira olisi kiva. Emäntä saa Tellun kiinni. Jään hiukan kaipaamaan sitä.

Kermanvärinen pakettiauto pysähtyy mutkaisella tiellä keltaisen tuplasulkuviivan kohdalle. Kuljettaja avaa matkustajanpuoleisen oven. Hänellä on Vihtavuoren lippis. "Päeväkävelylläkö ollaan vai kelepooko kyyti?" Kiitän ja selitän miksi en voi hyväksyä tarjousta. Mies kyselee aikansa, autot väistelevät. Lopuksi hän toivottaa: "No, hyvvee matkoo."

Menen pyytämään talosta vettä. Pihalla raivoaa koira. Nainen avaa ja taltuttaa koiran, joka ilmeisesti pelkää rinkkaani. Käy ilmi että nainen on maallemuuttaja Etelä- Suomesta, asunut talossa vasta vuoden. Remontti onkin näkyvästi kesken. Naisen poika on armeijassa ja saan paitsi vettä myös vedenpuhdistustabletteja joita pojalta on jäänyt yli.

Tietä pitkin jokin pomppii kohti kovaa vauhtia. Nuori jänis. Parin metrin päässä se hoksaa minut ja tekee vauhkon syrjäloikan palaten kuitenkin kohta takaisin. Onpa pallo hukassa. Pupu pysähtyy tien toiselle puolelle ruohikkoon. Menen aivan viereen ottamaan kuvia. Pupu vain istuu, turpa käy. Tuollaisenko pitäisi pärjätä maailmassa. Ressukka.

Tyttö ajaa ison maatalon pihalla ympyrää polkupyörällä, mikä vaikuttaa olevan lasten suosima huvi maaseudulla. Iso musta labradorinnoutaja lähtee jolkottamaan kohti haukahtaen kumealla bassollaan. "Pastori", tyttö huutaa. Koira palaa pihalle nuolaistuaan kättäni.

Yöstä on tulossa kylmä, laaksoissa varmaan hallaa. Otan pitkät kalsarit käyttöön. Onneksi on hyvä untuvamakuupussi.

Pieksämäen mlk 17.6.

Aamu sarastaa tuulisena, koleana ja jotenkin turhan tuntuisena. Jos olisi marraskuu, voisin olla säästä mielissäni. Nyt vain palelen.

Hiekkatietä kävellessä tunnelma koheni nopeasti. Etelä- Suomi on jäänyt lopullisesti taakse, teiden varsilla on soita ja kuusetkin näyttävät solakammilta kuin rannikolla. Mäet tuntuvat loputtoman pitkiltä.

Parinkymmenen kilometrin jälkeen lojun uupuneena ojassa pohtien, onko ajatus 40 kilometrin päivästä sittenkään hyvä. Luen aikani kuluksi sähköpostit ja saan ystävällisestä viestistä voimaa kävellä iltaan asti.

Pari kilometriä ennen 40 km maagista rajaa huomaan kahvilan ja annan myöten houkutukselle. Kannatti. Tiinan Tupa Suonenjoelle johtavan tien varressa on maailman ystävällisimpiä paikkoja. Saan ylimääräisen kupillisen kaakaota, alennusta ostoksistani sekä opastusta telttapaikan valinnassa. Kuin olisi sukulaisissa käymässä. Käykää ihmeessä Tiinan Tuvassa jos ajatte Jyväskylästä Kuopioon päin tietä E63.

Ranta, ihmeellinen luonto: juuri lentämään oppinut linnunpoikanen säikähtää rymistelyäni, pyrähtää oksaltaan räpiköivään lentoon ja tipahtaa järveen. Näky naurattaisi ellei toisella olisi hengenhätä. Kuin pieni siipirataslaiva se kuitenkin onnistuu soutamaan itsensä kuiville.

Uin hyytävässä vedessä ja kuivattelen ilta-auringon viime säteissä ja tuulessa - pyyhkeen unohdin Ilvespolun laavulle viikko sitten. Kolme joutsenta lentää järven yli siivet vettä hipoen. Joskus tuntuu hyvältä olla olemassa.

Rautalampi 18.6.

Tiinan Tuvalla sain aamulla selityksen eiliseen arvoitukseen. Kuopion tietä kävellessäni olin pannut merkille, että jokseenkin joka toisen vastaantulevan auton etupenkillä retkottaa joku suu auki ja silmät kiinni. Mistähän noita vainajia tuodaan, aprikoin keskenäni. Kuopiossa on kuulemma ollut Keskustan puoluekokous. Jos puoluekokoukset ovat yhtä rankkaa touhua kuin seminaarit keskimäärin, en ihmettele uupuneitten määrää.

Yhdessä yössä talvi muuttui kesäksi ja on ollut kevyt kulkea. Yökylmien jälkeen ei hyttysiäkään vielä ole vaivaksi asti ja tauoilla on mukava loikoa sellällään, tuulettaa jalkoja ja katsella pilvien kulkua taivaalla. Tauot tekevät ihmeitä, varsinkin jos onnistuu torkahtamaan. Herättyä on hiukan epätodellinen olo mutta voimia on jostain unen kaivosta ammentunut valtavasti lisää.

Rautalampi. Kouluaikojen hämärästä muistuu mieleen Rautalammin reitti, mutta mistä ja minne se vie, on unohtunut. Oma reittini kulkee grillille. Ahmin suuren annoksen roskaruokaa ja röyhtäilen tyytyväisenä. Joudun latelemaan viereisen pöydän miehelle vakiotiedot - mistä, minne ja miksi ihmeessä. Mies on ollut 26 vuotta etelässä metallitöissä ja palannut nyt synnyinseudulleen. Hän tykkää kyllä käydä erällä ja kalassa, mutta kävely, voe hullutusta. Sanon, ettei kaikkien tarvitsekaan.

Suunnitelmissa oli kävellä Rautalammilta vielä kolme tuntia Tervon suuntaan mutta retkeilymajasta kertova kyltti saa minut lankeamaan. "Korholan kartano", kuulostaa mukavalta.

Perillä ihmettelen autojen määrää. Taitaa olla suosittu lomapitäjä tämä Rautalampi. Käy ilmi että kartanossa on yksityistilaisuus, 60-vuotispäivät. Tuloni on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta. Vieraat kahvipöydissä koreine vaatteineen luovat kysyviä silmäyksiä kun astelen sisään kartanoon retkeilyvarustuksessa, paahtunein kasvoin. Ansa Ikonen, missä istut?

Valmistaudun palaamaan maantielle mutta avulias hovimestari ohjaa minut pihan yli aitalle, ja katso: oma huone, suihku, vessa, sähkö. Saan soudella veneellä ja lämmittää rantasaunan jos haluan. Aamiainen on puoli yhdeksältä. Yöpöydän hyllyssä on Pikajuna-lehti vuodelta 1981, kannessa hymyilee nuoren näköinen Mauno Koivisto. Kaikki on hyvin. Hyvät kateelliset lukijat, toteuttakaa tekin haaveitanne.

Tervo 19.6.

Saapuessani illalla Tervon kunnan rajalle alkavat hyttyset käydä silmille. Sukua Jarille, ainakin henkisesti. Väsynyttä hymähtelyä.

Oli valittavissa, kierränkö Iisveden itä- vai länsipuolelta. Itäpuolella olisi ollut erityishoukuttimena Petsamo - kyllä, niin on karttaan merkitty. Tätä juonikasta oikotietä käyttäen olisin päässyt tavoitteeseeni 5 viikkoa etuajassa ja voinut lorvia lopun kesää. "Petsamon" välittömään läheisyyteen sijaitsevaksi merkitty "Venetsia" herättää kuitenkin niin vahvoja epäilyksiä savolaisen kartanpiirustustaidon suhteen, etten ottanut riskiä vaan valitsin läntisen reitin.

Ei tästä päivästä paljon kerrottavaa ole. Olen kävellyt. Nokisenkosken kioskinpitäjä kertoi, että Rautalammilla on mies kateissa ja tämän epäillään yrittävän jotain ennätystä. Kiistin olevani mies kateissa. Juutuin Vaajasalmen sillalle katselemaan tummaan veteen ja sanoin aina tahattomasti "oih", kun iso kala teki pyörteen veteen. Tänne olisi päästävä syksyllä.

Makaaberi tienvarsimainos sykähdytti vanhaa lihansyöjää: "Tervetuloa Ranssin maatilateurastamolle". Kuvassa Ranssin viljapossu hymyilee veikeästi. Teurastus on iloinen asia!

Olen nyt kävellyt kahdessa viikossa 430 km ja olen sopivasti aikataulussa jota minulla ei pitäisi olla mutta joka minulla kuitenkin on. Lasken olevani Oulujärven rannalla viimeistään viikon kuluttua.

Jalkoja särkee ilta illalta enemmän mutta muita mainittavia ongelmia ei ole. Kantapään tila on vakaa, kiitos Compeed-ihmelaastarin. Ilmainen mainos: suosittelen Compeed-rakkolaastaria lämpimästi kaikille retkeilijöille. Selkääni on ilmaantunut ikävä kramppi. Nyt olisi tilaus seuralaiselle joka osaisi hieroa sitä.

Näillä seuduin liikkuu kuulemma emokarhu kahden pennun kanssa. Yleisesti olen karhuhysteriaa vastaan mutta jos tuossa alkaa yöllä jokin tallustella niin vetää mietteliääksi. Jossain haukkuu koira kimakasti. Mitähän se on vaistonnut...

Jollei näitä viestejä enää tule, karhuperhe on saanut vähärasvaisen mutta sitkeähkön yöpalan. Lukekaa sitten vaikka Pentti Haanpään Noitaympyrää aikanne kuluksi.

Utrianlahti, Tervo 20.6.

Nyt on takki tyhjä.

Nukuin huonosti, jalat valvottivat pikkutunneille. Aamuinen liikkeellelähtö karhumetsästä tuntui tahmealta eikä päivällä ollut parempaa tarjottavaa. Merkillinen harmaa painostava sää selkeni vähitellen vielä painostavammaksi helteeksi ja uinti auttoi vain hetkeksi, samoin kuin käynti näkötornissa josta kyllä aukeni huikea näkymä pohjoissavolaiseen metsä- ja järvimaisemaan.

Tervon keskustassa söin, kävin ostoksilla jotka hajamielisyyttäni melkein unohdin kaupan pihaan ja kävin päivälevolle kuivaan ojaan. Havahduin siihen että joku tepastelee luokseni. Aito ja väärentämätön savolaisäijä. "Suatta te siinä olla, minä voan tulin kahtommaan että onko jottain sattunna." Kerroin ettei ole mitään hätää ja aloin vetää kenkiä jalkaan. "Oon minäkii joskus sammunna mutta ylleensä vaemo korjoo pois. Tulukee meille." Kiitin ja sanoin että vielä on tänään monta tuntia käveltävänä. "Minä asun tässä ihan lähellä. Tulukee voan." Kiitän ja vedän kamppeita niskaan. Mies jää toistelemaan kutsuaan etääntyessäni maantielle.

Onhan se mukavaa että ihmiset ovat ystävällisiä, mutta miksi ei uskota selvää asiaa? Eikö hyvä ja käyttökelponen sana "ei" ole koskaan kunnolla saavuttanut Itä-Suomea? Esimerkiksi viipurilainen äitini:

-Onksiul nälkä?
-Ei ole nälkä.
-Mie ostin nää ihan sinnuu varten, ei mee kuin hetki kun mie lämmitän.
-Hmm.
-Nyt sais tulla syömään.
-Kiitos.
-Otatsie lissää?
-Ei kiitos.
-Paanksmie nää loput siul mukkaan?
-Kiitos ei tarvitse.
-Mie pakkaan nää tähän muovipussiin, ei vie paljon tillaa.
-Jaa.
-Mie paan ne tähän siun reppuis viereen, ota siitä kun lähet.
-Joo.

Ja niin edelleen. Se äideistä.

Tänään on seurana ollut inhottava ukkospäänsärky ja olen nyt väsyneempi kuin kertaakaan koko matkan aikana. On käveltävä väkisin, ja ajatus jäljellä olevista tuhannesta kilometristä puistattaa.