Kursu, Salla 12.7.

Illalla tutkin taas karttoja ja vaikka niitä miten päin kääntelisi, johtopäätös on yksiselitteinen: olen Jäämerellä vasta aivan heinä-elokuun vaihteessa, ja sitten alkavat työt. Vaikka miten repisin itseäni kohti pohjoista, en onnistu puristamaan itselleni ylimääräisiä lepopäiviä. Miten töitä tehdään? En oikein muista enää. Jotain sillä on tekemistä tietokoneiden ja verkkopalvelujen kanssa, kai.

Uneksin, että joku soittaa minulle Tampereelta ja sanoo: kuule, kävelet ihan rauhassa sinne Jäämerelle ja sitten huilaat pari päivää niin katsellaan sitten vähitellen niitä työasioita. Entä jos soitetaan ja sanotaan että kiitosta vaan, ei tartte enää tulla kun ei työt kerran maistu? Sitten on kai ryhdyttävä kalastajaksi tai mökkirosvoksi.

Taivuttelen itseäni kompromissiin lomalaisen ja kävelykoneen välillä. Käveltävä on, mutta jalkojen ja kropan ehdoilla. Levosta ei pidä tinkiä. Matka taittuu sitä paremmin mitä rattoisampaa on, stressaaminen kostautuu. Oivia ajatuksia, mutta olen harvoin onnistunut elämään kuten opetan.

Pari kilometriä käveltyäni pihasta huudellaan kahville. Ei tulisi mieleen kieltäytyä. Kahvi tarkoittaa yhtä kuin pulla ja leipä, siis hiilihydraatteja ja kävelyenergiaa.

Eläkeläismies kertoo nähneensä lehdessä jutun. Poika oli ajanut äsken ohitseni tiellä ja soittanut että nyt se tulee. On julkisuudesta joskus hyötyäkin.

Kahvipöydässä tiedustelen ujosti ruisleipää ja rouva tuo. Kalaa olisi kuulemma vedet täynnä, mies antaa hiukan järeämmän koukun tammukoita varten. Paarmat käyvät hyvin syöteiksi, saan kuulla.

Puhutaan sodasta ja urheilusta. Mies on hiihtänyt Pirkan hiihdon 1957 ja juossut keskipitkiä matkoja, se heijastuu edelleen olemuksesta. Taloa ovat maalanneet punamullalla kolme viikkoa, melkein on jo valmis. Kova urakka heilläkin.

Tämän tien varressa ei ole kuin kolme vakituista asukasta kuulemma. Kysyn, millä elävät. Kalalla ja metsällä, ihan hyvin. Kerron harkinneeni pohjoiseen muuttamista. Otamme toisistamme valokuvat lähtiäisiksi.

Joskus vastaan tulee outoja tienviittoja. "Lupporämiän sörviisi" - miten tuokin olisi ymmärrettävä. Täkäläiset paikannimet tuntuvat muutenkin villeiltä ja pohjoisilta. Moita- aapa, Pahajoenjänkä, Raakku. Toisaalta, mahtaako "Kursu" olla sen villimpi kuin "Korso", tai onko "Autti" soinniltaan jotenkin saamelaisempi kuin "Oitti"?

Aurinko haihduttaa pilviharson ja tulee lämmin päivä. Onneksi tuuli vilvoittaa ja hajottaa sääski-, mäkärä- ja polttiaisparvia. Paarmoihin se ei juuri pure. Iltapäivällä pilvistyy ja tuuli yltyy, se on myötäinen ja sää aivan ihanteellinen kulkemiseen.

"Yleinen tie päättyy". Alkaako nyt harvinainen tie? On hienoa olla Sallassa. Itä-Lappi on aina kiehtonut minua, tuntuu kuin Siperia ulottuisi tänne asti.

Pesutauolla joen rannalla alan pyydystää paarmoja tulitikkurasiaan ja kohta rasia on puolillaan, niin pulleita että voisin syödä ne itse. Seuraavalla joella koetan kalaonneani. Tämä ei taida olla ihan laillista jos kalastuslakia tiukasti tulkitaan sillä kyseessä on kai "lohi- tai siikapitoisen vesistön virtapaikka", jossa jokamiehen ongintaoikeus ei päde. Perustelen asian itselleni ja paikalle kuvittelemalleni kalastuksenvalvojalle siten, että pussikeittojen varassa eläminen vastaa kansallista hätätilaa ja minulle riittäisi yksi tammukka.

Ensimmäinen paarma kelpaa pikkukaloille, koukku ei. Pujotan koukkuun parhaan paarmani, sen ympärille veden pintaan ilmaantuu pyörteitä mutta ei tärppää.

Pussikeittoa ja spagettia siis. Pidän päivätauon lukitun metsäkämpän portailla, portaiden edessä kasvaa sinilatvaa. Huussin ovia ei sentään ole lukittu. Ovia on kaksi, toisen on joku koiranleuka merkinnyt "naisten puoleksi" naulaamalla oveen palan puunrunkoa jossa on soikea luonnonmuoto.

Olen kävellyt pitkän päivän mutkaista korpitietä ja pohdiskelen yöpymistä. Sää on hyvä, maasto sopisi telttailuun mutta tekisi kovasti mieli kysyä jostain talosta yösijaa paremman unen, seuran, sähkön, todennäköisen iltakahvin tai -teen ja mahdollisen saunan takia. Mietin, mikä minua estää. Jokin ujous ja häveliäisyys varmaankin. Jos olisin tervetullut niin hyvä, jollei sopisi niin nielisin kai aika pian torjutuksi tulemiseen liittyvän nöyryytyksen ja häpeän ("olinpa tyhmä kun kuvittelin tuonne yöksi pääseväni"). Kaikkein kiusallisinta olisi jos minut juuri ja juuri päästettäisiin kun ei kehdattaisi kieltääkään ja isäntäväestä heijastuisi pakotettu vieraanvaraisuus ja harmi siitä että satuin osumaan juuri heidän ovelleen.

Näitä miettien taivallan kohti Kursua, jossa kartan mukaan on kauppa, keidas, herkkujen maa. Tarkoitukseni on jäädä niille kulmille yöksi päästäkseni aamulla shoppailemaan. Koetan tänä iltana luottaa Kohtaloon, vaikken siihen uskokaan.

Ennen Kursua kohtalo johdattaa uimarannalle. Harjun juurella on hiekkapohjainen lampi ja rannalla peräti uimakoppi. Vesi on juuri sopivaa, virkistävää mutta ei niin kylmää että jalkoja alkaisi särkeä.

Uimakopin seinäkirjoituksissa toistuvat ikuiset, nuorison sielunelämää valaisevat teemat: joku on homo, joku toinen on ihana, jonkun käsketään haistaa, jotakuta pyydetään tulemaan takaisin, joku kehuu armeija-aamujensa vähyydellä ja joku vain kävi täällä. Kuvituksessa toistuvat anatomiset aiheet. Pukeutuessani nojaan erehdyksessä seinään, ja koska tuntemattomat taiteilijat ovat käyttäneet hiilitekniikkaa, saan paidanselkämykseeni takaperin toteamuksen että joku on mokannut. Kursun Pubi on lakkautettu, ikkunan olutmainokset luovat kulkijalle turhia odotuksia. Kurkistan kuitenkin ikkunasta; sisällä näkyy poronsarvia ja pahkatöitä.

Seuraavassa risteyksessä lukee "Baari 0.5" kulkusuuntaani. En uskalla odottaa mitään, se on kuitenkin lakkautettu, kiinni, minulla on sinne porttikielto. Odotan silti, askeleet nopeutuvat.

Mitään baaria ei luonnollisestikaan koskaan löydy. Ei ole huumori vielä Lapista kadonnut.

Pystytän teltan Metsäntutkimuslaitoksen rakennuksen nurmikentälle. On tässä jo metsiä tutkittu sen edestä. Metlan lippu lepattaa kesäyön auringossa ja mutustan tyytyväisenä näkkileipää, suklaata ja rusinoita, sillä vieressä on kauppa ja aamulla alkavat orgiat.

Pelkosenniemi 14.7

Yöllä aurinko paistaa ja tuulee navakasti. Jotenkin vaikeasti kuviteltava sää. Herään aamukuudelta kuumuuteen ja loikoilen omituisia uniani sulatellen.

Ennen kahdeksaa auto ajaa pihaan, ovet alkavat käydä ja ihmiset puhua. Kuulen mainittavan sanat "patikoitsija" ja "teltta" ja nousen tekemään tuttavuutta Metlan miesten ja naisten kanssa. Parikymmentä pätkätyöläistä heitä kuulemma on, pomo ainoa vakituinen.

Saan aamukahvit. Reitilläni on aivan hiljattain kolme karhua nähty. -Poromiesten jutuista saa aina puolet ottaa pois, hyvä jos lie ollut yksikin karhu, todetaan. Kävelystä ollaan useaa mieltä. Yksi, jonka työnä on oksien jauhaminen tomuksi, sanoo tykkäävänsä kävelystä ja kävelevänsä kymmeniä kilometrejä viikottain. "Siinä mieli muuttuu, jos lähtiessä vituttaa niin sinne se jää." Toinen tuumaa: "Ikinä en oo patikoinu ja tupakkia en heitä ennen kuin siionin virttä veisaavat haualla."

Käyn postittamassa Helsinkiin 600 grammaa ylimääräisiä tavaroita ja tietysti kaupassa. Aamiainen muodostuu ahmiaiseksi.

Pari miestä lähtee viemään näytelaatikoita Rovaniemelle ja tarjoavat piruuttaan kyytiä. Torjun hymyillen houkutuksen. Lähtiäiseksi saan lisää neuvoja tammukoitten kalastuksesta ja toivotuksen etten vaan karhuihin törmäisi. Ilmoitan toivovani päinvastaista.

Täällä nostetaan heinät vielä seipäille eikä kääritä valkoiseen pakettiin. Vajan katolla tuuliviiri kertoo tilan perustamisvuodeksi 1705. Talot ovat kyllä sodanjälkeisiä, saksalaiset tuhosivat lähes koko Lapin rakennuskannan vetäytyessään kohti pohjoista loppuvuodesta 1944. Asia on täällä yhä muistissa ja saksalaisturisteille saatetaan yhä lausahtaa "Rovaniemi, Rovaniemi" tikkuaskia merkitsevästi rapistellen. Niin tiukassa istuvat isien pahat teot.

Parin kilometrin päästä aamuherkuttelu kostautuu ja joudun syöksymään metsään. Sääskiparven keskellä kykkiminen on kyllä kokemus mutta ei ylentävä.

Soitan taas Savukosken luontokeskukseen kysyäkseni, missä siellä kannattaa yöpyä. Samperin Savotassa kuulemma voi nauttia perjantai-illan huumasta, kaikki mökit on jo varattu. Jos nyt jaksan kävellä vielä kaksi pitkää päivää, ehdin parahiksi sinne rentoutumaan. Päätän että vain sairaus, vamma tai karhu voivat riistää minulta tämän elämyksen.

Pidän taukoa Ahvenselän tien varressa katsellen idässä kohoavaa Jaurutunturia. Kaukaa suolta kuuluu ankaraa sadattelua. Ei vaikuta hätätilanteelta vaan pikemminkin siltä kuin suo olisi nielaissut saappaan tai moottorisahasta käynnistysnaru katkennut. Muistuu mieleen, miten kerran istuimme pitkän, Ahvenanmaalle suuntautuneen teatterikiertueen jälkeen apaattisina hytissämme ja viereisessä hytissä huokaistiin äänekkäästi: "Hoh hoijaa. Ai saatana, on tämäkin." Nostimme peukkua tuntemattomalle tunnelman tiivistäjälle.

Kymmenen minuutin kuluttua sahan ääni alkaa kuulua taas.

Koetan kalaonnea seuraavaksi Jaurujoella. Kalat polskivat ja tekevät pyörteitä pintaan mutta ei niille kelpaa minkään kokoinen paarma. Merkillistä nirsoilua, ajattelen havaijinpataa keitellessäni. Tammukkakeitto olisi maistunut paremmin.

Taas yksi kesän ukkosista rymistelee kohti ja sataa ropsauttaakin sen verran että puen sadehousut ylle. Ukkospilvet kuitenkin jakaantuvat kahtia kohdallani ja näen sinisen taivaan täällä kuivassa ojassa ruokalepoa makaillessani. Kurjet huutavat suolla, ehkä niilläkin on ongelmia moottorisahan kanssa, ja hyttyset sekä paarmat ovat tavattoman ärhäköitä kuten aina ennen sadetta. Soilta ja puroista on viime päivinä noussut uusi hyttyskanta jonka pistot kirvelevät ja kutiavat enemmän kuin kesän aikaisempien.

Tien varteen on noussut komea, tai kuten nykyään typerästi sanotaan, hulppea kelohuvila piharakennuksineen. Työt ovat yhä kesken ja kaivinkone nojailee kauhaansa hietikolle. Jokin epämiellyttävä tunne käännähtää. Kateus? Kyllä. Tuota rakennuttaa joku jolla on rahaa enemmän kuin minulla, siis joku epämiellyttävä ihminen, öky. Olisiko liian tuskallista ajatella, että kelohuvilan rakennuttaja on paitsi rikas, myös mukava ihminen? Ilmeisesti.

Vuotosjoen läheisyys herättää lisää yhteiskunnallisia ajatuksia. Jossain tuolla alempana ovat ihmiset eläneet vuosikymmeniä epävarmuudessa. Tuleeko se allas tänne hukuttamaan meidänkin talon vai ei? Kaipa täältä on muutettava jonnekin missä on tulevaisuus, ainakin nuorten.

Niin ovat ihmiset tosin muuttaneet altaitten uhkaamattomiltakin alueilta, valuneet vähitellen etelään. Sieltä sitten tullaan kesällä vanhuksia katsomaan, mikäli nämä ovat siinä kunnossa että jaksavat vielä taloa asua. Tyhjät, lahoavat tilat ja lopetetut kyläkaupat riipaisevat sydäntä. Syrjäseudut eivät kerta kaikkiaan jaksa pysyä elossa. Ehkä muualla on tosiaan parempi olla.

Kesken synkkien mietteiden kuulen ääniä joista ei voi erehtyä: Keminniemen koulun kentällä pelaavat nuoret miehet jalkapalloa.

Ahvenselässä ohi pyöräilee kaksi naista, toisella tyttö tarakalla. Tiedustelen, paljonko tästä on matkaa Savukoskelle. Viitisenkymmentä kilometriä, arvelee toinen. Yritän peittää kauhistukseni: sittenhän en millään ehdi sinne huomisillaksi.

Naiset saattavat minut Savukosken tienristeykseen saakka. Puhutaan niistä tavallisista: kävelystäni, ukkosista, kalastuksesta. Harmittelen etten ole saanut paarmoilla kalaa.

Käännyn Savukosken risteyksestä ja valmistaudun loputtomaan kävelyyn. Maisema on karua suota. Alkaa taas sataa. Hetken kuluttua kuulen auton lähestyvän takaa ja pysähtyvän. Naiset ovat tulleet tuomaan minulle Piltti-purkillisen matoja.

Vuotosjoella katselen alistuneena, miten kymmenen sormenmittaisen kalan parvi koettaa saada otetta koukussa olevasta madosta. Mato on niille liian suuri. Jatkan matkaa.

Ohitan keskelle korpitietä hakeutuneen asuntoperävaunun josta kuuluu kuorsaus. Koko muu maailma tuntuu nukkuvan mutta ollos huoleton, poikas valveill' on. Miten kaunis onkaan oranssi taivas tunturien ja harmaiden pilvien välissä. Nyt ovat kaikki tunteet luvallisia. Tuuli ajaa ajatuksia. Kun ei tarvitsisi koskaan kuolla. Tai kun saisi kuolla juuri nyt, tai ei ihan vielä vaan tuon mäen huipulla, haluan kuolla näin enkä letkuissa mutta en sittenkään vielä. Nyt olen perillä väsymyksessä ja maisemassa enkä halua tämän koskaan päättyvän, en halua pois täältä enkä halua edes postittaa näitä sanoja pois luotani mutta minun täytyy, tai ei täydy mutta teen sen.

Vähitellen tajunnan virta laantuu. Vähän ennen Sallan ja Pelkosenniemen rajaa tulen pienelle hirsikämpälle. Jo pihalla on rutkasti tavaraa mutta sisällä sitä on aivan ylenpalttisesti, tuntuu kuin tulisi jonkun kotiin. Ehkä tulinkin. Pöydällä lojuvan lehden päiväys on 26. toukokuuta, täysmaitopurkin parasta ennen 18. kesäkuuta. Lepään hetken nuhjuisten huopien peittämällä sohvalla.

43 kilometriä käveltyäni alkoi oikaisuyrityksen seurauksena suunnistus suolla ja suossa, josta kerron lisää jos joskus pääsen täältä pois. Tai ei siinä sen enempää kerrottavaa ole.

Aamukuudelta jatketaan:

En ole eksyksissä sanan varsinaisessa merkityksessä, olen Käyläselän maastossa. Maasto on vain niin kosteaa etten tiedä kuinka pääsisin pois. Karttaan merkitty polku oli yhtä tyhjän kanssa ja suot saartavat kaikkialta. Aamuyöstä rämmin pari tuntia niin viheliäisessä suossa etten ollut uskoa sitä todeksi. Samoin sääskien määrä oli jotain täysin ennenkokematonta. Lopulta neljän aikaan pystytin teltan metsäsaarekkeelle ja nukuin pari tuntia. Nyt täytyy jotenkin taikoa itsensä pois tästä suosta ja raivoavien sääskiparvien ulottuvilta.

Jollen olisi yrittänyt oikaista, olisin kävellyt loistavan 50 kilometrin päivän, mutta ehkä tämä on kokemuksena jotain enmmän. Kun vain pääsisi pois. Täytyy koettaa pitää pää kirkkaana eilisestä urakasta ja 2 tunnin unesta huolimatta. Kaikki paniikin merkit on sammutettava alkuunsa.

Lähetän tämän kunhan tulee yksikin palkki kenttää.

Miten hieno aamu. Paistaa se aurinko eksyneellekin... tai, köh, kartalla harhailevalle.

Savukoski 14.7.

Tie! Miten kaunis ihmisen tekemä tie, kaikkien suolla ja auratuissa taimikoissa harhailtujen tuntien jälkeen! Suunnistin lopultakin oikein. Voisin suudella tätä tietä, pahaista kärrypolkua, joka vie minut ruoan, saunan ja vuoteen ihmemaahan. Ei minun tarvitse edes kävellä, riittää että istun tällä tiellä ja olen turvassa.

Nyt voin myöntää, että eksyksissä - no, sanotaan puolieksyksissä harhailu oli välillä piinallista enkä haluaisi kokea sitä toiste. Järkeilin kyllä itseni tänä aamuna kartalla oikealle seudulle ja valitsin oikean kulkusuunnan, siitä pisteet, mutta muuten tässä kyllä tyhmää opetettiin. Opetus numero yksi: älä koskaan oikaise erämaassa läpi hankalan maaston ellei se ole todella tarpeen, ja mieti sitten vielä, mikä on todella tarpeen. Tuolla suolla kun olisi verisuoni ponnistellessa päästä ratkennut niin minua ei olisi enää tämän sivilisaation aikana löydetty, oli se sellaista mangroverämettä.

Ruokaa oli ehkä kolmeksi päiväksi ja varauduin henkisesti suunnistamaan tiettömässä maastossa ainakin vuorokauden, mutta nyt allani on tie. Voi Jumalan pyssyt mikä vuorokausi. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie" oli tämän aamun hitti, joskin se tuppasi aina loppumaan kohtaan "...ei kotia näy".

Eilen puolilta öin 40 kilometrin paikkeilla, kun voimia vain pulppusi jostain ja 50 km tuntui olevan helppo nakki, lausahdin: olen mä kyllä aika kova jätkä. Tarkennan nyt hiukan: olen ääliö. Suunnistusyritys olisi pitänyt lopettaa ensimmäisten satojen metrien aikana kun maasto muuttui suolle laskeuduttaessa viidakoksi jossa oli mahdotonta ottaa kiintopisteitä. Vielä pitkään suolla tarpoessa olisi ollut mahdollista kääntyä takaisin, mutta eihän sitä tohdi, kun on jo tähän suuntaan mielestään tarpeeksi kärsinyt eikä aavista, miten monin verroin sitä herkkua on oman taitamattomuuden ja jääräpäisyyden tähden vielä edessä.

Mutta jospa lähtisi katsomaan mitä tällä tiellä on tarjottavana, niin mukava kuin aamuauringossa onkin loikoa sen lujalla kamaralla.

Kyllä painaa askel. Savukoskelle on pari-kolmekymmentä kilometriä eli kevyt päivänmarssi nykyasteikolla, mutta en ole kerta kaikkiaan palautunut. Henkistä voimaa on kyllä taas, niin ne vuorottelevat. Taisi olla klassinen "mikä ei tapa, vahvistaa" -keikka. Kunhan vain saisi yhden päivän palautua.

Aina ajankohtaisesta kuolema-aiheesta vielä sen verran, että viime yönä tuli pariin otteeseen mietityksi, haluaisinko tosiaan kuolla mieluiten tällaisissa oloissa vai onko se vain kaupunkilaisen romanttista hehkutusta. Aivan yksiselitteistä vastausta en itseltäni tai suonsilmäkkeistä saanut mutta "kyllä" ei ainakaan muuttunut "eiksi".

Analysoin edelleen tapahtunutta. Perusongelma oli, että yritin etsiä jotain jota ei oikeastaan ollut (polku) maastossa jossa oli vaikea kulkea ja löytää kiintopisteitä. Liikaa lupaavat kartat ovat ärsyttäviä, samoin kuin liikaa lupaavat ihmiset. Molempiin täytyy silti voida luottaa, edes jotenkin.

Herää myös kysymys, oliko tämä laimeaa esimakua Lokan kiertämisestä itäpuolitse, joka on alusta asti ollut hullu haaveeni.

Syön eväitä ja nukahdan sammalikossa mukavaan asentoon. Herättyäni ja ajateltuani matkan jatkamista koko elimistö huutaa: Ei enää! Lopeta jo! Mutta ei tähänkään voi jäädä.

Maasto on hiekkaista männikköä ja päivä helteinen. Kun tulen vihdoin joelle, käyn sääskistä huolimatta uimassa sillä olen aivan tahmea ja uinnista saa ihmeesti lisää voimia, oli vaikutus sitten fyysinen tai psyykkinen. Vesi on riemastuttavan kylmää. Rannassa on kalanperkeitä ja tekisi mieli jäädä ongelle mutta Savukoski ja Samperin Savotta ovat nyt ensi sijalla. Jatkan hidasta vaappumistani kohti pohjoista kännykän herjatessa akun loppumisesta.

Kun seuraavan kerran tulen Lappiin tai lähden ylipäänsä yhtään minnekään, vietän rauhallisen loman, enkä välttämättä halua olla yksin.

Uinnin jälkeen kulku sujuu melkein kuin mitään koettelemusten yötä ei olisi ollutkaan. Saavutan vähitellen mielen sekä ruumiin tasapainon ja oikean askeleen.

Purojen ja jokien vedet maistuvat yleensä hyviltä. Niissä on aavistus (joskus enemmänkin kuin aavistus) suon ja metsän aromia, ja vaikkei "suo" olekaan tällä hetkellä toivelistani kärkisijoilla, pidän sen tuoksusta. Äskeisen uimajokeni bouquet on aivan erinomainen. Väri kirkkaan kellanruskehtava, tuoksu aavistuksen verran rustiikki, robusti mutta silti pyöreän täyteläinen, luonteenomainen kypsille Riojan alueen punaviineille. Turpeen sävyt antavat sille mallasviskimäisen vivahteen ja humuksen hapokkuus sekä kvartsin emäksisyys tasapainottavat erinomaisesti toisiaan. Kaiken kaikkiaan onnistunut ja mielenkiintoinen pikku joki. Suositeltava tarjoilulämpötila +12, niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Etelästä Ahvenselän suunnasta Savukoskea lähestyvälle on varattu luulot pois ottava lähes kuuden kilometrin suora. Uinnin virkistävä vaikutus on hiipunut pois ajat sitten ja irvistelen kivusta ja väsymyksestä. Kuuden jälkeen ylitän vihdoin Kemijoen avuliaan myötätuulen työntämänä ja saan Samperin Savotasta huoneen edullisesti, sillä "täytyyhän hyvää asiaa tukea". Oletteko huomanneet, miten käteviä hotellit ovat? Että voi esimerkiksi lojua missä tahansa asussa ja asennossa ilman että sääsket ja paarmat syövät?

Pesen pyykkiä ja saunon. Katselen ikkunasta vieressä vyöryvää Kemijokea, käyn ylälauteelle loikomaan ja olen nukahtaa siihen paikkaan. Aika rapeaksi siinä ehtisi kuivua yön mittaan. Tosiaan, saisikohan jostain kuivalihaa, Savukosken kuuluisaa herkkua? Ari vastaanotosta lupaa yrittää järjestää.

Nukahdan kommunikaattori sylissäni enkä herättyäni tiedä missä olen. Loksauttelen palasia paikalleen ja palaan vähitellen Samperin Savottaan. On edelleen ilta. Kahden tunnin yöuni voi sopia teknobileissä liehujille mutta kävelijän se vie kyllä yhä syvemmälle kohti mielipuolisuutta.

Kaukaa ravintolasalista kantautuu kutsuvana jazz- trumpetin ääni. Taidan pistäytyä vilkaisemassa vaikken ole enää täysin tajuissani. Baaritiskillä panen ranttaliksi, ostan kolan jäillä sekä kaksi savuketta ja rantaudun tyhjään pöytään. Seuraksi ilmaantuu juopunut mies enkä ole aivan varma, johtuuko hänen juttujensa omituisuus väsymyksestäni, vieraantuneisuudestani ravintolaelämästä vai juttujen omituisuudesta. Bändi on valitettavasti ehtinyt tauolle. Sali edustaa hyvää suomalaista puuarkkitehtuuria ja akustiikka on luultavasti erinomainen.

En jaksa odottaa bändiä vaan kävelen takaisin huoneeseeni. Matka tuntuu loputtoman pitkältä. Olisikohan aiheellista viettää välipäivä. Se viidenkympin yritys seurauksineen ei ollut aivan viisasta mutta kuljin sinä yönä kuin hurmoksessa ja hengen kuljettamana. Jälkikäteen ihmettelen, miten jaksoin uupumatta taistella hyllyvissä hetteissä sekä keikkuvissa saramättäissä ja lähes läpipääsemättömässä pajukossa, välillä vailla horisonttia vain kompassi turvanani. Kaikenlaista jaksaa kun on pakko mutta lasku peritään jälkikäteen.

Soitto alkaa uudelleen ja palaan vielä saliin. Ihmisiä virtaa sisään ja iloinen sorina kuuluu kauas. Viimeisenä kappaleenaan bändi soittaa "Anna arpisten haavojen olla". Alku on haikea mutta sitten tempo muuttuu, yleisö taputtaa mukana ja arpisista haavoista on vain muisto jäljellä, elämä jatkuu. Tuntuu hyvältä kuulua hetken ajan ihmiskuntaan. Kaupalla tapaamani mies kysyy, otanko oluen. Kiitän ja kerron viettäväni raitista vuotta kaiken muun hullutuksen lisäksi.

Uni saartaa kaikkialta kuin suo. Annan periksi ja vajoan.