Helsinki - Joutsa

Helsinki, maaliskuu 2000

Se on sulta ohi jo, ystävälläni on tapana mielestään hauskasti tokaista. Hän tarkoittaa sillä elämää yleensä ja lemmen iloja erityisesti. Minua ei naurata. Olen 41-vuotias.

Iltakävelyllä vankilan muurin vierustaa kulkiessani mietin elämääni ja totean ystäväni olevan oikeassa. Ei haaveita, ei tunteita, vain työ ja yksinäisyys. Miksi elää; toisaalta, miksi kuollakaan, aprikoin. Ehkä jokin kortti on vielä katsomatta.

Kolme kuukautta myöhemmin lopetan työt, pakkaan rinkan ja lähden kävelemään Helsingistä kohti Jäämerta. Minulla on huippuluokan vaelluskengät, hikeä iholta siirtävä kerrasto, ultrakevyt sadeasu ja melkein yhtä köykäinen teltta. Yhteydenpitoa varten minulla on kommunikaattori ja sen lataamiseen aurinkopaneeli, matkalukemiseksi ystäväni uunituore romaani ja kilon verran karttoja. Olen treenannut lihaksiani kuntosalilla ja kävellyt Helsingistä Porvooseen vain kokeillakseni, miltä se tuntuu.

Hämeentiellä ensimmäistä taukoa pitäessäni alan epäillä jättäneeni asuntoni oven auki. En saa rauhaa ennen kuin olen tekstiviestitse varmistanut asian naapuriltani. "Ovi OK." Iltapäivällä alitan Kehä III:n ja tunnen olevani kaukana.