Loukusa, Taivalkoski 7.7.

Kävellen matkatessa maisemat ja maakunnat vaihtuvat hitaasti ja tulee aika vähän sellaisia ratkaisevia hetkiä jolloin huomaa tulleensa kerta kaikkiaan uudenlaiselle seudulle. Salpausselkä oli ensimmäinen, eteläiset savimaat vaihtuivat Järvi-Suomeksi.

Muuten etenemisen tajuaa yleensä vasta jälkikäteen: ei enää hevostiloja, puimakoneita, tiltaltteja, savolaisia, ritariperhosia... eikä näidenkään kohdalla aina voi tietää, johtuuko muutos kesän vai omasta etenemisestä.

Metsäkanalinnut ovat yksi selkeä muuttuja. Etelässä varvikosta lehahteli pakoon pyypoikueita, Ylä-Savossa alkoi rämähdellä metsoja niin että sydän välillä pomppasi kurkkuun, ja nyt on nähty ensimmäinen riekkopoikue. Kanalintujen emoilla on omintakeinen tapa suojata jälkeläisiään: yllätettyinä ne johdattavat poikueen pakoon ja lepattavat tai raahustavat sitten näkyvästi toiseen suuntaan siipirikkoa teeskennellen ja vetäen saalistajan huomion puoleensa. Ihminen näkee tällaisessa mielellään uhrautuvaa rakkautta mutta luonnolla ei ole moraalia.

Pohjoisemmaksi matkatessa Ison-Syötteen näkeminen kertoi Lapin lähestymisestä mutta täälläkään muutokset eivät ole dramaattisia. Kainuun vaarat muuttuvat vähitellen tunturimaisemmiksi, poroja ja niiden jälkiä näkyy enemmän, ihmisten näkee kantavan puukkoja julkisilla paikoilla - etelässähän voisi rapsahtaa sakot teräaseen hallussapidosta.

Milloin ei kavuta vaaraa tai tunturia, ylängöt ovat kanervaa, puolukkaa ja jäkälää kasvavia kuivia ja helppokulkuisia mäntykankaita, laaksot soita joilta kantautuu pikkukuovin pulputus tai kapustarinnan vihellys. Suon reunaan on helppo kuvitella karhu lyllertämään mutta kuvitteluksi on tähän asti jäänyt.

Unen jääminen lyhyeksi on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja tänä aamunakin herään ennen yhdeksää vaikka olen päässyt nukkumaan vasta kolmelta. Soitan Savukosken luontokeskukseen selvitelläkseni sikäläisiä reittejä, saan puhelun Ranskan Pyreneiltä jossa ystäväni patikoivat korppikotkakallioilla eikä heilläkään tunnu aivan huonosti menevän. Sitten lämmitän aamusaunan.

Kesken saunomisen kolistelee huoltomies sisään kysyäkseen, onko minulla aikaa sen verran että paikallislehti tekisi jutun retkestäni. Toki on. Sitten käy ilmi että toimittaja on toisella laidalla maakuntaa eikä pääsekään. Lopulta annan suopeasti puhelinhaastattelun. Olen kesätapahtuma.

Pakkaan tavaroitani enkä löydä millään hattuani, se on kerta kaikkiaan kadonnut. Sitten muistan Pudasjärven ufot ja eilisiltaisen näyn: harmaasta pilvestä Pikkusyötteen yllä kohdistui yksinäinen valonsäde kohti vaaran lakea. Ilmeisesti ne etsivät hattuani ja ovat onnistuneet yön aikana abduktoimaan sen. Säälin hattua, jolle varmaan parhaillaan tehdään outoja ja tuskallisia kokeita jossain avaruudessa. Se oli hyvä hattu.

Lopulta hattu löytyy yläkerrasta parisängyn viereiseltä pöydältä, jolle olin sen viskannut loikoessani tuokion tuossa ylellisessä vuoteessa ennen kuin valitsin yksinkertaisemman yösijan. Viimeinen esine jonka olen vähällä unohtaa on Aamulehti.fi:n rannekello. Kuinka latautunut erhe Taimenmutkan mietteitten valossa.

Kahdeksan kilometrin päässä kauppa-baari-posti- huoltoasemalla postitan kotiin paksun nipun käyttämiäni maantiekartan kopioita, joihin olen merkinnyt yöpymispaikkoja, käveltyjä matkoja ja muuta sellaista. Rinkka tuntuu kevenevän kovasti. Sitten kävelen kohti Lappia.

Paras mahdollinen sää. Viileää, tuulista ja puolipilvistä. Mutkainen hiekkatie vie mukanaan. En ole iloinen enkä surullinen, kävelen vain. Sitten yllättäen tulen hetkeksi niin hyvälle tuulelle että tanssahtelen tiellä rinkka selässäni. On maanis-depressiivisyydessä hyvätkin puolensa.

Tunnin välein pidän tauon, riisun kengät, nostan jalat rinkan päälle ja makaan selälläni. Iltaisen mäntykankaan hiljaisuus: vain tuulen humina ja muutama hyttynen, harvakseltaan tilhien sirinää. Kalpea puolikuu on noussut männynlatvojen yläpuolelle. Melankoliaa miellyttävimmillään.

Vähän ennen puolta yötä leiriydyn porojen kaluamalle loivalle rinteelle. Ajatukseni ovat Savukoskella asti mutta sinne on vielä viikon matka. Tällä välillä voi tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa.

Livojärvi, Posio 8.7.

Loukusan kylätalolla saan kahvia sekä sämpylää ja lyhyessä ajassa tietoa meneillään olevasta vuotuisesta Päätalo- tapahtumasta, Iijoen soudusta, kalastusalueista, viime talven lumitilanteesta, kitkarenkaista sekä paljosta muusta. Eivät ole mitään tuppisuita jurottajia ainakaan nämä peräpohjalaiset. Lisäksi Martti-poika onnistuu melkein virittelemään minulle sähköpostiyhteyden mutta olen kuukaudessa unohtanut postipalvelinasetukseni. Kommunikaattori kiinnostaa häntä mutta pelitarjonta (reversi) ei tunnu tekevän vaikutusta.

Saan vielä evääksi pussillisen juusto-makkarasämpylöitä. Elämä hymyilee, miksi hautoa ikäviä asioita? Koukkaan Loukusanharjun kautta mutta kaikkien näkemieni maisemien jälkeen se ei säväytä.

Pilvistyy, kaukana jymisee. No joko taas, ajattelen väsyneesti. Toisaalta elämä on ollut ulkoisesti viime päivät liian helppoa. Nyt jyrähtelee lähempänä. Matka on ollut parhaimmillaan vastoinkäymisten jälkeen, nyt oleminen on melkein yhtä laimeaa kuin kotona. Onko minun siis toivottava vastoinkäymisiä? Muurahainen, pois sieltä hihasta, ei sinusta ole vastoinkäymiseksi.

Posiolle on lähes 60 kilometriä kestopäällystettyä tietä, puuduttavaa elämää siis ja jäljellä olevat henkiset toiminnot on joko kytkettävä pois tai kohdistettava sisäänpäin. Toisaalta tämä loputon itsen penkominen kyllästyttää ja muistuttaa juuri sitä arkea jota olen lähtenyt pakoon, tai "voittamaan": miksi olen näin enkä niin? Miksi se ja se haave ei toteutunut? Onko jokin peruuttamattomasti ohi? Miksei mikään tunnu? Miten minun näin on käynyt? Onko kaikkien elämä tällaista? Tapahtuuko enää koskaan mitään? Ja niin edelleen.

Siniharmaat pilvet kumpuilevat esiin metsän takaa. En elättele harhaluuloja vaan vedän sadehousut valmiiksi jalkaan. Sateen alkaessa muistan pari yötä sitten näkemäni unen. Nousi ukkonen, tietä pitkin lähestyi myrskynpyörre jonka samanaikaisesti pelkäsin ja toivoin tarttuvan minuun. Pyörre läheni ja tuli kohdalle. En muista miten uni päättyi.

Ukkonen mellastaa aikansa ja jättää sateen, harmaan kylmän sateen joka jatkuu tunnista ja kilometristä toiseen, kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä kilometriä. Mäenharjanteilla riepottaa kolea tuuli.

Onpahan kesä, tuumaan männyn alla taukoa pitäessäni. Tuulenpuuska ropsauttaa männyn vedet niskaani. Saatana, nyt loppui hienostelu! Huutelen taivaalle kaikenlaista ja kajautan lopuksi Horst Wesselin niin römeästi kuin osaan. Hiukan helpotti. Jatkan matkaa toivoen ettei kukaan, jolta sodassa on talo poltettu, ollut kuuloetäisyydellä. Kukapa siellä märässä risukossa kulkijoita kyttäisi.

Sade jatkuu, kävelen ja olen siis olemassa, vaikkakaan en kovin miellyttävästi.

Illalla sade laantuu. Livojärven rannassa näen yhdeksän kuikan parven ja mielialani kohenee hiukan, koska en ole ikinä nähnyt niitä noin useaa samalla kertaa.

Livojärven rannat ovat hienoa kellertävää hiekkaa ja vesi kirkasta. Kuljen järven halki vievää kapeaa hiekkakannasta leiriytymisaikeissa sillä päivä on ollut pitkä ja raskas. Mikäs kyltti se tuo on?

Livojärvi
Leiriytyminen kielletty
Lähin leirintäalue
Posion suuntaan 25 km
Taivalkosken suuntaan 90 km

Turvallista matkaa
Lapin tiepiiri

Eihän tässä olekaan kävelty tänään kuin vasta 42 kilometriä, äkkiähän tuonne Posion leirintäalueelle vielä huitaisee. Sylkäisen henkisesti kyltin suuntaan ja leiriydyn syrjemmälle.

Reissu ei nyt maita vaikka jalat ja ravitsemus ovat kunnossa. Toivoin päivän urakan kurjassa säässä kaivavan esiin vanhan taistelutahdon mutta ei. Kone rullaa eteenpäin tehokkaammin kuin koskaan mutta henki on poissa, enkä tiedä miksi.

Alkoi taas sataa.

Perä-Posio 9.7.

Niin ennen matkaani, matkan varrella kuin sähköpostitse on kysytty, kävelenkö tosiaankin yksin, miksi ihmeessä, eikö kaverin kanssa olisi kivempaa ja eikö yhtään pelota? Radio Jerevan vastaa:

Ensiksikin, tällaiselle retkelle lähtijällä täytyy olla: halu lähteä, aikaa ja varaa lähteä, kohtalainen peruskunto, erinomaiset varusteet ja kyky sietää piinaavaa, yksitoikkoista rasitusta. Osaa noista vaaditaan nykyään jo pankeissa asioimiseen mutta haravoikaa tuttavapiiriänne oikein täikammalla ja miettikää, montako tällaista ihmistä löydätte. Minun ystäväni ja tuttavani ovat tietysti aivan erityisen ihmeellisiä ihmisiä, mutta en silti keksi oikein ketään joka kaikki nuo kriteerit täyttäisi.

Eilen illalla telttaa pystyttäessäni muistelin Jorma Eton runoa suomalaisesta jolla on aina kaveri, eikä heitä erota kuin kuolema ja poliisi. (Runoa tarjoillaan milloin Juhani Peltosen, milloin Pentti Saarikosken kirjoittamana, kas kun ei Dostojevskin tai Danten). Kaverin kanssa voi jutella, se on hienoa. Väsyneenä juttelu on herkästi yhtä kuin riitely, ja sitten onkin tunnelma ja tapetit piloilla. Leiriydyttäisiin jo. Ei kun kävellään tunti vielä. Isovarpaan rakko taisi puhjeta. Älä aina valita. Miksi sinä sen teltan siihen laitoit? Ei nyt kosketa niihin kekseihin vaan säästetään ne huomiseksi, nyt syödään näkkileipää. Etkö sinä hakenutkaan sitä vettä? Viitsisitkö olla viheltelemättä, käy hermoille. No niin, kannattiko rikkoa teltan vetoketju? Työnnä ne sukat vaikka suuhusi, ei niitä minun makuualustallani kuivateta. Varo nyt jumalauta sen kirveen kanssa! Ja niin edelleen.

Jos kaverilla on parempi kunto, sen perässä saa hikoilla ja laukata. Jos taas huonompi, sitä saa odottaa kun itsellä olisi hyvät menohalut, ja silti se ruikuttaa ja juo vähät juomavetesi koska ei ole itse tajunnut tai jaksanut tankata pulloaan purosta.

Varsinkin miesten kesken retkeilyyn tulee helposti kilpailun sivumaku. Viivyttely on heikkoutta, väsymystä ei saa näyttää, kaiken on toimittava suit sait saumattomasti. Ylämäissä ei hidastella. Kuuluu kaikuja armeija-ajoilta: Valmistautukaa! Kuka siellä vielä hieroo, kamat äkkiä kasaan, alokas lamppeen, hopi hopi!

Jos kaverina on nainen, mies vaistomaisesti ajattelee että nyt on otettava varovaisesti, kannettava painavimmat tavarat ja oltava varautunut milloin mihinkin. Nainen loukkaantuu miehelle käsittämättömistä asioista eikä pääasia olekaan enää retkeily vaan ihmissuhteen huolto. Naisen seurassa ei kehtaa piereskellä vapautuneesti eikä kusta teltassa yöllä pulloon vaan on mentävä ulos sateeseen ja päästettävä mennen tullen telttaan kuutiometri hyttysiä. Naiselle kusipullon käyttö taas tuottaisi toisenlaisia ongelmia.

Ennemmin tai myöhemmin pitkällä retkellä tekisi mieli seksiä, ja jos naisen kanssa ollaan tosiaan kaveripohjalta liikkeellä on vain tyydyttävä turhautumaan. Jos pidättyvyyden muuri sitten murtuu ja naidaan, näytellään ennen pitkää kaikki ne draamat, tragediat ja komediat jotka intiimin suhteen alkuvaiheeseen kuuluvat, ja retkeily kärsii. Aikaahan siinä kyllä saa kulumaan. Ja vaikka kyseessä olisi vakiintuneen parin normaali yhdyselämä, hetkittäin keskitysleiriä muistuttavat hygieniaolot tuovat siihen kirpeät vivahteensa.

Sitten ovat vielä addiktit. Tupakoitsijan kanssa taukoa pitäessä saa heittää hyvästit kanervanummen, niitetyn heinän ja mesiangervon tuoksuille. Lopulta alkaa itsellä tehdä mieli tupakkaa vaikka on reissun ajaksi päättänyt lopettaa, ja pummataan kaverilta. Jos kaverilla on kofeiiniriippuvuus, se tietää lisäkiloja kahvipakettien muodossa, tauot venyvät tunnin mittaisiksi ja trangiaa saa pestä kohmeisin käsin kahvinporoista ja töhkästä. "Eiköhän keitetä nyt kuule oikein kunnon kahvit", kuuluu kaverin iskulause, sellaisella äänellä lausuttuna että juuri näin tulee eräelämää viettää. Lauseen todellinen sisältö kuuluu "minulle iskee puolen tunnin sisällä helvetillinen päänsärky jollen saa kofeiiniannostani". Tekee mieli ehdottaa kaverille kofeiinipillereiden hankkimista retkikäyttöön mutta se olisi verinen loukkaus. Entä jos kaveri sanoisi karhealla erämiehen äänellään "eiköhän kuule istahdeta tuohon lammen rantaan ja piikitetä suoneen oikein kunnon tötsyt hepoa"?

Anu Kajaanista kysyi taannoin, eikö minua pelota kävellä yksikseni. En oikein tiedä, mitä pelkäisin. Kaupungissa tapetaan ja hakataan ihmisiä enemmän kuin maalla, autot ovat vaarallisempia kuin karhut, keski-ikäistyviä miehiä raiskataan perin harvoin. Joskus minua on kammottanut yöpyminen pimeässä metsässä mutta siihen on tottunut. Metsä on enemmän ystävä kuin vihollinen. Jos minulle tällaisella reissulla jotain pahaa sattuisi, se johtuisi huonosta tuurista tai erämaaluonnon aliarvioimisesta, ei siitä että olen "uskaltautunut" kulkemaan yksikseni.

Olisi mainiota ajatella pelkäämättömyyttä rohkeudeksi mutta vähintään yhtä paljon kyse on siitä, että olen vuosien mittaan tullut melko välinpitämättömäksi elämäni suhteen. Elän ja kuolen, niinhän kaikki, ja kadun mieluummin tehtyjä kuin tekemättä jättämiäni. Ehkä olisi toisin jos minulla olisi perhe huollettavana tai havahtuisin siihen että olen tullut tappaneeksi jonkun.

Ainoat todellista pelkoa ja epätoivoa tuottavat hetket ovat ne, jolloin mikään ei tunnu miltään, kuten suuri osa eilispäivää. Silloin on kuin olisi kuolemassa elävältä ja kaikki on turhaa.

Mutta jos jotain todella inhoan niin elämän suojeluksi naamioitunutta elämänpelkoa, varsinkin minulle tyrkytettynä: Ei oteta vettä siitä joesta, ties mitä pöpöjä! Tules hiukan reunemmaksi sieltä tieltä, voi auto tulla. Onkohan tässä leivässä kuule hometta, parasta heittää kokonaan pois. Ei laiteta telttaa ihan tähän kun häämöttää tielle ja on ties mitä kulkijaa. Älä nyt ota pois niitä kulkusia kun minä juuri varta vasten ompelin ne hattuusi karhuja karkottamaan. Ottaisit nyt kuitenkin tämän kypärän meteorien varalta, ei se niin paljon paina.

Kuten huomaatte, olen ihmisrakas.

Aih! Ohi ajoi juuri se moottoripyörä jonka haluaisin, BMW:n iso matkaenduro! Eihän tällaisia pitäisi kävellessä ajatella mutta moottoripyöräily, se se on elämää, ja tuolla pyörällä voi ajaa vaikka maailman ympäri ja sitten kuuhun. Ei minulle tästäkään mainoksesta mitään makseta, valitettavasti.

Tämä päivä on ollut erilainen kuin eilinen. Oikeastaan muutos alkoi jo illalla, kun väsyneenä aloin yhtäkkiä huvittuneena nauraa hekottaa kerta kaikkiaan ei-millekään ja tuntui taas mukavalta olla olemassa. Aamulla satoi rankasti mutta sitten selkeni ja olen viettänyt aika rennon marssipäivän, nipin napin tulee 30 kilometriä täyteen. Aurinko paistaa, iltapilvet matelevat hiljaa melkein tyynessä säässä ja Off pitää hyttysparvet joten kuten loitolla. Pikkutie Posiolta ohi Perä-Posion on rauhallinen. Koetan sanoa "kyllä" olevalle ja tulevalle, ollakseni olemassa.

Paloperä, Salla 10.7.

Ennen nukahtamista havahdun outoon ääneen, kuin jokin tuhisisi ja puuskuttaisi. Ääni lähenee telttaa ja kuuluu sitten aivan vierestä; kuin ilmaa vedettäisiin kumeasti hyvin suuriin sieraimiin. Olen äkkiä aivan valveilla ja aistit terävinä. Kammottavaa on ettei mitään askelia kuulu, vain kohiseva tuhina joka sitten loittonee. Jonkin ajan kuluttua kuuluu äänen kulkusuunnalta pikkukuovin varoitushuuto ja päättelen olennon jatkaneen matkaa.

Makaan pitkään valveilla. Poro se ei ollut, sorkat olisivat kuuluneet. Mikä lie ahma, karhu tai lapin noita. Ja juuri kun olin kirjoittanut, etten ole tällä retkellä pelännyt.

Nukun huonosti. Aamulla ennen puolta kahdeksaa soittaa Lapin Radion toimittaja ja annan sovitun haastattelun. Kerron missä olen ja totean haaveilevani saunasta tänään täyttyvien tuhannen kävelykilometrin kunniaksi.

Ehdin kävellä puolisen kilometriä kun henkilöauto ajaa ohi ja pysähtyy. Autosta nousee suunnilleen ikäiseni mies, joka voi edustaa vain yhtä ammattikuntaa. Lapin Kansan toimittaja on kuullut haastatteluni radiosta, paikallistanut sijaintini ja tekee jutun.

Lehtiniemellä pidän ensimmäisen tauon ja koetan torkahtaa pyörätien vieressä.
-Oottako te se josta ratiossa puhuttiin, kysyy tiellä kävelevä nainen.
-Olen varmaan.
-Minä ajattelin.
Nousen ja jatkan matkaa. Puolen kilometrin päässä ohi pyöräilevä mies havaitsee minut.
-Oletteko se josta oli radiolähetys tänään?
-Kyllä vissiin.
-Hyvää matkaa!

Radio on ilmeisesti täällä kuuma viestin. Hyvä etten ole patsastellut retkeilyvarusteissani telkkarissa asti.

Päivä on sekava, jalat tukossa ja keho sekä mieli haluttomia kulkemaan. Kävely on harvinaisen tuskallista, päätäkin särkee taas. En millään jaksaisi.

Ristilän lähikaupalla selviää, että 20 kilometrin päässä on lomakylä. Haluan oikeaan vuoteeseen, haluan saunan ja sähköä. Koko loppuilta on tahdon riemuvoittoa kivusta ja väsymyksestä tihkusateessa.

Vääräjärven risteyksestä soitan Kinttaan Lomaan, varaan huoneen ja saunan. Matkaa on vielä 6 km mutta kestän, kestän. Isojärven rannalla talon pihasta lähtee mies polkupyörällä ja pysähtyy kohdalleni.
-Oletkos se sinä joka radiossa olit aamulla?
-Taidan olla.
Ystävällinen mies ja hänen pihalle tullut vaimonsa tarjoavat minulle saunaa ja yösijaa. Tästä olen koko matkan haaveillut, ja nyt olen juuri tullut varanneeksi huoneen lomakylästä. Kiitän pariskuntaa ja jatkan matkaa. Mieleni on kitkerä, tuntuu kuin olisin pilannut itseltäni jotain, kiirehtinyt asioiden edelle soittamalla lomakylään sen sijaan että olisin antanut kohtalon johdattaa.

Lomakylä on vanha kansakoulu. Kitkeryys haihtuu mielestäni viimeistään siinä vaiheessa kun lomakylän pitäjä tuo minulle tuoreen vastan saunaa varten. Ähkin saunassa mielihyvästä, uin vilpoisassa joessa taimenten kanssa, pieksen jalkojani vastalla ja muutun onnelliseksi. Tuhannennen kilometrin kunniaksi saan iltateen, ruisleipää ja graavattua lohta. Saan myös salvaa särkeviin pohkeisiin sekä erinomaisen hyödyllisiä reittiohjeita kartan äärellä. Jos ikinä retkeilette Itä-Lapissa, muistakaa Kinttaan Loma Sallan Paloperällä.

Silmäni eivät millään pysy auki. Hyvää yötä.

Suomu, Kemijärvi 11.7.

Nukun taivaallisen hyvin ja pitkään. Aamulla aurinko paistaa poutapilvien lomasta ja koen aavistuksen siitä jo lähes kadonneesta tunteesta, että elämä jotenkin sykähdyttää heti aamusta.

Jarmo, lomakylän pitäjä kysyy, auttoiko voide pohkeisiin. Vastaan etten tiedä koska nukuin niin sikeästi.

Aamiaispöydässä kerron edellisyönä kuulemastani äänestä. Kuvailtuani sen Jarmo arvelee kyseessä olleen karhun mutta kuulemma myös hirvi voi liikkua hyvin äänettömästi. Valitsen karhun.

Tiedustelen missä ovat Lapin pahamaineiset sääski- ja mäkäräpilvet, kun en ole niihin vielä törmännyt. Jarmo lupaa että tulen pian törmäämään. Luotan Jarmon sanaan. Jarmo on syntyperäinen sallalainen, kiertänyt Suomea ja Norjaa eri hommissa ja palannut nyt kotipaikalleen lomakylää pitämään. Paluumuuttajat ovat kuulemma täällä päin niin harvinaisia että Jarmo naureskelee varmaan saavansa kunnalta mitalin.

Juttelemme pitkään retkeilystä, kiireestä ja sen sellaisista. Jarmo tuumaa, että ihmisen täytyy olla hyvissä välilöissä itsensä kanssa lähteäkseen tällaiselle reissulle. Totean pikemminkin lähteneeni päästäkseni niihin välilöihin.

Lähden kulkemaan kartasta katsottua oikotietä. Vähän ajan kuluttua pohkeita pistelee taas. Mikäs nyt? Huomaan pohkeitteni olevan mustanaan sääskiä. Jarmo ei puhunut pötyä. Se on alkanut. Taukoja pitäessäni peityn vähitellen hyttysiin eikä ole epäilystä siitä, mikä on tämän viikon ja parin seuraavankin luontoääni.

Kuljen hiljakseen pikkuteitä ja välillä metsien halki suunnistaen kohti Suomutunturia ja päätän olla tästedes lomalla. Ei enää yhtään turhaa pikamarssia ja tekaistua aikataulua.

Ylitän napapiirin miettiessäni, kävelisinkö huoltoasemalle pari turhaa kilometriä kahvin, munkin sekä jäätelön takia, ja päätän herkutella vasta huomenna Kursussa. Ruokaa minulla on nyt mukana runsaasti ja olisi järkevää alkaa jo syödä sitä eikä vain kanniskella pitkin maakuntia.

Jaloista on edelleen puhti aika lailla poissa. Lasken kävelleeni kolmena edellisenä päivänä yhteensä 113 kilometriä eivätkä jalat ja koko ruumis ole yhdessä yössä toipuneet. Koska olen lomalla enkä missään pakkotyössä, lyön tänään leirin pystyyn jo vähän seitsemän jälkeen avaralle kankaalle Suomutunturin itäpuolelle. Nautin, kyllä, se on oikea sana, näkkileipää sekä sulatejuustoa ja keitän mustikkasoppaa.

Hyönteisiä on jo nyt villisti, mitenköhän auringonlaskun jälkeen - paitsi että eihän aurinko laske täällä napapiirin pohjoispuolella. Puntaroin, tekisinkö sääskien karkottamiseksi pienet tulet kysymättä tuntemattomalta maanomistajalta lupaa. Metsäpalon vaaraa ei näiden sateiden jälkeen ole.

Teen aivan pienen nuotion ja eikös se yritä karkuun auringossa kuivunutta kariketta myöten. Kastelen nuotion ympäryksen vedellä ja annan sen palaa loppuun. Arkaan kangasmaastoon palaa parin kämmenen kokoinen syvennys. Tulee samanlainen olo kuin lapsena kun on tehnyt jotain luvatonta. En tee tätä toiste.

Vasta teltassa huomaan sen sijainnin harjulla virheeksi: hiki virtaa ja aurinkohan mollottaa tähän koko yön. Nautitaan sitten lämmöstä, en kyllä lähde muuttamaan.

Telttaa kiertelee muutama niin suuri paarma että teltta heilahtaa hiukan paarmojen törmätessä siihen. Kello on nyt vasta yhdeksän illalla ja esiin kaivautuu kaupunkielämästä tuttu mutta kävellessä unohtunut tunne, että nyt kaipaisi jotain ajanvietettä. Yleensä telttaan päästyään on niin väsynyt että jaksaa juuri ja juuri kirjoittaa päivän muistiinpanot loppuun ennen makuupussiin ryömimistään.

Alkaa nukuttaa, kuinka tervetullutta.